tiistai 1. huhtikuuta 2014

Aamulla hän lähti

Illalla tuuli oli lakannut. Taivas avautui korkeaksi ja kirkkaaksi. Yö veti lämpötilan pakkasen puolelle. Sateisten päivien jälkeen tuntui epätodelliselta hengittää. Keuhkoihin veti happea kylmänkirpeästi, kevyeen tahtiin. Jokin meni vartalon läpi viileänä aaltona. Sellaisina öinä mies oli usein kävellyt ja ottanut mittaa itsestään, ajatuksistaan ja rajoistaan. Kulkenut tietä pitkin kauemmas niin että kylä jäi vähitellen näkyvistä. Talojen ikkunoista tuleva valo ei leikannut hämärää, jossa pienen totuttelun jälkeen näki mennä. Oli se aika vuodesta, syksyn ja talven välissä.

Kun mies aamulla heräsi, hän havahtui hitaasti kuin jähmettyneenä johonkin, jota oli miettinyt ja johon ei saanut otetta. Ei ollut vielä aivan valoisaa, huoneessa hämäryys viipyi kauemmin kuin ulkona avarammassa tilassa. Hän makaili selällään niin kuin tekee ihminen, joka ei enää nuku eikä oikein ole nousemassa ylös. Nyt ei ollut kiire mihinkään, vaikka edessä olikin asia, joka piti suorittaa. Jokin halusi viivyttää; hän tuijotti hämärän läpi huonetta, tuttua ja läheiseksi käynyttä. Kasvoilla tuntui yön aikana kylmenneen huoneen koleus, värisytti.

Lähtiessään mies pysähtyi portaille. Hän oli tehnyt tulen hellaan ja keittänyt aamukahvin. Huone lämpeni pikkuhiljaa. Hän otti kaapista ruokatarpeita, suoritti asiaan kuuluvia tekoja. Katseli pihaa ja maisemaa, jota ihmiset sanoivat lakeudeksi, avaraa aluetta, johon ihminen oli aikanaan asettunut, aikaansaanut elämisen ehdot. Talo oli kylässä reunemmalla, naapuriin oli matkaa ja peltojen takaa erottui vain muutama tuttu rakennusryhmä. Tästä paikasta oli helppo päästä ihmisten ilmoille tai niiltä pois, mies ajatteli. Kaikki oli kävelymatkan päässä. Se riitti hänelle.

Edellisenä päivänä hän  oli tehnyt töitä pitkään, yli hämärän rajan. Mies oli sahannut puukuormaa, tehnyt metrin pituisesta halosta polttopuuta. Nyt oli puut ladottu liiteriin järjestykseen talven varalta. Lihaksissa tuntui sahaamisen rasitus. Hän ihmetteli miksi tätä kaikkea oikeastaan teki, mitä varten rehki yli väsymyksen rajan. Oli saanut työnsä valmiiksi, tyytynyt siihen, ehtinyt työnteon aikana miettiä mitä miettikin. Päätös oli ollut oikeastaan valmiina jo jonkin aikaa, mutta silti hän suunnitteli asiaa yhä uudelleen, kuin ei sittenkään olisi aivan varma. Ja joka kerta hän tuli siihen tulokseen, että näin piti tehdä. Hän oli saanut valmiiksi sen, mitä tällaisessa talossa piti saada. Kun mikään ei ollut kesken, tuntui helpommalta.

Hän oli tehnyt itselleen eväät, kaatanut kahvipannusta termospullon täyteen, laitellut tavarat reppuun, vetänyt villapaidan päälle maastopuvun takin. Oli pistänyt saappaat jalkaan ja lähtenyt. Pysähtynyt portaille ja jatkanut siitä eteenpäin. Aamulla hän lähti. Kaapista hän oli ottanut mukaansa vihreän pussin, jonka sisällä haulikko oli, varannut panokset mukaansa.

Hän käveli kärrytietä siihen suuntaan, mikä meni kauemmas kylältä. Tallasi niityn poikki savista tietä, jossa maa oli vetänyt yön aikana pinnasta kovaksi niin että oli helppo kävellä. Niityn kautta tie meni metsikköön, jossa pajut ja koivut olivat paljaina rankoina. Urpiaisparvi hyöri alaspäin taipuneissa oksankärjissä. Harakka pyörähti aidantolpalle ja lensi matalaa tiheää lentoa metsän peittoon. Hiljainen tunne kosketti, kun hän kuunteli askeltensa rasahduksia murtuvasta maasta.

Mies tuli lammen rantaan venepaikalle. Vesi oli vielä rannoilta ohuesti jäässä. Keskemmältä heikko tuuli nosti pientä värettä. Vene oli rannassa kumolleen käännettynä. Pohjamaali oli naarmuuntunut maihin vetämisestä. Vene oli nostettu matalille pukeille ja airot kannettu vajaan. Veneen vieressä oli ruostunut rikkinäinen katiska. Olisi pitänyt korjata sekin pois, etteivät eläimet tartu. Hän käveli lyhyen laiturin päähän ja katseli lammen yli.

Keväällä hän oli ollut paikasta innoissaan. Hän oli saanut yksivuotisen apurahan ja etsi vuokralle sellaista paikkaa, missä saattoi kirjoittaa rauhassa. Talo oli ollut tyhjänä pari vuotta, väki lähtenyt niin kuin talosta lähdetään. Mies oli kuollut vuotta aikaisemmin ja nainen muuttanut vanhusten vuokrataloon. Talo oli rapistumassa asumattomana ja hän onnistui vuokraamaan sen. Hän ajatteli, että saisi täällä kirjoitettua sellaista tekstiä joka ei ole ohutta. Sen jälkeen mitä oli tapahtunut Marjan kanssa, hän halusi olla nyt oloissaan ja miettiä asioitaan läpi.

Tyhjyys oli aluksi pelkästään helpotus. Kaikkien katkerien päivien jälkeen elämän hiljaisuus rauhoitti. Hän käytti aikansa siihen, että asui taloa. Kirjoittamiseen oli vaikea päästä kiinni, mutta hän ei odottanutkaan, että tekisi heti. Hän laati suunnitelmia ja pohti. Ajatuksen kantomatkan sisällä hän oli ensimmäistä kertaa kokonaan yksin.

Lammella mies oli kalastellut. Hän oli ostanut verkon ja pari katiskaa, souti veneellä sopivaan paikkaan, sai sen verran kaloja kuin tarvitsi ja söi. Nyt vesi oli kylmennyt, vene käännetty nurin ja kalastamiset tältä vuodelta kalastettu. Syksymmällä hän oli koittanut muuttomatkalla pysähtyneitä taveja, sitten nekin olivat lähteneet. Nyt lampi oli hiljainen, mutta se oli paikka, jossa hän oli tottunut käymään, kulkemaan kävelyreittejään tänne päin. Se oli ja merkitsi hänelle.

Raskaus tuli vasta myöhemmin. Kun viikkoja kului. Kirjoittaminen ei innostanut. Tuli päiviä, ettei hän edes miettinyt koko kirjan tekemistä. Välillä teki mieli lähteä pois koko paikasta, mutta hän tiesi, ettei se hyödyttänyt. Oli sellaista mistä hän ei päässyt selvyyteen ja mitä hän ei osannut selittää itselleen. Ei tuntunut ahdistavalta niin kuin tuntui joskus, kun elämisen vimma teki epätoivoiseksi ja katkeraksi. Tuntui vain kuin pala palalta leikkautuisi pois siitä menneisyydestä, jota kantoi mukanaan. Hiljaisuus painoi ja jokin kasvoi hänestä erilleen. Veneessä kalamatkalla tai talossa hän yhtäkkiä saattoi herätä oudosta tilasta, kuin olisi mitannut avaruuden tyhjyyttä. Ja havahtumisen jälkeen hän pelkäsi niin että tärisi.

Syksyn mittaan hän lopetti kokonaan kirjoittamisen. Päivät kuluivat siinä, että hän mietti jotakin, joka oli tullut vähitellen ajatuksiin ja rakentanut tyhjyyden tilalle uutta. Hän oli päätynyt tekoon, jota nyt keskittyi suunnittelemaan. Sameista niljakkaista hetkistä hän oli tullut ylitse kuin olisi polskinut mutapohjaisen lammen yli toiselle rannalle. Se oli helpottanut. Pelko tarttui nyt harvemmin eikä repinyt oudolla tavalla, jota hän kesän mittaan monesti oli kauhistunut. Hän oli ostanut roskapuuta metsästä ja kaatoi varastoa talvea varten. Hän oli päässyt uudelleen tekemiseen ja tullut tähän päivään. Hän oli saanut puut pinottua liiteriin niin että ne hyvin riittivät talven yli. Asia oli kypsynyt mielessä. Tänä aamuna ovesta lähtiessään hän viimein oli täysin varma. Kaikki oli kirkasta kuin loppusyksyn ilma, jota veti keuhkoihin.

Hän otti eväät repustaan ja söi. Kaatoi kuumaa kahvia kuppiin ja joi hiljakseen. Hän istui paikalla pitkään ja maisema hänen ympärillään oli kohmettunut hiljaisuuteen. Oli juuri sellainen päivä kuin pitikin. Ja hän istui, kunnes kylmyys alkoi tunkeutua vaatteiden läpi. Mies pisti tavarat reppuunsa ja lähti, kiersi lammen reunaa siihen missä alkaa korpi, otti metsään päästyään haulikon pussista ja jatkoi matkaa. Hän kulki jonkin kilometrin paikkaan, missä oli kesällä nähnyt teeriä. Hän kiipesi hieman hengästyneenä männikkörinnettä ylös, kulki hitaammin eteenpäin ja tuli paikkaan johon oli aikonut. Hän pysähtyi ja tunsi taas jonkin kylmän ja kirkkaan, irrotti varmistimen. Kylällä joku oli kuulevinaan aivan kuin laukauksen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti