Kolumni: kello

Aamutupakalla äkkiä tuli ikävä ankkurikelloani (kello oli oikein swizz made, stainless steel, water protected ja merkiltään Ankkuri), jonka Salosen mummu osti lahjaksi kun olin noin 5-vuotias. Kello käytiin hakemassa Lempi-mamman kanssa Helsingistä saakka. Muistan että jouduimme kävelemään linja-autolta pitkän matkan Rajamäelle mummulaan ( Nurmijärveltä astiko?).

Lempikin nauroi vielä vähän ennen kuolemaansa, miten minä koko kävelymatkan ajan sadan metrin välein kyselin: "Hoh-hoijaa, paljonkohan kello on?" Ja katsoin omasta kellosta.

Hyvä kello se oli. Se oli minulla käytössä noin 25 vuotta, enkä minä muuta rannekelloa koskaan ole (vakituisesti) käyttänytkään. Varsinkin nuoruudessani kello joutui kokemaan kovia. Iskunkestävyys tuli testattua monessa tilanteessa. Pari kertaa se joutui verryttelyhousujen taskussa pyykkikoneeseenkin. Näistä jälkimmäisen jälkeen (asuimme silloin jo Kristiinankaupungissa) ruostumaton kelloni ruostui. Sen vesitiiviin lasikannen alle tuli vesikupla. Kello lakkasi käymästä kokonaan! Katastrofi!

Äitini vei kellon Österholmin Leon kellosepänliikkeeseen (noin v. 1975) terveystarkastukseen. Leo-vainaa totesi, ettei kelloa voi korjata; se on puhki ruostunut. Äitini ymmärsi hienotunteisesti kysyä (koska tiesi kellon arvon minulle), voisiko sitä koittaa kuitenkin käymään. Leo-vainaa putsaili kelloa vähän, taisi vaihtaa pari ratasta - ja kello kävi!

Joskus 1980-luvun alkupuolella kello joutui vielä kerran onnettomuuteen. Se putosi mereen. Sukelsin kellon pohjasta (sukelluskello :)). Mutta kello oli taas vettynyt, kansilasi yhtä huurua. Laitoin kellon television päälle kuivumaan. Parin kuukauden päästä vedin kellon. Se lähti käyntiin, mutta hurjalla ylinopeudella: aivan kuin yrittääkseen saada kaiken käymättömän ajan kiinni. Se mittasi kaksi vuorokautta päivässä. Ei sellaista kelloa voinut käyttää. Pistin kellon pöytälaatikkoon ja unohdin koko Ankkurin.

Seinäjoelle muuton yhteydessä (v.2004) kello ilmaantui jostain taas eteeni. Jännityksellä… koitin… varovasti… vetää kelloa… ravistelin sitä vähän, ja: kello kävi taas normaalisti! Se oli toipunut mielisairaudestaan. Mutta jo kauan ennen tätä ranteeni oli alkanut hylkiä kokonaan kelloja enkä itsekään tarvinnut enää aikaa tai ainakaan tietoa ajasta juuri mihinkään. Käytin kelloa muutaman päivän ja laitoin sen ’talteen’.

Häpeällistä, että olen sen koommin unohtanut kokonaan vanhan rakkaan ystäväni. Vasta talviaikaan siirtyminen toi kelloni äkkiä taas mieleen. En tiedä missä kello tällä hetkellä on, enkä aio ryhtyä etsimään sitä. Tietoisuus sen olemassaolosta riittää minulle. Ja varmuus, että jos Ankkuri jostain tupsahtaa eteeni ja vedän vähän vieteristä: kello käy taatusti. Käykö se oikeaa aikaa; sillä ei ole mitään merkitystä.

Kesäajassa en muuten näe mitään järkeä, mutta olen vahingoniloinen rikkaille, jotka ostivat 1980-luvulla kalliita kvartsikide-kelloja, joiden taattiin käyvän sekunnin tarkkuudella seuraavat 50 vuotta. Nyt he kuitenkin joutuvat siirtämään kellonviisareitaan kahdesti vuodessa. Onnellisin olin kuitenkin joskus 1990-luvun vaihteessa, kun maan aikaan lisättiin sekunti. Vieläkin rintani huutaa riemuissaan: "Repikää siitä kvartsikideporvarit! Rukatkaa kellojanne sekunnilla! Miksette ostaneet Ankkuria!"