IV Riihellä
Pellolla on pari
uhanalaista latoa edelleen pystyssä, mutta täällä metsässä,
mäen reunalla on latoa suurempi harmaalautainen rakennus, jonka
luona pysähdyn jälleen kuuntelemaan ja ihmettelemään. Siitä on
40 vuotta kun olen viimeksi oleillut maatalossa ja oikosulku aivoista
estää saamasta mieleen mikä sen rakennuksen nimi on, joka on latoa
suurempi ja jossa leikkuupuimuria pidetään.
Soitan
kansanperinnetieteilijälle töihin, eikä hän ilahdu
kysymyksistäni. ”Mikä on tämä latoa suurempi harmaa ikkunaton
rakennus metsän laidassa peltojen läheisyydessä, jossa keskellä
molempia pitkiä sivuja on pariovet kulkea rakennuksen läpi? Siitä
on katto romahtanut niin että jäljellä on vain harjakaton
tukihirret. Katto- ja lattialaudat on sahattu polttopuiksi. Siinä on
säilytetty leikkuupuimuria.” ”Se on riihi.” ”Kun tämän
riihen ovenpielessä on haka, niin mikä on tuo U:n muotoinen
ruostunut rauta, joka isketään oven pieleen ja johon haka
pujotetaan, että ovi pysyy kiinni?” ”Se on säppi. Ovi laitetaan
säppiin ja hullut pistetään säppien taakse.” ”Mikä on tämä
säpissä roikkuva molemmista päistä teroitettu ja eri tavalla
mutkalle väännetty rauta? Tiedän mitä sillä tehdään,
puhdistetaan hevosen kavioita, mutta en muista sen nimeä. Sitä
kysytään usein ristisanatehtävissä.” ”Minulle tuli nyt
asiakas, hei.”
Olen vain tässä,
intiaanikyykyssä ladon pielessä ja kuuntelen mahdollista kevättä,
vaikka nyt on takatalvi ja uutta lunta tullut maahan kymmenkunta
senttiä, pohdin. Pohdin ladon historiaa ja sen yksinäisyyttä
täällä metsänlaidassa, etäällä maatilan päärakennuksista,
joita en ole nähnyt matkani varrella missään. Unohdusta, hylätyksi
tulemisen tunnetta. Olen kuitenkin saanut puhelimella yhteyden
ihmiskuntaan ja ryhdyn miettimään puhelimen ja viestinnän
merkitystä ja syytä tähän omaan yksinäisyyteeni. Pari ystäväähän
on kuitenkin soittanut minulle edelleen lähes päivittäin ja äiti
on soittanut kerran viikossa, joten ei minun pitäisi olla täällä
Ylistarossa ja kotonani niin yksinäinen kuin olen. Mutta kun
marraskuussa vietin viikon tupaantuliaisia ja syntymäpäiviäni,
eikä kukaan tullut, eikä kukaan Tommia lukuun ottamatta ole tullut
sen jälkeenkään muuta kuin jonkin asian - kuten muutossa
unohtuneiden tavaroiden - kanssa. Siitä muutosta on pian neljä
kuukautta.
Ihmettelen tätä, miten
ystäväni ovat kadonneet taivaan tuuliin viimeistään Ylistaroon
muuton jälkeen. Minulta, kun valitan yksinäisyyttäni, kysellään:
”Mitä olet itse tehnyt, jos ystäväsi ovat hävinneet?” Siinäpä
se. Jos tietäisin en ihmettelisi. Lopullinen kato alkoi käydä heti
marraskuun alussa Ylistaroon muuttaessani. Tietääkseni en ole
hirveästi soitellut ihmisille öisin, en puhunut sopimattomia
ympäriinsä enkä ympäripäissään. Ainoa mikä on olennaisesti
muuttunut on, että minulla ei ole nettiä, pystyn olemaan kuulolla
ihmiskuntaan vain kirjastojen aukioloaikaan. Silloin muut ovat omissa
töissään tai toimissaan, enimmäkseen.
V Paikan siimeksessä
Mietin yksinäisyyttä
vaikka juuri yritän selättää sitä – ja juuri siksi. Tässä
yksinäisen riihen siimeksessä yksinäinen vaeltaja istuu
intiaanikyykyssä ja miettii. Jokin vikahan tässä tilanteessa tai
minussa on oltava; muuten en tähän yksinäisyyden tunteeseen olisi
joutunutkaan. Yksinäinen tiainen laulaa soidinääntä puussa
kevättä rinnassa, mutta vailla puolisoa, toistaiseksi. Tämä tunne
on käytävä läpi, se on selitettävä itselleen, että siitä
pääsisi yli, mietin. Ja mietin lisää yksinäisyyttä ja
ahdistusta, joka on kalvanut luita ja ytimiä talvenselän yli, niin
että olen nyt paniikin partaalla tässä: metsässä, kuitenkin
suojassa...
Muistelen 1990-lukua,
jolloin myös elin yksinäisyyden aikaa, tuolloin Kemissä. Koko
90-luvulla minulla ei ollut puhelinta. Asuin puutalon
vinttihuoneessa. Alaovi oli lukossa ja ihmiset joutuivat kylään
tullakseen heittelemään kiviä toisen kerroksen ikkunaani. Ja
lakkasivat käymästä sitten kun kännykät keksittiin. 90-luvun
alun tapasin ihmisiä kulttuurikapakoissa, lopulta kun kännykkäkausi
oli saanut kaikki valtoihinsa, en enää tiennyt missä kaverit
kulloinkin kulkivat, ikkunoihini ei heitelty kiviä, ystävät
katosivat. Muuan sinnikäs hieman toistasataa kiloa painava
ihailijatar kyllä yritti sisään palotikkaitakin pitkin niin että
tikkaat piti sahata poikki 2,5 metrin korkeudelta, jonka seurauksena
ihailijatar paukutteli rautakangella alakerran seinistä mineriitit hajalle ja löi
yhdestä ikkunasta ruudut alakerran vuokralaisen sänkyyn keskellä
yötä.
Niin, joku ystäväni
vihjaisi skypestä. Että se on ilmainen ja ihmiset skypettävät
nykyään tietokoneella kun siinä on kuvakin. Minä en tiedä mikä
koko skype on. Kaksi kertaa olen nähnyt käytettävän sellaista. En
kyllä myöskään tiedä mikä twitter on, vaikka jostain
sellaisesta puhutaan nykyään radiossa ja tv:ssä päivittäin. Olen
jäänyt viime vuosituhannelle. Olen iloinen että minulla on nykyään
vuosituhannen vaihteen Nokia-kännykkä. Ongelmana vain on että en
itse kykene noin kolmeen viikkoon kuukaudesta soittamaan kenellekään,
kun prepaidista on puheaika ja taskusta rahat loppu. Eikä kukaan
soita minulle (kahta ihmistä ja äitiä lukuunottamatta).
Oivallan että vika ei
ehkä olekaan ystävissäni tai minussa vaan yhteyksissäni. Modernin
teknologian kannalta olen lähes yhteydettömässä tilassa ja se kai
johtaa siihen, ettei ketään yhteydenpito kiinnostakaan. Ystävät
katoavat koska olen enimmäkseen yksisuuntaisen puhelimen, ainoana
tv-kanavana näkyvän kakkosen ja kanavansiirrolta jumiutuneen
radionauhurin Radio Puheen varassa yhteydessäni muihin ihmisiin.
Olen riihen varjossa
istunut niin pitkään että vain nivelet naristen pääsen ylös,
eikä minulla tunnu olevan jalkoja ollenkaan. Kun jalat vihdoin
löytyvät, kierrän termoksen kupin takaisin kannen päälle,
pakkaan kahvitermoksen kassiini, päätän sittenkin ottaa valokuvan
haasta ja säpistä ja siinä roikkuvasta raudasta, jolla
puhdistetaan hevosten kavioita. Ikään kuin valokuvaisin. Senhän
voi tehdä ilman filmiäkin. Ja lähden jatkamaan matkaa tähän asti
minulle kulkemattomia polkuja pitkin.
V Hiihtoladulla
Jatkan matkaa polkua
pitkin pellon reunaa, siitä kärrytietä metsäniemekkeen ympäri
eteenpäin. Tulen kävelytien risteyksen joka varsinaisesti on
ohikulkevan hiihtoladun sahanpurutettu ura. Risteyksestä otan
suunnan kirkonkylää kohti. Kuljen uraa pitkin kahden
peltokaistaleen välissä. Katselen peltoja: ei lintuakaan. Yhtään
kiurua en ole vielä kuullut ja hetkellinen takatalvi on palauttanut
takaisin etelämpään vielä kuulemattomatkin.
Tulen kävelypolkua –
joka ei ole polku vaan ladunpohja – metsän sisään ja uuteen
risteykseen. Ymmärrän että tässä ladun täytyy tehdä lenkki,
joten voin jatkaa kumpaan suuntaan tahansa, ja niin aion jatkaakin.
Risteyskohdassa minut yllättää kuitenkin paskahuusi. Päättelen
että latureitti voi olla enintään parin kilometrin mittainen,
mutta hätäisimmille hiihtäjille tänne reitin puoliväliin on
laitettu moderni huussi, jotta he voivat paskoa rauhassa odottaen
jälkijoukkoa saapuvaksi paikalle. Jotain hyvää Seinäjoen kaupunki
sentään on saanut aikaan sen jälkeen kun Ylistaron kunta neljä
vuotta sitten liitettiin Seinäjokeen: Palvelut on lakkautettu
pääosin, mutta tilalle on saatu paskahuusi keskelle metsää
kilometrin päähän kylältä.
Minä en käytä tätä
Seinäjoen kaupungin palvelua, vaan kusaisen huussin taakse ja
kuuntelen samalla linnunääniä, tiaisia lähipuissa. Niillä soi
äkkinäisestä lumen uudelleentulosta huolimatta kevään sointi
linnunlaulussa, kiihkoa ja kaipausta. Kaipauksesta en tällä
etapilla nyt puhu, vaan jatkan matkaani jompaankumpaan suuntaan
valiten vahingossa oikean.
Kuljen eteenpäin ja
yksinäisyys siinä kävellessä ja miettiessä lyö sittenkin
halolla päähän. Muistan tuttavan sanat taannoin: Yksinäisyyteen
kuolee Suomessa joka päivä vähintään yksi vanhus. Yksinäisyys
on kuolemanvakava sairaus. Minä poden kuolemaan rinnastettavaa
syli-ikävää. Tuttava aikoi ryhtyä mielenterveysongelmastaan
huolimatta ja sen tähden vapaaehtoiseksi yksinäisten vanhusten
seuranpitäjäksi. Maanisdepressiivisyydestä johtuva eläkkeellä olo
antoi aikaa ja omat yksinäisyyden kokemukset potentiaalia tähän
tukityöhön.
”Kaksi vuotta olin
Kemiin muutettuani sairaudestani johtuen täysin yksin. Minä tiedän
mitä yksinäisyys on”, hän kertoi. Lohdutti kun podin omaa
pahinta yksinäisyyttäni kevättalvella paeten välillä henki
kurkussa Ylistarosta äitini siipien suojaan. Silloin ajattelin, että
ne jotka eivät koskaan yksinäisyyttä, pakotettua yksinäisyyttä,
ole koskaan kohdanneetkaan eivät voi tietää miten tappavalta se
voi tuntua, se että puhelin on mykkä ja seinät kaatuvat päälle
ja ulkona ei kelien ja ahdistuksen tähden jaksa liikkua, eikä jaksa
nostaa rullaverhoja ylös aamuisin.. Niin, minun ikäisillänihän on
yleensä perheet, ystäviä, tukiryhmiä, verkostoja, minä vain olen
ollut talven yli hyvin heikon narun varassa, se naru on muistuttanut
hirttoköyttä.
Yksinäisyys ei anna
periksi. Se huutaa päässä ja koputtelee sisältä päin
rintakehään kunnes äärimmäisessä pisteessä itsesuojeluvaisto
alkaa toimia.
VI Yllättävä
kohtaaminen
Arvioni mukaan lähestyn
asutusta, kun vastaani tulee yllättäen ihminen, ensimmäinen
ihminen tänään, jos autojen metallikuorien sisään suojautuneita
ei lasketa. Noin äitini ikäinen ripeä harmaahapsinen mummo kävelee
pitkin kävelypolkua minua kohti. Äitini kyllä närkästyisi jos
lukisi tämän ja sanoisin vanhus. Hän ohittaessaan katsoo kohti ja
niin hampaitteni aidan takaa lipsahtaa ensimmäistä kertaa moneen
päivään elävälle ihmiselle lause.
Kysyn mihin päin pitäisi
mennä että pääsen kylälle ja mihin päin nyt kulkemani kävelytie
johtaa. Hän sanoo, että yhtä hyvin voin mennä siihen suuntaan
mistä olen tullut tai tähän, tämä tekee ympyrän ja päätyy
samaan pisteeseen. Sanon, että en ensinkään ole tullut ”täältä
päin” vaan Asemanseudulta metsän poikki ja polkuja pitkin, enkä
ole koskaan ennen ollut täällä. Hän hämmästyy tätä vähän.
Kysyn pitkäkö lenkki tämä sitten on. Noin pari kilometriä.
Hän: ”Lähdin katsomaan
pääsisikö täällä kävelemään, mutta jälkiä onkin täällä
paljon.” Minä: ”Koiranulkoiluttajia näköjään liikkuu täällä.
Minä tulin metsän kautta kun täällä ei tuule niin paljon kuin
tuolla aukealla.” Hän: ”Niin, tuolla aukialla kyllä tuuloo.”
Minä: ”Täällä on kyllä ihan kaunis päivä, kun aurinkokin
paistaa. Hyvää kevättä.”
Hyvänen aika. Minähän
olen puhunut ihmisen kanssa muuallakin kuin kaupassa kassalle
(kiitos, ei tarvitse kuittia), kirjastossa virkailijalle (menisin
nettiin... pääsenkö vessaan...) ja puhelimessa (tommi soittaa:
mitä hallintomies...minä: poden yksinäisyyttä, nyt loppuu akku)!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti