Dokumentti

Hän oli väsynyt. Silmissä pisteli kivensiruja. Valvonut yön, kuunnellut ensin ravintolasta kotiin palaavien humalaisten ääniä ja sitten vähitellen hiljenevää aamuyön kaupunkia ja seiniä ympärillään. Seinät kasvoivat hiljaisuuden mukana vahvemmiksi. Ikkunan takana tuuli heilutti katuvaloa ja sai huoneen seinillä varjot liikkumaan. Hän laittoi nauhurin päälle ja puhui siihen hidasta runoa, eurooppalainen epätoivo. Poltteli välillä. Kello 4.35. Lauantain aamuyö. Lokakuu, hän mietti. Syksy.

Tuuli rahisee jaloissa, hiekka rahisee ja kengät rahisevat. Euroopan reunalla tuulee. Tuuli on ihminen, tuuli on ihmisen nimi. Tuuli rahisee keuhkoissa ja keuhkot rahisevat, sydän. Minä poltan liikaa. Tupakan hengitys. Yhteiskunnan kone. Elämä koneen ja vallan alamaisena.

Hän ei ollut tyytyväinen. Sulki nauhurin. Odotti, että valo nousisi kaduille. Pitkä aamu pitkine varjoineen, tuulen koleaa puhetta puissa, puistoissa pudonneiden lehtien peitto. Yö käänsi selkänsä, aamu liikahti kohti. Kun jostain taas kuului etäinen auton ääni, hän oli valmis lähtemään. Lähti kun ei jaksanut. Pakkasi nauhurin ja tekstit kameralaukkuun ja avasi ulko-oven. Koira katsoi niin kuin aina kun hän lähti aikaisin, eikä noussut. Sari nukkui, saisi nukkua. Aina kun hän öisin valvoi, se heräsi ihmettelemään ja alkoi sitten uudestaan tuhista, heräsi uudestaan ja kävi joskus kysymässä mikä hänen oli. Hän huomasi, että he eivät olleet taas rakastelleet moneen päivään. Ei tehnyt mieli. Välillä oli näin.

Hän käveli katuja pitkin. Pitkääkatua Vaasanpuistikkoon ja siitä Maasillan yli linja-autoasemalle. Katsoi aikataulut ja tiesi tulleensa pari tuntia liian aikaisin. Kaupunkilinnut liikkuivat, varikset, harakat, tiaiset ja varpuset. Köyhä biotooppi. Hän tuli rautatieaseman ja tasoristeyksen yli Wärtsilän vanhojen rakennusten ohi Onkilahdelle jossa ei voinut onkia. Jätteisiin kuollut lahti. Eurooppa. 1980-luvun loppu. Eräs odysseia, sankaritarina, elämästä selviytymisen yritys. Hän ajatteli tätä syksyä ja tekstejä, jotka kertoivat syksyn lopullisuudesta. Hän pysähtyi puusillalle ja lokkeja ja sorsia kellui aamu-unisessa vedessä. Hän huomasi, että jossain vaiheessa aamuyön tuuli oli lakannut. Veden melkein sileä peili. Präntöö ei enää ollut työläiskaupunginosa. Wolffinpuiston paikalla nousivat lääninhallituksen rakennukset. Sen vieressä uutta kovan rahan kerrostaloa. Tähän hän oli tullut monesti silloinkin, kun oli muuttanut kaupunkiin ja asui surkeata opiskelija-asuntoa Palosaarella eikä muualle osannut kävellä oudossa kaupungissa. Tukkasotkat olivat vallanneet pienen tekosaaren rantavedet ja uittivat loppukesästä poikasiaan siinä. Nyt niitä ei enää näkynyt.

Missä tahansa voi asua, hän oli vakuuttanut. Ei elämä ole paikasta kiinni. Ei se ollut. Yhtä kurjalta tuntui kaikissa paikoissa, samalla tavalla rintaan koski ja päätä särki. Hän kirjoitti ahdistustaan ulos, eikä saanut sitä muotoon, ja katkelmista tuli keskeneräistä elämää. Valmista ei ollut. Runoissa kumisi pään tyhjyys.

Silloin oli ollut heidän vakavin eronsa. Kun hän tavaroineen oli tullut junasta asemalla ulos, ajatteli ettei Saria enää näkisi. Se oli tullut pari viikkoa myöhemmin perässä ja elämässä oli selvittämistä ja pettämistä, toisen ja toisen. Elämä asettui, he olivat yhdessä taas, eikä koskaan enää tullut ehjää aikaa. Hän oli jaksanut tähän asti eikä tiennyt jaksaisiko eteenpäin, ei halunnut miettiä sitä. Se nukkui. Se oli hyvä. Hän lähtisi. ihmetelköön sitten. Mies otti kameran ja kuvasi lahoa ruuhen keulaa rantavedessä ja erotti mätäneviä lautoja pohjassa veden läpi. Arkku. Ei ollut kiire. Aikaa ei saanut kulumaan. Hän istui kivellä ja märkä kylmä tuli hitaasti housujen läpi ja oli taas noustava ja käveltävä ja odotettava. Hän poltti tupakkaa ja ajatteli että poltti liikaa. Krapula tykitti päätä.

Linja-auto vei miestä mukanaan. Hän istui takarivillä ja yritti nukkua tai valvoa silmät kiinni. Mistään ei tullut mitään. Auto kulki tasaista metsien ja peltojen läpi leikattua tietä ja peltopaikoissa tien reunaan kasvoi sumun ohuita seiniä, jotka pakenivat ajoväylän kohdalta. Puolitoista tuntia. Sitten perillä. Taas oli aikaa. Oli koottava itseään, tekstejään ja ajatuksiaan ennen kuvausta.

Kahdeksan vuotta sitten minä lähdin merenrantakaupungista. Nyt olen matkallla takaisin. Meri on sama, minäni muuttunut. Muisti kerää rantaan ajelehtinutta kamaa. Toimisiko se. Hän oli puhunut nauhalle humalassa. Puhuessa se tuntui toimivan, entä kuunnellessa. Hän oli soittanut vanhemmilleen että tulisi ja ne odottivat. Kuvaus odotti. Naisenniminen kaupunki odotti. Kristiina. Hänen neitsyytensä.

Kun auto pysähtyi, tihuutti vettä. Paskat. Hän käveli kädet taskussa ja niska kyyryssä laukkuineen Alkoon. Osti kaksi pulloa Egri Bikaveria. Härän verta. Unkarilaisen härän verta. Astui Casino-baariin ja tilasi keskioluen. Meni nurkkapöytään istumaan. Hän tunsi vielä joitakin täällä, mutta ei halunnut tervehtiä, ei mennä yhteiseen pöytään istumaan. Otti runonippunsa esiin ja selasi sitä jotain tehdäkseen. Täällä hän oli joitakin vuosia sitten kirjoittanut novellia pakolaisesta ja ajatteli että voisi olla tuo mies. Sen jälkeen baarin omistaja oli vaihtunut ja seinältä oli maalattu peittoon paikallisen kylähullun ruiskumaalilla tekemät taideteokset. Baari oli muuttunut, mutta asiakkaat pysyneet entisinä. Aina kun jokin muuttuu toiseksi, jotain jää entiselleen ja lopulta kaikki on yhtä ja samaa tai samankaltaista, eikä syvempiä merkityksiä tahdo löytää. Hän meni ja soitti. Kotiin että tulisi myöhemmin, kuvauksen jälkeen. Joi oluttaan loppuun ja päätti lähteä, vaikka aikaa oli.

Ihminen voi rakastua siniseen silmäluomen välähdykseen, ripsien nopeaan liikkeeseen, mutta ei koskaan mihinkään lopullisempaan, syvempään toisessa ihmisessä. Henkevyys on vain joen pohjaa kulkeva hara. Jotenkin niin se meni. Hän ajatteli Saria. kun he törmäsivät toisiinsa, hän pelkäsi Sarin kalpeaksi meikattua naamaa, julmia mustia silmiä. Hän ajatteli että ne olivat julmat, ylenkatseiset silmät. Julmuus tuli, mmutta ei ylenkatseena. Hän ei kestänyt naisen epävarmuutta, jota tämä meikkiensä alle piilotti, itsetunnon puutetta, takertumista. Lihanriekaleita hukkuneesta. Hän lähti ulos. Pakolainen. Saria paossa nyt. Entä hänen oma voimansa? Hän lähti. Päätä särki taas.

Hän seisoi baarin takana rannassa, katseli veteen heijastuvia puiden varjoja. Kaukana lahden perällä oli vielä sumun kerrostuma, siinä kohdassa mihin Tiukanjoki laski. Muuten lahti oli umpeenkasvanutta kaislikkoa, joka tähän aikaan vuodesta lakosi, kulottui ja kuoli pois seuraavan talven ja kevään ja kesän ja uusien kaislojen tieltä. Pitkänsillan yli kulki pari autoa. Pikkukaupungin nöyrä aamupäivä. Tihkui ja hän pelkäsi että tihku yltyisi, otti laukustaan viinipullon ja kiersi korkin auki. Viinin maku, runo, häränveri. Kotikaupunki? Ehkä tämä. Hän oli kasvanut metsästä ja merenreunalta ulos maailmaan ja oli nyt palannut kahdeksan vuoden jälkeen. Mitä sanottavaa hänellä voisi olla tälle kaupungille ja ihmisille, jotka rantoja asuivat. Kirjaston kokoelmissa oli omakustanne, jota kukaan ei lainannut. Runoja maan, meren ja taivaan rajaviivasta. Pienestä polusta jonka varrelta harakanpesä hävitettiin. Jalkojen alle murskautuvista koteloetanoista. Miehestä joka kulki merenrantoja ja etsi ihanteellista pyöreää kiveä. Se optimismi oli mennyt. Oletko sinä koskaan kirjoittanut runoja rantahiekkaan, häneltä oli kysynyt joku nainen joka oli lukenut kirjan. En, mies vastasi ja ihmetteli. Miksi et, nainen kysyi vilpittömän tyhmänä ja katsoi silmiin. Sillä tavalla, mies ajatteli. Ei ole tullut mieleen, hän oli vastannut. Hän oli puhunut naisen pois pöydästä, vaikka olisi ehkä halunnut muuta. Ei tiennyt. Ylipäätään tiesi vähän tai ei mitään. Tämä elämisen sietämätön ristiriita. Hän oli tullut kaupunkiin, runoineen, jotain sanoakseen, kuvausta varten tai pois Sarin luota. Oli tässä ja nyt. Oksat kuin japanilaisessa akvarellissa taipumassa vettä kohti. Hän aikoi ottaa kiven ja heittää sen veteen. Se olisi runo. Mutta veden rauha pidätti. Hänen mielenrauhansa, ehkä, löytyisi viinipullon tyhjentyessä.

Här vilar Larry och Staffan, luki oven kyltissä. Soittokelloa ei ollut. Hän hakkasi nyrkillä oveen ja odotti. Kukaan ei avannut. Sitten avasi. Staffan tuli pyyhe ympärillään. Se oli heränneen näköinen ja suihkuun menossa. Mies käveli keittiöön ja odotti. Vanhassa puutalohuoneistossa oli iso keittiö ja kaksi pienempää huonetta, jotka olivat vain syvennyksiä nyt, kun keittiön puoleiset seinät oli revitty irti. Huoneissa oli kummassakin patja lattialla, keittiössä pöytä ja tuolit. Muita huonekaluja ei ollut. Larrya ei näkynyt. Se on naisissa, Staffan sanoi. Rakastunut kulttuurisihteeriin. Siltä voi odottaa mitä vain. Staffan puki ja mies katsoi ikkunasta ulos. Kesällä pihalla järjestettäisiin huutokauppoja. Onko nyt liian huono ilma, mies kysyi. Voisi olla parempikin, mutta pakko se nyt on kuvata. Kun ei ala sataa enempää. Mies etsi tekstejään, yritti järjestää niitä. Minä koitin yöllä lausua sitä  omalle nauhurille, mutta se on kai parempi lukea suoraan studiossa. Kuvataan nyt kumminkin ensin, Staffan sanoi. Ohjelman piti tulla paikallistelevisioon. Runoilija palaa kotikaupunkiinsa ja käy tutuissa paikoissa ja lukee runojaan. Mitään käsikirjoitusta ei ollut.

Staffanilla oli vanha Skoda, jonka pakoputki räpisi. Sekertoi ajaessa miten he olivat johonkin ohjelmaan ajaneet kaupungin läpi ja kuvanneet koko ajan, kaksi minuuttia kolmekymmentä sekuntia, kolmekymmentä kilometriä tunnissa nopeudella. Sen kokoinen kaupunki. He tulivat Varvinmäelle ja etsivät kulttuurisihteerin oven. Se oli juuri pukeutunut, mutta Larry makasi alasti peiton alla sängyssä. Mies ajatteli että kaikki täällä vain makasivat alasti tai puolialasti kun hän tuli. Larry oli saaneen näköinen. Hän ajatteli Saria ja yritti muistaa montako päivää oli ollut siitä kun he olivat olleet. Larry puki. Taas sai odottaa. Aikaa oli, mies ajatteli. miten pitkään ennen pimeää. He lähtivät ja ajoivat ruotsalaiselle lyseolle hakemaan kameravehkeitä. se oli Engelin suunnittelema talo mäen päällä. Mäeltä näkyi kaupungin yli, puutalojen kattojen yli ja Kaupunginlahden yli Högåsenille, jossa oli B-mielisairaala. Paljon muuta ei kaupunkiin mahtunut: pari koulua, tori, Tuulimyllynmäki, Varvinmäki ja ruotsalaisen lyseon mäki, vanhaa suojeltua puutaloaluetta ja reunoilla uutta rivitalo- ja kerrostaloasutusta. Kaksi minuuttia kolmekymmentä sekuntia. Hän mietti miten paljon kello oli, miten pitkälle päivä jo oli ehtinyt. Runoilijan on voitettava aika, hän ajatteli. Aikaa oli. Eurooppalainen epätoivo. Lokakuun päivänä, armon vuonna 1989. Tämä oli hänen paikkansa maailmassa nyt. Mistä aloitetaan, Larry kysyi, kun he olivat kasanneet tavarat autoon ja auton viereen.

Hiekka rahiseee jaloissa, tuuli rahisee keuhkoissa, eurooppa yskii, eurooppalainen epätoivo, minä olen tässä nyt, olen tullut takaisin, kääntymispisteeseen kuten kaikki tulevat kerran ja joet kääntyvät ja palaavat lähteilleen. Hengitän ilmaa, hengitän tupakkaa, tuuli on ihmisen puhetta, hiekka rahisee jaloissa, minä kävelen, kävelen, tuuli on ihmisen nimi. Kaupunki on naisen nimi. Eurooppa on runoilijan hidas pitkäveteinen uni, itsemurha. Hän joi viiniä eikä sekaantunut kun muut laittoivat kameran pystyyn. Tankkasi mielessään tekstiä, toimisiko se. Minä olen ajatellut tähän alkuun Stockhausenia, hän sanoi. Hän oli päähenkilö. Ne olivat hänen runojaan. hän olisi kuvassa. Puhuisi runojaan ja ajatuksiaan, hengittäisi ja puhuisi. Pullo oli jo lähes puolivälissä, mutta laukussa painoi vielä toinen. Olisi tämää päivä. Hän kulkisi kaupungin läpi päivänsä jja päiviensä loppua kohti. Runojen rakenne oli sellainen, mutta he kuvaisivat ensin alun, sitten lopun ja lopuksi keskikohdan.

Hän käveli maantietä pitkin kaupunkia kohti. Kolmekymmentä metriä kaupungin rajakyltille. Kyltissä oli naisen nimi. Kristiina. Christinae stadh. Jokin auto meni ohi ja tuli kuvaan, mutta sen saisi leikattua pois. Hän veti kasvonsa tiukkaan ilmeeseen ja katsoi kameran ohi vanhaa kirkkoa, jonka tornin venäläiset sotilaat olivat rakentaneet vinoon läntisiä tuulia vastaan. Niin väitettiin. Hän käveli kolmekymmentä metriä ja olo tuntui vaikealta kun kuvattiin. Hän pysähtyi kaupungin kyltin eteen ja otti kameran esiin. Poikki, Staffan sanoi. Hän käveli neljä kertaa uudestaan ja ne kuvasivat välillä jalkoja ja välillä häntä kokonaan. Hän yritti kävellä samalla tavalla joka kerta. Horjahti välillä. Kuvasi kaupungin kylttiä ja vanhaa kirkkoa sen takaa. Hän mietti, että alussa olisi ensin pelkkä musiikki ja sitten hiekka alkaisi rahista jaloissa ja tuuli keuhkoissa. Euroopan reunalla tuulee. Nyt ei tuullut nimeksikään. Paljonko meni filmiä, Staffan kysyi. Seitsemän minuuttia. Tämä ei taida riittää. Haetaan toinen kasetti sitten kun mennään Tuulimyllynmäelle.

He ajoivat Karhusaareen ja mies kertoi, miten oli pienempänä käynyt täällä katsomassa lintujen muuttoa. Talvisin ajanut näitä jäisiä teitä pitkin yöllä, polkupyörällä, kun alueella pesi lehtopöllö, joka öisin huhusi. Rannan lähellä kalastajakylässä asui helluntailainen nainen, joka oli liimannut jokaiseen puhelinpylvääseen kaupunkiin asti Jeesus pelastaa -julisteita. Niitä oli jännä yksin öisin katsella ja miettiä miten monta ihmistä se täälläkin voi pelastaa. Joskus maaliskuussa kellon lähestyessä puolta yötä se nainen oli kävellyt tiellä miestä vastaan. Mies oli pysäyttänyt pyörän ja kuunteli. Lehtopöllö oli kevättalviyön kiimassa. Pakkanen nipisti sormia. Nainen oli menossa saunasta kotiin. Se otti aamutakkinsa taskusta pieniä lappuja, joissa luki henkivakuutus. Antoi miehelle. Kai se ajatteli, että tämä oli Jumalan johdatusta. Hullu kohtasi toisen hullun saunamatkalla, antoi sille henkivakuutuksen aamutakin taskusta. Ei niissä öisissä linturetkissä mitään järkeä ollut, mutta tulipa tehtyä.

He pääsivät perille ja mies näytti edellä reittiä, mitä pitkin he raahasivat kameroita muutaman sata metriä rantaan. Kamera painoi, lisälaitteet painoi, mies kantoi kevyempää jalustaa ja sekin painoi. He kiskoivat tavarat pienen soistuneen metsän läpi ja tulivat rantaan paikassa, jossa kiven suurin piirtein piti olla. Tästä kohdasta näki kolmen kilometrin päässä olevan uloimman saaren, Murgrundin, ja sen sivulla aukesi ulappa, jonka toisella puolella oli Ruotsin ranta. Mies kertoi, että oli nuorena kiven löytäessään luullut, että kirjailija oli itse käynyt kirjoittamassa kiveen maalatun tekstin. Nyt hän tiesi, että kirjailijat eivät niin tee. Kiven hän oli aina välillä löytänyt rantoja kulkiessaan ja välillä se oli mennyt ohi huomaamatta, mutta maali oli säilynyt hyvin. Hän kirjoitti omia runojaan tästä paikasta, ja miten merestä nousi saaria, jotka illalla upposivat takaisin meren syliin. Nyt pystysuora kivi löytyi melkein heti. Teksti oli tallella ja näkyi selvästi, vaikka se oli ollut kivessä toistakymmmentä vuotta: Elämä on ihmiselle annettu, että hän tarkoin harkitsisi, missä asennossa tahtoo olla kuollut. Pentti Saarikoski. Kukahan senkin oli alunperin kirjoittanut. Mies joi viiniä ja poltti tupakkaa ja tarjosi muille. Staffan ei juonut kun se ajoi. Larry joi vähän. Mies ajatteli, että pullo oli nyt sopivan tyhjä. Horisontti hävisi sateisen iltapäivän hämärään. Kaukaa kuului myöhäisen harmaalokin ääni. Päänsärky oli lakannut, mutta valvominen väsytti. tupakansavu tahtoi mennä silmiin.

Odysseia. Hän sankari, kulkemassa menneisyydessään ja kaupungissa, josta oli joskus lähtenyt. Sankari palaa kotiin yksin, hän on käynyt kaikissa maissa ja nähnnyt seikkailuja. Merenrantakaupungista hän on lähtenyt. Seilannut kaarevavatsaisilla laivoillaan maailman meriä, kohdannut naisia, joiden nimet vaihtuivat toisiksi ja naiset vaihtuivat, hän pettyi ja jätti, hylkäsi ja tuli hylätyksi. Naisilla oli nimiä, jotka maistuivat suussa. Milena, Riitta, Sari nyt. Kirke ja seireenit. Hän laivan mastoon sidottuna. Lemminkäinen saaren vankina, saaren neitojen sylissä. Sari nyt. Hän halusi unohtaa, ei osannut, halusi että elämä ja kirjoittaminen olisi helpompaa, että nykyisyydessä, menneisyydessä ja tulevaisuudessa olisi vähemmän tuskaa. Hän odysseus. Nyt yksin tällä rannalla, tuijottamassa horisonttiin. Hän kaivoi tekstinsä esiin ja luki Larrylle ja Staffanille. Viini lämmitti vähän koleaa ilmaa. Larry ja Staffan. Hän ajatteli, että he voisivat olla homoja kun asuivat ja viihtyivät yhdessä, mutta eivät olleet kun Larry oli ollut yön yli naisissa. Viini ja puute sai hänet ajattelemaan tällaisia. Naiset, minun elämäni naiset. Ei niitä montaa yhteen elämään mahtunut, ei montaa pettymystä eikä montaa petosta, liikaa kuitenkin. Sari nyt. Hän oli päättänyt että ei enää luovuttaisi, mutta aamulla hän ei ollut jaksanut ja oli lähtenyt puhumatta, kertomatta aikomastaan. Se oli halunnut lähteä mukaan, mutta hän ei halunnut. Hän toivoi, että se nyt ihmettelisi ja odottaisi, eikä hän tiennyt mitä Sarissa näki ja siitä halusi. Tottumusta. Mikään ei toiminut. Hän ei ollut kertonut, että oli edellisenä päivänä sopinut tämän kuvaamisen. Hän toivoi, että Sari luulisi hänen menneen muualle. Ei hän minnekään muualle osannut. Tänne tuli. Kahdeksan vuoden jälkeen. Kulkemaan rantakivikkoa. Tähän tulee Bo Hanssonin Taru sormusten herrasta. Siinä on tuulen ääntä ja tarina vaelluksesta, hän sanoi. Hän ajatteli, että Larry ja Staffan eivät varmaan nauttineet, kun hän joi liikaa ja yritti selvitä tämän päivän läpi mitään tekemättä ja ne saivat hosua kameroidensa ja tavaroidensa kanssa. Mutta eivät nne puhuneet niin. Sanoivat että paikka on hyvä. Kamerat valmiina. Kuvataan.

Hän tuli näkymättömästä näkyväksi, kiipesi kallion takaa kallion laelle ja kameran objektiiviin, pysähtyi ja katseli meren horisonttia, ajatteli runoa ja yritti hengittää runon rytmiin, kävellä kiirehtimättä kallion portaita alas ja meren rantaan. Pysähtyi matkalla katsomaan kiveen maalattua tekstiä, tökerömmin maalattua kuin saarikosken: jeesus on herra. Oliko se nainen käynyt täälläkin, rantakallioita sotkemassa, vai oliko joku pilaillut, kai niitä uskovia oli, kaikenlaisia, kaikissa paikoissa, hän käveli eteenpäin ajatteli kallion haaroja, meren penistä, aaltojen ja kallioiden hidasta yhdyntää, ajatteli runolle rytmin ja hengitti sen tahtiin, että puhuisi myöhemmin näin nauhalle, ja pysähtyi alhaalla, meren reunalla, veteen laskeutuvan kallion luiskalla ja tuijotti ja tuijotti ulappaa, jossa ei näkynyt mitään, mutta kun kuvattiin oli katsottava ja kääntyi ja tunsi kusihädän ja alkoi kusta sivuttain kamerasta mereen ja kamera kävi. Hän sai tarpeensa tehtyä ja jatkoi, löysi kivenontelosta sulan ja otti sen käteensä, muisti kirjoittaneensa joskus novellin nimeltä Sulka, jossa hän puhalsi sulan ilmaan, hän puhalsi sulan ilmaan. Kamera kävi. Kaksi minuuttia, tähän mahtuisi jotain kaksi minuuttis tekstiä, yksi pidempi runo ja lyhyempiä. Hän tuli pystysuoran kiven luo, kiven seinä oli toiseen suuntaan, mutta sen löysi kun Larry ja Staffan olivat sen takana ja hän katsoi kameraan ja kameran ohi eikä tiennyt mihin pitäisi katsoa ja oli katsovinaan taivasta ja pysähtyi kiven eteen ja katsoi kiveä. Oli siinä ja hengitti syvään: Elämä on ihmiselle annettu, että hän tarkoin harkitsisi, missä asennossa tahtoo olla kuollut. Sillä oli merkitys hänelle. Hän tuli kiven luo ja istui kivellä ja otti kassistaan viinipullon ja joi. Otti taskustaan tupakan ja tikut. Sytytti. Filmiä oli vähän ja kaikki meni purkkiin yhdellä kerralla. Kaikkien oli kylmä ja viinipullo oli melkein tyhjä. Hän tarjosi siitä, mutta muut eivät ottaneet. He pakkasivat tavarat ja lähtivät.

He kuvasivat vielä Tuulimyllynmäellä. Runo oli sellainen, että hän oli tullut takaisin merenrantakaupunkiin kahdeksan vuoden jälkeen ja katseli kaupunkia ja kattojen yli Kaupunginlahdelle, joka näkyi Tuulimyllynmäeltä. Hän oli avannut toisen viinipullon ja joi siitä viiniä. Hän oli lukevinaan runoa muistivihostaan ja luki sitä itsekseen. Runossa hän istui Tuulimyllynmäellä ja joi Egri Bikaveria. Härän verta. Hän katsoi miten naakat nousivat vanhan kirkon tornista lentoon, raatihuoneen kello löi, ja kaikki tämä oli runossa, joka loppui niin, että hän nousi ja lähti kävelemään Miilukujaa Läntiselle Pitkäkadulle ja kissa luikahti aidanraosta. Hän oli lähdössä tästä kaupungista, kysymään nimeään toisaalta. Larry ja Staffan kuvasivat. kun hän käveli Miilukujaa alas, hän näki kissan ja ne saivat kuvattua senkin. Sitten kuvaus oli ohi ja hämärä tiheni ja alkoi muistuttaa lokakuun iltaa. Filmiä oli mennyt toista kasettia, aikaa oli mennyt tuntikausia. Hän ajatteli, että tunsi itsensä voimakkaammaksi, enemmän runojensa mittaiseksi nyt, kun oli koko päivän niitä mielessään lukenut ja elänyt runoilijan elämää. Viiniä oli vielä yli puoli pulloa. Hän huomasi, että filmiin sopi hyvin se, että pullossa oli enemmän viiniä silloin kun hän oli Tuulimyllynmäellä, kun se tuli keskelle ja vähemmän silloin kun he olivat meren rannalla, kun se tulisi loppuun, miten hän palaa kotikaupunkiinsa kahdeksan vuoden jälkeen ja löytää kiven ja hautakirjoituksen ja asettuu kivelle istumaan. Vaikka he eivät kuvatessa huomanneet sitä ajatella ja pullot olivat eri pulloja, hän oli humalassa ja väsynyt. Eiköhän lopeteta runoileminen tältä päivää, Larry sanoi. Luetaan ne tekstit nauhalle huomenna. hän ehdotti, että he menisivät Casino-baariin. Mieli oli tokkurassa ja hän ei osannut lopettaa mielessään runoilemista, mutta lopetti sitten ja he ajoivat autolla baarin eteen, kävelivät ovesta sisään. Mies tilasi oluttuopin, Larry ja Staffan joivat kahvia. Hän esitteli, että oli ollut tässä baarissa monta vuotta sitten monta vuotta. Muisteli mennyttä aikaa ääneen. Hän joi tuoppia ja ajatteli, että ne kotona odottivat. Hän ajatteli, että Sari ihmetteli ja odotti. Hän oli tässä nyt, oman elämänsä herra. Runoilija. Paikallistelevisioon tulisi ohjelma sitten kun se olisi leikattu valmiiksi ja hänen tekstinsä ja musiikki olisi laitettu päälle.

Hän menisi nyt kotiin ja vanhempien kanssa mökille, jossa lämmitettäisiin sauna. Hän joisi viininsä loppuun ja äiti ja isä olisivat varanneet olutta. Hän viettäisi yön mökissä metsän keskellä ja kävisi yöllä ulkona tupakalla. Sade ehkä loppuisi ja tähdet näkyisivät. Talvella siinä mökin läheltä kuului huuhkaja, kesällä torpan yli kurmuttivat lehtokurpat. Siitä mökistä ja metsästä hän oli kerran lähtenyt. Merenrantakaupungista. Hän tupakoisi ja nyt ei kuuluisi mitään. Seuraavana päivänä hän heräisi krapulassa ja tulisi takaisin kaupunkiin, kävisi Casino-baarissa kaljalla ja kävisi lukemassa runot nauhalle. Hän arvasi, ettei filmi koskaan tulisi esityskuntoon. Ei kai se tullutkaan. Hän ajattelisi, että tähän kaupunkiin voisi jäädä ja tämä olisi hänen paikkansa maailmassa, mutta nousisi linja-autoon ja lähtisi pois ja Sari odottaisi kotona raivoissaan eikä mistään tulisi mitään. Hän menisi illalla kapakkaan ja ajattelisi että vihasi Vaasaa ja elämäänsä ja haastaisi riitaa ja tietäisi kaiken paremmin kuin muut. Ei suostuisi kuuntelemaan. Hän sammuisi yöllä valomerkin jälkeen kotiin vaatteet päällä ja heräisi maanantaiaamuna krapulassa töihin. Hän menisi toimitukseen ja joutuisi taas elämään työpäivää läpi. Hän kävisi ehkä ruokatunnilla kaljalla että päänsärky helpottaisi. Hän olisi elänyt kaksi päivää. Kulkenut kahden päivän matkan.