VII Valoa kohti
Tulen sahanpurupolulta kylätielle ja jatkan sitä kuvittelemani kylän suuntaan. Yhytän kolme käpytikkaa parinkymmenen metrin päässä toisistaan. Yksi syö urpuja koivunlatvasta, toinen askartelee kävyn kanssa sähkölinjassa ja kolmas koputtelee valopylvään kylkeä. Fasaani pelästyttää minut pakohuudollaan ja lentää yskien etäämmäs pellolle. Olo on tyhjä ja melkein onnellinen kaiken ahdistuksessa kieriskelyn jälkeen.
Tommi soittaa ja katkaisee yksinäisyyden kehän: "Mitä hallintomies..." "Tuota, puhelin piippaa akun loppumista, tämä taitaa katketa, moi" Valitsemani tie on väärä ja tulen maantielle puolen kilometrin päähän keskustasta. Käyn kirjastossa ja saan selville että se rauta jolla hevosen kavioita puhdistetaan on yksinkertaisesti kaviorauta. Kyllä kirjastossa tiedetään.
Jatkan Kaukolanrantaan. Joki on jään ja lumen peitossa. Istumakivessä kapea kaistale sulaa laitaa. Siihen istun katselemaan takatalvea tai kevättä, kumpana tämän nyt haluaa nähdä. Aurinko hohtaa vaimeasti harmaanharmaan kermaisen pilviverhon läpi. Talitiaiset ja viherpeipot laulavat kevättä. Kaksi mustavarista lentää kalmanhiljaisina yli. Fasaani lentää matalalla joen yli iskien siivillään alkuvauhdin ja liitäen sitten loppumatkan tälle rannalle kuin purjelentokone.
Juon termoksen tyhjäksi jo kylmentynyttä kahvia ja käännyn kotiinpäin, kuljen valtatielle ja sen ali Mällikkäläntielle ja siitä kotia kohti. Vielä kerran kotimatkalla ajatus askartelee yksinäisyydessä ja yhteydettömyydessä, vaikka epätoivo on päivän mittaan jo antanut periksi. Mietin kadonneita yhteyksiäni.
Minähän perustin 90-luvun lopulla Yhteys-ryhmänkin. Siihen kokosin alunperin muutamia lappilaisia ammattimaisia taiteentekijöitä "kadulla vastaantulon periaatteella" ja järjestimme vuosien varrella näyttelyitä pitkin Suomea periaatteessa Helsinki-Tampere-Turku Bermudan kolmion ulkopuolella. (Yksi näyttely osui sen sisäpuolellekin, kun Jouni Ojutkangas omisti jossain välissä koulun Alastarosta.)
Yhteys-ryhmän kautta yhteydet taiteilijoiden välillä säilyivät toistakymmentä vuotta vaikka esimerkiksi itse muutin henkiseen maanpakoon Kemistä jo 2001. Mutta viime vuosina tämäkään Yhteys ei ole enää toiminut. Viimeinen näyttely oli Kemissä pari vuotta sitten ja tauluni edelleen tällä näyttelymatkalla Oulun Kulttuurisiiloon varastoituna.
Niin vähä vähältä vuosien mittaan yhteydet ovat yksi kerrallaan katkenneet Ja nyt kun kävelen kotiin tunnen olevani täysin yksin, vaikka Tommi soittaa uudelleen. Ja tällä kertaa akku todellakin loppuu ja puhelu katkeaa. Niin, poden yksinäisyyttä, mutta ahdistuksen olen jättänyt jonnekin metsään.
Ja kotiin päästyäni jaksan taas hengittää ja seinät lakkaavat kaatumasta päälle. Ja kun saan puhellimen laturiin muuan kolmas ystävä soittaa ja huomaan että ystäviä sittenkin on enemmän kuin nämä kaksi, jotka soittavat lähes päivittäin, ja äiti, joka soittaa sunnuntaisin. Kun poden yksinäisyyttäni ääneen puhelimessa, minut luvataan hakea henkiseen suojakotiin toiselle puolelle Suomea Lahteen.
Ja viikonloppuna tulee äiti ja velipoika vaimoineen, ensimmäiset vieraat tupaantuliaisiin ja kun vihdoin päätän kävelyvaelluksen kirjoittamisen olen jo Lahdessa päivähoidossa ystävien luona. Ja kevätaurinko paistaa ja maanisdepressiivinen rajatila on kääntynyt depressiosta kevätaurinkoisiksi päiviksi ja muuttolintujen saapumisen innostamaksi kevään odotukseksi. Minulla on vihdoin seuraa enkä joudu enää höpisemään Ylistarossa seinille yksin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti