I
Alue on rajattu karttaan
siihen on piirretty ääriviivat ja rasti
paikan, läsnäolon merkiksi
mitään muuta kartassa ei vielä ole
ei maisemaa, johon ääriviivat ja rajat
sijoittuvat
ruohottunut polku
joka vie mökiltä kaivolle
ja muinainen polku metsän sisustaan
vain eläimet polkevat sitä nyt
herkillä jaloillaan
polut ovat ikiaikaiset, samat
vain etsimisen mittakaava vaihtuu
ja kun lopulta tulee rantaan
täysikuunkirkkaana yönä
ja on satanut ensi lumen
pakkanen vetänyt veden riitteeseen
siinä odottaa ruuhi
ja lähtee soutamaan
aamuun mennessä jäätyvän lahden yli
on iltahämärässä kuullut pyyn vihellyksen
ja kartan rajat ovat järven
tai metsän, erämaan
suunnitellun tekoaltaan
pakkasenkuiva jäkälä
ja tuoreet ihmisen jalanjäljet
II
Kylmä paljas tanssi läpi kesän
päivien joita yö ei keskeytä
maantietä pohjoisen, postipolkua
poropolkuja vuosisatoja unohtaakseen
pystyttää leiri Kenespahdalle
aamun sirkkelissä herätä teltasta
piekanaparin huutoihin
ne ovat nyt naapurit
sinä näet unta vielä
ja minä pesen kasvoni purossa
joka helisee jyrkkää rinnettä alas
viimeisiä lumen sulamisvesiä
joen alkulähteitä
taivaltaa loputonta taivallustaan
selässä rinkka, sivistyksen elämän
taakka kaikkien päivien
piekanat piirtävät solmuja ilmaan
tilhiä sirisee puissa
jokin kertomus on alullaan
matka jota me yhteisessä unessa
silloin, kerran
oliko sinua edes olemassa
tulen telttaan takaisin
hyväilemään hiuksiasi hetken
ja sinä heräät
unenlämpöisenä, unenhajuisena
silmissä uninen rähmä
III
Rannoilla heinäkuun tuoksujen värit
tarttuvat silmiin, yrttienkerääjätyttö
kulkee selässään ruohojen taakka
kissa, keltasilmäinen noita
aamuyöstä luikahtaa ojan yli
metsästysretkellään, ihmettelen
missä minussa vielä on metsästäjä
tarkkasilmä joka kerran tähtäsi
avaruuden iloon
miten vangitsisin yrttitytön
uudelleen rakkauden ansaan
kuten taas on syksy
lintujen muuttoparvet
jo rannoille kerääntymässä
niin kuljimme yhdessä rantoja kerran
sieniä kasvaa taas, vuosiko
siitä vain on
kun keräsimme niitä yhdessä
sinä, poissaolija
joka sait tarpeeksesi ja pakenit
toisiin kainaloihin, toisia ihoja
nuuhkimaan
Tällä pohjoisella vyöhykkeellä minä elän
minussa elää pimeitä ja valoisia olentoja
ja päivät kamppailevat sielusta
öiden kanssa jolloin tuuli
puhaltaa nuotion tuhkaa silmiin
ja savu kiemurtelee sierainten kanssa sydämeen
kipu vihlaisee rinnassa
ja värähtää pelko
linnunhuuto rantakivellä
kivisellä rannalla kivisessä pohjoisessa
mutta minä elän vielä
elätän toivoa tulevasta
että eheys tulisi, kokoaisi sieluni
kuten kapustarinta ruokkii poikasiaan
kasvattaa niitä lentoon, vapauteen
vain eheys minusta puuttuu
valon kaapata tilansa avaruudessa
kylmän ankaran taivaan alla
V
Haudat ja ristit
muistomerkkejä kadotetusta
lumen alle hautautuneesta elämästä
joskus mietin
miten lämmin siellä maan alla mahtaa olla
tai luovuttaisiko puu lämpönsä
muisti kehittää kuvia
joissa meitä on kaksi
ja pientä onnellisuutta
surumielisen ihmisen silmässä
hetken
kesän jälkiä etsin
koivun jäätyneestä kyljestä
hautausmaat joihin historia
tämänkin kaupungin koko kehitys
on vuoltu yksinkertaisin riimuin
kiveen ja puuhun
”tässä lepää juho jakonpoika ojala
syntyi ja kuali”
etsin omia jalanjälkiäni
kerran kuljettua matkaa
yhdessä elettyä aikaa
jokainen itsestään etsii totta minää
pidätköhän juhlapuheen
mitä merkkejä minustakin jää
sitten
VI
Elokuun yön savu
verhoaa maiseman
joka on kuva
puut ovat pysähtyneet hämäränpimeään
kesken vuosisadan kierron
oksat ojentuneet tavoittamaan usvaa
nyt kun eurooppa on yhdentynyt
ja rajat hämärtyneet
minä pakenen sen äärimmäisyyksiin
vietän aikaa Norra Vallgrundissa
talossa jonka takana on sienimetsä
uutiset radiosta eivät kuulu
tänne asti, eivät kosketa maisemaa
syksyä joka on aavustus
pudonneiden lehtien sateenmärkä
tuoksu yli puolenyön
hirvi on tullut pihaan
sen märkä turpa nuuhkii ilmaa
menen ulos ja törmään eläimeen
hätkähdän
alkukantainen pelko
eläin loittonee taholleen
tämä epärealistinen kohtaaminen
unenkaltainen
syöpyy kuvaksi mielen karttaan
VII
Metsä on lukinverkko
kaste nostaa hämähäkinseitit
näkyviin heinikosta
maan ekologinen kriisi
ihmisen ulkopolitiikka
miten suhtautua metsän puolustukseen
sana ei irtoa
vuodenajat takertuvat toisiinsa
oksistot, sienirihmastot
lampaankäävät nousevat sammalen alta
perhoset, yökehrääjät
tarttuvat ikkunalasin kosteaan valoon
joka valuu lasin läpi ulos
haperot, rouskut
minä purkitan niitä
paistan tatteja voileiville
opettelen toimeentuloa vähemmällä
pankit, leikatut luottokortit
heliborkorot
henkinen ahdinko
en tullut toimeen
maailman kanssa ja samalla
luulin kadottaneeni avaimen
metsän ulko-oveen
VIII
Kuuntelen uutisia radiosta
ne tulevat vieraasta maasta
yritän kehittää loogista järjestelmää
johon mahtuvat ilmansuunnat
ja vuodenajat:
luonnonmukaista järjestystä
kun ovi on lukossa
olen avannut ikkunan ja kuljen siitä
yö on kääntynyt
aamu ei vielä tule
olen tässä, annan itseni olla
sanat putoavat, lepänlehdet
läpi yön, kuu on täysi
sen valo tulee matalana
kuusenoksien välistä ulkohuussiin
katossa on reikä, paperi on kastunut
paskannan, kevääksi tästä saa kompostin
etsiydyn takaisin muistin käytäviä
olen unohtanut kaksituhatta vuotta
viimeisessä talossa metsän reunassa
kun tuijottaa ikkunan lasiin
näkee vain kuvansa
IX
Ovidius kertoo elementeistä
ilmasta ja eetteristä
sosialismi toteuttaa kaaosteoriaa
sienet kasvavat, on kuunneltava
tarkasti että kuulee
miten ne nousevat ruohon läpi
ajatukset
tämä ei johda vielä mihinkään
olen yltä päältä sumussa
viinimarjat kypsyvät
mustikoita tulee paljon
ja kohta jo puolukat
en ymmärrä enää rahan vaihtokursseja
rahan ulkoista arvoa
en ole vielä oppinut
tulemaan mitenkään toimeen
hapuilen, menen ulos ja takaisin sisälle
lauseiden kielioppi on epäselvä
kirjoitan konseptiin
miten koira vapisee unissaan
uneksuu, sen on helpompi olla kuin minun
tämän yön läpi
kohta on jo syyskuu, syksy
X
Suden hetki on mennyt
keskiyön aikamerkki, ajan tila
josta labyrintti
ja myytit
ovat ammentaneet lapsivetensä
päivä on kulkenut pimeän pisteen
toistaakseen itseään taas
lopun ja alun leikkauskohta
joka egyptiläisillä on käärme
aurinkopallo käärmeen suolistossa
matkalla meren ali
tämän pidemmälle en pääse
kaikki on kevyttä, ohutta ja läpinäkyvää
musiikki niin hiljaista
että sen voi kuulla tarkasti
huoneessa vähän valoa
valvon ja käärin sätkää
naiseni nukkuu ja olen lähellä
hänen untaan nyt
kun olen polttanut yhden tupakan
käärin toisen
tämä kierto jatkuu
olen maailmani sisällä
luon sitä
tiedän että ulospääsykohta on olemassa
siitä portista kuljen kerran
mutta labyrintti on ikuinen
myytit ikuisempia kuin ihminen
joka niitä kuljettaa mukanaan
lyhyen kierron
pudotakseen sitten mereen
käärmeen kitaan kuin valo
kuin päivä, vuosisata tai totuus
yksinkertainen kysymys jumalasta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti