Kemijoki 1943-1949. Lohen kuolema
Heinäkuun 13 päivä 1943 tuli merkitsemään ratkaisevaa käännekohtaa Kemijoen historiassa. Tuosta päivästä alkoi vapaana virtaavan Kemijoen luvunlasku. Maailmanpalo riehui vielä Euroopassa, meillä elettiin jatkosodan loppuvaihetta. Mutta sodan aikanakin suunniteltiin tulevaisuutta. Vielä ei ollut tiedossa se, että Suomi vuonna 1944 rauhanteon yhteydessä tulisi menettämään kolmasosan rakennetusta vesivoimastaan. Mutta se tiedettiin, että maa sodan jälkeenkin tarvitsi energiaa, että edessä oli jälleenrakennustyö.
Vielä 1930-luvulla pohjoisten koskien valjastamista voimatalouden käyttöön oli pidetty sekä teknisesti että taloudellisesti mahdottomana, vaikka alustavia tutkimuksia vesivoimalaitosten rakentamisesta oli tehty itsenäisyyden alusta lähtien. Sota muutti kuitenkin tilanteen. Vuosina 1940 ja 1941 valtiovalta oli jo helpottanut vesivoiman rakentamista säätämällä poikkeuslait sitä edistämään. Pohjoisen joet alkoivat kiinnostaa teollisuutta.
Sodanaikainen puolustusministeri ja Yhtyneet Paperitehtaat Oyn puheenjohtaja kenraali Rudolf Walden pystyi asemansa vuoksi ennakoimaan sodan lopputuloksen hyvissä ajoin. Walden lähetti Yhtyneitten rakennusosaston päällikön diplomi-insinööri Erkki Aallon tutkimaan pohjoisen vesivoimavaroja tarkemmin ja samalla yhtyneet hankki omistukseensa Kemijoen Pirttikoskella kaupan olleet koskiosuudet. se oli alkusysäys laajoille vuosia kestäneille koskikaupoille, jotka edelleen ppuhuttavat ja kuohuttavat tunteita jokivarressa. Aalto sai Waldenilta valtuudet ostaa Yhtyneille Paperitehtaille kaikki Rovaniemen ja Kemijärven väliset kosket.
Erkki Aallon ehdotuksesta lähti liikkeelle myös prosessi, jonka seurauksena 13, heinäkuuta 1943 perustettiin Pohjolan Voima Oy. Se oli teollisuuden yhteinen voimayhtiö, joka perustettiin ostamaan muut pohjoisen kosket. Perustavassa kokouksessa yhtiön osakkaiksi liittyi yhtä suurin osuuksin kahdeksan maamme suurimpiin kuuluvaa puunjalostusyhtiötä ja pari vuotta myöhemmin lisääntyi osakkaiden luku yhdeksään.
"Kun sodan aikana suunniteltiin maamme tulevaa kehitystä, todettiin, ettää elintasomme nousu sodan jälkeenkin suurelta osin tulee nojaamaan puunjalostusteollisuuteen. Teollisuuden piirissä ymmärrettiin samalla, että jälleenrakennustyöt tulevat olemaan suuria ja näin ollen teollisuuden itsensä on turvattava ooma voimantarpeensa", muistelee Pohjolan Voima Oyn johtokunnan puheenjohtajana pitkään toiminut Paavo Honkajuuri.
Syksyllä 1944 Suomi täytti rauhanteon ehtoja. Se merkitsi Lapin sotaa ja perääntyvien saksalaisten poltetun maan taktiikkaa. Viimeisinä töinään 8.10.1944 saksalaiset räjäyttivät Kemijoen ylikulkusillan. Pohjolan Voima Oy:n toimitusjohtajaErkki Aalto sai kungasideansa ja keksi että tillalle rakennetaan maapato, joka korvaa räjäytetyn sillan, sekä voimalaitos. Rautatiehallitus lähti mukaan hankkeeseen, josta maakunnassa puhuttiin vain siltatyömaana. Pohjolan Voima ryhtyi 12 metriä korkean padon rakentamiseen aluksi ilman vesilain edellyttämää vesioikeuden lupaa.. työt alkoivat 1945.
Isohaaran voimalaitos valmistui jouluksi 1948. Auto- ja junaliikenne padolla oli aloitettu jo pari vuotta aikaisemmin. Voimalaitos jauhoi sähköä teollisuudelle. Uittoa voimalapadon rakentaminen ei estänyt, mutta kalannousun se esti. "Kesällä 1947 lohi nousi vapaasti Kemijokeen, kuten se oli tuhansina kesinä aiemmin merestä noussut etsiessään happirikkaita ja puhtaita kutuvesiä syntymäsijoiltaan. Mutta kesällä 1948 nousutiet sulki jokisuulle molemmin puolin Vallitunsaarta rakennettu maapato, Isohaara ja Vähähaara pantiin tuolloin syksyllä lopullisesti kiinni", kirjoittaa akateemikko Kustaa Vilkuna kirjassaan Lohi.
Pato tuli merkitsemään Kemijoen alkuperäisen lohen kuolemista sukupuuttoon, sillä lohi nousee aina kutemmaan syntymäjokeensa. Pato merkitsi loppua Kemijokivarren asukkaiden ensimmäiselle ja vuosisatoja tärkeimpänä säilyneelle elinkeinolle, lohe kalastukselle. Se merkitsi alkua koko Kemijoen kattavalle voimalarakentamiselle, joka tulisi seuraavina vuosikymmeninä hävittämään Kemijoen pääuoman luonnollisen veden virtauksen viimeistä rakentamiskelpoista koskea myöten. Se tuli merkitsemään vuosikymmenien mittaista oikeustaistelua vahingonkorvauksista ammattinsa menettäneille kalastajille, sillä Korkeimman hallinto-oikeuden päätös lopullisista korvauksista saatiin vasta 1982. Isohaaran voimalan rakentamisprosessi on kokonaisuudessaan ehkä suurin Suomessa koskan tehty ympäristörikos, joka kuitenkin on kaikissa vaiheissaan lopulta saanut sekä eduskunnan että oikeuden siunauksen.
Jokivarressa ei alunpitäen ymmärretty, että voimalaitos merkitsi kalan nousun loppua. se salattiin. Jo ensimmäisessä hakemuksesssa väliaikaisen rakennusluvan saamiseen Pohjolan Voima mainitsee suunnitellman kalan kulkutien turvaamiseksi. Maakunnan ihmisten annettiin ymmärtää, että kalatie tehdään. Sitä ei koskaan tehty. Sen sijaan lopulta rakennettiin silmänllumeeksi kuuluisa Brofeldtin kalahisii, vaikka voimayhtiön johdon tiedossa oli, ettei kala osaisi hissiä käyttää.
"Tunsin Etelä-Suomen kokemusten perusteella hyvin, kuinka lohen käy, kun joki valjastetaan. Lohi häviää. Näin kävi Kymijoessa, Kokemäenjoessa, Vuoksessa. Lohi ei pääse voimalaitosten ohi nousemaan kutupaikoilleen. Tätä osasin pelätä tapahtuvaksi Kemijoessakin. Me kävimme kyllä ruotsissa opintomatkalla katsomassa sikäläisiä lohiportaita. Mutta sille ei voi mitään: kosken valjastaminen tietää loppua lohen kululle omin voimin. Isohaaraan tehtiin kalahissi, vaikka jo Kymijoen Ahvenkosken kokemusten perusteella näytti siltä, että lohi ei suostuisi tuollaista hissiä käyttämään. Lohi nousee ainoastaan luonnonvirtaa pitkin." Näin tunnusti vuonna 197 Pohjolan Voima Oy:n pääjohtaja Erkki Aalto.
Kustaa Vilkuna tuomitsi Lohi-kirjassaan vuotta aiemmin voimalan rakentamisen "erittäin räikeänä ja vallattomana tekona luontoa ja vanhoja elinkeinoja vastaan, omaleimaista kulttuuria vastaan, kaunista maisemaa vastaan."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti