Irti

Asemalaiturilla kellotaulun viisari heilahti. Lintuparvi kahahti ilmaan, puluja.

Kun hän nosti katseensa ja näki laitureiden yläpuolella risteilevät sähköjohdot, hän tajusi tulleensa monta vuotta liian myöhään. Jokin oli peruuttamattomasti kiertynyt umpeen.

Hän oli uskonut epämääräisyysperiaatteeseen, alkeishiukkasen mahdolliseen, mutta epävarmaan olemassaoloon tietyssä pisteessä tiettyyn aikaan. Se olisi selittänyt Jumalan olemassaolon ja sijainnin maailmankaikkeudessa. Tätä hetke sekään ei selittänyt.

Lintuparvi kaarsi korkeammalle, kääntyi, lensi asemarakennuksen yli, katosi. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Sitä junaa ei koskaan tullut.

Kun sähköveturi nykäisi liikkeelle, anturat rätisivät pakkasessa, viimeinen vaunu oli kohdalla, hän havahtui ja hyppäsi vaunuun. Ei ollut väliä, minne juna oli matkalla. Hän oli myöhässä, hypännyt, irti.

Se oli pitkä hyppy. Kun hän avasi silmänsä, hän oli järven rannalla, rantakalliolla, ulappa edessä. Rantasipi lensi lähellä veden pintaa, siivet värisivät, ääni hätäili.

Aika oli keskittynyt tähän pisteeseen. Muistoon ja unohdukseen. Hän kouraisi kämmenellään vettä, painoi otsalleen, viileää. Aurinko oli jännittynyt taivaalle ainoaan ehdottomaan asentoonsa.

Päivä oli lämmin. Tuntui että jokin syöksyi tästä lämmöstä yli. Hän kääntyi kalliolle mahalleen. Painoi otsansa kiveen, lämpimään, epätoivoiseen. Suusta valui oksennusta, tahriintui leukaan, rintaan. Sitä tuntui jatkuvan loputtomiin. Hetkeä kesti.