Kirjoja hyllystäni: Bashõ - Kapea tie pohjoiseen

Bashõ: Kapea tie pohjoiseeen

ja muita matkakertomuksia

suomentanut Kai Nieminen

Tammi 1981

I Rotan vuoden runoretki

"Lähdin tuhannen virstan matkalle eväittä, tukenani sama sauva kuin muinoin eläneellä miehellä, joka yön kolmantena hetkenä kuutamolla astui ei-minkään valtakuntaan. Kun Jõkyõ-kauden rotan vuoden syksyllä, kahdeksannessa kuussa, lähdin majarähjästäni joen partaalta, kuulosti tuulen kohina jotenkin hyytävältä.

Tuuli läpitunkeva,

mieleeni tulee

taivasalla vaalennut luuranko."

Näin alkaa Bashõn (1644 - 1694) Rotan vuoden runoretki, matkakertomus ja vaellusrunoelma, joka aloittaa Kai Niemisen suomentaman Bashõn runovaellusten kokoelman Kapea tie pohjoiseen. (Mainittakoon että virsta noina aikoina oli vakiintunut tarkoittamaan noin neljää kilometria, joten kyseessä oli siis runoilijan omien sanojen mukaan 4000 kilometrin mittainen vaellus.)

Runovaellukselleen Bashö lähtee vuoden 1684 syksyllä. Jo siihen mennessä hän oli saavuttanut saavuttanut huomattavan maineen runoilijamestarina ja opettajana Edossa, nykyisesssä Tokiossa. Edoon Bashõ oli muuttanut hieman toistakymmentä vuotta aikaisemmin vuonna 1672. Kyllästyttyään vilkkaaseen kaupunkielämään hän vetäytyy vuonna 1680 kaupungin laitamille Fukagawaan, erakkomajaan, jonka muutamat hänen varakkaat oppilaansa ovat hänelle hankkineet. Maja tuhoutuu vuonna 1682 Edossa riehuneessa suuressa tulipalossa.

Bashõ matkustaa puoleksi vuodeksi maalle, palaa Edoon seuraavana kesänä 1683. Samana kesänä hänen äitinsä kuolee Bashõn syntymäkaupungissa Uenossa. Seuraavana talvena valmistuu uusi erakkomaja entisen sijoille. Syksyllä 1684 Bashõ on lopulta valmis lähtemaan vaellusmatkalle syntymäkaupunkiinsa Uenoon ja äitinsä haudalle.

"Yhdeksännen kuun alussa tulin lapsuudenkotiini. Halla oli korjannut päivänliljat äitini huoneen seinustalta, niistä ei näkynyt enää jälkeäkään. Kaikki oli muuttunut sitten entisaikojen: tukka sisarusteni korvallisilla oli valkeaa, heidän kulmansa olivat rypyillä. "Elossa olemme" - muuta he eivät saaneet sanotuksi. Veljeni - hän on meistä vanhin - avasi pyhäinjäännöskukkaron. "Kumarra äidin valkeita hiuksia. Tämä on Uroshiman pojan helmiäislipas: jo paistaa ikä sinunkin ohimoillasi," hän sanoi. Itkin hetken.

Syksyn kuura

sulaisi kädessäni:

niin kuumia kyyneleet"

Mutta kuten Nieminen jälkisanoissaan toteaa retken tarkoituksena ei ollut pelkästään lapsuudenkodissa käyminen eikä äitinsä haudalla käyminen, ei matkan varrella asuvien runoilijaystävien tapaaminen tai maisemien ihaileminen, vaan matkakertomuksen Rotan vuoden runoretken kirjoittaminen, joka syntyy vaelluksen varrella nähdystä ja koetusta.

"Kun poikkeaa Perimmäisen kappelin luota viitaan, jossa kulkee vain jokunen risunkerääjän polku, ja jatkaa parin chõn verran oikealle, tulee hyvin vaikuttavalle paikalle siellä, jyrkkärinteisen laakson takana ovat mestari Saigyõn erakkomajan jäännökset. 'Putoilevien pisaroiden lähde' ei näytä muuttuneen sitten muinaisten päivien: yhä vielä sen pisarat putoilevat jatkuvahna norona.

Kastepisaroiden noro

- tahtoisin peseytyä siinä,

nähdä, lähteekö maailman lika."

Basho palaa retkeltään Edoon vasta seuraavana vuonna ja matkan tuloksena valmistuu siis Rotan vuoden runoretki, joka aloittaa Bashon uran vaellusrunoilijana.

"Neljännen kuun lopussa palasin majaani. Lepäilin kunnes toivuin matkaväsymyksestä.

Kesävaatteet -

en vielä ole saanut

poimituksi kaikkia täitä."

II Matka Kashimaan, Vihkonen vaeltajan repussa ja Kertomus matkasta Sarashimaan

Edoon palattuaan Bashõ asettui pisankimajaansa ja eli siellä erakkorunoilijan elämäänsä. Kai Nieminen muistuttaa että sanaa erakko ei pidä ymmärtää kovin kirjaimellisesti, sillä Bashõn luona kävi oppilaita, runoilijaystäviä ja hän itse osallistui kaupungin kirjalliseen elämään. Erakoituminen merkitsi vain sitä, että hän asui syrjässä kaupungin keskustasta, eli omassa rauhassaan vapaana monista sosiaalisista velvoitteista, että hän tapasi toisia silloin kuin itse mieli.

Vuonna 1687 vaellusvietti ajaa Bashon jälleen liikkeelle, tällä kertaa vain lyhyelle matkalle Hitachin maakuntaan Kashimaan asettuneen zenmestarinsa Butchõn luo ja vierailee samalla Kashimassa sijaitsevassa shinto-pyhäkössä. Matkatovereinaan hänellä on kaksi ystävää, "toinen isännätön, kiertelevä soturi, toinen vaeltajamunkki". Lyhyen matkakertomuksen alkuosa on proosaa, loppuosa pelkästään runoja, jotka ovat pääosin matkakumppanien ja majapaikkojen isäntien kirjoittamia.

Vielä samana vuonna, talven alkaessa Basho lähtee uudelle vaellukselle kotiseudulleen ja tämän runoretken tuloksena syntyy vaellusrunoelma Vihkonen vaeltajan repussa ja Kertomus matkasta Sarashinaan. Basho kuljeskelee eri paikoissa kierrellen verkkaan kohti lapsuudenkotiaan, johon hän saapuu vuoden vaihteessa ottaen uuden vuoden vastaan kotonaan:

"Lapsuudenkoti:

näen napanuorasi

itken. Niin loppuu vuosi."

Vaeltajalla ei ole mihinkään kiire, matka kestää seuraavaan syksyyn asti. Bashõ käy ihailemassa Yoshinon kuuluisia kirsikankukkia, merkittäviä vuoria, varhaisemmista runoudesta ja taiteesta tunnettuja paikkoja ja ihailee lopulta kahdeksannen kuun täysikuuta Shinanon maakunnan Sarashinassa. Edoon hän palaa parahiksi osallistumaan oppilaansa Sodon järjestämään viimeisten krysanteemien juhlaan. Basho kuvailee matkan tunnelmia Kimii-temppelissä:

"Olen katsellut vuorten ja niittyjen, rantojen ja ulapoiden kauneutta. Olen tahtonut seurata maailman kahleista vapautuneiden hurskaiden jälkiä, olen etsinyt taiteilijan totuutta. Olen jättänyt kotini, en kaipaa kattiloita: tyhjin käsin matkaavalla ei ole huolia."

III Kapea tie pohjoiseen

"Kirppuja, täitä

ja hevonen laskee vettä

tyynyn vieresssä."

Basho palasi Edoon syyskuun lopulla 1688 mutta ryhtyi pian valmistelermaan viimeistä ja lopulta merkittävintä pitkää vaellustaan "Kapeaa tietä pohjoiseen". Matkaan hän pääsee lähtemään toukokuussa 1689. Kai Nieminen kirjoittaa: "Tällä kertaaa Bashõ ei lähtenyt matkaan löytääkseen kirjoittamisen aihetta, hän lähti muuttumaan, löytääkseen itsensä. Lähdössä oli lopullisen päätöksen tuntu, hän myi majansakin: entiseen ei enää ollut paluuta.

ja Bashõ:

"Kuu ja aurinko ovat ikuisia matkalaisia. Matkamiehen tavoin tulevat ja menevät myös vuodet. Ken viettää elämänsä keinuvalla laivalla tai kulkee vanhuutta vastaan suitset käsissään, alati matkalla, hän on matkalla kotona. Moni muinaisista mestareista kohtasi kuolemansa matkalla ollessaan."

Bashö oli myynyt majansa, hän eli nyt kodittomana vaeltajana, "ajelehtien kuin uikun pesä". 2300 kilometrin vaelluksen jälkeen Bashõ viettää jälleen syntnyinpaikassaan Uenossa pari kuukautta ja vetäytyy lopulta Harhojen majaan Genjuaniin, jossa Basho viettää kesänsä. Harhojen majan ajalta ilmestyy myöhemmin erillinen teos "Kertomus Harhojen majasta".

Päämäärättömän tuntuisen mutta sisäisesti seestyneen vaiherikkaan vaelluksen, kapeita ja mutkittelevia, oikullisia elämänpolkuja kulkemisen jälkeen Basho vihdoin palaa kodittomana kulkurina Edoon vasta joulukuussa 1891. Matkoilta palattuaan Edo aluksi on koditon ja majailee toisten nurkissa. On kuitenkin huomautettava että vaelluksen varrellakaan hän ei missään vaiheessa elänyt erakoituen, vaan päin vastoin hän sen aikana loi japanilaiseen runouteen uuden tyylin, opetti ja perusti oppilaineen "Bashon koulukunnan."

Edossa Basho pian löytää kaupungin laitamilta tyhjän asunnon. Täällä hän kirjoittaa teoksen "Kapea tie pohjoiseen" valmiiksi. Kesällä 1694 hän lähtee vielä kerran, nyt viimeiselle matkalleen. Tuona vuonna, 28 marrakuuta 1694, apinan hetkellä eli neljän maissa iltapäivällä hän kuolee. Neljä päivää ennen kuolemaansa hän on vielä sanellut sairasvuoteeltaan viimeisen runonsa:

"Sairaana matkalla

uneni laukkaavat

ympäri kuihtuneita nummia."

IV

"Kapea tie pohjoiseen"-teoksen vuonna 1694 puhtaaksikirjoittanut Soryũ kirjoittaa itse teokseen liikuttavan jälkilauseen Bashon voimien jo ehtyessä:

"Katse vaeltaa Pohjoisen kapeaa polkua, vuoroin koruttoman kaunista, vuoroin lumoavan rehevää, yhtäällä väkevää ja ylvästä, toisaalla hienoa ja haurasta - väliin lukija puhkeaa suosionosoituksiin, väliin vaipuu sydäntäraastavan alakuloisiin mietteisiin. Toisinaan hän saa halun kietää ylleen sadeviitan ja lähteä samanlaiselle matkalle, toisinaan ei kaipaa muuta kuin istua ja nähdä ajatustensa silmin nämä ihmeelliset maisemat. Sadasti hän liikuttuu: nämä rivit, helmet helmien vieressä, ovat kuin merenneitojen kyyneliin kastellulla siveltimellä kirjoitetut. Oi mikä matka! Oi mikä lahjakkuus! Ikävä vain että nyt kun huurre peittää kirjoittajan kulmia hän on käynyt kovin heikoksi voimiltaan - mies joka kerran taittoi moisen taipaleen."