Kaikki runous II

I Kaamos

Hämärä mies hiihtää

umpihankea, jänkää,

kulkematonta lumiaapaa,

kiipeää tunturin kuvetta

ja jatkaa, ja jatkaa.

Pohjoinen tuuli puhaltaa posket rikki,

jäinen lumimyrsky viskautuu

läpi miehen ja maiseman.

Vähä vähältä hän menettää hahmoaan:

ensin lihat, luut ja lopulta varjonsa.

Vain hänen mielensä on selkeä:

Hänellä on päämäärä.

Kerran suosta löydettäisiin

ikiaikainen kalhu, katkennut suksi.

Ahma jatkaa jolkotustaan

pitkin kaamoksen kummaa tummaa.

(1990-luku)

II Alajärven runot 21.9.-4.10.2004

Tilhet satavat puihin.

Olen Alajärvellä, syksyssä, syyskuussa.

Etsin näkökulmaa luonnolliseen hiljaisuuteen.

Puiden oksat varisevat jatkuvaa sadetta.

Taskussa euro lainattua rahaa.

Pihlajan lehdet ovat liian märkiä.

Mitähän tästäkin kaikesta kehittyy – vai ei mitään.

(23.9.2004)

Aamulla satoi vain vähän.

Välillä ei satanut lainkaan.

Sitten alkoi sataa taas.

Kun ryhdyin keräämään lehtiä,

alkoi sataa niin paljon,

että piti tulla takaisin sisälle.

Nyt sataa kaatamalla.

Sateen ääni syntyy juuri tästä luonnollisesta hiljaisuudesta.

Illalla vaihtelua sateeseen tuo ukkonen:

salama ja jyrähdys,

joka halkaisee koko taivaan

(24.9.2004)

Ajattelen, että elämä on kuin viemärikaivon kansi,

jonka rei'istä pudotellaan tupakantumppeja.

Samalla tavalla kuin tupakka sihahtaa sammuksiin,

raukeaa elämä tyhjiin.

Silmissä on jo yön mustetta.

Luen vielä Jorge Luis Borgesin Hiekkakirjaa vähän.

(26.9.2004)

Aamulla ei ensin satanut,

mutta sitten alkoi sataa

ja satoi lakkaamatta koko päivän.

Yritin sateesta huolimatta

tehdä hiekkamaalausta valmiiksi,

mutta kun se oli viimeistä kottikärryllistä vaille valmis.

Iski kaatosade niskaan ja luovutin.

Pelkään, että koko hiekkamaalaus hukkuu sateeseen

kun sen alla on muovipohja.

Punarinta on parina päivänä käynyt tervehtimässä

keittiön ikkunan takana olevassa pensaassa.

Taitaa olla täysikuu,

mutta siitä ei ole näkynyt kuin säle silloin tällöin

pilvien raosta.

(27.9.2004)

Lauantaiaamupäivä.

Kirkas, kuulas, kolea aamu.

Vain vastarannalla kevyt usva.

Alajärven pinta on peili,

näyttää kuin se olisi jo jäässä.

Yöllä on varmasti ollut taas pakkasta,

edellisenä yönä – 2 astetta.

Pihaan on ilmestynyt pussihämähäkin verkkoja,

kuurasta kauniita.

(2.10.2004)

Pakkaan tavarani ja matkustan pois.

Nomadi on purkanut telttansa ja tarvikkeensa.

Kun nousen ratsuni selkään ja lähden

en jää kaivaten katsomaan

savuavaa, hiiltynyttä nuotiota takanani.

Ei koskaan enää Alajärvelle.

(4.10.2004)

III Lokakuun runot

Tämäkin rakkaudesta:

Tuuli puhaltaa hevosen turpaan.

Tamma on säikky ja kavioi pois.

(5. - 6.10. 2004)

Lokakuun hämärä:

Sumu nousee joesta niitylle.

Mannerin hevosia ei näy,

ovat kai käyneet sisälle talliin.

Pienessä kuusikossa

punarinta tiputtaa pisaroita

illan lasiin.

Sitten

siivenkantama hiljaisuutta.

(26.10.2004)

Kun tähtäsin tarkemmin,

jäi vain

siivenkantama hiljaisuutta.

(26.10.2004)

Sanat tulevat (eideettisestä?) muistista.

Minä en runoile niitä,

ne runoilevat.

Ihminen on oman kokemusvarastonsa avain,

mutta myös lukko ja portti.

Usein avain on hukassa,

lukko ruostunut,

portti narisee ja avautuu vaikeasti.

Suoralla mielellä voit olla yhtä.

(26.10.2004)

Sateenhämärä,

illan haju

yönmustalla taivaalla.

Kuka kirjoitti kirjeen?

(26.10.2004)

Elämä on kuitenkin kokonaisuus:

hyvän ja pahan summa,

ja jonkin tärkeämmän etsimistä

- ei niinkään löytämistä.

(26.10.2004)

IV Nuoruuden runoja

Ruokokerttusen laulun kuulemisesta (1981)

I

On hämärää. Seison lahden rannalla.
ilman tuulettomuus
heijastaa ruokokerttusen äänen lahden yli.

II

On hämärää. Seison lahden rannalla.
Heikko tuuli minun kasvojani vasten
tuo ruokokerttusen äänen lahden yli.

III

On hämärää. Seison lahden rannalla.
kovassa vastatuulessa vain laulun hellittämättömyys
kantaa ruokokerttusen äänen lahden yli.

IV

On hämärää. Seison lahden rannalla.
Ruokokerttusen ääntä ei kuulu.

Ajatushappening painovoimalain kumoamiseksi
14.10.1981 klo 00.10 - 00.23

Makaan selälläni sängyssä
kasvot käännettyinä kattoon
silmät ovat kiinni, hengitän rauhallisesti
huoneessa on pimeä, yö

ajattelen itseni järven rannalle
on kesä, kosketan vettä
ilma on lämmin, vesi viileää

poimin käteeni onton kiven
ajan kaivertaman, vedestä rannalle heittäytyneen

heitän kiven takaisin veteen
se uppoaa hitaasti
kelluen, keinuen

ajattelen itseni järven rannalle
on kesä, kosketan vettä
ilma on lämmin, vesi viileää

poimin käteeni onton kiven
ajan kaivertaman, vedestä ranhnalle heittäytyneen

heitän kiven ilmaan
ja leijuu, leijailee

poimin käteeni onton kiven
ajan kaivertaman, vedestä rannalle heittäytyneen

en jaksa heittää
kiveä ilmaan
vajoan, vajoan

korkealla sängyn yläpuolella
planeetat, itsensä painoiset

Harjoitus aikasidonnaisuuden kumoamiseksi
- ajatushappening 13.10.1981 kello 23.o5 - 14.10. 1981 kello 00.10

I

katsele ympärillesi
paina mieleen jokin merkki olinpaikastasi
lähde kävelemään mielivaltaiseen suuntaan
kun olet saanut tarpeeksesi palaa takaisin
lähtöpaikalle
älä katso

II

Mies istuu kirjoituspöydän ääressä, sisällä
ikkunasta heijastuu ulospäin
jokin valo
mies nousee paikaltaan, pukee päälleen
ja lähtee ulos, ulkona on pimeää
mies seisoo pihalla, katselee ikkunaan
ikkunasta heijastuu ulospäin
jokin valo
mies yrittää todistella
olleensa sisällä läsnä

III

märkään asvalttiin vesi virtaa lätäköstä juovia
jonain toisena päivänä, kun asvaltti on kuiva:
lätäkön mahdollisuudet olla olemassa, veden mahdollisuudet
virtaako, virtaako mikään

IV

ajattele itsesi kokonaiseksi olennaiseksi olennoksi paikallani
lähde kävelemään johonkin suuntaan
tunne itsesi kokonaisuudeksi
jossakin vaiheessa, ajan osassa, kävelyn tilanteessa
jossa olet
tunne itseni osaksi kokonaisuutta
jonka kävelemäsi matka ja aika muodostaa
tarkkarajaiseksi olennoksi
osana suurempaa kokonaisuutta
(miten itsenäinen olet)
tunne itsesi kokonaisuudeksi
niiden hetkien summaksi joina olet kävellyt
kaikissa ajan vaiheissa
niiden hetkien summaksi
joina kerta kaikkiaan olet tunnustanut olemassaolosi
kaikkeudessa, äärettömäksi, sidotuksi

V

yötaivaalta kuulen kiuruntapaisen linnun muuttoäänen
en tunne lintua, liverrys on kirkas
ja tunkeutuu, syöpyy tajuntaani