Joki

Pilvien kuparinpunertava heijastus oli muuttunut vähitellen valjuksi hamaudeksi. Taivas himmeni hitaasti yötä kohti. Metsän ja taivaan rajapinta oli auringonlaskun puolelta vielä heikosti keltainen. Katuvalot alkoivat puhkoa kaupungin ilmaan vaikutusalueeltaan laajenevia reikiä.

Isto ei nähnyt tätä kaikkea. Hän tiesi sen kokemuksesta. Hän makasi sängyllään ja mietti silmät puoliummessa. Tehtävä odotti häntä ensi yönä. Hän yritti olla ajattelematta koko asiaa. Kaikki oli suunniteltu viimeistä piirtoa myöten valmiiksi. Varusteet olivat kunnossa. Kukaan ei osannut epäillä mitään, joten kiinnijäämisen vaara oli vähäinen. Hänen yksinkertaisesti täytyi onnistua.

Vaikeudet tulisivat vasta jälkeenpäin. Tutkimukset, syyllisen etsiminen, johtolankojen keräily, kiinnijääminen, tuomio. Mutta hän oli varautunut tähän kaikkeen jo ennakolta. Vaikka suunnitelmaan kuului myös johtolankojen hävittäminen, teon salaaminen ja mahdollisesti pako kokonaan toisaalle, ei se hänestä tuntunut mitenkään ratkaisevalta. Olivat seuraukset mitkä tahansa, hän olisi lopulta onnistunut tehtävässään, mikäli vain saisi sen suoritettua. Tuomion kärsiminen olisi jälkeenpäin helppoa, kun hän tukisi tunne teon oikeudenmukaisuudesta. Hänhän tekisi rikoksen nimenomaan päästäkseen omantunnontuskista, joita toimettomuus oli aiheuttanut. Rikos tuottaisi hänelle mielenrauhan.

Hän muisti joen, jonka rantoja oli kuljeskellut lapsesta lähtien. Talo oli aivan jokivarressa, eikä mikään lakeuden maisemassa kuulunut niin vankasti hänen elämänpiiriinsä kuin tuo epämääräinen ja samalla rajattu vesialue. Rajattu, koska siinä oli selvä uoma, penkereet, virtaus, veden määrätyt ominaisuudet, jäätyminen ja sulat koskipaikat talvella. Rajattu, koska se oli hänen kiintopisteensä; joen penkereerstä, jokivarresta hän oli ottanut mittaa elämässään, siihen suhteuttanut muuta todellisuutta. Epämääräinen kuin tulvat, jotka tulivat keväisin, veivät joen penkereet näkyvistä, laajensivat vesialueen, peittivät alleen peltoja, jotka sitten nousivat veden alta vljan kasvaa. Epämääräinen, koska se sai vetensä jostain alkulähteistä, sateesta, soilta, pelto-ojista yläjuoksulta, koska vesi virtasi sitä pitkin aina samaan suuntaan, alaspäin ja silti vettä riitti, ja koska tähän ihmeeseen liittyi koko luonnon moninainen kiertokulku.

Tätä Isto ei ollut ymmärtänyt lapsuudessaaan. Hän oli tyytynyt rakentamaan koskeen vesimyllyjä ja tekemään majoja jokivarren pensaikkoon, etsimään harakanpesiä ja heittämään rastaanmunia kiviin, viskomaan kiviä veteen, koittamaan voimiaan kivenmurikoiden ja jääpaakkujen heittämisessä joen yli, mulahtelemaan silloin tällöin veteen liian kovista leikeistä, uhkarohkeasti keinottelemaan jäälautoilla ja kasvamaan tästä kaikesta irti, niin että jäljelle tarttumakohdiksi menneisyyteen jäivät vain muistot ja joki, joka jatkoi ulkuaan lakeuden halki.

Joki oli kasvattanut hänestä miestä, nuorukaista, joka vähitellen kiintyi syvästi luontoon, katseli keväisin kurkien muuttolentoa innostuneena, alkoi vaeltaa luonnossa: metsissä, soilla, merenrannalla, johon joki laski. Hän oli kiinnostunut linnuista ja hankki kameran, jolla alkoi kuvata ensin tiaisia lintulaudalla, vähitellen taitojen karttuessa harvinaisempia ja vaikeampia kohteita, kunnes oli lopulta saavuttanut mainetta luonnonkuvaajien keskuudessa. Hän viihtyi metsissä enemmän kuin asutuksessa. Hän kasvoi irti vanhemmistaan ja muutti kaupunkiin, jossa valokuvaajan työskentelymahdollisuudet paranivat, hän sai niukan toimeentulonsa aikakauslehden luonnonkuvaajana. Mutta juuriaan, jokea ja taloa joen rannalla hän ei unohtanut, siellä hän vietti lomansa ja vapaa-aikansa, joen varrelta käsin teki retkiä metsiin ja soille.

Kun allassuunnitelmasta ensimmäisen kerran puhuttiin hän tunsi kuin jysähdyksen ja sitten pelkkää tyhjää. Hän kyseli hankkeesta äänellä, josta kaikki tunneliikutukset tuntuivat kuolleen. Kun hänelle selvisi että talo joen rannalla jäisi altaan alle, hän tuntui täysin välinpitämättömältä. Jokin oli koskenut niin kipeään, pistänyt niin syvälle, että koko tuntaisti turtui. Hän oli tuntenut ensimmäisen iskun, huimauksen ja sitten ei mitään.

Jokivarressa ne, jotka hänen tavallaan menettivät menneisyyttään, kotiaan, elämänpiiriään, omaa itseään, nousivat lujaan vastarintaan. Isto oli toiminut vastarintaliikkeessä, joka pyrki estämään allashankkeen toteutumista. Hän oli tutkinut asiakirjoja, tehnyt valituksia, laskenut kustannuksia ja yrittänyt todistaa koko hankkeen kannattamattomaksi. Aikakauslehtiin syntyi useita kuvasarjoja joesta, sen elämästä, virtauksesta, hänen lapsuutensa ja nuoruutensa elämänpiiristä. Hän oli menettänyt kamppailussa monta vuotta ja hävinnyt kaiken, kuten kaikki uutkin akennuskoneistoa vastustavat. Koneisto oli liian voimakas, sen takana liikkui niin iso raha ja valtapeli, että Isto ei osannut edes kuvitella.

Vanhempien muutto, talon tyhjeneminen oli hänelle katkera päivä. Mutta vuosien kamppailussa hän oli niin lppuun astio rastettu, että tämäkään hetki ei enää tuntunut hukkumiselta. Isä ja äiti tuntuivat samalla tavalla tyhjiltä kuin hän kuullessaan ensimmäisen kerran rakentamisesta. He olivat alistuneet. Heidän elämänkokemukseenssa kuului niin monia tappioita, että tämä yksi muiden j0oukossa ei tuntunut mitenkään musertavalta. Mutta Istoa pisti vihaksi hänen ma vimattomuutensa, ihmisen tyhjyys ja toivottomuus järjestelmän edessä. Mitään yksittäistä käännepistettä ei tullut, mutta kun altaan ja voimalan rakennstyöt aloitettiin, Isto oli alkanut jo suunnitella tekoa. Kun rakenteet valmistuivat ja alkoivat syöttää, jossa Isto asui, johon vanhemmat olivat muuttaneet, teko oli kypsynyt hänen mielessään. Hänellä ei ollut enää muuta tietä kuin varmuus tästä yhdestä.

Suunnitteleminen oli vaatinut aikaa, se oli raskasta ja kiduttavaa aikaa. Hänen täytyi varoa paljastamasta ajatuksiaan lähimmille ihmisille, niille, jotka ajattelivat samanhenkisesti, joiden mielestä järjestelmässä jokin oli mennyt kohtalokkaasti vikaan. Hän yritti välttää keskusteluja vastaavista aiheista, tapahtumista, jotka lähtökohdiltaan mustuttivat sitä, mihin hän itse oli matkalla. Hän hiljeni ja sulkeutui. Oli pakko saada etäisyyttä itseensä ja muihin.

