Häm tekee pieniä yrityksiä
selviytyäkseen elämästä. Hän nimittää niitä novelleiksi. Ne ovat vain alkuja.
Hän keräilee papereitaan pöytälaatikkoon kasoiksi. Kasoja hän tahtoisi nimittää
kirjan mahdollisuudeksi, mutta ei jaksa uskoa siihen.
Ovi avautuu. Mies heittäytyy
aamupäivän kadulle ihmisten joukkoon. Kaupungin prosessi on käynnistynyt.
Hahmoton kone ja hän on liikkeessä mukana, katkoo kadunvälejä, tulee torille,
ostaa torikahvilasta kupin kahvia ja munkin. Istuu pöytään ja antaa päivän
kasvaa pidemmälle. Torilla kiertelee parvi myöhäisen syksyn lokkeja.
On perjantai. Työttömyyskorvauksen
päivä. Mies kävelee pankin ovesta sisälle ja kirjoittaa tilinumeron
kaavakkeeseen, saa rahat. Hän kulkee torin yli ja kaupungin muita katuja
pitkin. Miettii menisikö viinakauppaan vai kirjastoon. Menee kirjastoon ja
kävelee portaat ylös. Runohyllyssä on omakustanne, ”Yksinäisen miehen tie”.
Mies ottaa kirjan käteensä ja lukee muutaman keskeneräiselyä tuntuvan runon.
Jos hän ei olisi kirjoittanut tuota kirjaa, hän ihmettelisi, miksi se on
julkaistu.
Hän kävelee katuja kädet
taskussa ja tulee merenrantaan, koska kaupungissa ei ole muuta kuin tori,
merenranta ja rautatieasema. Aina kävellessään joutuu johonkin niistä. Hän
joutuu merenrantaan ja katselee rantavedessä uivia pullasorsia. Voi olla mikä
tahansa vuodenaika, mutta on syksy.
Mies kehittelee
suunnitelmaansa. Se on romaanin mittainen ajatus, jos hän vain onnistuu
tekemisessään. Hän aikoo kirjoittaa varastetun romaanin, varastaa romaanin
tekstin. Miehen ongelma on kieli. Romaani on lauseita ja jokaisessa
julkaistussa kirjassa on lauseita, jotka painavat. Hänen täytyy vain löytää
oikeat lauseet, yhdistää ne. Siinä on romaani.
On iltapäivä. Mies seisoo
hautausmaalla ja katselee hylättyjä hautakiviä, alueen laidalle kasoihin
nostettuja. Joistakin niistä erottaa vielä nimiä. Viisikymmentä vuotta ja sinun
ikuisuutesi kaivetaan ylös. Toisten hautojen tieltä. Hän löytää valmiiksi
aukikaivetun kuopan sunnuntain surua varten. Mies kiipeää kömpelösti haudan
pohjalle, asettuu selälleen ja näkee kuopan reunat, niiden välistä taivaalle.
Häm laittaa silmät kiinni ja ajattelee. Puista kuuluu lintujen heikko ääni.
Hän on kävellyt pieneen
metsikköön ja istunut kuuntelemaan. Tuuli tulee ihoon ja kylmä tulee ihon läpi.
Hän kuuntelee. Metsä on sama, jonka hän ikkunastaan näkee. Metsä kaupungin
laidalla. Puut vaikenevat. Pienten lintujen ääni niissä puhuu. Hän ihmettelee
miten tämän kokoiseen metsään mahtuu kesällä lintujen kaikki ääni. Aiemmin hän
kulki metsässä useammin. Nyt enää harvoin ja enimmäkseen vain istuakseen
sopivalla kivellä. Hänellä on aikaa istua, ilta on hidas.
Mies istuu kerrostalon
vuokrahuoneessa. Viidennessä kerroksessa. Hänen edessään kirjoituskoneessa on
tyhjä paperi. Hän ajattelee romaaninsa juonta. Erään tapahtumattoman päivän
kuvaus. Hän tuijottaa paperiin ja ajattelee, että se on jo siinä, mutta tyhjyys
ei ole romaani. Miten se kuvataan sanoin? Mies sytyttää tupakan ja katselee
miten savu kiertelee kattolampun valoa kohti. Hän näkee kirjahyllyssään kirjoja
ja miettii romaaninsa viimeistä lausetta.
Kun hän ei enää jaksa, hän
pukee vaatteet uudelleen päälle ja lähtee. Hän kävelee kaupungin läpi.
Katuvalot puhkovat yön nokea. Niiden valon läpi erottuu pimeästä taivaasta
muutaman kirkkaan tähden reikä ja paperinohut kuu. Hänen romaaninsa loppu.
Hän seisoo asemalla ja
sytyttää viimeisen tupakan. Rutistaa tyhjän askin nyrkissään. Juna on mennyt
tunteja sitten. Hän seisoo aikansa kunnes tuntee jälleen kylmän ja lähtee
kävelemään ratavartta pitkin. Kaupungin rakenteet jäävät taakse ja eteen alkaa
nousta puistomaista metsää, sen pimeä hahmo. Tähdet näkyvät nyt selvemmin. Mies
kävelee seuraavaa asemaa kohti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti