Mietin mitä mietin

Lumeton uudenvuodenpäivä.
Jonkin tyhjän sivun aloittaminen alusta. Ennakkoehtojensa rasittamana. Tyhjiä kuvitelmia. Enää ei ole mitään alkua. Vain pyrkimys vapauteen. Meissä on vain ohuita vapauden kerrostumia. Olemme hajanaisia rakenteita, joita heikko tieto ylläpitää. "Ihminen on kuin nuora, eläimen ja yli-ihmisen välille jännittynyt." (Nietzsche)

Ajatus on maalitaulu. Sanat nuolia. Koskaan ei sana voi muuttua maalitauluksi, olla tähtäyksensä kohde.
Ainoa mitä voi saavuttaa, on osua maalitauluun, ampua ajatuksen ytimeen, mutta ei itse olla ydin.
Tärkeintä on tietää, miltä etäisyydeltä kannattaa ampua, onko mahdollista osua, onko maali nuolen arvoinen.
Nuolen menetys on joskus ratkaisevaa, puhumalla menetämme jopa hiljaisuude.
Silloin tällöin tarvitaan uhkarohkeutta ampua lähes pimeässä.

Pitäisi elää tyhjissä puhtaissa huoneissa.

Pelko meitä hallitsee, pelko synnyttää jumalat, usko on pakoa pelosta, pelon tiheikkö.

Aika on jatkumo, hetki tämän keston tihentymä.
Me emme ole vain tässä ja nyt, pysähtyneenä kesken askelen vaan olemme kävely menneisyydestä tulevaisuuteen.
Kaikki hetket ovat jo olemassa neliulotteisessa avaruudessa, kaikki mahdollisuudet, myös ne, jotka eivät toteudu.
Me olemme vastuussa omien mahdollisuuksiemme toteutumisesta.

"Jumala on kuollut." (Nietzsche) Nyt ihminen on vastuussa itsestään.

Raskas voimattomuus. Tämän synkän ajan läpi pitäisi kulkea. Keitän kahvia. Yritän pysyä vireillä. Mietin mitä mietin. Elämä on helvetin yksinäine tapahtuma.

Onko nykyihmisellä mitään toivoa? Mitä on toivo?
Mahdollisuus. Unelmien ei välttämättä tarvitse toteutua, mutta tahto pitää ihmisen hengissä, pyrkimys johonkin päämäärään. Ja tahtoa ei ole epätoivossa.
Ennemmin elää harhakuvitelmiensa puolesta kuin ilman mitään kuvitelmia.
Toisaalta - ihmisen täytyy uskaltaa elää myös toivottomuudessa.
Muodostuuko siitä silloin elämän itseisarvo?

Ihminen rakentaa, kyselee, yleistää, erikoistuu, etsii, hapuilee, epäonnistuu. Tämäkin on ihmisen ominaisuus.

Ihmisoikeus. Onko meillä tällä hetkellä jäljellä enää imisyyttä, jossa ihmisoikeus voisi toteutua, onko meillä tahtoa, joka tarvitsisi vapautta, rajoittamattomuutta?
Jos pyrimme vain pysymään orjuudessa, mitä merkitystä on julistuksilla ihmisen vapaudesta.

Milloin mies ryhtyy omaaan vapaustaisteluunsa. Mlloin muodostavat miehet omia tiedostamisryhmiä, joissa pohditaan, mikä on vikana heidän sukupuolielämässään, suhteessa naiseen, suhteessa yhteskuntaan.
Milloin muodostavat miehet ja naiset tedostamisryhmiä yhdessä.

Kysymys pitäisi olla minun omista mahdollisuuksistani, siitä miten toteutan itseäni, miten toteudun suhteessa maailmaan, jossa elän.
Ja maailman mahdollisuudesta toimia järjestelmänä.
Mutta missä on luovuus, hätkähdyttävä aavistelu, oikukas into.

Yhteiskunta. Aikaisemmin yhteiskunnassa oli vastakkainasettelu oikeisto, vasemmisto. Säilyttävä ja kumouksellinen aines. Nyt kaikki puolueet ovat liittoutuneet samalle vallan säilyttämisen puolelle. Vastakkain on valtarakenne ja kansa.
Mutta kansassa on enää kovin vähän kumouksellisuutta. Se on tyytyväinen orjuuteensa. Kun ruumiin tarpeet on tyydytetty, ei enää tunnu olevan mitään, mikä jäisi tyydyttämättä.

Kirkko on etäinen laitos, joka vaatii veronsa, lupaa lunaststa, mutta ei vaadi hengen tai aineen olemassaoloa.

Tämä on pimeä seutu, kumma kaamos, jossa kukaan ei tunnu edes kaipaavan valoa.

Meidän aikamme kirjoittaa ahdistuneisuuden ja vieraantuneisuuden runoelmaa. Aika synnyttää nämä maailmanlopun manaajat.
Runoilija aistii muita herkemmin sen ajan, jota hän elää.
Hän tulkitsee muille sen ahdistuksen, jota massat eiväty itse enää jaksa tiedostaa.

Ihmisen olisi noustava vapaustaisteluun oman itsensä orjuudesta.
Koko maailman proletariaaatti, erotkaa massoista!
Yksilöt, pysykää yksilöinä!

Instituutiot on aika romuttaa. Niiden romuttaminen on meidän selviytymisemme edellytys.

Sade vain jatkuu.


(1.1. vuonna 0)