Epävarmuus vaivasi aluksi. Mutta omien ajatustensa kiihdyttämänä hän vähitellen selkeni varmuuteen teon välttämättömyydestä, siitä tuli hänen ajattelunsa ja elämänsä koko sisältö. Päivästä päivään Isto eli vain tekoa varten, suunnitteli, valmisteli, pohti, ja rakensi tekoa kohti sen toteutumishetkeä. Viimeisen puolen vuoden aikan hänen elämässään ei ollut enää mitään muuta. Mitä siinä oli ollut aikaisemmin, sitä hän ei tiennyt, joen lisäksi ehkä ei mitään.

Hän oli puntaroinut erilaisia vaihtoehtoja, voimalakanaalia, itse turbiinilaitosta tai yläpatoa. Itse voimalaitos oli aluksi tuntunt liian uskalletulta, mutta vähitellen Isto päätyi juuri tähän vaihtoehtoon. Viikonloppuisin laitos seioi ja keräsi vesivaroja altaaseen, lauantain ja sunnuntain vlinen yö olisi sopiva hetki. Laitoksessa ei olisi ketään. Pimeässä tällä alueella ei liikkuisi ainoatkaan kuntoilijaa. Hän pystyisi sijoittamaan panokset yläkanavaan, turbiinin sulkuluukkuun, vesi syöksyisi konehuoneeseen ja aihettaisi tarvittavat vahingot. Se saisi vallanpitäjät vähäksi aikaa ajattelemaan jokea ja taloa, joka oli jäänyt altaan alle. Se olisi esimerkki toiminnasa, jota syntyisi laajemmin, valtakoneiston ulotettua lonkeronsa liian pitkälle, liian monen ihmisen oikeudentunnon ylitse. Hän pakenisi paikkakunnalta, matkustaisi ehkä toiseen maahan, mutta hänen jälkeensä tulisi muita, jotka tekisivät samoja tekoja, toimisivat niin, että järjestelmän ja rakennuskoneiston olisi loputa pakko taipua. Mutta se ei häntä enää kiinnostanut. Hänelle oli vain tämä joki, tämä menneisyys, tämä allas, joka oli hukuttanut kaiken, mikä häntä sitoi mihinkään paikkaan.

Taivas oli tummunut pimeäksi, kaupungin valot olivat nyt ainoa, joka ulkona valaisi. Kaupungista oli tullut voimalan sähkön varassa elävä. Mutta siellä minne hän menisi, olisi pimeää. Itse laitos oli valasematon. Ja siinä työssä, jota hän oli lähdössä suorittamaan, ei tarvinnutkaan valoa. Hänen silmänsä näkivät tarpeeksi tässä pimeässäkin.

Kun hän lähti ulos, hän tunsi äkkiä, että näin varma ja rauhallinen hän ei ollut ollut koskaan aikaisemmin. Hän oli lähdössä tekemään tekoa, joka oli välttämätön kuin kusella käynti aamuisin. Hän tekisi sen mikä oli itsestään selvää. Hän tekisi ainoan merkityksellisen teon elämänsä aikana. Hän yekisi sen mitä häneltä vaadittiin ja odotettiin. Hän täyttäisi paikkansa elämässä. Kaikki menneisyydessä oli kuljettanut häntä kohti tätä määränpäätä. Se oli kuin virtaava joki, monimutkainen ja itsestäänselvä kokonaisuus. Epämääräinen ja yhteen uomaan, yhteen tekoon rajattu elämä. Hän oli varma onnistumisesta. Kaikki oli suunniteltu valmiiksi. Hän pystyisi pakenemaan huomaamatta paikalta, kävelemään kaikessa rauhassa metsän kautta pois. Minne hän oikein metsän kautta kävelisi, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

(ilmestynyt pohjalainen kulttuurilehti Lakeuden Kutsu no 1/84:ssa)