Sjöbergin puiston ja Satiaisojan vaiheilta III (Toinen välisoitto)

V Ala-Knuuttilan tilan hävitys

Aidanseipäiden jälkeen palaan kirjoituksessani vuoteen 1808, historialliseen dokumenttiin Kapina Kauhajoella ja Ala-Knuuttilan tilan hävitykseen. Siteeraan edelleen 1859 aiheesta ensimmäisen kerran kirjallisen kuvaelman tahi historiallisen dokumenttiromaanin (luettuna) julkaissutta Osk Blomstedtia ja hänen kirjaansa Kapina Kauhajoella v. 1808. Ennen tätä oli tapahtunut seuraavaa. Ilmajoelle oli saapunut ilmeisesti Klinsporin ja Pohjanmaan pataljoonan von Otterin aloitteesta eräs jurvalainen Närpiön metelissä mukana ollut Jaakko Sarvela yllyttämään ilmajokisia kapinaan. Ilmajoella talonpoikien innostus kahakoimiseen oli heikko mutta vastakaikua löytyi Kauhajoelta ja Kurikasta ja tapahtui niin että noin 100 talonpojan joukko hyökkäsi venäläisen kuormaston kimppuun jossa 13 hevosella vietiin tätä "arvoesinettä", kuivaa leipää rannikon venäläisille joukoille. Kuormasto ryöstettiin Harjassa ja toista kuormastoa hätyytettiin Paljakan ja Kauhajoen kirkon silloilla. Tästä seurasi venäläisten kauhistuttava kostoisku Kauhajoelle. Näin Blomstedt historioi Ala-Knuuttilan tilan hävitystä:

"...Kääntykäämme nyt tarkastamaan, mitä se kasakkajoukko puuhasi, joka lähti kirkolta pohjoiseen ja ratsasti Ala-Knuuttilaan, joka sijaitsi noin virstan päässä kirkolta.

Talon silloinen omistaja oli Kustavi Inberg. Vihollinen epäili hänen myöskin yllyttäneen talonpoikia ryöstöihin. Inberg oli aavistanut koston koituvan Harjan ryöstöjen johdosta ja lähtenyt Ilmajoelle tiedustelemaan, koska von Otterin lupaama sotaväki oli odotettavissa. Mutta heti alkumatkasta tulivat häntä vastaan edellämainitut 15 kasakkaa Lapualta. Hän luuli heidän liikkuvan jo kostoretkellä ja juoksi metsään jättäen renkipoikansa heidän saaliikseen. Kasakat rupesivat nyt puolestaan aavistelemaan, että jokin konnuus oli tekeillä, ja ottivat pojan mukaansa ja veivät häntä kappaleen matkaa kirkon ohitse. Siellä he pitivät hänen kanssaan kuulustelun. Poika ei puhunut mitään, mutta hänen saatuansa tehdä tuttavuutta kasakanpampun kanssa irtautui hänen kielenkantansa ja hän tunnusti sekä tiettyä että tietämätöntä sekaisin. Hän kertoi myöskin isäntänsä osallistuneen Harjassa tapahtuneeseen ryöstöön.

Kun poika pääsi vapaaksi, riensi hän kotiinsa ja kertoi isäntäväelle tunnustuksensa. He säikähtivät siitä niin silmittömästi, että päättivät heti paeta metsätorppaan vieden mukanaan arvokkaimpia tavaroitaan. Mutta kun Uggla väkineen seuraavana päivänä palasi Nummijärveltä ja vakuutti, ettei vihollinen uskalla pitkiin aikoihin pyörtää Kauhajoelle, muutti Inberg kiluinensa ja kaluinensa takaisin taloonsa samana iltana. Se oli lauantai ja jo verrattain myöhäinen, siksipä he eivät ryhtyneet purkamaan tavarakuormia, joita oli 12 eli yhtä monta kuin hevosiakin oli. Kuormat vedettiin sellaisenaan vaunuvajaan.

Kun kasakat muutamia tunteja myöhemmin tulivat takaisin Ala-Knuuttilaan, tapasivat he kuormat, ja ne vahvistivat heidän epäluuloansa, että Inberg oli ollut osallisena kuormien ryöstössä, sillä mitäpä muuta varten hän olisi niin varuillaan ellei hän pelkäisi kostoa.

Miten Inbergin syyllisyys oikeastaan oli, on vaikea sanoa. Luotettavat tiedot siitä puuttuvat. Herra S-N. kirjasessaan selittää hänen olleen syyttömän, vieläpä hän olisi yhteisessä kokouksessa kieltänyt talonpoikia kuormaston ryöstöstä. Meidän ei tarvitse mitenkään himmentää sitä runollista hohtoa, jonka syyttömyys luopi Inbergin ja hänen perheensä kärsimysten ympärille. Mutta tapaus onkin arvosteltava toisia näkökohtia silmälläpitäen, ja silloin kirkastuu meille Inbergin mieliala, jos hän yhdessä talonpoikien kanssa suunnitteli vihollisen tuhoamista. Se oli isänmaallinen mieli, joka siihen kehoitti, vaikka eivät huomanneet tuumiansa punnita tarkemman varovaisuuden vaa´alla.

Ehkäpä hän oli pikemmin syyllinen kuin syytön. Ainakin kerrottiin hänen antaneen ampuma-aseita ja -tarpeita muutamille talonpojille, kun he lähtivät Harjaan. Ja vähän ennemmin oli hän alustalaisineen ja palvelijoineen ottanut kiinni venäläisen viestiä kuljettaneen upseerin ja lähettänyt hänet Suomen armeijalle. Mutta se sikseen.

Kun kasakat ratsastivat Ala-Knuuttilan pihaan, heräsi talon isäntärenki ensimmäisenä. Hän hyppäsi alas luhdistaan katsomaan, keitä rauhanhäiritsijät olivat, mutta sai heti tikapuiolta alasastuttuaan surmansa. Kasakka katkaisi häneltä pään korvia myöten.

Melkein yhtä julmasti kohdeltiin isäntää itseään, kun hän eteisen ovelta näyttäytyi. Ärtyneitten petojen lailla kasakat hyökkäsivät hänen kimppuunsa, mikä miekoin, mikä keihäin, ja tuotapikaa hän makasi maassa taimnnoksissa, Rouva joka ei malttanut viipyä makuuhuoneessa, kun petomaiset kasakat raatelivat hänen miestään, juoksi ulos puolipukimissa pieni lapsi sylissään ja huuteli haikealla äänellä miehensä nimeä.

Vaan tämäkään turvaton vaimo ei voinut herättää sääliä paatuneiden surmaajien povissa. He piirittivät hänet, näyttivät hänelle isäntärengin ruumista ja uhkailivat hänellekin yhtä surkeaa loppua. Mutta rouvan mieltä painoi murhe miehensä tuntemattomasta tilasta, eikä hän ehtinyt huolehtia itsestään. Hänen onnistui päästä pois piirittäjien keskeltä, ja kiireesti hän riensi portaitten luo. Sieltä hän toivoi löytävänsä miehensä ellei elävänä niin kumminkin kuolleena.

Mutta siinä kasakat saarsivat hänet uudestaan ja silpoivat miekoillaan hänen hameensa kaistaleiksi ja riistivat hänen vaatteensa, niin että ainoastaan ohut paita ja alushame jäivät ylle. Mutta sekään ei vielä riittänyt. He rupesivat ruoskimaan häntä pampuillaan, kunnes hän menehtyi (taintui K.N.) heidän käsiinsä. Sen jälkeen he jättivät hänet pihalle makaamaan.

Tällä välin olivat toiset kasakat tunkeutuneet huoneisiin ja ryöstäneet ja hävittäneet kaiken mikä eteen sattui. Yläkerrassa he tapasivat rengin, mätkivät hänet puolikuolleeksi ja heittivät lattialle virumaan. Kolme muuta renkiä sekä isännän isä, entinen komisarius Inberg, joutuivat vangeiksi. Heidät lähetettiin sittemmin Lapväärtiin, jossa tutkintojen jälkeen komisarius ja yksi rengeistä pääsivät vapaiksi, mutta kaksi laskettiin tuonerntuville menemään."

VI Inbergin isännän kaamea loppu

"Näiden ryöstö- ja surmatöiden jälkeen alkoi vihollinen miettiä lähtöä. Päänvaivaa tuottivat heille ne kaksitoista tavarakuormaa, mutta eräs kasakoista huomasi talon lihavat ja voimakkaat hevoset laitumella ja niiden avulla pääsivät he jatkamaan matkaansa ja naapuritaloihin tihutöitänsä suorittamaan. Mutta ennenkuin kerromme niistä, lienee parasta vielä hiukan tarkastella hävitystyön jälkiä Ala-Knuuttilassa.

Ne olivat tosiaankin kaameat. Sisällä huoneissa oli kaikki ryöstettyä ja rikottua. Yläkerrassa makasi tainnoksiin piesty mies lattialla, mutta pihalla näky oli vielä hirveämpi. Portaitten edessä venyi isäntä verissään, vähän edempänä emäntä menehtyneenä (edelleen taintuneena k.n.) rinnallaan hoidotta jäänyt avuton lapsi, joka itki, ja ulkohuoneitten edustalla oli isäntärengin ruhjottu ruumis.

Emäntä ensin tointui. Moni nainen olisi varmasti säikähtänyt edessä olevasta näystä, niin ettei olisi kyennyt mitään tekemään, mutta rouva Inbergillä oli tavallista enemmän rohkeutta ja jäykkyyttä rinnassaan. Neuvokkaana hän ryhtyi työhön ja toivoi hengen kipinän olevan vielä miehensä rinnassa. Vaikka hän itsekin oli hyvin heikossa tilassa, pesetti ja sidotti hän miehensä haavat, joita oli iso joukko. Rinta oli keihäänpistoja täpö täynnä ja mustelmia ja miekan lyömiä oli koko ruumiissa. Vaarallisin oli miekan isku olkapäässä. Haava oli niin syvä, että toinen käsivarsi oli vain vähän enää kiinni varressansa.

Vaikka Inberg oli näin pahoin pidelty, virkosi hän kuitenkin vielä eloon. Mutta kuoloakin kurjemmat olivat hänen viimeiset hetkensä. Lääkkeitä saati sitten lääkärinhoitoa ei ollut saatavissa. Eipä ollut edes huonetta, johon olisi uskallettu viedä hänet suojaan, sillä vihollinen riehui vielä lähitienoilla ja olisi voinut millä hetkellä tahansa palata takaisin. Heillä ei ollut muuta neuvoa kuin kantaa sairas laihovainioon, jossa hän sai virua selvän taivaan alla. Hänellä ei ollut varjoa päivän tulisia nuolia vastaan eikä vettä, jolla olisi voinut kostuttaa kuumeista kieltä. Sittemmin keksi rouva kuitenkin savensekaista vettä eräästä ojasta ja toi sitä kengällänsä pikkuisen tilkan sairaan virvoitukseksi.

Uskollisena elämäntoverina miehelleen vaimo huolehti miehestään. Mukana hänellä olivat pieni poikansa ja isännän vanha äiti, joka kuin ihmeen kaupalla oli pelastunut ehjin nahoin vihollisten käsistä. Myöhemmin päivällä lähti rouva tiedustelemaan sairaalle asuntoa, mutta ei päässyt takaisin, sillä kasakoita ratsasteli edestakaisin kylässä. Kaiken kukkuraksi sairaan luona oleva lapsi rupesi nälissään itkemään, sillä hän ei koko päivänä ollut saanut eineen kipinätä. Ettei itku ohjaisi vihollista paikalle, täytyi Inbergin äidin lapsen kanssa lähteä salolle samoamaan. Sairas jäi yksin haavoinensa Jumalan ja oman heikon apunsa nojaan.

Miten hänen kurja elämänsä sitten sammui, ei ole täysin selvää. Joko hän kuoli liialliseen verenvuodon aiheuttamaan heikkouteen, haavakuumeeseen tai julmien kasakoiden hevosten kavioiden alle. Jäkimmäinen otaksuma on todennäköisin, sillä saatuansa vihiä sairaan olinpaikasta nähtiin kasakoiden kauan aikaa ratsastelevan ristiin rastiin laihovainiossa. Seuraavana päivänä hänern ruumiinsa sitten löytyi samasta paikasta, johon hänen omaisensa olivat hänet jättäneet."

VII Kasakoiden tuhotyöt Kauhajoella

Jälkikäteen on määritelty kasakoiden hyökkäyksen ja murhayön ajoittuneen heinäkuun 8 - 9 päivän väliseen aikaan. Kasakat jatkoivat kuitenkin kostotoimia kuormaston ryöstöstä vielä elokuun lopulle useissa eri vaiheissa. Ala-Knuuttilan talon kaikki rakennukset poltettiin myöhemmin luultavasti lukuunottamatta Sjöbergin puiston saunaa, jossa talon henkiinjäänyt emäntä pienen lapsensa kanssa jonkin aikaa minun käsittääkseni majaili. Lisäksi poltettiin ja tuhottiin 29 muuta Kauhajoen vaurainta taloa sekä loppukaneetiksi Kauhajoen kirkko. Erään silminnäkijän kertomuksen kirkolla oli hirsipuu, jossa  oli roikkunut kaksi ihmistä.  Kolme henkilöä poltettiin hitaasti kiduttamalla rovioilla heitä kuulustaessa. Annan kuitenkin paikkakuntalaisia tapahtumien todistajia kuulleen Blomstedtin puhua:

"Vain vähäinen vihollisjoukko oli jäänyt Kauhajoen kirkolle, ja kun se huomasi suomalaisten sotilaitten tulon, se sytytti kirkon ja Yli-Knuuttilan palamaan estäen siten von Otterin joukkoineen pääsemästä Palmfeltia takaa ajavien toevereittensa selkään. Nyt von Otter päätti palata Kurikassa olevien etujoukkojensa luo niine hyvineen ja jätti Kauhajoen viimeistä kertaa vihollisen haltuun. Lähtiessään hän kuitenkin hyvästeli hyvin tähdätyillä tykinlaukauksilla kirkon luona hääriviä vihollisia.

Silloin oli iltahämy ja tuotapikaa syysyön pimeä verhosi luonnon. Palavan kirkon lieskat punersivat taivasta ja loivat kaamean juhlallisen näyn ympäristöönsä. Kenenkään ei ole vaikea arvata, mitkä tunteet koviakokeneitten kauhajokisten mielissä liikkuivat, kun he piilopaikoistaan katselivat rakkaan kirkkonsa tuhoutumista. He olivat nähneet ystäviänsä ja omaisiansa kidutettavan ja rääkättävän kuoliaiksi, kolmekymmentä pitäjän vaurainta taloa oli poltettu ja kokonaisen kuukauden, vieläpä kauemminkin olivat tykkien jylinät yhtä mittaa kaikuneet heidän korviinsa ja monin paikoin punersivat kentät verestä."