Hyvinvointiyhteiskunnasta

Kun minä olin nuori, Suomessa oli vielä kaikille töitä. Ensimmäisen työpaikkani (vain päiväksi) sain rakennustyömaalta. Piti kiskoa nauloja irti tarpeettomiksi käyneistä rakennustelineistä ja suoristaa nitä vasaralla betonilaattaa vasten uutta käyttöä varten. Palkkaa en muistam, mutta lie ollut että kymmenestä naulasta sai pennin. Sillä taas sai nallekarkin kioskista.

Seuraavan työmaan muistan. Rajamäen viinatehtaitten omistamaan kesätyöpaikkaan jonotettiin kuin Turun satamaan töihin. Tehtävä oli kitkeä 200 metriä pitkä sokerijuurikaspelto kontillaan edestakaisin. Palkka 0.8 penniä metri. Kun sen oli läpäissyt pääsi pitkävartisella kuokalla jatkamaan kitkemistä. Kukin meistä lapsista sai 2 kilometriä pitkän reviirin tehdäkseen, josta siis sai palkaksi 18 markkaa. Mutta kaverini Heikkilän Erkki ei läpäissyt ensimmäistä 400 metriä. Hän joutui hosuttuuaan konttaamaan uudelleen kyseiset 400 metriä, ennenkuin sai pitkävartisen kuokan.

Siis vanhaan hyvään Kekkosen aikaan meillä Suomessa oli kaikille töitä.

Olen ollut yhden kesän Kristiinan Pohjolan Voimalla kesätöissä. Tehtävämme oli haravoida ja siivota aluetta kolmen kuukauden ajan. Ensimmäisenä päivänä siivosimme yli puolet. Sitten tajusimme että leipä loppuu, jos työmaa edistyy. Ryhdyimme lusmuilemaan, juoksimme jänistenpoikasten kanssa kilpaa, heitimme rautakankea, mutta palkka juoksi.

Sitten pääsin talveksi Kristiinan aluesairaalaan risusavottajaostoon. Katkoimme risuja vesurilla aluksi innokkaasti kunnes metsä alkoi häiritä työnjohtajan esimiehen silmää. Saimme ohjeen: Piilottakaa ne risut montuihin ja kuoppiin tuolla metsässä. Teimme niin, mutta sekään ei miellyttänyt esimiehemme esimiehen eli silmäätekevän silmää.

Uusi neuvonpito. Tehtävä noutaa risut piiloistaan ja koota ne kasaksi sekä polttaa ne. Kokosimme. Alkutalvesta muuten risuläjä ei kauhean helposti ilman polttonesteitä syty. Tulimme aamulla töihin. Sytyttelimme. Kun saimme tulen syttymään tuli kahvitunti. Jouduimme sammuttamaan paloturvallisuussyistä tulen kahvitunnin ajaksi. Ja ennen ruokatuntia sama. Ja niin edelleen. Tulistelimme siinä koko talven ilman että ainoakaan risu olisi palanut loppuun asti.

Kolmas työtehtäväni oli Kristiinankaupungissa työttömyystöissä kirjastoapulaisena. Se oli parasta mitä minulla on ollut. Koska minulle annettiin 6-tuntinen nelipäiväinen työviikko, minun annetiin tehdä 48 tuntia viikossa ja joka toinen viikko oli vapaa. Niinä vapaaviikkoina kirjoitin ensimmäisen runokokoelmani. Lisäksi luin työaikana Otavan Keltaisen kirjaston läpi. Olin myös järjestämässä Lapväärtin kirjavaraston arkistoa yksin kolme kuukautta. Tapasin nukkua siellä työpäivän kaksi kirjaa pään alla koska tajusin tehtävän ylivoimaiseksi. Aaakkosista olisi pitänyt siirtää kirjat luokiteltuun järjestykseen, mutta ḿihinkä siirrät vaikkapa kirjan "Zen ja moottoripyörän kunnossapidon taito", uskontoonko, filosofiaan vaiko tekniikkaan, vai ruuanlaittoon?

Mutta siihen vanhaan hyvään Kekkosen aikaan meillä oli kaikilla Suomessa töitä. Vaikkemme mitään tehneetkään puuhastelimme. Kaipaan niitä aikoja. Kun Suomessa työttömien määrä ylitti 50 000 Kekkonen perusti hätätilahallituksen. Nykyään Suomessa on 660 000 ihmistä seurakunnan nälkäjonossa ja lisäksi muiden uskontokuntien ruuanjakelut. 900 000 köyhää EU:n normien mukaan. Se ei hetkauta enää ketään.

Itse olen runoilijana ja kuvataiteilijana ollut sosiaaliturvan varassa pääosin vuodesta 1992 lähtien. Tuntuu mutu-pohjalta, että se sosiaaliturva on koko ajan suhteessa ruuan hintaan vain heikentynyt. Vuosi vuoden jälkeen olen ollut köyhempi kuin koskaan aikaisemmin.

Olen vielä osittain työkykyinen siinä mielessä, että osaisin tehdä vaikkapa taiteeseen liittyviä tuommoisia risusavotan kaltaisia työsuorituksia, jos joku pyytäisi. Mutta kukaan ei enää 15 vuoteen ole pyytänyt. Minut ja moni muu on päätetty lopullisesti unohtaa tähän marginaaliin.

En kaipaa takaisin Kekkosta, mutta kaipaan takaisin hyvinvointiyhteiskunnan ideaa ja sitä että jokaiselle ihmiselle aikanaan annettiin töitä itse kunkin kykyjen mukaan.