Van Gogh - yhteiskunnan itsemurhaama

Kirjoja hyllystäni:

Antonin Artaud: Korpit ja auringonkukka

- van Gogh, yhteiskunnan itsemurhaama

suomennos ja saatekirjoitus Kimmo Pasanen

"Voi hyvin puhua van Goghin moitteettomasta mielenterveydestä, eihän hän tehnyt muuta koko elämänsä aikana kuin poltti kerran kätensä ja leikkasi kerran vasemman korvalehtensä,

tässä maailmassa, jossa joka päivä syödään keitettyä kohtua viherkastikkeessa tai raivoonpiiskattujen vastasyntyneiden sukupuolielimiä,

lämpiminä heti äitinsä emättimestä ilmestyessään.

Eikä tämä ole keksittyä, vaan yleinen, jokapäiväinen ja ympäri maailmaa esiintyvä kultti."

"Ja vaikka kuulostaisi kuinka houreiselta, niin edelleenkin vallitsee sama irstailun, anarkian sekasorron, hourailun, hillittömyyden, kroonisen hulluuden, porvarillisen tylsyyden, mielenhäiriöiden (maailmasta se on häiriintynyt tullut, ei ihmisestä), tietoisen epärehellisyyden, pöyhkeilevän hurskastelun ja kaikkeen arvokkaaseen kohdistuvan saastaisen ylenkatseen iänikuinen ilmapiiri,

missä vaaditaan edelleenkin täysin primitiiviseen epäoikeudenmukaisuuteen perustuvaa yhteiskuntajärjestystä,

ja missä järjestäytynyt rikollisuus rehottaa kaiken taustalla."

"Ja huonosti menee, sillä tälläkään hetkellä sairas tietoisuus ei halua mistään hinnasta päästä sairaudestaan eroon.

Puolustautuakseen kelvoton yhteiskunta on keksinyt psykiatrian aseekseen niitä kirkasälyisiä yksilöitä vastaan, joiden selvänäköisyys häiritsee sen rappeutunutta rauhaa."

"Ei, van Gogh ei ollut hullu, mutta hänen maalauksensa olivat tulta ja tulikiveä, atomipommeja, jotka olisivat (...) voineet vakavasti järkyttää (...) matelevaa myötämielisyyttä.

Sillä van Goghin taide ei hyökkää yleisten tapojen heijastamaa sovinnollisuutta vastaan, vaan itse instituutioiden sovinnaisuuden kimppuun. Van Goghin käytyä maan päällä fyysinen luontokin on säineen, vuorovesineen, syys- ja kevätmyrskyineen muuttunut gravitaatioltaan."

"(...)ei ole mielenvikaisuutta kulkea yöllä päässään hattu jossa on kaksitoista kynttilää mennäkseen maalaamaan taulua maisemasta,

sillä miten van Gogh muuten olisi voinut valaista kankaansa?

(...)

Mitä siihen tulee, että hän poltti kätensä, niin se on puhtaista puhtainta ja selvää sankarillisuutta,

ja mitä taas leikattuun korvaan tulee, niin se oli suoraa johdonmukaisuutta,

ja, toistan sen vielä kerran,

ihmiskunta joka päivin ja öin ja aina vain ahnaammin syö syötäväksi sopimatonta,

toteuttaakseen pahan tahtonsa tavoitteet,

voi tässä asiassa

vain pitää suunsa kiinni."

