Kiinalaisen maalaustaiteen veijareita ja pyhimyksiä osa III

900-luvulla kiinalaisen tussimaalauksen keskeiset periaatteet ja taiteelliset arvot on jo määritelty pysyvästi. Tsing Haon tekemäksi arvellussa kirjoituksessa maalari ja vanha erakko kohtaavat vuorilla toisensa ja paljastavat keskustellessaan koko taiteellisen elämän omalla aikakaudellaan, jolloin maisemamaalaus lopullisesti valtasi asemansa.

Keskustelussa luetellaan tarkasti Hsie Hon laatimat tussitekniikan kuusi periaatetta:

1. Henki; 2. Tasapaino eli elinvoiman resonanssi; 3. Suunnitelma eli kompositio; 4. Yhtäpitävyys aiheen kanssa; 5. Sivellintekniikka; 6. Tussin käsittely.

Yhtä selvästi keskustelussa ilmaistaan myös taiteen yleinen päämäärä; todellisuuden käsittäminen eli asioiden sisäisen kauneuden tajuaminen mystisen yhteyden avulla, yhtyminen niiden syvempään todellisuuteen pyrkimättä muodolliseeen vastaavuuteen ja ulkoisten ilmiöiden ornamentaaliseen kauneuteen.

Näiden periaatteiden jälkeen viisas erakko esittelee Tsu Tsing-tsenin laatiman maalareitten arvojärjestyksen: jumalainen; ihmeellinen; kykenevä. Mutta erakko lisää tähän vielä toisen luokituksen: teknilliset virtuoosit, joiden loistavia, mutta mielivaltaisia töitä ei pidä sekoittaa spontaaneihin. Tässä erottelussa käy ilmi, että erakon tehtävä on alistaa tekninen taitamisensa hengen alle ja toimia vain innoituksen tai näkemyksen mukaan. Muuten ei voisi olla aitoa, tosi mielessä luovaa taidetta.

Li Tseng , maiseman mestari

Millä tahansa arvoasteikolla mitattuna, 940-967 vaikuttanut Li Tseng täytti kaikki korkeimman arvoluokan vaatimukset, hän oli jumalallinen maalari, häntä pidetään eräänä parhaimmista luovista ja visionäärisistä taiteilijoista. Häntä on nimitetty jopa suurimmaksi kaikista maisemamaalareista.

Li Tseng paneutui luontoon unohtaen täysin itsensä ja loi työnsä sisäisen välttämättömyyden pakosta ”kantaen vuoria ja laaksoja mielessään” vuodattaen vaivatta tussia sulavasta siveltimestään. Nämä ominaisuudet tekivät hänestä erään niistä etevistä neroista, jotka saavuttivat ”tussin samadhin” korkeimpaan ”jumalalliseen” luokkaan kuuluvilla kuvillaan.

Li Tseng oli ylhäistä sukua, mutta luopui kaikista kunnianosoituksista ja saavutti vilpittömällä luonteellaan esimerkillisen oppineen mestarin aseman. Hän maalasi vain huvikseen ja vain silloin kun tunsi vastustamatonta pakkoa maalata silkille ihanteelliset maisemansa, kävelymatkoillaan huolellisesti tutkimansa kohteet, jotka hän sommitteli ja eritteli mielessään niin että ne valmiissa teoksessa tuntuivat yhtyvän luonnon hengitykseen.

Lyyrinen maisema, Tung Jyan ja Tsy-jan

Kiinalaisessa maisemamaalausperinteessä puhutaan ”san sui”-maisemista (vuoret ja vesi) jotka perustuvat yinin ja yangin kosmiseeen järjestelmään. Tässä luonnon valtavassa rytmissä Li Tseng – mäntyjen ja kallioiden, korkeiden vuorien ja voimakkaiden vastakohtien maalari - ilmaisee vuoriin samastuvan voiman ja kovuuden periaatteen,Yangin. Sen sijaan kaksi hänen merkittävintä aikalaistaan Tung Jyan ja Tsy-jan maalasivat Jangtsen alajuoksulla viehättäviä kukkulamaisemia. He olivat jokien ja järvien, sumuun ja usvaan häipyvän maiseman mestarit antoivat hahmon Yinin lempeydelle ja pehmeydelle, jonka vertauskuvana on vesi.

Tung Jyanin muutama säilynyt maalaus todistavat että hän maalasi ja opetti seuraajiaan maalaamaan ”sumua ja laajoja horisontteja” läpikuultavan rauhallisella tussilla ja yhdisti maalauksissaan runollisen tunnelman topografiseen aitouteen.

Sekä Tung Jyan että Tsy-jan olivat buddhalaisia munkkeja, mikä ilmenee heidän maalaustensa hiljaisessa meditatiivisuudessa. Tsy-jania pidetään kohoavan perspektiivin luojana. Hän kehitti ”mietiskelevän matkan” perustyypin, jota kuvastaa säilynyt maalausrulla nimeltään ”Taoa etsimässä syksyisillä vuorilla”. Se johdattaa katsojan katsojaa puron varrella kulkevaa polkua pitkin metsien ja rotkojen kautta kuvan yläreunassa olevan vuoren huipulle.

Monumentaalinen tyyli, Fan Kuan

Jos Li Tsengin maalaukset olivat sekä mitoiltaan että sisällöltään monumentaalisia niin samaa voi sanoa 900-luvun keskivaiheilla syntyneestä ja vuoden 1026 jälkeen kuolleesta Fan Kuanista. Fan Kuan oli luonteeltaan vakava ja ankara taolainen ja halusi elää itsenäisesti ja vapaana valtion viroista, minkä vuoksi hän vetäytyi Tsing-nanin vuorille tutkiskelemaan maisemia.

Fan Kuan näki paljon vaivaa vangitessaan luonnon pelkkään muotokieleen perustuvia vaikeasti ilmaistavia vaihtelevia tunnelmia ja havinnollistaa niitä siveltimensä kapealla kärjellä. Häntä nimitetään ”korkeuksien ja etäisyyksien” mestariksi. Hänen ainoa säilynyt maalauksensa on Formosan palatsikokoelmassa säilytettävä ”Matka vuorien ja virtojen välissä”, joka on keskeisenä teemana Gary Snyderin niin ikään monumentaalisessa runoelmassa ”Loputtomat vuoret ja joet”.

Matka vuorten ja virtojen välissä maalauksessa taiteilijan yksinkertainen käsiala korostaa vuorten monumentaalisuutta. Teoksessa hän on käyttänyt täplätekniikkaa, jota kiinalaiset vertaavat sadepisaroihin. Tätä lähes kaksi metriä pitkää rullaa on sanottu ehkä maailman kauneimmaksi vuoristomaisemaksi. Siinä Fan Kuan kuvaa yksityiskohtaisesti rotkojen ja kielekkeiden karua mahtavuutta, vesiputouksia ja kuohuvia vuoristopuroja, kiemuraisia puita, harjanteisia vuorten seinämiä ja halkeilleita kallioita, jotka muistuttavat mielikuvituksellisia eläimiä ja toimivat jättiläismäisenä taustana pienikokoisille aasikaravaanejaan vuoristoteillä ja laaksoissa kuljettaville henkilöille.

Fan Kuanin taiteen suuruuden uskotaan johtuvan aidosta innoituksesta ja syvästä mietiskelystä. Hän osasi unohtaa oman itsensä ja vajota päiväkausiksi lähteiden ja kaltioiden tutkiskeluun. Suuntaamalla ajatuksensa tiiviisti kohteeseensa hän saavutti tyyneyden ja alkukantaisen yksinkertaisuuden aivan kuin klassinen taolainen ”viisas mies”, jollaista hänen kerrotaan muistuttaneen käyttäytymiseltään, elintavoiltaan, ulkonäöltään sekä suhtautumiseltaan kaikkiin asioihin ja olentoihin.

Hullu Mi Fu

Jos nyt pitäisi etsiä erikoisinta taiteilijaa kaikkien persoonallisuuksien joukosta, niin se olisi sittenkin Mi Fu (1051-1107). Hän oli kerta kaikkiaan omituinen ihminen, joskus rakastettava, joskus pikkumaisuudessaan raivostuttava, riitaisa ja teennäinen, ylimielinen, tyly ja ankara: ”hän halveksi takapihojen siipikarjaa ja piti vain villeistä linnuista”.

Mi Fu oli tasapainoton persoona, jonka elämästä kerrotaan merkillisiä tarinoita, kuinka hän esimerkiksi kerran osoitti kunnioitusta omituisen muotoiselle kalliolle puhuttelemalla sitä ”vanhemmaksi veljekseen”. Aikalaiset nimittivätkin häntä ”hulluksi Miksi”. Hän oli raivokas kaunokirjoittaja joka kirjoitti kuumeisesti öisinkin. Maalarina hän oli täysin omapäinen kulkien omia teitään kaukana muiden käyttämistä poluista.

Mi Fulta säilyneet muutamat maalaukset ”Vuoria usvassa”, ”Vuoria ja mäntyjä keväällä”, Maisema usvassa” ja ”Vuoristomaisema” osoittavat yhtä kaikki hänen taiteellisen mestariutensa.

Viimeiset mestarit Liang Kai ja Mu Ki

900-luvulta lähtien kiinalaisessa maalaustaiteessa klassisten maisema- ja patriarkka-aiheiden ohelle alkoi ilmestyä myös muita teemoja, erityisesti kukka- ja lintuaiheita. Samalla niiden rinnalla kultaisen aikakauden maisemamaalausten kehitys ensin pysähtyi ja alkoi 1200-luvulta lähtien surkastua laatukuvamaiseksi käsityötä ja teknistä osaamista korostavaksi teennäisyydeksi.

Kultaisen aikakauden viimeisinä mestareina voidaan pitää kahta munkkimaalaria Liang Kaita ja Mu Kia, jotka molemmat vaikuttivat 1200-luvun alkupuoliskolla. Samaan aikaan kun maisemamaalaus rappeutui ja sen kauneimmatkin teokset vaikuttivat pääosin pinnallisilta ja turhanpäiväisiltä verrattuna Liang Kain ja Mu Kin vaatimattomimpienkin aiheiden syvällisyyteen.

Liang Kai oli - kuinkas muutenkaan - omalaatuinen persoonallisuus, joka sai lisänimen Liang-Narri. Hän joi runsaasti ennen maalaamista ja seurusteli mieluummin mietiskelijöiden kuin korkeasti oppineiden kanssa kunnes vetäytyi Tsan-luostariin. Liang Kai oli kääntynyt tsanilaisuuteen ollessaan jo kuuluisa maalari. Hän ei päätynyt siihen ainoastaan mietiskelevän luonteensa painostuksesta, vaan koska mikään korkeatasoinen taide ei ole mahdollista ilman henkistymistä.

Mu Kita pidetään paitsi erinomaisena maalarina myös suurena mystikkona, jonka kuten Liang Kainkin maalauksissa, välittyy katsojalle käden ja hengen ihanteellisen yhteistyön tulos. Nämä kaksi toteuttivat mitä suurimmassa määrin sen ihanteen, jossa täyttyi taiteilijan ja ihmisen kaksinkertainen vaatimus: pyrkiä totuuteen taiteessa ja elämässä ja saattaa nämä alueet hedelmälliseen vuorovaikutukseen. Kiinalaisessa maalaustaiteessa onkin pohjimmiltaan juuri tämä yksi perimmäinen arvostusperusta: henki elävöittää siveltimen työtä ja sivellin paljastaa ihmisen arvon.

Kultaisen aikakauden päättyminen

Kiinalaisessa maalaustaiteessa kahden viimeisen tsan-maalauksen mestarin jälkeen taiteen korkea taso kadotti vähitellen merkitystään ja hautautui laatukuvamaisuuteen. Periaatteet hylättiin, varsinkin tärkein kaikista periaatteista, jota kiinalainen maalaustaide oli noudattanut kaikkina aikoina: ”Kirjain tappaa, mutta henki tekee eläväksi”.

Muutamaa harvaa poikkeusten lukuunottamatta viimeisten vuosisatojen maalaustaiteessa ei enää koskaan kyetty nousemaan vanhojen mestareiden tasolle, vaikka maalausten aiheissa edelleen on pitkälti toistettu klassisten maalausten keskeisiä aihepiirejä ja jäjitelty pitkälti perinteistä tussimaalaustyyliäkin aina Maon kulttuurivallankumoukseen asti, joka taas johti kiinalaisen taiteen kääntymiseen johonkin täysin aikaisemmasta poikkeaville urille.

Epilogi

Kirjoitussarjan pääasiallisena lähteenä olen käyttänyt Taiteen maailmanhistoria -sarjan teosta Kiinalainen maalaustaide, kustantaja Ex Libris Helsinki (julkaisuvuosi puuttuu), jota viimeisten vuosien aikana olen tainnut lainata toistakymmentä kertaa kirjastosta kunnes viimein tuhosin kirjavarastoon muuten unohdetun teoksen kaatamalla vesivärikupillisen kahvia sen päälle, tehdessäni pieniä kahvimaalausluonnoksia kiinalaisen taiteen suurten mestareiden maalausten pohjalta.

Kirjoituksessa mainitusta Gary Snyderin teoksesta ”Loputtomat vuoret ja joet” olen kirjoittanut erikseen blogiini helmikuussa 2013. Gary Snyder puolestaan kirjoitti tätä runoelmaansa kaikkiaan 40 vuoden ajan Fan Kuanin monumentaalisen maisemamaalauksen hengessä ja sen inspiroimana. Snyderin muita teoksia olen esitellyt toisaalla blogissani josta löytyy myös aiempi kaksiosaiseksi jäänyt trilogiani kiinalaisesta maalaustaiteesta joulukuussa 2014 ja tammikuussa 2015. Lupasin siihen aikanaan kolmannenkin osan, joka kuitenkin hautautui muiden taiteellisten töiden alle. 

Korvatkoon tämä teksti puuttuvaa kolmatta osaa kirjoitussarjassa, vaikka tämäkään ei käsittele lupaamaani viimeisten vuosisatojen maalaustaidetta. Ehkä sekin ilmestyy vielä joskus.

En vieläkään muuten ole löytänyt kiinalaisissa nimissä käytettyä väkästä s-kirjaimen päälle, joten jätin väkästelemättä.