V Kyyränkoskella
Jatkan eteenpäin. Risteyksessä
joudun epäröimään hetken. Vasemmalle on viitta Kylänpää 4. En muista
olenko käynyt siellä koskaan. Oikealle olisi kotiin sama matka. Kolea
viima tunkee ihoon ja ihon läpi sisuksiin. Hytisen. Saanko kylmästä
kuolemantaudin. Sisuksissa vilu ja yksinäisyys. Päätän sinnitellä
Kylänpäätä kohti niin pitkälle kuin yhtään tarkenen. Ylistarossa ei ole
paljon reittivaihtoehtoja. Jatkan siis jokivartta Kylänpäätä kohti.
Sinnehän alunperin suunniteltiin ensimmäistä niistä rakentamatta
jääneistä voimaloista jotka olisivat tuhonneet koko Kyrönjoen maiseman.
Pelloilta ei kuulu kiuruakaan.
Jonkin matkaa
poljettuani minut pysäyttää kalastusalueen kyltti. Tarkistan
kiikareilla: Kyyränkosken kalastusalue. Kyrönjoessa ja sen edustalla on tavattu yli 60 kalalajia ja arvokaloista joessa viihtyy ainakin meritaimen, kirjolohi ja harjus, joita
kaikkia istutetaan jokeen vuosittain "suuria määriä kalakantojen
elvyttämiseksi". Voimalarakentaminen olisi tuhonnut nämä kosket,
Kyyränkosken ja Kirkonkosken. Mutta miten tuonne kalastusalueelle oikein
pääsee, kun tien ja rannan välissä on kynnöspelto, ihmettelen.
Kiikaroin Kyyränkosken alapuolta, ei sorsaakaan...
Jatkan
matkaa ja ongelma ratkeaa. Pihatie kääntyy rantaa kohti ja siitä pääsee
edelleen leiripaikalle kosken rannassa. Paikan vetonaulana on
kylpytynnyri, jonka takana vanha harmaahirsinen pieni "mökki". Rakennus
paljastuu savusaunaksi, pienimmäksi savusaunaksi, jonka olen koskaan
nähnyt. Saunan kuistilla roikkuu narulla neljä kuivunutta saunavihtaa.
Koivusta sahattuihin palkkeihin on maalattu runo, jossa on jotain
hämärästi tuttua. Arvelen että teksti on vanha kansanruno eikä kenenkään
paikallisen runonikkarin käsialaa, mutta on minulla varaa olla
väärässäkin:
"Savusaunan lämmittelin,
kivikiukaan kuumentelin,
taitoin haasta koivunoksat,
niistä vihdat valmistelin.
Lyö siitä makeat löylyt,
lempilöylyt leyhyttele,
hämärässä savusaunan,
vierellä virran vihannan
Pese itses puhtahaksi,
hiukset, pää, koko komeus,
vielä vedellä valele
niin on olos onnellinen."
Siinä
kohmeisena katselen vanhaa kaunista savusaunarakennusta, klapit
olisivat valmiina kuistilla, mieli tekisi haikeasti löylyyn
lämmittelemään juuri nyt, mutta eihän sitä nyt toisen saunaa luvatta voi
lämmittää. Ihmettelen, miten noin pieneen saunaan muuten yleensä
saunoja mahtuu sisälle, jos kiuas on keskellä lattiaa. Mittaan
jalkamitalla saunan: noin 3 x 3 metriä. Saunaosan korkeus vajaa 2 metriä
ja harjakatto päälle.
Alhaalla tuuli ei tunnu niin.
Aurinko paistaa, mutta ei lämmitä. Lauloiko Ultra Bra noin? Tällä
hetkellä sanat ovat ytimiä myöten totta. Minä olen katsellut koskea ja
tutkinut saunaa tarpeikseni, kapuan rannasta ylös polkupyörälle ja
lähden.
VI Kylänpäässä
Mustien
peltojen halki eteenpäin. Viima tulee taas aukealla ja vilu tuntuu
jalkapohjissa asti, mutta edessä näkyy jotain Ylistarossa harvinaista:
metsänreuna. Poljen sitä kohti, tuulensuojaa päin. Metsänlaidassa rannan
puolella on kyläseuran maja, jonka ympäristön käyn kiertämässä. Majan
ympäristössä kasvaa vanhoja puita. Jonkin puun alta löytyy rykelmä
käpyjä, jotka kertovat tikan työmaasta. Varis raakkuu karhealla äänellä
ensin etäällä, lentää sitten lähelläni olevan kuusen latvaan ja ryhtyy
rähisemään sieltä minulle. Se ei kaipaa seuraani, joten otan vihjeestä
vaarin ja lähden taas etenemään.
Kylänpäässä ylitän
Kyrönjoen jo kolmannen kerran päästäkseni varsinaiselle kylälle. Täällä
on ollut ja on jonkinlainen pieni kauppakeskus, mielenkiintoisimpana
yrityksenä lemmikkieläinpalvelukeskus. Taidekoti Musta Hevonen toimii
täällä. Olen hyvänpäiväntuttu Taidekodin pitäjän kanssa ja mieli tekisi
käydä kahvilla ja lämmittelemässä taidekodissa, jos se olisi talvella
auki, mutta ei tietääkseni ole.
Jonkinmatkan päässä
edessäpäin on oikealla kädellä majatalo, vanha jylhä kartanomainen
punamullattu rakennus: Kesti-Iivari. Sen kohdalla minut pysäyttää, ei
itse rakennus, vaan pellolla asteleva kevään ensimmäinen näkemäni
töyhtöhyyppä. Orvon oloisena se seisoskelee keskellä kynnöspeltoa
näköjään vailla mitään suunnitelmaa. Mahtaako se miettiä, että tuli
tehtyä vikatikki, kun pellot kyllä ovat sulat pinnasta, mutta maan alla
on syvä routa, ruoka on vähissä eikä kavereita näy missään. Tunnen
myötätuntoa. Oma yksinäisyyteni vertautuu töyhtöhyypän yksinäisyyteen.
Joessa
on tällä kohdin pieni heinäinen saareke jonka keskellä karikivi
kohottaa selkäänsä. Kiven selässä lepäilee heinäsorsakoiras ja
saarekkeen rannassa jokea pälyilee toinen koiras sekä naaras. Kevään
ensimmäiset heinäsorsat. Onkohan keväämmällä luvassa kolmiodraama vai
jatkuuko sovussa polygaaminen suhde, mietin. No, se on heidän asiansa
eikä minulle kuulu, enkä vastausta saa koskaan tietää...
VII Kaukolanrannassa
Pyöräilen
urheilukentän sivuitse ja vanhan hautausmaan ohitse ja neljännen kerran
Kyrönjoen ylitse ja jatkan matkaa uuteen keskustaan ja takaisin
Kaukolanrantaan, jossa kivipaatinen levähdyspenkkini odottaa jo minua.
Tähän pysähdyn, jään, omaan paikkaani. Istun siinä kylmällä kivellä,
mutta päivä on jo puolessa ja aurinko alkaa lämmittää vähitellen. Vilu
haihtuu jäsenistä pikkuhiljaa. Selkä tuuleen istuen olo tuntuu lähes
onnelliselta tällä paikalla, tässä hetkessä, nyt.
Katselen
sulaa, johon nyt on ilmestynyt lintuelämää, sen takana vastarantaa ja
lähes pilvettömäksi pyyhkiytynyttä taivasta. Mustavariksia lasken
lennossa sinne tänne kaikkiaan 12. Joessa ui heinäsorsia pienissä
ryhmissä, kaikkiaan 10 lintua. Äkkään isokoskelon joka lipuu
yläjuoksulta alas paikkaan hitaasti virran mukana, keula pystyssä,
ylväänä kuin viikinkilaiva. Kevään ensimmäinen isokoskelokoiras,
arvostaan tietoisena, on lintuvaeltajan silmään sanomattoman kaunis
näky. Ja äkki noin metrin korkeudella vedenpinnan yläpuolella lentää
ylävirran suuntaan sitä vastaan harmaavartaloinen haapanakoiras, jonka
lentoreitti ylittää isokoskelon aivan kohdalta. Haapana kräähäisee
koskelolle tervehdyksen kohdatessa. Muuten linnut ovat vaiti. Hauska
kohtaaminen ja ikäänkuin kunniatervehdys ylilennolla, syöpyy katsojan
silmään ja mieleen.
Minä muistan kassissa olevat eväät,
syön ne pois, juon termoksen kahvista tyhjäksi. Istun pitkään antaen
ajatusten virrata vapaasti omia uomiaan, kuten tämän paikan ohitse
virtaa omaa uomaansa mereen asti valjastamaton kahlitsematon Kyrönjoki.
Korviin alkaa kuulua kirkonkellojen kumu. Siellä vainaja nyt odottaa
alttarilla, hänet siunaillaan ja kannetaan maan poveen. Jokin muistopuhe
haudalla, virsi arkun ääressä ja lopulta hiekkaa päälle. Ihminen on
kokonainen vasta kun hän on kuollut, taisi Saarikoski joskus sanoa. Minä
pakkaan kassini, nousen satulaan ja lähden ajamaan viimeisen etapin
Ylistaron asemanseutua ja kotia kohti.
(Ylistaro 15. - 19.3. 2014)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti