Haudankaivaja

Syksy on ehtinyt siihen pisteeseen, että lammen pinta vetää yhä aikaisemmin iltaisin päälleen ohuen jääpeitteen kuin verhon. Aamua ja päivää kestää pidempään ennen kuin lammen pinta sulaa ja lopulta enää keskellä lampea on jääriitettä vastaan ponnistelemassa ohut avoin paikka.

Mies katsoo ikkunasta, josta avautuu maisema. Niin moneen kertaan läpi katsottu, ettei kaikkea tarvitse edes kerrata. Lampi ja lammen takana kumpuilevaa peltoa, pieniä metsiköitä, jotka kasvavat haapaa ja koivua; nyt lehtensä pudottaneet puut jännittävät ohuita oksankärkiä väreilevään ilmaan näkökyvyn rajoilla. Etäisyydessä suurempi vesistö ja sen takana metsäistä vaaraa harmaansinisenä hammastettuna teränä piirtämässä taivaalle alareunaa. Olo on sellainen, että metsän ja taivaan rajaviivaa ei tahdo saada asettumaan.

Hän kääntyy ikkunasta, kävelee vessaan ja huuhtoo kylmällä vedellä kasvojaan pitkään. Peilistä tuijottaa pöhöttynyt naama, jota olisi vaikea tunnistaa muutaman vuoden takaisesta passikuvasta. Mies kävelee takaisin huoneeseensa, pysähtyy hetkeksi ovelle ja katsoo parisänkyä, jonka toinen puolisko on tyhjä.


Hautausmaa sijaitsee puolen kilometrin päässä kylän keskustasta, toisella puolella pientä kirkonkylää kuin kerrostalo, jossa mies asuu. Hän kulkee hiljakseen talojen ohi kohti keskustaa, kääntyy hautausmaan suuntaan. Ohut tuuli pyörittää nakkikioskin edessä edellisen illan makkarapapereita ja kuolleita lehtiä, asettuu sitten. Viinakaupan suunnasta tulee vastaan kaksi miestä ruskeat muovikassit kädessä. Hän tuntee molemmat miehet ja tervehtii. Edellisillan humala näkyy vielä vastaantulijoiden kasvoilla.

Kirkon suunnasta lentää pään yli matalalta parvi siriseviä tilhiä. Marjansyöjälinnut vaeltavat taas.

Kirkko on suhteellisen uusi, 60-luvulla rakennettu ja valkoiseksi rapattu; sen rakenteesta puuttuu vanhojen kivikirkkojen mahtipontisuus. Käytännöllisyys on vallinnut herran huoneen suunnittelussakin. Sen sijaan kellotapuli tien toisella laidalla on vanha, keltaiseksi maalattu puinen torni, jonka paanukatto nousee kirkkoa korkeammaksi maamerkiksi. Tapulin ovenpielessä rapistunut yksijalkainen vaivaisukko ojentaa kylmää, anovaa kättä ohikulkijoille. Kirkkoa ympäröi vanha kiviaita, jossa yhä ovat jäljellä ruostuneet rautarenkaat hevosten kiinnittämistä varten jumalanpalveluksen ajaksi. Se kirkko, jonka ympärille aita on alunperin rakennettu, on palanut ja mielistä syöpynyt.

Mies on tehnyt työtään jo lähes kolmekymmentä vuotta. Hän on kaivanut hautoja ensin apumiehenä ja sitten varsinaisessa virassa jo silloin, kun talvella paksusta roudasta irrotettiin maata rautakangella ja lapiolla. Uuden kirkon valmistumisen aikoihin tuli helpotukseksi pieni kaivuri, jolla maa irtosi vaivattomammin, vaikka vieläkin talvisin jäinen pinta pisti vastaan. Nyt routa oli vasta muutaman sentin syvyydessä.

Hän kävelee monen tutun, omaksi työkseen tuntemansa haudan ohi varastorakennukselle ja ajaa kaivurin uudelle puolelle, sen rivin loppupäähän, mihin on merkitty uusin hauta. Paikalla hän pysäyttää koneen, kömpii ulos ohjaamosta ja kaivaa taskustaan tupakat. Nojaa kaivurin kylkeen ja sytyttää tulta. Tässä työssä ei ole kiire. Tähän päivään ei tarvitse mahtua muuta.


Päivä on terästynyt kuulaaseen loppusyksyn valoon.Aurinko tulee matalana alastomien puiden läpi, muistokiviin ja pakkasenpolttamalle keltaiselle nurmelle, joka erottaa haudat niitä reunustavista ruskeista hiekkakäytävistä.

Kirkon takaa kävelee käytävää pitkin hitaasti vanha harmaaseen ja mustaan pukeutunut nainen, kulkee tuttua reittiä muutaman rivin päässä sijaitsevalle haudalle ja pysähtyy sen eteen hetkeksi, kumartuu sitten poimimaan vaatimattoman kiven vierestä pakkasenpuremia kuolleita kukkia. Havujen keskelle maljakkoon hän asettaa kimpun kanervia.

Mies on kaivanut tuota osaa hautausmaasta toistakymmentä vuotta sitten. Siinä paikassa, vajaan kahden metrin syvyydessä ruumis on jo hyvää vauhtia mätänemässä, vaikka tämäkin maatuminen tietenkin hidastuu nyt, talven tehdessä tuloaan. Vanha nainen tuskin ajattelee näitä asioita; hänelle haudassa olevasta ihmisestä on jäljellä muisto ja kuva, miten tämä on joskus elänyt ja hengittänyt ja tehnyt omaa työtään sen ajan mikä on määrätty. Kunnes nainen viimeisen kerran on katsonut tutuksi käyneitä kasvoja, liikkumattomaksi jähmettyneitä piirteitä arkussa, kun kaikki on ollut valmiina maahanpanoon ja hauta on odottanut valmiiksi auki kaivettuna.

Haudankaivajalle tämä kaikki on tuttua, jokapäiväiseksi käynyttä jo vuosia sitten: vainaja joka hitaassa saatossa kannetaan kohti pimeänä ammottavaa, tarkasti mitattua aukkoa, surevat omaiset ryhmittyneinä haudan ympärille, hiljainen suru, pappi siunaamassa ja lopulta hän lapioimassa haudan päälle samaa hiekkaa, jonka muutamaa päivää aiemmin on kaivanut haudasta ylös.


Päivä on kaunis, ilma sellaista että on kevyt hengittää. Hautausmaalla on hiljaista niin kuin tähän aikaan vuodesta tapaa olla, vaitioloa rikkovat vain sillloin tällöin ohi ajavat autot ja pari harakkaa rähisemässä alueen reunalla ikivanhojen lehtikuusten oksilla. Jostain kuuluu talitiaisten hätäinen kutsuääni.

Kauempana, hautausmaan takaisella rinteellä, matalien omakotitalojen ja peltojen takana erottuu sama järvi, joka näkyy miehen ikkunasta. Järven rannassa muutama vene käännettynä maihin talvea varten. Vesirajassa ja matalassa rantavedessä paikka paikoin kylmän jäykistämää kaislaa. Mies on saanut tupakan loppuun, kiipeää istuimelleen ja kone hörähtää käyntiin.

Kun hauta on saatu oikeaan mittaan, kaivaja ottaa lapion ja kiipeää tikkaita pitkin alas tasoittamaan seinämiä ja pohjaa. Hän haluaa tehdä tämän työn hyvin, viimeistellä loppuun saakka valmiiksi. Vaikka työ on tuttua, rinnassa kylkiluun ja sydämen alapuolella lihasta pistää. Hengittäminen tuntuu vaikealta. Mies pitää taukoa ja kaivaa uudestaan tupakat esiin.


Hautajaiset ovat vaatimattomat. Mies kantaa arkkua oikealta puolelta edestä. Kantajina on kaikkiaan kuusi miestä. Saattojoukossa arkun takana kävelee muutama lähiomainen. On mies ennenkin arkkua kantanut, mutta tällä kertaaa työ tuntuu raskaalta. Hautaan arkku saadaan hyvin. Mies on tyytyväinen todetessaan, että haudan mitta on juuri sopiva.

Pappi puhuu pitkään. Mies ajattelee, että hänen takiaan ja hänelle. Silti sanoissa on paljon tyhjää. Ei tee mieli kuunnella. Veisataan virsi. Lasketaan haudan päälle muovikansi ja kannelle seppeleitä. Mies laskee omansa nsimmäisenä, lukee tekstin ja suoristaa nauhat. Illalla kun hautajaisvieraat ovat lähteneet, mies tulee uudestaan hautausmaalle ja alkaa luoda hautaa umpeen.


Yö on kääntynyt seuraavan vuorokauden puolelle. Mies kävelee eteenpäin peltoja halkovaa pimeänmustaa tietä. Hän kävelee tuttuun paikkaan, jossa rautatie halkoo kulkureitin. Pimeässä erottuvat vain etäistä kaupungin valoa heijastavat lähestymismerkit. Päivällä tässä paikassa levittäytyy maisema: pellot, pienet lammet notkopaikoissa ja kauempana metsäiset vaarat, joiden ääriviivat nytkin hahmottuvat taivaanrajassa.

Mies pysähtyy, seisoo tässä paikassa pitkään, hengittää. Avaruus tulee keuhkoihin, kylmä viiltää. Kaukaa erottuu tasainen kohina, jossa yhdistyvät kirkonkylän ja etäisen moottoritien äänet kevyeksi matoksi. Kirkkaalla taivaalla erottuvat tähdet ja melkein täysi kuu. Hytisyttää. Saappaiden alla narskahtelee routainen tienpinta ja ohuiden lätäköiden murtuva jää.

Sisällä huoneessa hän antaa pimeyden viipyä. Lojuu vaatteet päällä selällään sängyssä ja antaa tupakan savuta loppuun, makaa vielä pitkään silmät auki ja tuijottaa kattoon. Viereinen puoli sängystä on tyhjä, pysyy tyhjänä.