(Antonin Artaud: Van Gogh, le suicidé de la société)

Ja kuka olisikaan sopivampi kirjoittamaan Vincent van Goghista, mielisairaasta mestarista, hänen korpeistaan, hänen auringonkukistaan, hänen pyörremyrskyinä tanssivista tähtitaivaistaan ja merinä lainehtivista viljapelloistaan

vuonna 1947 Orangerien museossa järjestetyn suuren van Gogh-näyttelyn jälkimainingeissa

kuin surrealistinen, mielisairas runoilija Antonin Artaud, joka ei esseessään katsele van Goghin maalauksia, vaan läpivalaisee ne ja läpivalaisee van Goghin neronkärsimyksen ja ajojahdin yhteiskunnassa, jonka itsemurhaamaksi van Gogh lopulta joutuu, ja jonka uhrina itse joutuu elämään ja seuraavana vuonna 1948 myös kuolemaan

Antonin Artaud (1896 - 1948) jonka sairastuttaa jo murrosiässä pikkuporvarillisen kodin turvallinen ympäristö, niin että hän joutuu pahaan depressioon, mikä johtaa hänet erilaisiin mielenterveyslaitoksiin, ja lopulta Sveitsiin erääseen parantolaan, jossa hänelle annetaan lääkkeeksi oopiumia;

joka 'tervehdyttyään' siirtyy vuonna 1920 Pariisiin, missä hän ei tyydy lupaavaan näyttelijän uraan vaan haluaa ohjaajaksi

ja ryhtyy kirjoittamaan runoja, jotka eivät kelpaa julkaistaviksi Nouvelle Revue Francaise -lehdessä, sen sijaan vuonna 1924 ilmestyykin Artaudin runojen reputtamisen jälkeen päätoimittajalle lähettämistä kirjeistä koottu "Kirjeenvaihto Jacques Rivièren kanssa";

joka tämän jälkeen liittyy surrealistiseen liikkeeseen ja nousee erääksi liikkeen johtohahmoista, julkaisee kaksi runokirjaa ja proosakokoelman L´Art et la mort,

kunnes hän vuoden 1926 loppupuolella perustaa yhdessä Roger Viracin ja Robert Aronin kanssa Alfred Jarry-teatterin, joka tuo näyttämölle kaikkiaan vain kahdeksan esitystä neljästä Artaudin ohjaamasta näytelmästä;

sen tuhkasta nousee vuonna 1930 Julmuuden teatteri, jonka toiminta kulminoituu Artaudin kirjoittamaan, ohjaamaan ja näyttelemään teokseen Cenci, jonka esitykset joudutaan lopettamaan taloudellisesti kannattamattomina, mutta 'menestyksenä Absoluuttisessa';

joka päättää jättää vanhan mantereen ja lähtee 1935 Meksikoon, missä runoilijan huumeiden käyttö ja huumeriippuvuus pahenee, hän tekee matkan tarahumara-intiaanien pariin, tutustuu intiaanien riitteihin ja uskonnollisiin menoihin

sekä kirjoittaa matkakertomuksen Matka tarahumarain maahan,

palaa seuraavana vuonna Pariisiin epäonnistuen toistuvasti vieroitushoitoyrityksissä, epäonnistuu 'epärealistisessa' avioliittohankkeessa

ja lähtee myyttiselle matkalle Irlantiin etsimään muinaisten tietäjien jälkiä varusteenaan runoilijan oman uskomuksen mukaan Pyhälle Patrickille aikoinaan kuulunut matkasauva;

kunnes hänet pidätetään Mountjoyssa irtolaisuudesta, passitetaan Ranskaan, jossa hän Le Havren satamassa astuu maihin pakkopaidassa ja joutuu saman tien kaupungin mielisairaalaan;

(kun Henry Miller kuulee Anais Niniltä tästä mielisairaalaan sulkemisesta, hän haluaa välittömästi lähteä tapaamaan Artaudia, sillä Miller ei tuntenut entuudestaan ainoatakaan hullua ja pelkää nyt, ettei ehtisi nähdä tätä ainoatakaan ennen kuin hänet vapautettaisiin,

mutta Millerin pelko on turha, sillä:)

Artaud joutuu viettämään useissa eri laitoksissa ja lopulta Rodezin mielisairaalassa kaikkiaan lähes kymmenen vuotta; viimeiset kolme vuotta Rodezissa ja vasten tahtoa annettu sähköshokkihoito vievät lopullisesti hänen terveytensä;

niin että vapautuessaan vihdoin maailmansodan jälkeen vuonna 1946 Rodezin mielisairaalasta hänellä on elinaikaa jäljellä vajaat kaksi vuotta, hedelmällisen luomisen kaksikymmentä kuukautta, jona aikana syntyy paitsi hänen kirjoituksensa van Goghista,

myös viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi jäänyt radiokuunnelma 'Lopetetaan puheet Jumalan tuomiosta', jonka esittäminen on kaiketi edelleen kielletty Ranskassa;

joka kuolee 4. maaliskuuta 1948, proosallisesti syöpään,

mutta jonka kirjoitus jää elämään ja ilmestyy suomeksi vihdoin vuonna 1988 Taide-lehden tilaajalahjana, 400 numeroidun kappaleen painoksena, joista kirjahyllyssäni on numero 130.

"Van Gogh ei kuollut siksi että olisi mennyt mieleltään sekaisin

vaan siksi, että hänen ruumistaan oli myllertämässä muuan ongelma, jonka tiimoilta tämän ihmiskunnan epäoikeudenmukaiset sielut ovat käyneet väittelyään;

nimittäin onko lihalla ylivalta hengestä, vai ruumiilla lihasta, vai hengellä jommasta kummasta."

"(...) eikä hän tappanut itseään hulluuden puuskassa, epäonnistumisen transsissa,

ei, päinvastoin, sillä hän onnistui etsinnässään ja sai selville mikä hän on ja kuka hän on samalla hetkellä, kun yhteiskunta yleisessä tietoisuudessaan rankaisi häntä siitä että hän oli riuhtaissut itsensä siitä eroon

ja itsemurhasi hänet."

"Se ujuttautui hänen kehoonsa

tuo yhteiskunta,

synneistään päästetty,

pyhitetty,

pyhäksi julistettu,

riivattu,

ja pyyhkäisi hänestä pois yliluonnollisen tietoisuuden, jonka hän juuri oli saavuttanut, hyökyi mustien korppien vyörynä hänen sisäisen puunsa suoniin

ja upotti hänet vielä viimeisellä hyökkäyksellä

meni hänen sijalleen

ja tappoi hänet.

Nykyihmisen anatominen logiikka sattuu nimittäin olemaan sellainen, ettei hän voi elää eikä edes ajatella elävänsä kuin riivattuna."

Sillä:

Antonin Artaudin 'essee' on loistavakuvainen, upeakielinen runoelma, se on visio ja ilmestys, jonka hän sanelee kustantajalle oman käsikirjoituksensa pohjalta, niin että teksti muuntuu lausutuksi runoksi ja loitsuksi,

vajaat 50 liuskaa tekstiä sisältäen esipuheen, jälkikirjoituksen, ydintekstin "Yhteiskunnan itsemurhaama", toisen jälkikirjoituksen ja epilogin, teoksen joka syntyy legendan mukaan kahdessa päivässä, mutta valmistuu todellisuudessa julkaisukuntoon noin kolmessa kuukaudessa, ilmestyksenomaisena ryöppynä yhtä kaikki;

se on neron läpivalaisema kuva nerosta ja hänen maalauksistaan, van Goghin tunneherkkyydestä, jota Artaud koskettaa runoilijan omalla tunneherkkyydellä, mielisairaussyytöksistä, jotka runoilija asettaa mittasuhteisiin kokemusperäisesti oman lähes kymmenen vuotta kestäneen pakkolaitoskierteensä uhrina;

van Goghin tauluista, jotka vain runoilija voi valaista ja maalata sanoillaan,

Auvers sur Oisen viljapellot ja korpit, joiden yön

hän valaisee kynttiläpäähine päässään, niin kuin vain runoilija uskaltaa tehdä,

elotonta luontoa esittävät maalaukset, jotka Artaud näkee kuten van Gogh ne on nähnyt,

van Goghin maalausten värit, jotka runoilija aistii, näkee, koskettaa, haistaa, maistaa ja jotka hänen runoilijankatseensa läpäisee tavoittaen niiden takana olevan kosmisen tanssin, sillä:

"Puhtaasti suoraviivainen maalaustaide on raivostuttanut minua jo pitkään, aina siitä lähtien kun kohdalleni osui van Gogh, joka ei maalannut viivoja eikä muotoja, vaan elotonta luontoa, valtavien sisäisten kouristusten vääntelemää

elotonta luontoa.

Joka on kuin sitä myllertäisi kauheilla iskuillaan eloton, musertava voima, josta kaikki puhuvat verhotuin sanankääntein, mutta joka ei ole koskaan ollut niin hämärän peitossa kuin nyt, kun koko maailma ja elämä ovat asialla ottaakseen siitä selvää.

Sillä van Gogh murjoo ruhjovin iskuin, lakkaamatta todella ruhjovin iskuin kaikkia luonnon muotoja ja kaikkia esineitä.

Van Gogh karstaa piikillään maisemat

ja paljastaa niiden vihamielisen lihan,

niiden aukirevittyjen poimujen ärtyisät torat,

joista ei tiedä mikä outo voima niissä on muuttamassa muotoaan."

Sillä

vaikka Artaud hyökkääkin kirjoituksessaan raivokkaasti tohtori Gachet´a vastaan (jota hän pitää pääsyyllisenä van Goghin kuolemaan) ja mielisairaalalaitosta vastaan ja yhteiskuntaa vastaan (jonka itsemurhaamaksi van Gogh lopulta joutui) ja jopa van Goghin veljeä vastaan osana hulluksi tuomitsemisen salaliittoa;

ja tämän tekee ymmärrettäväksi hänen omat traagiset kokemuksensa mielisairaaloiden pakkohoidoista, pakkopaidoista, pakkolääkityksestä ja pakkosähköshokeista

ja tässä yhteydessä meidän on hyvä muistaa, miten lapsenkengissä mielisairaanhoito oli vielä niihin aikoihin kun van Gogh ja Aleksis Kivi 1800-luvun lopulla tuomittiin hourupäisiksi, miten lapsenkengissä se oli 1900-luvun alussa ja toisen maailmansodan aikaan, jolloin Artaud itse kävi läpi omaa mielisairaalakierrettään,

kun surrealistinen liike vaati tunneherkkyyden vankeja vapautettaviksi,

ja miten lapsenkengissä mielisairaanhoito todennäköisesti on edelleen, sillä ihmisen koko tietoisuutta ja tajuntaa tuskin voidaan alistaa psykiatristen mikroskooppien lasilevyjen alle helposti tarkasteltavaksi preparaatiksi, josta psykiatrien koulukunta voisi sitten tehdä johtopäätöksiään,

ja vaikka Artaud mielisairaudestaan ja mielisairaalakokemuksistaan johtuen, runoilijan ja taiteilijan tunne- ja tuntoherkkyydellä tekee myös eittämättömän selvänäköisiä johtopäätöksiä ja valaisee tämän suljetun ja sulkeutuneen psykiatriayhteisön ja tohtori Gachet´n harhaoppeja, vaikkakaan

"Tohtori Gachet ei mennyt sanomaan van Goghille, että hän oli paikalla auttaakseen taiteilijaa saamaan maalaamisensa kuntoon - niin kuin kuulin Rodezin mielisairaalan ylilääkärin, tohtori Gaston Ferdièren kertovan minulle (hän oli kuulemma paikalla auttaakseen minua saamaan runouteni kuntoon) - mutta hän patisti van Goghin maalaamaan, hautautumaan maisemaan ja pääsemään siten eroon ajattelemisen tuskasta."

kun van Goghin ylirasittunut ruumis ja ylirasittuneet hermot lähinnä olisivat tarvinneet vain lepoa

"(...) Ja tiedän tohtori Gachet´n havainneen, että se sai hänet aina uuvuksiin.

Mikä ei ollut hänen tapauksessaan pelkästään lääketieteellistä huolestuneisuutta,

vaan oire kateudesta, joka oli yhtä tietoista kuin salailtuakin.

Van Gogh oli saavuttanut selvänäköisyydessään sen illuminismin asteen, jossa epäjärjestykseen joutuneet ajatukset virtaavat takaisin kuvien tulvan hyökyessä niiden yli,

ja missä ajatteleminen ei enää ole itsensä käyttämistä,

ja missä se lakkaa olemasta,

jolloin jää tehtäväksi enää haalia ruumis kasaan, tarkoitan

KASATA RUUMIITA.

Siinä ei enää olla tähtien maailmassa, vaan välittömän luomisen maailmassa, järjen ja tietoisuuden tuolla puolen."

Niin

se ei todellakaan ole tärkeintä tässä häikäisevässä ja läpivalaisevassa runoelmassa, ei tohtori Gachetin pikkusieluisuus, ei psykiatrinen ja psykologinen väärinymmärtäminen ja vähättely, ei edes se, että van Gogh lopulta, vain 37-vuotiaana joutuu yhteiskunnan itsemurhaamaksi,

vaikka se onkin vertaansa vailla olevan traagista

"Sillä van Gogh oli hirvittävän herkkä.

Siitä vakuuttuakseen tarvitsee vain katsoa hieman tarkemmin hänen ulkomuotoaan, hänen ikäänkuin hengästyneen ja joskus jopa noidutun teurastajan naamaansa.

Tuo vanhan, viisastuneen ja syrjään vetäytyneen teurastajan huonosti valaistu hahmo kulkee jatkuvasti kintereilläni.

Van Gogh on maalannut lukuisia kuvia itsestään, ja vaikka ne ovat hyvin valaistuja, on minua aina kiusannut vaikutelma, että ne on saatu valehtelemaan valosta, että van Goghilta on riistetty välttämätön valo, jota hän olisi tarvinnut raivatakseen ja merkitäkseen oman tiensä.

Eikä se taatusti ollut tohtori Gachet joka tuon tien olisi kyennyt hänelle osoittamaan."

Niin,

edes se ei ole tärkeintä

vaan se, miten Artaud runoilijankatseellaan ja röntgensilmillään läpivalaisee van Goghin tunneherkkyyttä ja hänen maalauksiaan, näitä ilmestyksiä, joissa aiheen vähäpätöisyydestä ja maalauksen vaatimattomasta koosta kasvaa maailmankaikkeudellinen intohimodraama,

miten hän - Artaud - tunnistaa hänen - van Goghin - maalauksessa Gauguinin tuoli sen vastaansanomattoman perusristiriidan, joka van Goghin ja Gauguinin taiteen välille rakentaa ylittämättömän muurin,

sillä hän on yhtä välittäjäainesta ja yhtä solisevakielistä solua suuressa täsmätietoisessa kokemisen virrassa kuvatessaan näitä suurenmoisia maalauksia, hän on yhtä van Goghin maalausta ja maalauksen kanssa;

"Kynttilänjalka tuolilla, istuin vihertävästä oljesta,

kirja istuimella,

valaistus, ja siinä koko draama.

Joku on tulossa - kuka?

Ehkä Gauguin? Joku muu haamu?

Lepattava kynttilä olkituolilla tuntuu määrittävän sen valoisan rajan joka erottaa ylipääsemättömästi van Goghin ja Gauguinin täysin vastakkaiset persoonallisuudet.

Heidän esteettisten kiistojensa aihe ei ehkä ole edes kertomisen arvoinen, mutta se saattaisi paljastaa miten perusteellisen erilaisia van Gogh ja Gauguin olivat ihmisinä,

Luullakseni Gauguin uskoi, että taiteilijan tulee etsiä symbolista sisältöä, myyttiä, ja suurentaa arkise asiat myyttisiin mittasuhteisiin,

kun van Goghin mielestä taiteilijan täytyy osata tuhota kaikki maanläheisimpiinkin asioihin liittyvät myytit.

Missä hän oli mielestäni kirotun oikeassa."

Mutta

Artaud näkee maalauksissa myös valon, johon hän yhä uudelleen palaa, valon joka on van Goghin maalausten syvä salaisuus, kuten kynttilän valo soi Gauguinin tuolissa ja kuten se soi van Goghin kynttiläpäähineessä ja miten se soi tuolin värityksestä, jostain tietoisuuden tuolta puolen esiinnouseva kätketty valo;

"Ei voi olla panematta merkille, miten vaaleanpunainen valo syö suuren ja uhkaavan ja aukirevähtäneen vihreäolkisen vanhan nojatuolin kehikkoa,

vaikkei sitä heti huomaakaan,

sillä valon lähde on jossain muualla ja oudolla tavalla pimennossa, aivan kuin salaisuus, johon vain van Goghilla itsellään on avain jossain vaatteidensa kätkössä."

ja tähän mystiseen valoon Artaud palaa, kuten hän palaa yhä uudelleen van Goghin "viimeiseen" maalauksen multasienen mustista korpeista viljapellon yllä,

jota hän pitää van Goghin taiteilijauran täydellistymisenä ja testamenttina,

"sillä en voi kuvitella, että van Gogh olisi Korppien jälkeen maalannut enää maalaustakaan.

Luulen hänen kuolleen 37-vuotiaana siksi, että hän oli tullut - valitettavasti - pahan hengen pauloman historiansa päätepisteeseen,

sillä omasta tahdostaan, oman hulluutensa pahuuden riivaamana ei van Gogh poistunut elämästä

ei, van Gogh ei jättänyt elämää siksi että hänen päässään olisi ollut jotain vialla, ei omaa hulluuttaan."

eikä tässä yhteydessä ole mitään merkitystä sillä, että myöhempi tutkimus on todennut van Goghin maalanneen vielä useita maalauksia korppien jälkeen,

yhtä kaikki se on van Goghin 'viimeinen maalaus', hänen henkinen testamenttinsa, hänen tuomionsa ja tuomituksi tulonsa, multasienen mustat korpit viljapellon yllä, viininpunaisen maan joka lainehtii kuin meri:

"Entä mitä van Gogh itse on halunnut sanoa tällä maalauksellaan, jossa taivas roikkuu maanpinnassa ja joka vaikuttaa maalatun sillä täsmällisellä hetkellä kun hän vapautti itsensä olemassaolon vaivasta?"

" Kuulen korppien siipien iskevän symbaaliin niiden lentäessä maan yli, jonka tulvan hyökyä van Gogh ei tunnu enää pystyvän estämään.

Sitten kuolema."

"Mutta ennen kaikkea van Gogh halusi tulla lopultakin osaksi sitä äärettömyyttä johon päästäkseen astutaan kuin tähtiin vievään junaan, kuten hän itse sen ilmaisi,

ja siihen astuu juuri sinä päivänä kun on lopullisesti päättänyt saattaa elämänsä päätökseen."

mutta

"Älkää luottako van Goghin maisemiin, kiihkeästi kieppuviin ja rauhallisiin,

väänneltyihin ja rauhoitettuihin maisemiin.

Se on terveyttä polttavien kuumekohtausten välillä ja menee pian ohi.

Se on kuumetta terveyden kapinaannousujen välillä.

Eräänä päivänä van Goghin taide tulee takaisin aseenaan sekä terveys että kuume

ja pyyhkäisee tomuna taivaan tuuliin sen häkkiin kahlitun maailman, jota hänen sydämensä ei voinut enää sietää."