Nuoruus, siivekästä ja veristä

Kirjoja hyllystäni:

Arto Melleri: Nuoruus, siivekästä ja veristä; runot 1972 – 1989

”Nuoruus! Kaiken pitää olla sille siivekästä,

siivekästä ja veristä!

Sillä on niin kiire muuttamaan maailmaa

Että se on valmis siihen heti kun on käynyt

eteisessä ja nähnyt avaimenreiästä sisään…

’Maailma! Kyllä se tiedetään! Se on avaimenreiän

muotoinen!’ niin se huutaa, Nuoruus, kuulee

korvissaan oman sydämensä lyönnit:

’Maailman sydän lyö! Ettekö te kuule?’

Kaiken pitää olla sille siivekästä!

Siivekästä ja veristä! ja se joutuu aina petetyksi

tai pettää itse itsensä, kumpaankin se on valmis

ja kaikkeen

Kun kompastut omiin jalkoihisi, älä sano sitä

Kohtaloksi, sido ensin kengännauhasi”

(Arto Melleri: Runoja 1972-1977 kokoelmassa ”Nuoruus, siivekästä ja veristä”)

Joskus esikoisrunokokoelmani ”Lintujen silmissä kivien kylmyys” ilmestymisen aikoihin kohtasin runoilija Arto Mellerin livenä legendaarisen Seinäjoen Seurahuoneen terassilla. Esitin tuohon aikaan itsekin runoilijaa ja yritin lauantai-iltapäivänä selvittää päätäni vuoren kokoisesta kohmelosta. Runoilija Arto Melleri tuli aseman suunnasta, eikä häntä voinut olla tunnistamatta jo etäältä; nahkasaappaat, silkkinen kaulahuivi ja tummat viikset sekä tuulessa liehuva tukka tekivät runoilijasta mellerin näköisen tai päinvastoin.

Melleri tunnisti kai hengenheimolaisen krapulaisesta kirjoittajasta, tarjosi tuopin ja istui pöytään. Oma kankkuseni oli vuorokauden ikäinen, mutta Melleri oli ollut ”joron jäljillä” kuukauden, kateissa avovaimoltaan, sukulaisilta, tuttavilta ja sensaatiolehdistöltä. Jossain amfetamiinin huuruisessa muistityhjiössä oli kai tullut kirjoitettua kirjan verran runojakin. Nyt oli aika palata Lappajärven itäkylälle vanhempien luokse, lepäämään, parsimaan itseään taas kokoon. - Ja sitten takaisin maailman tuuliin riehumaan.

Minulle Mellerin tarjoama oluttuoppi teki matit ja tepposet. Ensimmäinen siemaus tuopista käänsi mahalaukun ympäri. Koska en sivistyneenä ihmisenä (enkä muutenkaan) halunnut oksentaa omaan tuoppiini, käänsin hätäisesti pääni – ja yrjösin suoraan Mellerin housuille.

”Miks sä ton teit?”, runoilija kysyi hämmästyneenä.

”Mulle tuli paha olo.”

”No ei se mitään. Nää oli muutenkin menossa pyykkiin.”

Sain Melleristä hyvin sympaattisen ihmisen vaikutelman. Arvelin, että joku muu olisi saattanut reagoida tapahtumaan toisin. Häpeissäni istuin pöydässä vielä jonkin aikaa ja liukenin sitten paikalta potemaan krapulan lisäksi myös hirveää morkkista. Uskon myös Mellerin jatkaneeen housupyykille Lappajärvelle. (Nyt lähes kolmenkymmenen vuoden kuluttua uskallan kirjoittaa tapahtuneesta, koska ravintolan omistaja Matti Kuvajalle ja kaiketi siinä sivussa myös asiakkaille on Seurahuoneen silloiset synnit annettu ylhäältä käsin anteeksi.)

Schlaageriseppele päähän

Melleri räjähti suomalaiseen lyriikkaan 22-vuotiaana vuonna 1978 ilmestyneellä kokoelmalla ”Schlaageriseppele”. Kokoelma on uuden rock-sukupolven valomerkki tai sumutorven huuto yössä, vaikka se pääosin tilittää runoilijan nuoruutta Lappajärvellä, keskellä ei-mitään, ja hänen polkuaan tästä ahdingosta ulos maailmaan. Se oli todellakin jotain uutta suomalaisessa kirjallisuudessa, vaikka Mellerin lyriikassa soi vahvasti amerikkalaisen beat-kirjallisuuden – Jack Kerouackin, Allen Ginsbergin ja William Burroughsin henki. Hän ikään kuin paikallisti hippikirjallisuuden suomalaiseen Seitsemän veljeksen salomaisemaan.

Olen tämän kokoelman julkaisemisesta kuullut uskottavan tuntuisen tarinan: Melleri oli kävellyt nahkasaappaissa ja pitkässä manttelissa portaat ylös Otavan kustannuspäällikön työhuoneeseen ja leväyttänyt nipun tekstiä pöydälle ja sanonut: ”Tässä tämä sitten on!” ”Mikä?” ”Se kirja mitä te olette odottaneet.” Kustannuspäällikkö oli selannut tekstinippua ja ollut Mellerin kanssa samaa mieltä. Tarinan mukaan kustannussopimus tehtiin siinä paikassa.

Myöhemmin kirjoitettuani käsikirjoituksen pöytälaatikkoon jääneeseen toiseen kokoelmaani (josta osa sitten ilmestyi vuonna 2008 ”Rajakivet”-kokoelmassa), yritin tehdä mellerit: Matkustin junalla Helsinkiin, olkalaukussa SE käsikirjoitus. Etsin kartalta kustannusyhtiö Otavan. Kiipesin nahkasaappaat (sic!) jalassa kustantamon portaat ylös ja kysyin ujosti kustannuspäällikköä. Hän oli ruokatunnilla. Jätin käsikirjoituksen sihteerille ja matkustin korvat luimussa junalla takaisin kotiin. Käsikirjoitus tuli noin vuoden kuluttua hylkynä perässä.

Nuorallatanssijan kuolema

Mutta vuonna 1978 räjähti käsiin ja estradeille muutakin. Kotimaisen teatterin ummehtuneet lämpiöt tuuletti kertaheitolla ja rajusti Arto af Hällströmin ohjaama ja Asikaisen-Mellerin-Vuennon käsikirjoittama ”Pete Q eli Nuorallatanssijan kuolema”. Vaikka kirjoittajia on kolme, uskon Mellerin olleen pääsyyllinen tekstiin. Oli miten oli, näiltä jaloilta nousi Ryhmäteatterin ja vapaiden kotimaisten teatteriryhmien kivijalka.

En nähnyt Pete Q:ta teatterissa; näin sen tuoreeltaan televisioversiona Turun Hankenilla, jossa siihen aikaan tuhlasin runsaasti nuoruuttani (verukkeena matematiikan opiskelu Turun yliopistossa). Vaikka Pete Q:ssakin pääosassa ovat erilaiset huumehörhöt, laajeni teksti suoraan kosmisiin sfääreihin ja mittasi mielessäni maailman koko kuvaa.

Lyhyesti: Pete Q:n televisioversio räjäytti senaikaisen tajuntani. Tajusin että elämä tosiaan on nuorallatanssia kuilun yllä, mutta kuilusta ei löydy rotkon pohjaa vaan kosminen tyhjyys. Esityksen jälkeen olin järistynyt. Istuin kalpeana ja hiljaa. Kun ystäväni kysyi kommenttia, ärähdin: ”Älä nyt saatana puhu mitään!”

Tuomiopäivän sävärit

Melleri oli minulle ROCK siitä lähtien ja koko 80-luvun ajan pitkälle 90-luvulle asti. Melleri uudisti myös kalevalaista ja yrjöjyrinkoskelaista runonlausuntaperinnettämme ja lähti heittämään keikkaa rockbändin kanssa. Kävin katsomassa ”Mau-Mau”:ta Seinäjoella Ravintola Cumuluksessa. Taustalla soitti kotimaisen rockin kärkimuusikoita ja Melleri tosiaan LAUSUI, ”loitsi”, afrikkalaista verta hyytävää runopoljentoa shamanistisella sykkeellä.

Mellerin tuotanto on kaiken kaikkiaan ollut tulivuorenpurkaus. Kun Mellerin siihenastisesta runotuotannosta koottu ”Nuoruus, siivekästä ja veristä” ilmestyi vuonna 1989, hän oli julkaissut viiden runokokoelman lisäksi useita näytelmiä ja hörhöisen romaanin ”Tuomiopäivän sävärit eli Svimbaa komisario Koskinen”. Siinä muuten kirjailija itse esiintyy pienessä sivuosassa. Huumekauppias Jake Larva laskee tuskaisena saataviaan: (runoilija) Ilppo Koiruoho 2500:-, Klasu 3000:-, Arto Melleri 1200:-. ”Pakanalähetykselle menee ellei ryhdy toimenpiteisiin.”

Pascalia ja muurahaisen munia

Vaikka Melleri toisaalta oli täysiverinen City-runoilija, olivat hänen juurensa ja myös runouden juuret lujasti aurattu Lappajärven pohjalaismaisemaan ja sen peltojen lannanhajuun. Samalla hän noukki kirjoittamiseensa virikkeitä maailmankirjallisuuden historiasta runsaasti kaikenlaista lukeneena. Kun Marjatta Ripsaluoma vuonna 1983 julkaisi Lakeuden Kutsussa Mellerin haastattelun, runoilija kertoi, miten Itäkylän emännät nykyään (v.-83) hakkaavat mattoja Euroopan markkinoille, miten elintaso on noussut ja eläminen tyhjentynyt:

”Se on vain nähtävä niin, että ensin on maaseutu ja sitten savupiippu ja sitten ruohonkorsia ja muurahaisia ja muurahaisen munia… Ja se mistä luova tapahtuma alkaa, on silloin, kun ollaan lähellä muurahaisia ja muurahaisen munia… Yleisten väitteiden osumatarkkuus on sama kuin heittää tikkaa tauluun joka on kymmenen metriä kanttiinsa.”

Samaan aikaan kun runoilija viettää aikaa Lappajärvellä, hän käy keskustelua maailmankirjallisuuden kanssa: ”Mä luin Pascalia ja huomasin, miten se kinas Montaignea vastaan, joka on kanssa aika fiksu mies, Montaignen esseitä. Mä luin niitä kumpaakin vuorotellen siinä ja välillä lämmitin saunan ja kävin uimassa Lappajärvessä ja tulin takaisin rantaan ja kinasin niiden kahden kanssa.”

Saappaat jalassa hautaan

Vakava auto-onnettomuus ja liitto Nadja Pyykön kanssa rauhoittavat lopulta runoilijan. Hänen elämänsä päättyy kuitenkin vuonna 2005 toiseen onnettomuuteen; Melleri joka ei koskaan toivu täysin auto-onnettomuudesta, kaatuu uudelleen kadulla ja kuolee vammoihinsa. Mutta Melleri kaatui saappaat jalassa; hän ei kompastunut kengännauhoisinsa. Kuolemaansa mennessä hän oli kirjoittanut suomalaiseen kirjallisuuteen jo sen mitä pitikin.

Itse palaan mieluiten Mellerin tuotannossa vuosien 1972 – 1977 välillä kirjoitettuihin nuoruudenrunoihin, jotka ilmestyivät kokoelmassa ”Nuoruus, siivekästä ja veristä” (1989). Henkilökohtainen suosikkini on ”Itäkylän nuorisoseuran kahvilassa”. Se tuo mieleen oman nuoruuteni merenreunan pikkukaupungissa, Kristiinassa:

ITÄKYLÄN NUORISOSEURAN KAHVILASSA

”Musta sade

ruhjoo Indokiinaa

eikä kukaan ole sivullinen,

ei edes Itäkylän Nuorisoseuran Kahvilassa

Minä pelaan pajatsoa

ja Viljo Alatalo juo kuuman kaljan

ja uutiset on teeveen väkivaltaohjelmaa

Meidän ikkunan takana

on rauhallista:

täälläpäin Ääni ei ole Huuto

Minä pelaan pajatsoa

ja Viljo Alatalo juo kuuman kaljan

Itäkylän Nuorisoseuran Kahvilassa

Pepe potkii flipperiä

(TILT)

Me ollaan keskellä

sähköisen kokemisen kenttää

Itäkylän Nuorisoseuran Kahvilassa

Illalla

kun Taimi on sulkenut

Nuorisoseuran Kahvilan ovet,

pajatson kilinä

vaihtunut lähenevän yön ääniin

illalla

me katsotaan kaukaisuuteen,

kuunnellaan miten valtatie 742

nielee auton toisensa jälkeen

kerran puolessa tunnissa”

(Arto Melleri: Runoja 1972-77, kokoelmassa ”Nuoruus, siivekästä ja veristä”)