sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Ja äkkiä on ilta

Kirjoja hyllystäni:
Salvatore Quasimodo: Ja äkkiä on ilta


Kirjahyllyssäni on runokokoelma, johon ystäväni on kirjoittanut omistuskirjoituksen: "Keijolle nippu sanoja, jotka väsyttävät". Kirja on Salvatore Quasimodon keskeisen runouden suomennosvalikoima "Ja äkkiä on ilta" (suom. Elli-Kaija Köngäs).

Monet muut ovat olleet ystäväni kanssa samaa mieltä. Kun sisilialaissyntyiselle Salvatore Quasimodolle vuonna 1959 myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto, hänet luettiin heti vähiten tunnettujen (lue: vähiten sitä ansainneiden) palkinnonsaajien joukkoon.

Palkinto aiheutti pienen myrskyn kirjallisessa vesilasissa ja jopa Italiassa kiisteltiin Quasimodon ansioista. Närästystä aiheutti se, että palkintolautakunta näin arvostelijoiden mielestä epäoikeudenmukaisesti syrjäytti tunnetumpia ja ansioituneempia runoilijoita, kuten Guiseppe Ungarettin ja Eugenio Montalen. Montalehan kyllä sai nobelinsa sitten joskus myöhemmin (v.1975).

Quasimodoa on suomennettu kitsaasti Nobelin kirjallisuuspalkinnon jälkeenkin. Ensimmäinen (ja toistaiseksi viimeinen) kokonainen kirja Quasimodon runoja ilmestyi suomeksi kolmisen vuotta Nobelin kirjallisuuspalkinnon saamisen jälkeen ja sisältää 42 runoa. Erilaisissa antologioissa ja kirjallisuuslehdissä hänen runouttaan tätä ennen oli suomennettu seitsemän runon verran.

Verkkaisesti Quasimodo julkaisi runouttaan itsekin. Hänen vuonna 1929 ilmestynyt esikoiskokoelmansa "Acque e terre" (Vesiä ja maita) sisälsi 25 runoa, jotka oli kirjoitettu yhdeksän vuoden aikana. Runojen julkituloon vaikutti Quasimodon siirtyminen Pohjois-Italiaan Milanoon ja maan johtavien kirjallisuuspiirien yhteyteen.

Esikoiskokoelman jälkeen runojen julkaisemisen tahti kiihtyi, vaikka mitään "kirja vuodessa" -runoilijaa Quasimodosta ei koskaan tullut. Syksyyn 1962 ja suomennoksen ilmestymiseen mennessä Quasimodolta oli julkaistu Italiassa kahdeksan suppeaa kokoelmaa - 33 vuoden aikana.

"Ja äkkiä on ilta"-kokoelman suomentaja Elli-Kaija Köngäs huomauttaa: "Sinänsä jo tämä vähäinen (aiempien suomennosten) määrä, seitsemän runoa, on enemmän kuin neljä prosenttia Quasimodon tuotannosta. Säästeliäisyydessään hän muistuttaa Otto Mannista."

Tästä ’säästeliäisyydestä’ huolimatta (tai siitä johtuen) "Vesiä ja maita" teki Quasimodon tunnetuksi Italiassa, kolmekymmentä vuotta ja kahdeksan kokoelmaa myöhemmin saatu Nobelin kirjallisuuspalkinto koko maailmassa.

Itse kuulin Quasimodosta ensimmäisen kerran Kristiinankaupungissa 1970-luvun puolivälissä ruotsinkieliseltä runoilijaystävältäni Gunnar Högnäsiltä, jonka isä runoilija Kurt Högnäs oli perehtynyt italialaiseen kirjallisuuteen ja kääntänytkin (muistaakseni) ruotsiksi jonkin verran Nobel-runoilijaa.

Korviini on jäänyt 70-luvulta asti soimaan Gunnar Högnäsin siteeraama pätkä Quasimodon runoa: "…sirpaleet muurilla, jolla seison."

Eeva-Liisa Manner oli tutustunut Quasimodon runouteen jo paljon ennen minua ja Mannerin tuotannosta voidaan löytää viittauksia tai yhtymäkohtia Quasimodoon. En tiedä ovatko Mannerin ja Quasimodon runouden yhtymäkohdat tarkoituksellisia ja tietoisia viitteitä, vai johtuvatko ne suuresta yhteisestä runoavaruudesta, josta ne on noukittu Lyyran tähdistön tietämiltä.

Niin tai näin, Mannerin runo "Kaksoisteema" päättyy sulkumerkkeihin ja sanoihin: (ja samassa on ilta)

Salvatore Quasimodoa on sanottu hermeettiseksi (suljettu, sulkeutunut) runoilijaksi - italialaisen hermeettisen koulukunnan edustajaksi, johon myös Ungaretti ja Montale luetaan - ja sellaisena olen häntä itsekin pitänyt.

Elli-Kaija Köngäs oikaisee esipuheessaan tätä käsitystä; hänen mukaansa Quasimodon runoilijantie jakautuu jyrkästi kahteen ja toinen maailmansota toimii vedenjakajana; ennen sotaa ilmestyneet runot ovat hermeettisiä, sodan jälkeen ilmestyneet eettisiä.

Mirjam Polkunen muistuttaa, että Italiassa 30-luvulla esiin noussut "hermeettinen koulukunta" on selitetty myös paoksi poliittisista paineista ja Mussolinin fasismista. Könkään mukaan maailmansota taas oli murros, joka "teki sivullisesta osallisen, tarkkailijasta syyttäjän, esteetikosta eetikon". "Politiikan paine näyttää siis ajaneen Quasimodon sekä hermetismiin että siitä pois."

Minulle Quasimodo pysyy hermeettisenä runoilijana yhtä kaikki. Hänen runoutensa on eettisyydessäänkin hermeettistä, syvästä kaivosta ammennettua, samalla tavalla kuin Eeva-Liisa Mannerin runous. Ja Mannerin olen samoin kokenut aina hermeettisenä, vaikka hänen runoutensa on täynnä myös eettistä kannanottoa. Kirjoittihan Manner esimerkiksi kokonaisen runokokoelman "Jos suru savuaisi" pamflettina runoilijaystävänsä Vàclav Havelin (nyk. Tsekin presidentti) vangitsemisen johdosta.

Sekä Eeva-Liisa Mannerin että Salvatore Quasimodon runouden syvin ydin on eettisyydestä ja ajankohtaisissa kannanotoista huolimatta ajattomuuden kirkkaissa lähteissä. Ja vaikka Quasimodon Nobelin palkintoa on arvosteltu mm. siitä, että se annettiin hänen sodanjälkeisestä eettisestä tuotannostaan eikä sotaa edeltävästä hermeettisestä, on Quasimodo nobelinsa ansainnut.

Salvatore Quasimodolle olisi pitänyt antaa Nobelin kirjallisuuspalkinto pelkästään yhdestä runosta heti esikoiskokoelman "Vesiä ja maita" ilmestymisen jälkeen. (Jostain merkillisestä syystä - ehkä unesta johtuen - olen kuvitellut, että tämä on osa pidempää runoa, jonka alun olen unohtanut. Mutta ei se näköjään ole.) Tämä runo tulee varmuudella kantamaan tuhannen vuoden yli kirjallisuuden historiassa, jos ihmiskunta ja ’sivistys’ sinne asti säilyvät:

Jokainen yksinään maan sydämellä
auringonsäteen lävistämänä:
ja äkkiä on ilta.

JK. Salvatore Quasimodo on muuten mielestäni kaunis nimi runoilijalle. Elli-Kaija Köngäs paljastaa, että eräs In albis -sunnuntain (ensimmäinen pääsiäisen jälkeinen sunnuntai) liturgiateksteistä alkaa latinaksi sanoilla Quasi modo (qeniti infantes), "niin kuin vastasyntyneet lapset".

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti