Koerravahdin päiväkirjaa

17.4.2014
Ensimmäinen päivä työharjoittelua koiravahdin virkaan. Alustavasti sujunut kaikki hyvin. Farkut on lyhentynyt polvihousuiksi kun koirut puree ja nuolee lahkeita koko ajan. Ulkoilussa olen huomannut että kiihtyvyys menomatkalla on hyvä, mutta takaisin päin koiria pitää kantaa sylissä kotiinsa, jos ei halua käyttää väkivaltaa pannasta kiskomalla.
20.4.2014
Koerravahdin päiväkirjaa Ensimmäinen päivä:
Työharjoittelu päättynyt. Ilmeisesti selvitin pääsykokeen koiravahdiksi rimaa hipoen. Isäntäväki uskalsi lähteä matkalle mutta koirut tuijottaa haikean näköösenä ovella heidän peräänsä. Aikookohan ne istua tuossa oven edessä koko viikon. Olemme luvanneet olla siivosti kaikki kolme. Ruokintapäniköitä tyhjennetään vain pieteetillä. Polvihousuista on tullut pikkuhousut kun lahkeiden pureminen ja nuoleminen on jatkunut taukoamatta. Koirat on kiinanpalatsikoira Vichy ja shih tzu Oliver, keisarillisia koerria siis kumpikin. Niiden ehdoilla valitaan ulkoillureitit. Paitsi kun koti alkaa häämöttää, Oliver lyö maihin eikä sitä kiinnosta sisälletulo ollenkaan. Pitkät neuvottelut joudutaan käymään siinä vaiheessa.
Eivät syö, mököttävät ja murjottavat. Niinkuin tämä olisi minun syytäni kaikki.
21.4.2014
Koerravahdin päiväkirjaa Toinen päivä:
Merenkulkijoilla Koiravahti on vain kello 24 - 04. En ollut tullut ajatelleeksikaan että se näin maissa on 24/7 puuhaa. Totesin tämän konkreettisesti aamulla kun heräsin kukonlaulun aikaan siihen että Oliver nuoli naamaani. Ilmoitti näin ystävällisesti että virkaatekevän isännän on aika nousta ulkoilemaan.

Lähdimme linturetkelle, kävelimme Tikkametsän uimarannalle ja katselimme kevättä. Ajattelin kouluttaa näistä koirista lintuopaskoiria, mutta ei niistä taida lintuoppaita tulla. Tyttökoirujen kakat kiinnostavat huomattavasti enemmän kuin lintujen laulukonsertot, jotka eivät itse asiassa kiinnosta niitä pätkääkään. No makunsa kullakin.

Näimme kuitenkin selällä ja lahdella kaksi joutsenta, muutamia isokoskeloita ja telkkiä, 9 silkkiuikkua soitimella ja lokkeja tietenkin runsaasti. Tikkametsä on nimensä veroinen eikä siellä voi olla tikkoihin törmäämättä. Nytkin pari tikkaa hankki itselleen migreeniä kelojen kyljissä.

Jatkoimme Mukkulan puolelle, valkoselkätikan pesäpuulle, jonka kuvasin kännykkäkameralla. Kun olimme jo jatkamassa eteenpäin lensi itse tikkakin kololle ja koloon, joka sijaitsee hauskasti tuulenpesän alle piilotettuna. Mutta kännykkäkamerallahan ei voi lintukuvata. Tarkoitus oli jatkaa Mukkulan rantaan, mutta Oliver löi maihin ja sanoi että ei huvita. Kevään ensimmäinen tiltaltti lauloi haavikossa ja selkälokki suoritti ylväästi ylilennon. Palasimme nurmikenttien kautta takaisin kotiin.

Tämä koiravahdin virka on muuten paitsi ympärivuorokautista myös vastuullista ja monin tavoin vaativaa. Koko päivän pitää ulkoilla, syödä ja maata vuorotellen. (Yöllä ei onneksi tartte kuin maata.) Näin menettelimme. Illalla teimme vielä toisen linturetken Karjusaaren kaislikkoalueelle. Vichy paineli oikopäätä uimaan rannan kuraisimpaan kohtaan. Metriset kutuhauet polskivat siinä muutaman metrin päässä niin että pelkäsin jonkun hauin hotkaisevan jo pikkukoirun välipalaksi, mutta näin ei kuitenkaan onneksi käynyt. Nyt oleilemme kotosalla. Söimme, makoilemme ruuan päälle ja odotamme että tulee ilta ja pääsemme nukkumaan. Ja huomenna on taas edessä uusi samalla tavalla vaativa ja raskas päivä. Sitä odotellessa taidankin tyhjentää pieteetillä ruokintapänikän.
22.4.2014

Koerravahdin päiväkirjaa Kolmas päivä: Aamulla hieman ennen kuin kukko lauloi kolmannen kerran heräsin siihen että naamaani pestiin koirankielellä. Käänsin kylkeä ja nukuin lisää. Kun naama nuoltiin toisen kerran olikin jo aika nousta ylös. No, epämiellyttävämpiäkin herätyksiä on joskus ollut. Olen joskus aikakausia sitten joutunut heräämään esimerkiksi herätyskellon soittoon.

Kun olin saanut aamukahvit juotua lähdimme luontoretkelle. Suuntasimme Ritamäelle ja Mukkulaan. Lintulehdon kevätkonsertissa solistina oli tänä aamuna laulurastas. On oikeastaan vaikea asettaa mestarilaulajia kuten mustarastasta ja laulurastasta jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen. Mustarastas muistuttaa hengeltään ehkä Bachia, laulurastas hmmm no vaikkapa Wagneria. Henkilökohtaisesti pidän enemmän mustarastaan nokkahuilusovituksista, mutta säveltäjänä laulurastas on monipuolisempi ja etevämpiä. Onhan Bachiakin syytetty siitä, että hän kopioi sävellyksissään itseään.

Jatkamme ja jaksamme tällä kertaa rantaan asti. Rannasta suoraan kohti lentää valkoposkihanhipari, joka kuitenkin lähestymislennon päätteeksi levittää laskutelineet ja laskeutuu parinkymmenen metrin päähän nurmikolle. Ne saavat Vichyn haukahtamaan pari kertaa. Oliver haistelee nurmea kuono maassa eikä edelleenkään ole kiinnostunut ornitologiasta.

