Vaelluskirjaa 15.3.2014 – lintuvaellus osa I

I Matkaanlähtö

On ollut henkisesti vaikea talvi. Vaelluskirja on ollut pitkään vaiti. Kevät on kuitenkin tullut viikkoja etuajassa ja tänään lähdin vihdoin itsekin liikkeelle. On jokin Birdlifen lintujentarkkailuviikonloppu. Tiet ovat olleet jo viikkoja sulat, mutta ensin podin sikainfluenssaa, sitten oleilin Kauhajoella ja lopulta podin yksinäisyyden aiheuttamaa ahdistusta ja unettomuutta. Viime yönä sain nukuttua kuitenkin kunnolla ilman lääkitystäkin. Ja aamulla heräsin ja sain itseni ylös ihmisten aikaan.

Keitin kahvit, kävin ulkona tupakalla. Kyykin kuistilla ja kuuntelin aamun lintujen keväänkiihkeitä ääniä. Tein ensimmäiset lintuhavainnot kuistilta käsin: harakka, varis, naakka, viherpeippo, talitiainen, sinitiainen, varpunen, pikkuvarpunen ja keltasirkku. Aamu oli kolea, pakkasyön jälkeen lämpötila nollan paikkeilla. Kuistillekin tunsi kylmän viiman. Sääennusteet olivat luvanneet jopa lumituiskua ja myrskytuulta, mutta kumpaakaan ei onneksi tullut.

Vilu tuli villapaidassa. Menin takaisin sisään. Kaadoin kahvinloput termospulloon, pistin kassiin vihon, kynän, termoksen, puolikkaan ranskanleivän, kaksi mandariinia ja paketin juustoviipaleita. Otin olalle kiikarin, jalkaan kumisaappaat, päälle talvitamineet, kuistilta polkupyörän ja lähdin polkemaan aseman suuntaan. Pelästyin äkillistä pärinää. Käpytikka päryytti katulampun kupua Kainastonluoman sillan pielessä. Ajoin sillasta yli ja käännyin Asematietä kirkonkylää kohti.

Asunnolta pääsee kylälle vain kahta kautta, valtatien vartta matka on lyhyempi, mutta koko väli on käytännössä pelkkää peltotien molemmin puolin. Kun tuuli vastaan ja jäätävästi oli helpompi pyöräillä mälliläntietä pitkin, joka mutkitteli Kainastonluomaa mukaillen ja edes osassa matkaa pienet metsiköt tarjosivat jonkinlaisen tuulensuojan. Tosin täälläkin vielä edellisenä päivänä kova tuuli teki koko matkasta ylämäen niin että jossain vaiheessa kolmivaihteisesta loppui ykköselläkin veto ja olin vähällä joutua taluttamaan pyörää. Nyt oli kuitenkin helpompaa, vaikkakin tuuli korvensi korvia niille vedetystä piposta huolimatta. Alikulkutunnelin kautta ja Rapakujaa pitkin kylälle, jossa jatkoin tuttuun paikkaan, ensimmäisen etappiin Kaukolanrantaan.

II Kaukolanranta

Kaukolanranta on ensimmäisiä paikkoja jonka marraskuun vaihteessa Ylistaroon muuttaessani löysin. Se on uimaranta uuden keskustan ja kirjaston läheisyydessä. Ei se mikään Yyteri kuitenkaan ole. Kapeahko suikale nurmikenttää joka laskeutuu jokeen. Joessa on mutapohja, joten uimaan pääsee lähinnä laiturilta joka on vedetty talveksi maihin. Minulle se on paikka, jossa minulle on tullut tavaksi käydä kauppamatkoilla tai kirjastossa käydessäni. Olla siinä alallaan, katsella joen hidasta virtausta ja vastarannan metsiköitä, katsella, kuunnella lintuja ja ihmetellä, antaa ajatusten kulkea omia polkujaan.

Kaukolanrannan mainitsen myös Pohjankyrö-lehden haastattelussa, joka on otsikoitu: ”Runot syntyvät askelten rytmissä”:

”Keijo Nevaranta on tarponut kirkkaassa pakkassäässä Ylistaron Asemalta kirjastoon Matinpalontielle. Kävely on hänelle luonteva tapa ajatella ja pohtia. Askelten yksitoikkoisessa rytmissä nevaranta suunnittelee runojaan ja maalauksiaan. Niihin taiteilija saa virikkeitä luonnosta, linnuista, metsästä ja veden äärestä, mutta hänen ei tarvitse vetäytyä erämaahan laavulle. Innoittajaksi riittää hyvin viivähdys kauppareissulla Kaukolanrannassa Ylistaron kirkonkylässä.”

Yhtä tärkeää kuin käveleminen ovat kuitenkin nämä paikat, joissa pysähdyn, hengitän, olen. Tietyt paikat ovat minulle merkitseviä, kiinnyn niihin, niistä tulee tapa. Kaukolanrannassa käyn kauppamatkoilla ja kirjastosta välillä happea ajatuksille tarvitessani. Siinä rannan reunalla on maata vasten kivipaasi jolla voi istua jonkin tovin jos ahteri sen kylmää kestää.

Edellisenä päivänä samalla rannalla ollessani laskin noin 40 mustavarista lentelemässä edestakaisin ja näin kevään ensimmäisen telkkäparin sulassa. Kun nyt tulin rantaan pelästyi nurmikolta lentoon naakkapari jonka seassa seitsemän mustavarista, kylällä olin niitä nähnyt jo muutaman. Mustavaris on yhdyskunnittain pesivä lintu, jonka merkittävimpiä pesimäalueita Suomessa ovat Porin seudun lisäksi Ylistaron ja Isonkyrön vanhat kulttuurimaisemat.

Istun paadella ja katselen sulaa josta telkät ovat lentäneet jonnekin pois. Juon termospullosta mukillisen kahvia, katselen ja kuuntelen pikkulintuja rantapensaikoissa: punatulkkuja, viherpeippoja, tali- ja sinitiaisia, varpusia ja pikkuvarpusia. Naakkaparvet partioivat rantapuita lennellen joen yli edestakaisin. Ne näyttävät löytävän koko ajan jotain mielenkiintoista jolle pitävät meteliä.

III Komialla kirkolla

Pyöräilen eteenpäin valtatien viertä Kyrönjoen yli ja tulen ”Komialle kirkolle”. Ankkuroin pyöräni seurakuntakeskuksen lähellä olevaan pyörätelineeseen. Seurakuntakeskuksella lepattaa lippu puolitangossa. Joku haudataan tänään. Yksi auto on parkkeerattu kirkon eteen. Ilmeisesti kirkossa valmistellaan hautausmenoja.

Minä jatkan hautausmaalle. Katson hetken muuallehaudattujen muistomerkkiä ja se tuo mieleen isäni. Jatkan hautausmaan läpi. Olen näistä hautakivistä kirjoittanut joskus aiemmin. Nyt huomio kiinnittyy erityisesti hautamuistomerkkiin joka on tehty myllynkivestä tai ainakin  myllynkiven muotoiseksi. Joku mylläri nyt ilmeisesti jauhaa taivaallista viljaa? Ihmettelen myös äskettäin umpeenluotua hautaa, jossa multaa on varmuuden vuoksi koottu toista metriä korkeaksi keoksi. Keon laidassa on valkoinen puinen risti. Enpä ole moista multaläjää haudalla koskaan ennen nähnyt. Mikähän idea tuossa oikein on?

En kuitenkaan tällä kerralla jää kiertelemään hautausmaalle vaan jatkan sen laidassa olevalle jättömaakukkulalle. Tästä tuli minulle Ylistarossa toinen paikka jo marraskuussa heti Ylistaroon muuton jälkeen. Hautausmaa ja savinen jättömaakumpu, jolta avautuu näköala yli peltoaukeiden. Pysähdyn kummun laidalle intiaanikyykkyyn ja ryhdyn kiikaroimaan. Myöhäissyksyllä havaitsin täällä kaikenlaista, nyt pelloilla on tyhjempää, pikkulintujen ääniä kuuluu hautausmaalta, fasaani rääkäisee pellolla ja närhiä kuuluu kahdesta suunnasta.

Naakkoja lentelee tietenkin täälläkin, kirkonpielessä, nehän ovat kirkollisia lintuja jo kansanperinteenkin mukaan. ”Kun kirkon naakka naaksutteli ja lenteli, tuli kuoleman sanomia siitä kylästä mistä päin naakka lensi.” (Koivisto 1935) Ja hautajaisiahan kirkossa juuri valmistellaan, joten miksipä eivät kuoleman sanansaattajat olisi paikalla.

Tuuli on kylmää vinkkaa ja tuulee peltoaukean yli suoraan kohti. Tuuli tunkeutuu ihoon ja kohmettaa minut nopeasti. On noustava ja käännyttävä pois, suojempaaan takaisin hautausmaalle. Täältä käännyn kuitenkin vielä uudelleen pellon laitaan jäljittämään lähellä rääkäissyttä närheä. Närheä en löydä, mutta äkkiä hoksaan pellolla kyyhkysparin, tarkistan kiikareilla, kevään ensimmäiset sepelkyyhkyt. Ne askartelevat pellolla aikansa ja lentävät sitten parina pois yli lakeuden. Minä palaan polkupyörälle ja jatkan matkaa. Kirkon ovet on avattu vainajaa odottamaan.

IV Kriikun myllyllä

Pyörätietä jatkan alikulkusillan kautta valtatien toiselle puolelle, jossa pyörätie kulkee   Kirkonkosken alapuolisen suvannon laitaa kohti Ylistaron vanhaa keskustaa. Pysähdyn suvannon kohdalla, mutta sorsalintuja ei nyt näy täälläkään, suvannossa uiskentelee vain jäälohkareita muistona menneestä lyhyestä talvesta. Jatkan Kirja-Matin koulun ja vanhan hautausmaan sivuitse sillalle, joka jälleen johtaa Kyrönjoen yli. Sillalla katselen paisuntaa aloittavan kosken kuohuja. Hyvällä onnella täällä voisi nähdä koskikaran, mutta sitä hyvää onnea ei ole nyt.

Vuolaana ja vapaana virtaavaa koskea katsellessani ajattelen omahyväisesti, että sen suojeleminen on osittain minun ansiotani. Kun 1980- luvulla kamppailtiin Kyrönjoen loppujenkin koskien voimalarakentamisesta osallistuin kynällä vastarintaliikkeeseen. Lopulta jokivarren asukkaiden ja luonnonsuojelijoiden vastarinta tuotti tulosta ja minä sain istua ympäristöministeri Kaj Bärlundin autossa haastattelemassa ministeriä, kun joesta tehtiin suojelupäätös ja voimalarakentamisen sijaan toteutettiin vain tulvasuojelu. Käsittääkseni voimayhtiötä lukuunottamatta kaikki nykyään ovat tyytyväisiä siihen että tulvasuojelu toteutettiin ilman voimaloita.

Hytisen vilusta kun tulen vastarannalle jossa oikealla puolen tietä vanha kolmikerroksinen harmaa mylly ja vasemmalla museomylly, jossa nykyään järjestetään pieniä tapahtumia myyjäisistä kahvikonsertteihin. Parkkeeraan pyöräni pysäköintialueelle ja kapuan rinnettä alas myllyn alakerran ulkoportaalle tuulensuojaan istumaan, yläpuolella on lankkusilta joka johtaa myllyn toiseen kerrokseen.

Kriikun mylly on harvinainen kolmikerroksinen mylly joka on rakennettu 1870-luvulla ja toiminut 1950-luvun lopulle. Mylly on nykyään suojelukohde jonka olemassaolon suunniteltu voimalarakentaminen olisi uhannut, ainakin se olisi hävittänyt kauniin Kirkonkosken myllyn takana. Minä olen suojellut tämän maiseman, ajattelen siinä porraskivellä istuessani ja ihmetellessäni. Pitkään en kuitenkaan ehdi ylpistymään, sillä heti sen jälkeen kun olen istunut porraskivelle, lentää vaalea pulu paikalle, lankkusillan yläpuolella olevaan pihalampun kupuun ja – KÄÄK! – paskantaa poskelleni! Tällaista ei ole ennen tapahtunut. Paska kopsahtaa poskeen ja tähtäys on tarkka, sillä lankkujen välissä on vain parin sentin rako, josta pulu onnistuu tuotoksellaan osumaan naamaani.

Olen umpikohmeessa. Tästä läpikotaisesta palelemisesta tulee mieleen nuoruuden lintuharrastusajat ja muuttolintuaikaiset pyörävaellukset Piolahden lintutornille. Aamuyöt olivat hyytävän kylmiä ja joka kerta linturetkellä ensimmäiset tunnit lintutornissa kohmettivat minut juuri tällaiseen vilusta läpikotaisin hytisevään olotilaan. Olen tuulensuojassa ja aurinko paistaa, mutta ei lämmitä. Hieman tärisevin käsin kaadan kahvia mukiin ja juon sen. Syksyllä näin täällä ollessani muuttavia joutsenia, mutta nyt keväällä joutsenet ovat tainneet muuttaa ohitseni, en ole nähnyt vielä ainoatakaan koko kevättalvena vaikka päämuutto lienee mennyt jo ohi ja joutsenet ovat töräytelleet pääosin jo pesimäseuduille pohjoiseen.

Pistän korkin kiinni, termoksen kassiin, otan kaatuneen pyöräni parkkipaikalta ja olen jo lähdössä jatkamaan matkaa, mutta lähtiessä poikkean vielä katsomaan paikalla olevaa opastaulua myllyistä ja vanhasta keskustasta. Ensimmäistä kertaa luen taulun tekstiä vaikka olen nähnyt sen monasti. Löydän siitä kiinnostavan yksityiskohdan Ylistaron historiallisista vaiheista vuoden 1918 sodassa:

28.1.1918 valkoisten ylipäällikkö Paul von Gerich antoi määräyksen että Vaasan rata on katkaistava Ylistarossa ja kaadettava venäläisten sotilasjuna. Käskyä ryhdyttiin toteuttamaan, rata katkaistiin, mutta katkaisukohtaan tulikin ensimmäisenä myöhässä oleva postijuna, joka suistui kiskoilta ja onnettomuudessa veturinkuljettaja ja apumies menehtyivät. Myöhemmin paikalle tulleen sotilasjunan venäläiset sotilaat vangittiin ja seuraavana päivänä järjestettiin Säästöpankilla valkoisten ohimarssi, jonka vastaanottivat postijunassa matkustaneet senaattorit Frey, Pehkonen ja Renvall. Tämä on Ylistaron valkoista sotahistoriaa. Peränevalle on pystytetty muistomerkki näiden tapahtumien muistoksi, mutta missä ihmeessä on Peräneva?