Rantaudumme jos niin voi sanoa mentäessä rantaan maalta käsin. Vichy säntää suoraan veteen. Hän on porukan koirauintimaisteri. Oliverin saa veteen vain heittämällä. Sitä en kuitenkaan tee. Itse olen kastanut veteen sentään tassuni tänä kesänä. Kun Vichy on aikansa polskinut istumme kaikki kolme rantaan ja ryhdymme suorittamaan uimavalvontaa odottaen samalla että Vichyn turkki hieman kuivuisi. Valvontatehtävä on melko helppo koska uimassa ei näy lintuakaan saati ihmisiä. Orava sen sijaan tulee ihmettelemään kolmikkoamme parin metrin päästä, mutta juoksee vilkkaasti lähipuuhun kun Vichy nousee sitä tervehtimään. Oliver on syventynyt meditaation tilaan eikä kiinnostu koko oravasta.

Jatkamme eteenpäin niemenkärkeä kiertäen, saamme kiikariin kaksi kaakattavaa valkoposkihanhiparia. Meriharakka kuuluu lentäneen lähisaareen. Kierrämme valkoposkihanhet ja leirintäalueen ja parkkeeraamme lopulta rannalle tyrnipensaiden suojaan. Lahdella lasken yhdeksän silkkiuikkua, jotka pitävät järvellä soidinmenojaan. Niiden soidintouhuja on kyllä ulkopuolisena hauska seurata, mutta itse ajattelen että jos akan saamiseksi tarvitsisi tanssia moista masurkkaa, niin minun puolestani antaa olla koko touhun.

Kierrämme takaisin luonnonsuojelualueen reunaa ja peltoja pitkin kotiin. Onkin tullut ruoka-aika. Ja sen jälkeen vedämme sikeitä päivän. Teemme iltalenkin tikkametsään ja syömme taas. Näin päivän uurastuksen jälkeen koirat nyt kuorsaavat tuossa lattialla ja minä mietin pitäisikö niille keksiä jotain virikkeellisempää toimintaa. Nyt päivän ohjelmassa vaativin tehtävä oli koirujen harjaus ja turkin kampaus jonka päätinkin siirtää huomiseen.

23.4.2014
Koerravahdin päiväkirjaa Neljäs päivä: Aamulla heräsin kahdesti siihen että joku nuuski naamaani, ei sentään nuollut. Niinpä kolmannen kerran herätessäni kuvittelin, että on korkea aika nousta ylös. Herranen aika! Kello oli 7.30! Sehän on 6.30 normaaliaikaa, sillä kesäaikaan en suostu siirtymään. mikä ylösnousuaika tämä on edes koerravahtina. Ja milloinhan koirut minut ensimmäisen kerran oikein olivat herättäneet? No kun olin kuitenkin jo noussut ylös ryhdyin kahvinkeittoon. Istuin ja odotin sen tippumista, koirat olivat ryhtyneet nuolemaan sillä välin kilpaa likaisia varpaitani. Makunsa kullakin...

Kun olin saanut aamukahvin hörpittyä lähdimme retkeilemään. Kun lähimetsät ja merenrannat on jo koluttu päätimme lähteä etäämmäs, Merrasjärven maastoon. Sinne on pelkästään järven reunaan kaiketi 1,5 kilometrin matka. Seurasimme sieltä Vesijärveen virtaavan Merrasojan varsia että osasimme perille. Matkalla ihmettelin miten Vichy ja Oliver muutaman metrin välein löysivät jotain mielenkiintoista haisteltavaa. Minä en haistanut muuta kuin katupölyä, jota myös aivastelin vaikka katuja ei ollut kovin lähelläkään. Pöly leijaa koko kaupungin yllä. Pitäisi kai kulkea minunkin kuono lähempänä maata niin avautuisi uusi mielenkiintoinen hajumaailma. Yksi iso kävelytien varrella oleva läjä koiruilta jäi kuitenkin kokonaan noteeraamatta. Olikohan se ihmisen pasko, kun se ei koiria jaksanut kiinnostaa?

Tulimme Merrasjärven uimarannalle. Tai emme ihan uimarannalle menneet, vaan sivuutimme sen katseella, joku teki rannassa laituriremonttia ja kaksi joutsenta oli ankkuroitunut rantakaislikkoon uimarannan sivulla. Jatkoimme edelleen latureiteille jotka kulkivat Pesäkallioiden maastossa. Täällä oli oikeaa metsää, metsää jollaista Ylistarossa tai Seinäjoella ei näe missään! Vanhaa sammalpohjaista kivistä ja kallioista kuusimetsää.

Opastaulusta selvisi, että Pesäkallion alue on Natura-aluetta ja sen lintulajisto on monipuolista. Tikkoja alueella on runsaasti. Nimensä Pesäkallion alue on saanut kuitenkin siitä että siellä on runsaasti kettuja ja mäyriä ja niiden pesäkoloja. Katselimmekin ympäristöä sillä silmällä että jäljittäisimme jonkin ketun tai mäyrän ja kenties pesäkolonkin. Mutta kiinanpalatsikoira ei ole mikään mäyräkoira eikä shih tzu ole kettuterrieri. Niinpä emme haistaneet ketun saati mäyrän jälkeäkään, joitakin tyttökoiran kakkoja kyllä. Yhtään tikkaakaan ei kuulunut tai näkynyt ja muutenkin metsä oli harmittavan hiljainen, mitä nyt joku peippo ja talitintti lauloi, mutta niitähän laulaa nyt metsän täydeltä joka paikassa.

Minun huomiotani kiinnitti pieni lähdepuro jonka laitamilla oli muutama musta varsin mielenkiintoisen näköinen pönikkä. Minä ja Vichy lähdimme sivupolkua tutkimaan pöniköitä lähemmin, mutta Oliver teki tenän. Se ei halunnut olla mikään eräkoira. Kahden metrin levyistä latu-uraa kapeampaa polkua se ei näköjään suostu kulkemaan. Piti sitoa Oliver näreeseen siksi aikaa kun kävimme mutkan pöniköillä.

Kävi ilmi että ne eivät olleet tyhjiä saati tyhjentämättömiä ruokintapöniköitä, vaan niiden avulla suoritettiin metsän terveydentilan tarkkailua. Minä en moisia ollut koskaan ennen nähnyt. Mutta ajattelin, että tuollaisia metsien terveysasemia pitäisi ehdottomasti ja välittömästi saada runsaasti lisää kaikkiin metsiin. Mutta milläs rahalla valtio mitään metsän terveyskeskuksia pystyy perustamaan kun nykyisinkin terveyskeskuspalveluja ollaan korvaamassa omahoitopisteillä ja vastaanotolle pääsee vain pää kaulassa vai miten se sanonta meni. Ja sitä paitsi en ole tervettä metsää enää aikoihin nähnyt joten tarkkailla ei pitäisi metsien terveydentilaa vaan sairaudentilaa.

Näissä mietteissä jatkoimme reittiä kohti Holmaa, rantojen läheisyydessä kulkevaa ladunpohjaa seuraillen. Välillä kävimme sivupolkua rannassakin. Polku oli sen verran lavea että Oliverkin suostui tähän syrjähyppyyn. Koirauintimestari Vichy säntäsi tietenkin heti järveen, Oliver seurasi katseella rannalta, minä pidin kusi- ja tupakkitauon. Niin Oliver ja Vichy poikakoirina olivat ehtineet tuossa matkan varrella tehdä jo joitakin kymmeniä ellei satoja pisumerkkejä nekin.

Tulimme järven päähän. Täältä jatkui kunnon metsäpolku rantoja mukaillen. Näimme lahdenpohjassa telkkäparin, jonka koiras narisi kosiopuuhissa kuin ruostunut sarana. Selälle pelästyi haapana kirkkaasti ja korkealta "piuu"-kuen ja rantaa pitkin siivet väristen kevään ensimmäinen näkemämme rantasipi. Siinä oli hyvä aukkopaikka levähdystaukoon, kuiva heinä pölisi kuin kulovalkean savu kun Vichy ja Oliver ryhtyivät arkeologisiin kaivaustöihin kuivassa pitkässä viime kesän luonnonheinässä. Rannasta löytyi vielä nuotiopaikan virkaa toimittava kaivonrengas ja istuinkiviä sen ympäriltä, mutta eihän meillä makkaroita mukana ollut ja koirukset tyytyivätkin nostamaan jalkaa istumakivien nurkkiin.

Päädyimme pikapuoliin takaisin sivistyksen ja katupölyn pariin. Tunnistimme lähestyvän kulttuurin erilaisesta kasvavasta muovijätteiden määrästä polun varressa ja niin olimme äkisti taas asutuksessa. Jatkoimme haistellen ja katupölyä niellen kotiin. Matkaa kertyi kaikkiaan arviolta seitsemän kilometriä, se on melkoinen matka noin lyhytjalkaisille otuksille kuin Shih tzu ja kiinan Palatsikoira ovat. Mietin että jos palatsikoira ottaa neljällä jalallaan noin 20 sentin mittaisia askelia, niin montakohan askelta se 7 kilometrin aikana ehti ottaa. No matematiikkani on ruosteessa ja askelmäärä jäi päässälaskutehtävänä selvittämättä. Joka tapauksessa väsynein reissulta kotiutuessa tuntui olevan koerravahti itse, vaikka jalat olivat porukan pisimmät.

Joka tapauksessa söimme ja kävimme levolle retken jälkeen ja nukuimmekin koko päivän pitkän vaelluksen uuvuttamina, paitsi koerravahti joka kirjoitti ja tyhjensi ruokintapönikkää kirjoittamisen lomassa tai päinvastoin. Ja illalla kävimmeuudestaan lenkillä mutta vain marketissa ostamassa nestemäisiä elintarvikkeita ja tulimme takaisin ja söimme ja ryhdyimme uudelleen lepäämään että jaksaisimme nukkua sikeästi yön yli.

Että tämmöstä tämä koerravahdin ja koirujenkin elämä tältä päivältä.

24.4.2014
.
Koerravahdin päiväkirjaa Viides päivä:

Tänään heräsin inhimilliseen aikaan kai. Kahdeksalta. Koerat antoivat nukkua tai sitten nukuin koiruista välittämättä. Arvelin että alamme tottua toistemme nukkuma-aikatauluihin. Aamukahvin jälkeen lähdimme vaellukselle, tällä kertaa Kilpiäistenpohjan luonnonsuojelualueelle. Kiikaroimme siellä lintuja, paitsi Vichy paineli ensin suoraan uimaan venelaiturin päästä ja Oliver ryhtyi vetämään sikeitä.

Lahden pohjukassa uiskenteli paikallinen joutsen. Pikkutikka rummutti rantalehdossa. Silkkiuikut kräähäsivät selällä. Osaakin kauniilla linnulla olla ruma ääni, vaikka itse se on kai ääneensä tyytyväinen. Kolme valkoposkihanhea lensi lahden yli. Haapanapari uiskenteli pitkin kaislikon laitaa. Haukia polski siellä ja täällä kutupuuhissa. Ajoittain kaislikosta kuului outoa humppaa, kuin joku olisi lyönyt kaiutetulla patarummulla tai kuin höyryveturin piipusta tulisi kaksoispuhallus. Ajattelin että siellä piilee kaulushaikara, mutta ei kai se sitten ollutkaan ja oudot puhaltelut jäivät mysteeriksi.

Kävimme lintutornissakin. Sinne pääsee kätevästi pitkospuita, joten Oliverkin viitsi lähteä polulle. Tosin se kerran muualle katsellessaan putosi pitkospuilta rutakkoon. No turkki on kyllä entuudestaankin likainen. Niin pitäisi harjata se, mutta nytkin Oliver nukkuu enkä viitsi herättää sitä. Harjaan sitten huomenna...

Mutta takaisin lintutorniin. Koirat jäivät istumaan alas kun minä korkeanpaikankammostani huolimatta kiipesin torniin yli kolmen metrin korkeudelle. Sieltä aukesi kaunis näkymä yli kaislikkolahden. Mutta ei sieltä lintuja näkynyt sen paremmin kuin alhaaltakaan. Pajusirkku istui kaislikon keskellä nuoressa pajussa. Tai saattoi se koivukin olla, mutta kun linnun nimi on pajusirkku niin ajattelin puuta pajuksi. Tornin kaiteeseen joku oli kirjoittanut: Katso alas - ja minä katsoin. Jätepaperia ja muovia oli mattona tornin alapuolella maassa. Toisaalla tornin seinässä luki että tämä on paras paikka rakastelemiseen. Kaikkea sitä lintutorneissa puuhataankin.

Jatkoimme matkaa Karjusaarta kohti. Näimme kaksi tuttua koiraa ja ryhdyimme keskustelemaan niiden kanssa. Ja vähän emännänkin. Koerat haistelivat innokkaasti toistensa ahtereita. Minä olin otettu kun nainen epäili minua varsinaisen koirien isännän pojaksi. Ei minulla ja Ilkalla ole ikäeroa kuin muutama vuosi. Ajattelin että tässä koiravahdin hommassa on hyvätkin puolensa. Pääsee puheisiin toisten koirien ja niiden omistajienkin kanssa. Elämä ei ole niin yksinäistä kuin talven ajan Ylistarossa on ollut.

Löysimme polun rantaan ja kuljimme siitä. Minä tein pisumerkin metsänlaitaan. Vichy ja Oliver olivatkin jättäneet niitä jo joitakin kymmeniä matkan varrella. Siinä lähellä oli rannassa pari venevalkamaa ja kaksi huvivenettä. Laiturin tapaisella tasanteella oli puutarhakalusto. Aioimme rantaan mutta venevajan edessä seisoikin mies ja sheefferi, joka retuutti kolmemetristä puusalkoa hampaissaan. "Mene pois. Tämä syö nuo pikkukoirat" mies huusi. Vasta silloin huomasin että sheefferi oli irrallaan. No episodista selvittiin nopealla peräytymisellä. Minä vain mielessäni jäin ihmettelemään, miten keskellä luonnonsuojelualuetta on yksityisalue veneilijöille ja miten koiria syövän koiran annetaan olla irrallaan rannassa.

Aioimme jatkaa Karjusaareen jossa on rikkaiden asuntoja rivitaloissa merinäköalalla, mutta aamupäivä oli kuumempi kuin eilinen ja Oliver alkoi läähättää kieli ulkona sekä löi lopulta maihin. Olimme sentään kävelleet jo kolmisen kilometriä. Siinä sitä sitten istuttiin ja huilattiin. Ajattelin että koko päivä on aikaa takaisinpaluuseen ja niin pidimme tovin siestaa, koirat makoillen ja minä intiaanikyykyssä sätkää poltellen.

Palailimme pikkuhiljaa takaisin kotiin. Otin kännykkäkameralla kuvan katkenneen koivun latvaan rakennetusta rastaan pesästä jossa rastas aukoi nokkaansa auringon paisteessa. Rantapajut kukkivat keltaisina norkkoina siitepölyä pajuallergikkojen riesaksi. Katu pölisi mutta koirien kulkureitit olivat täynnä hajuelämyksiä. kun pääsimme kotiin olimme taas uupuneita kaikki. Söimme ja panimme maate. Nukuimme päivän ja kävimme uudestaan lenkillä ja söimme ja nyt koirat nukkuvat taas.

Päivä on siis kuin kopio edellisistä. Vain paikat ovat vaihtuneet toisiksi. Koiria olemme tavanneet runsaasti. Muuten elämä on joutilaan mietteitä. Niinpä nyt Vichyn kuorsatessa ja Oliverin nukkuessa mietin miksi noita pieniä koiria kutsutaan seurakoiriksi. Ne nuolevat varpaani, käteni ja naamani kun herään, innostuvat kun lähdetään ulos ja huilaavat lopun ajan pötköttäen matolla ja petipaikoissaan. Mutta ehkä juuri siksi ne ovatkin mitä mainioimpia seurakoiria. Keisarillisessa palatsissa sukupolvien ajan laiskahkoiksi jalostuneita, mutta laiskahkohan on koerravahtikin. Kaiken lisäksi ne antavat minun olla omissa oloissani ja kirjoitella tässä rauhassa. huomioivat minut silloin kun minä huomioin ne. Eikä tässä valmiissa maailmassa kai mihinkään järin hoppu olekaan. Ainakaan jos sattuu olemaan shih tzu tai kiinanpalatsikoira.

Katson vielä koerrakirjasta mitä shih tzusta ja kiinanpalatsikoirasta sanotaan siinä. Keisarillisia ne totisesti ovat: "Tiibetissä Dalai Lama arvosti suuresti lhasa apsoja ja antoi niitä silloin tällöin lahjaksi Kiinan keisareille. On mahdollista että kiinalaiset ovat kehittäneet shih tzun risteyttämällä apsoja kiinanpalatsikoiriin. Shih tzujen kuten kiinanpalatsikoirienkin vienti Kiinasta oli ankarasti kiellettyä, ja vasta keisarinna tzu-hsin kuoltua vuonna 1908 onnistuttiin muutama pörröturkki salakuljettamaan Eurooppaan."

Luen vielä ohjeet molempien koirarotujen hoidosta. Herainen aicka! Ne pitää harjata päivittäin! Muuten turkki on selvittämättömässä takussa. Tuota noin. Huomenna viimeistään sitten alan harjata. Toivottavasti saan turkit kuntoon ennen isäntäväen paluuta. Tämä koirujen hoito on vaativampaa kuin osasin kuvitellakaan. Harja kädessä heilumista tiedossa koko viikonlopuksi...

25.4.2014
Koerravahdin päiväkirjaa kuudes päivä: Tänään olikin työteliäs päivä tiukkaan laaditun ohjelman mukaan. Oikeastaan koerravahdin työpäivä alkoi kuitenkin jo yöllä kun totesin kahden koirun muuttaneen yömajaansa alakerrasta yläkertaan runkopatjani jalkopäähän ja jalkojeni päälle. Tästä oli kuitenkin se hyöty että koirut eivät alkaneet herätellä minua, kun makasivat jo valmiiksi sängyssä. Niinpä sain nukuttua melkein ihmisten aikaan vajaaseen yhdeksään. Koerrat kyllä heräsivät jo aiemmin, toinen odotti alakerrassa ja toinen ylhäällä välikössä että koerravahtikin suvaitsisi herätä.

Tavanomaisen nuolemisrituaalin jälkeen sain kahvit tippumaan. Tarkoitus oli lähteä aikataulun mukaan ulos heti kahvikupillisen ja pänikän lopun tyhjäämisen jälkeen, mutta kuistilla huomasin jo toisaalla kertomani odotetun perhetapahtuman. Viherpeippojen poikaset olivat kuoriutuneet. Niinpä joimmekin aamukahvit kuistilla ja seurailimme lintuelämää melkoisen tovin, kaikkiaan melkein pari tuntia. Paitsi Oliver joka mökötti ja pötkötti sisällä.

Olimme siis reippaasti aikataulusta myöhässä kun kellon näyttäessä jo yhdettätoista tiimaa pääsimme vihdoin ulos. Emme tästä kuitenkaan hätääntyneet vaan haistelimme kevätaamupäivän tuoksuja kaikessa rauhassa pisumerkkejä jättäen sinne tänne. Vaelsimme tikkametsään ja sieltä uimarannalle. Metsässä piti kuitenkin kuunnella melko omintakeista rumpusessiota, kun käpytikka ja kaksi pikkutikkaa iskivät rumpukomppeja kelojen kylkiin.

Rannalla istuimme kannolla ja kannon vieressä katselimme miten aallot rantautuivat auringon kilossa ja miten auringon valo taittui vedessä ja heijasteli hiekkapohjaan aaltojen kuvioita. Paitsi Oliver ja Vichy jotka eivät ole sillä tavalla taiteellisia, että niitä olisi aaltojen, auringonvalon ja veden leikki jaksanut kiinnostaa. Oliver makasi kynnysmattona ja mietiskeli. Vichy katseli lievästi turhautuneena johonkin aivan toisaalle. Ilmeisesti vastatuuli, aallot ja tuulen aiheuttama lievä koleus saivat sen hylkäämään tällä erää uintihommatkin.

Jatkoimme rantapolkua pitkin takaisin tielle ja pienen lenkin kautta kuljimme Ritamäentietä kohti Mukkulaa. Yhytimme kolmannen pikkutikan tikkametsän laidalta omakotitalon pihasta. Kuljimme Merrasojan yli ja jatkoimme eteenpäin tarkistaaksemme mitä valkoselkätikan pesään kuului. Tikka olikin juuri pesäkelossa kiipeämässä koloonsa, yritin kuvata sen heittolaukauksella kännykkäkameralla, mutta en ennättänyt. Kuvaan jäi taas pelkkä pesäpuu.

Koiria kiinnosti kuitenkin enemmän vastaan tullut kuntoilija, eläkeläisnainen, joka haisi koiralta. "Ei minulla ole koiraa, mutta tyttärellä on", nainen kertoi. Siinä sitten nuuskittiin ja haisteltiinkin touhukkaasti kunnes nainen jatkoi matkaansa ja me pääsimme jatkamaan omaamme. Molempia koiria oli silitelty runsaasti.

Tulimme Mukkulaan. Mukkulan kartanohan on tunnettu kansainvälisestä kirjailijakokouksestaan, jota nykyään ei kuitenkaan järjestetä Mukkulassa vaan Messilässä. Mukkulan kartanon laajat pihanurmet vanhoine tammipuineen ovat kuitenkin kauneimpia ulkoilualueita Lahdessa. "Siellähän kirjailijat kokoontuvat pohdiskelemaan ja keskustelemaan tammipuiden katveessa", totesi ystäväni kuultuaan minun ensimmäisestä koerravaelluksesta Mukkulassa. "Minun mielestäni ne Saarikosket ja kumppanit kyllä enemmänkin istuivat Kartanon ravintolassa viiniä juomassa ja lähtivät illaksi kaupungille naisiin", vastasin.

Niin, ulkoilualue on kyllä muuten kaunis, mutta koko kartanon alue on suljettu aidalla remontin takia. Muutenkin täällä Lahdessa lähes kaikki on aidattu ja yksityisaluetta niin että rantaan ei pääse juuri mistään. Jouduimme samaan uimarannan laitaan jossa olimme olleet jo pari päivää aiemmin uintivahteina. Nurmikentällä räppäsin kuvan pikkukäenrieskojen keltaisesta matosta joka kasvoi tammien juurilla.

Tulimme rantaa kohti, edellämme tallusteli Vesijärveen nurmelta laiskahkosti tuttu valkoposkihanhipariskunta ja niiden perässä tulimme punamullatun rantarakennuksen eteen lepotauolle. Paitsi Vichy säntäsi nyt uimaan, kun tuuli ja aallot eivät käyneet tälle rannalle. Oliver ei kastanut varvastakaan vaan veti sikeitä vieressäni tupakin verran. Olimmehan taas kävelleet jo kolmisen kilometria.

Lepotauon jälkeen jatkoimme matkaa ja kiersimme leirintäalueen niemen ympäri. Tännekin on kyllä toista tietä pitkin Pääsy kielletty, mutta vastapäivää kiertäen kieltokylttejä ei ole näkyvissä. Niemen laidassa rantaan oli ajautunut 23 valkoposkihanhea ja koko nurmikko oli sen mukaisesti täynnä hanhenpaskaa. Ne kakkarat eivät kuitenkaan Oliveria ja Vichyä kiinnostaneet, sillä kuten sanottu ei niistä mitään lintuopaskoiria saa koulutettua, lähinnä kiinnostavat vain tyttökoirujen hajumerkit.

Pysähdyimme taas tyrnimarjapensaiden taakse tuulen suojaan. Oliverkin innostui ihmettelemään rannan lähellä uivan silkkiuikun kräähkinää. Me jatkoimme rantaa pitkin suojelumetsään. Tämän laidassa Oliverkin vihdoin teki tuttavuutta Vesijärven veden kanssa. Se nimittäin yritti kävellä rantaan ajelehtinutta kaislamattoa pitkin juomaan ja humpsahti kaislojen läpi pohjaan. Siinä se kekkaroi osittain kaislamatolla ja osittain vedessä ryystäen vettä pää kaisloihin puoleksi hautautuneena.

Me jatkoimme siis suojelualueelle, jonne pääsyn estää vaihteeksi verkkoaita, mutta aidassa on reikä portin kohdalla ja reiän päälle on laitettu lisää aitaverkkoa mutta tämäkin verkko on kääritty ylös ja niin pääsimme kulkemaan siitä. Törmäsimme suojelualueella mieheen joka veti lasikuitua veneen pohjaan. Koko veneen perä oli karillemenon seurauksena auki. Vichy innostui haukkumaan lasikuidun hajua (melkoista myrkkyähän se onkin) ja pensselinsä kanssa heiluvaa miestä.

Jatkoimme rantoja pitkin jousiampumaradalle. Matkan varrella rannasta löytyi yllättäen toinen valkoselkätikan reviiri, tai ainakin tikka joka etsi rantalepikosta sapuskaa. Sopivia pesäpuita löytyi täältäkin runsaasti. Mutta me olimme jo yhtä mieltä siitä että oli aika palata kotiin. Jousiampujia ei näkynyt, ohitimme ampumaradan ja istutuspalstat ja tulimme ojanvartta takaisin asunnolle. Oliver veti heti ovesta sisäänpäästyään uupuneena maihin ja virkistyi vain syömään. Niinpä söimme ja nukuimme taas.

26.4.2014

Koerravahdin päiväkirjaa Seitsemäs päivä:

Tänään kirjoitankin koerravahdin päiväkirjaa jo etuajassa, koska päivä on ohjelmaltaan täyteen tukittu. Pitäisi suunnitella seitsemän päivän tekemättömien töiden tekemistä. Isäntäväen kotiinpaluu häämöttää ja asunnossa on tapahtunut pienimuotoinen ydinräjähdys.

Koerrat nukkuivat jalkopäässä ja koipien päällä kuten edellisenäkin yönä. Ei niillä tunnu olevan enää yhtään ikävä isäntäväkeä, tuskin muistavat että mitään isäntää tai emäntää on koskaan ollutkaan. Heräsin siihen että koerrat nuolivat naamaani ja ajattelin nukkuneeni pommiin. Lopen uupuneena ja Vetelin kuivana könysin alakertaan mikä sai koerrat riemastumaan. Minä puolestani en riemastunut kun näin kellon kulkevan vasta kohti kahdeksaa. Herainen Aecka! Sehän on vajaat seitsemän normaaliaikaa. Viikon olen näille koiruille yrittänyt opettaa runoilijan ja koerravahdin työaikoja, mutta eivät ne vaan millään opi. Kävin tupakilla ja painelin takas petiin. Vichy jäi alakertaan ja Oliver tuli vahtimaan viereeni. Molemmat oli melkosen närkästyneitä siitä että koerravahti ei suvainnut nousta.

Pääsin ylös kymmenen korvalla. Koerrat nuolivat taas innoissaan käsiä ja naamaa kun näkivät koerravahdissa elonmerkkejä. Varphaat haisevat jo niin pahalle että niitä ne eivät enää nuole. Ryhdyimme aamuaskareisiin. Lämmitin mikrossa kahvit, annoin koiruille sapuskaa jo ennen lenkille menoa ja suoritin alustavan koirujen harjaustoimenpiteen. Vichy tykkäsi harjaustoimenpiteestä ja nuoli kiitollisena kättäni kun takuista edes osa saatiin auki. Oliver ei ole koerraharjan ystävä, vaikka juuri sen turkki on julmetussa sotkussa. Se pentele näytti hampaitaan, kun yritin lievää väkivaltaa käyttäen kiskoa takkuja auki arasta paikasta, perskarvoituksesta. No nuoli kyllä kiitollisena naamani sitten kun suvaitsin lopettaa eläinrääkkäyksen.

Lähdimme 11 korvilla ja silmillä ulos. Teimme tänään kuitenkin vain hieman normaalia pidemmän ulkoilulenkin, koska tekemisen suunnittelua on tälle päivälle enemmän kuin riittävästi. Eipä siitä ulkoilusta paljon tämän enempää. Paria tyttökoirua haistelimme innokkaasti ja yksi dobermannin tapainen murisi sen verran uhkaavasti, että painelimme ns käpälämäkeen. Oliverilla oli taas sellainen päivä, että sitä ei olisi kiinnostanut kävellä mihinkään vaan se löi maihin kynnysmatoksi joka kerta kun sai siiihen tilaisuuden. Vichy sen sijaan on Duracell-koiru, joka kiskoo menemään kuin vetokoerra jolla on perässä hiirivankkurit. Sitä on välillä pikkusormella pannasta pitelemistä. Vichy onnistui juomaan vettä kaikista mahdollisista kuralätäköistä, vaikka kotona olisi ollut puhdasta vettä ihan astiassa. Paluumatkalla se sitten oksensi kerran kuravettä.

Palasimme kotiin ja koirat pistivät pötkölleen. Minä jäin koukkuun someen ja hikeä pukkasi otsaan kun mietin mitä kaikkea tänäänkin pitäisi tehdä. Uuvuttavaa on koerravahdin arkipäivä lauantaisinkin. Mutta minähän lupasin kirjoittaa koirujen psykologiasta ja filosofiasta, joten tässä tätä nyt tänään.

Sanotaan että koirut usein muistuttavat isäntiään tai emäntiään. Joko koerrat muuttuvat muistuttamaan omistajaansa tai pikemminkin päin vastoin. Toinen koiru muistuttaa mielestäni suuresti isäntää ja toinen emäntää vaikka molemmat poekakoeria ovatkin. Itsesuojeluvaisto estää kuitenkin kertomasta miten ja millä tavalla. Eppäillen että emäntä ei ilahtuisi jos ääneen täällä kertoisin, että hän on aivan kiinanpalatsikoiran näköinen.

Mutta tähän koirujen psykologiaan ja filosfiaan. Sanoinkin jo että Vichy on Duracell-koiru jolla virtaa riittää koko lenkin ajan kotiintuloon asti. Sitten sekin lysähtää syvälle johonkin apatian laaksoihin. Ulkona Vichy on kuitenkin koko porukan kiistaton johtaja, vaikka onkin pienin meistä kolmesta. Se määrää kulkureitit ja painelee edellä kuin viitapiru pienillä töppösillään. Lenkillä se ei ole väsynyt vielä kertaakaan toisin kuin Oliver ja koerravahti jotka ovat uupuneet joka kerta. Kun Vichy saa vihiä tyttökoerran hajuista niin se kurnuttaa innoissaan kuin sammakko ja painelee menemään niin että ilman hihnaa siitä ei näkyisi pian häntääkään.

Oliver on enempi zeniläinen tai taolainen pohdiskelija jota nämä maalliset asiat juurikaan kiinnosta. Se siis lyö vähän väliä maihin ja ryhtyy silmät ummessa pohdiskelemaan taivaan taoa tai mitä nyt miettineekin. Sitä mitä Oliverin päässä näinä meditaatiohetkinä liikkuu en ole kyennyt alkuunkaan selvittämään. Olen alkanut eppäillä että ei yhtään mitään. Mutta juuri sehän on lähes täydellistää buddhuutta. "Istu vain hiljaa mitään tekemättä, niin kevät saapuu ja ruoho kasvaa itsestään", kuten zeniläiset sanovat. No minä olen sitten ristiriipunnassa näiden kahden välissä kun toinen painaisi menemään ja toinen ei viitsi hievahtaakaan. Uskon että ilman Vichyn komentoa en Oliveria saisi montaakaan jalkaa mihinkään kulkemaankaan. Itsepäinenkin se osaa olla. Se lyö maihin viimeisen kerran viimeistään 150 metrin päässä kotoa ja siinä onkin neuvottelemista että koerrun saa nostamaan takapuolensa asvaltista ja löntystämään kotiin asti.

Muuten nämä koerrat ovat mitä parhaimmat kaverukset vaikka ajoittain Oliverilta vaaditaan melkoista kärsivällisyyttä kun Vichy repii ja retuuttaa sitä korvasta. Ei se välitä eikä pahastu. Tämä on taas niin maallista, se ehkä ajattelee. Niin riitaa näiden koerien kesken ei saa syntymään millään. Paitsi ruokakupilla. Vichy hotkii ruokansa heti ja ryhtyy sitten kyttäämään Oliverin sapuska-astiaa. No monesti, vaikka omakin kippo olisi vielä puolillaan. Se epäilee ettää annan Oliverille paremmat eväät vaikka samaa sotkua on kummallakin lautasella. Siitä seuraa kahakka jos koerravahti ei ole varuillaan. vihannekset Vichy jättää kuitenkin syömättä. Oliver on kaikkiruokainen ja popsii ne Vichyn lautaselta sitten jahka saa omansa tyhjennettyä, vaikka muuten Vichy syö enämpi ja söisi kai mahansa puhki jos tarjottaisiin.

Yhtenä iltana sattui kuitenkin outo tapaus. Vichy heräsi unestaan ja säntäsi päätä pahkaa nukkuvan Oliverin kimppuun. Siitä syntyikin melkoinen rähinä ja pölinä. No neuvottelemalla ja nuhtelemalla tilanteesta kuitenkin selvittiin. Epäilen että se unessa kuvitteli olevansa metsästyskoira ja herättyään luuli Oliveria saaliiksi. Mutta muuten noin pääsääntöisesti melekosen leppoisaa ja joviaalia on koerran elämä. Kateeksi käy. Toista se on koerravahdilla joka joutuu makkoilemaan koerien seurana päivät pitkät ja ajoittain ulkoilemaankin niiden kanssa.

Niin lisäksihän tulevat vielä muut kotityöt kaupanpäällisiksi. Tänäänkin pitäisi siis suunnitella viikon tekemättömien töiden tekemistä. Koirujen harjausta pitäisi yrittää uudestaan. Tiskata pitäisi. Pitäisi kerätä keittiön lattialle viikon aikana kertyneet murekkeet ja muut sapuskat. Pitäisi pestä pyykkiä. Pitäisi illalla lämmittää sauna ja pestä varphaat. Ja vielä on edessä iltalenkki markettiin ostamaan ruokintapänikkää. Ei. Tämä kaikki hengästyttää jo ajatuksenakin. Taidankin siirtää koko touhun huomiseen. Paitsi tietenkin sen iltalenkin, marketin ja ruokintapönikät.

27.4.2014
Koerravahdin päiväkirjaa Kahdeksas päivä (Ja arkikuvahaaste 1/5):

Koerrat nukkuivat yön sänkyni jalkopäässä ja jalkojeni päällä. Heräsin kaksi kertaa ennen kukonlaulua siihen että koerrat pesivät kielellään naamani, vaikka olin illalla käynyt saunassa. Kun vihdoin nousin ja könysin alakertaan, järkytyin jälleen kerran. Kello kävi vasta päivän kahdeksatta lasia, normaaliaikaan se tarkoittaa... Koerrat kuitenkin nuolivat taas innokkaasti varphaitani kun suostuin nousemaan ja olin illalla varpaat pessyt niin että ne eivät enää haisseet kovin pahalta.
Olin myös illalla pientä henkistä väkivaltaa käyttäen saanut peräti kaksi arkikuvahaastetta: Marja-Leena Junttilalta ja Satu Nikulalta. Laiskahkona runoilijana päätinkin iskeä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Aamukahvit keiteltyäni päätin vastata arkikuvahaasteeseen runokuvilla ja suorittaa päivän koerravaelluksen runokoeravaelluksena. Matsuo Bashon tapaan proosaa ja runoa yhdistellen. Otin motoksi ohjeen runonkirjoittajalle:
1.
Unohda laatusanat.
Kirjoita kuvia!

Kahvittelin siis ulkona terassilla katselin kevättä ja aamua, jos nyt aamua aamuksi näin valoisana vuodenaikana enää voi nimittää. Tiainen lentsi kuistille ja kirjoitin siitä:
2.
Talitiaisella on apaja.
Se käy nokkimassa
koirankarvoja parvekkeelta
pesätarpeiksi.
Koira katselee ihmeissään tätä.

Viherpeipon pesä sirisi taas kun tällä kertaa koiraskin suvaitsi tulla poikasiaan ruokkimaan. Kirjoitin runon:
3.
Viherpeipon poikaset
syntyivät kaksi päivää sitten
naapurin tuijaan.
Poikaset sirisevät pesässä
kun emo tuo ruokaa.
Parvekkeen ikkunasta
pesään voi nähdä.

Ryhdyin pakkailemaan tavaroitani koiran ulkoilutusta varten ja kirjoitin:
4.
Olen saanut kameralaukkuni takaisin.
Kameraa minulla ei ole.
Kannan siinä kiikareita ja runovihkoa
kun kuljetan koiria ulkona.

Kävin kuitenkin vielä ennen lähtöä uudelleen terassilla tupakilla. Tuossa 50 metrin päässä on harakan pesä ja harakatkin ovat alkaneet viihtyä pihakoivussa. Olisiko niin, että ne syrjäsilmällä yrittävät myös saada selville, missä se viherpeippo ooikein pesii, omin motivaatioin. Kirjoitin vihkoon:
5.
Harakkapari käy pihakoivussa istumassa.
Ne ovat tainneet saada vihiä
viherpeippojen pesästä.
Niitäkin kiinnostaisi löytää tuo pesä.
Mutta emot ovat ovelia.
Ne lentävät tuijaan
metrin pesän alapuolelta
ja kiipeävät pesään oksien suojassa.

Suomen lippu oli vedetty naapuritalossa lipputankoon. Minulla ei ollut aavistustakaan, mikä juhlapäivä tänään saattaisi olla. (Facebookista kyllä myöhemmin selvisi, että jokin veteraanien muistopäivä). Kirjoitin:
6.
Suomen lippu on salossa.
En tiedä mikä juhlapäivä nyt on.
Aikoja sitten
olen lakannut tarvitsemasta kalenteria
mihinkään.

Ja samoissa mietteissä kalenterittomuudesta ja aikatauluttomuudesta jatkoin. Nythän on sunnuntai, mutta vastasin kuitenkin arkikuvahaasteeseen. Kirjoitin ajatuksen:
7.
Arkikuvahaaste.
Tänään on kyllä sunnuntai.
Olen niin syrjäytynyt kaikesta
että minulle jokainen päivä on pyhä.

Vihdoin sain takin päälleni ja lähdimme ulos. Olen seitsemän päivän aikana kolunnut jo lähes kaikki lähiseudun kävelytiet, mutta eilen löysin vielä yhden tutkimattoman. Päätimme mennä sinne. Mutta ensin koerrat paskoivat aamutoimensa tien oheen. Otin niistä (koerrankakoista) valokuvat kännykkäkameralla haastajani Satu Nikulan ja PKIn muinaisen Päivän paska-palstan innoittamana.

Kiersimmekin toista kautta kävelytielle kuin aluksi aioin. Tyrmistyin siinä pienen ojan pielessä ihmisten jätöksiä, muovipusseja ja paperiroskaa kännykän linssin täydeltä. Otin kuvan vertailukohdaksi koerpaskoihin. Mitä enemmän sivistystä, sitä enemmän jätettä luonnossa, mietin. Mutta pääsimme vihdoin kävelytien alkuun. Se johti uudelle omakotialueelle, jossa en tiennyt mihin suuntaan pitäisi mennä. Koirat saivat suunnistaa edellä. Ajattelin että aina ei mitään päämäärää tarvitse ollakaan:
8.
Tutkimaton kävelytiemme
vie omakotialueelle.
Siellä kuljemme mihin mieli vie
sattumanvaraisesti.
Täällä on kukannimisiä katuja:
hanhikinkatu, kaunokinkatu, leinikinkatu.
Kukilla on kauniita nimiä
ja joskus kaduillakin.

Katu loppui talojen pihoihin. Sen päässä oli kuitenkin korkea kallioinen mäki, jonne johti kävelypolku. Kiipesimme sinne. Nousu oli vaativa, mutta pääsimme laelle mäntymetsään. Siinä oli sopiva istumakivi johon istuin levähtämään. Koirut panivat maata lötköttämään. Tein luonnonhavaintoja ja kirjoitin niistä:
9.
Jalkapolku vie jyrkästi kallioille.
Siinä pidämme tauon.
Tikka rummuttaa etäällä.
Laulurastaan laulussa soi kevät.
Tiaisilla on parittelupuuhat menossa.
Pari pientä saniaista männyn katveessa.
Meillä on taas koko päivä aikaa
olla vain ja ihmetellä kaikkea.

Jatkamme pientä polkua eteenpäin. Löydämme pikkupoikien tekemän vanhan ränsistyneen majan, josta otan kännykällä kuvan. Polku vie jyrkkään kallionlaitaan jota emme uskalla laskeutua alas. Yritän koiria toista pienempää polkua eteenpäin, mutta Oliver päättää, ettei se ole mikään eräkoira ja painaa maate. Ei auta kuin palata takaisin ja kalliolta samaa reittiä alas. Jatkamme toista katua eteenpäin ja tulemme sattumalta tutulle kävelytielle. Tätä pitkin kuljimme pari päivää aiemmin Merrasjärvelle. Nyt palaamme Merrasojan vartta kotiinpäin mutta Oliver on uupunut auringonpaisteesta. Turkiseläimille tämä on aivan liian kuuma päivä, vaikka vielä ei ole edes toukokuu. Puistonpenkillä levähdämme pitkään ja kirjoitan vielä kymmenennen arkikuvarunon.
10.
Istun puistonpenkillä
koirat jalkojen juuressa.
Huilaamme. Olemme vain.
Katselen miten haapoihin
kasvavat lehdet.
Lopulta jatkamme kotiin.

28.4.2014
Koerravahdin päiväkirjaa Yhdeksäs päivä (ja arkikuvahaaste 2/5): Koerravahdin piti oikeastaan loppua jo, sillä isäntäväki tuli yöllä kotiin. Mutta aamulla kukonlaulun aikaan heräsn siihen että koerrat ensin nukkuivat jalkopäässäni, sitten nuolivat varpaani ja pesivät kielellä naamani. Kello lienee käynyt vasta päivän kuudetta tiimaa. Kun lopulta nousin ylös kello lähestyi kahdeksaa, normaaliaikaahan se on...
Herainen aecka!

Isäntä oli sen verran matkaväsynyt että vein koerrat linturetkelle. Tyhjillä sain kaks olvia Siwasta. Kävelimme Kilpiäistenpohjaan venelaiturille. Matkalla näimme kaksi koerraa jotka tervehtivät ja yhden joka ei tervehtinyt, tai koerra olisi tervehtinyt kyllä mutta emäntä ei. Olivat liian hienoa väkeä. Eivät ymmärtäneet että kiinanpalatsikoira ja shih tzu ovat keisarillisia koiria ja minä olen kiva ja mukava mies.

Matkalla teimme luontohavainttoja, kakimme ja pissimme runsaasti. Rannassa Vichy säntäsi tietenkin uimaan rutakkoon, vaikka laiturin päässä oli puhdastakin vettä. Sitten se ryhtyi harjoittelemaan sprintteriksi eli sai jonkinlaisen hepulin, säntäili melkein hihnan päähän ja takaisin spurtteja. Oliver sen sijaan oli lyönyt maihin ja mietiskeli. Minulla oli melkoinen neuvottelu, että sain sen seuraaman venerannan pienen aallonmurtajan päähän. Siinä istuin pölkylle tyhjentämään olvia ja keorrat ryhtyivät reporangoiksi maihin. Kirjoitin joukon säkeitä kirjoitusvihkooni, olkalaukussa oli olvin lisäksi myös kiikari. Tässä siis sanansäikeitä rannalta:

1.

Matkalla rantaan
punarinnan laulu
kuin virtailevan puron solinaa
läpi kevään.

2.

Rannassa
sammakoiden kurnutusta
ja pulinaa.
Silkkiuikku suunnittelee
jo pesää kaislikkoon.
Lapintiirat, rantavesien lentotaiturit
ovat tehneet pitkän muuttomatkan
parikymmentä tuhatta kilometriä parhaimmillaan.
Miten nekin vaivautuvat tänne asti
joka kevät, tuovat terveisiä
kaukaa jostain.

3.

Telkkä ylväänä mustavalkoisessa asussaan
kauneuspilkku poskessa kruunaa kaiken

4.

Sepelkyyhkyn tuuba,
yksinkertaista kujertelua.
Miksi hyvää sävellysteemaa muuttamaan
se tuntuu ajattelevan.
Puhaltelee kuin lauha tuuli.

5.

Hauen kutu
polskintaa rantamatalassa.
Rauhoitusalue.
Lisääntyvät täällä suojassa.

6.

Kesy heinäsorsa
ei pelkää edes koiria,
hädin tuskin
väistyy arvokkaasti veteen.

7.

Silkkiuikku räpättää
kuin kaksitahtinen perämoottori
joka ei lähde kunnolla käyntiin.

8.

Istun pölkyllä
venerannassa.
Annan ajatusten virrata
miten ne haluavat.
Mielessä pyörii Leif Färdingin säkeet:
"Kevään avaaman hetken
olen soitin hellissä käsissä..."
Hän kirjoitti tuon
kun oli terve ja onnellinen vielä.

9.

Pieni hämähäkki
on virittänyt seittilankaa
keskisormestani.
Se nousee välillä ilmaan
kun nostan käden
kirjoitusviholta.

10.

Silkkiuikku
kala poikittain nokassa.
Se nostaa nokkansa pystyyn
ja nielaisee.
Se on kahdensadan metrin päässä
mutta aivan kuin kuulisin
kulauksen sen kurkussa.

11.

Istun rannassa pölkyllä.
Koirat lepäävät jalkojeni vieressä.
Tyhjennän oluttölkkiä hitaaseeen tahtiin.
Leppeä tuuli, auringonpaistetta,
lämmin huhtikuun loppu.
Voisimme olla tässä näin koko päivän
olla vain, nauttia kaikesta

12.

Eivät nämä säkeet
oikestaan ole runoja,
näkö- ja kuulokuvia
toivottvasti sentään.
Kun tölkki on tyhjä
nousemme lopulta jatkamaan matkaa

Kotimatkalta merkitsen kuitenkin vielä mustiin kaksi:

13.

Kirjosiepot ovat tulleet
frakkipukuiset herramiehet.
Niiden laulu lentää korvaan
läheisen kerrostalon pihasta.

14.

Sellainen kadunnimikin
kuin Omarannankatu.
Sen päässä yksityisaluetta.
En jaksa ymmärtää
miksi täällä halutaan omistaa
ja aidata kaikki.