Avaruusolentojen kulttuurihistoria osa VI

-->

17. Henkien näkijä ja itseoppinut profeetta

Ruotsin vuorikollegion asessori Emanuel Swedenborg (1688-1772) oli jo aktiivisen työuransa aikana laajasti lukenut tiedemies ja kiinnostunut kaikista aikakautensa keskeisistä ongelmista. Varsinaisen jälkimaailmalle säilyneen kuuluisuutensa Swedenborg hankki kuitenkin eläkevuosiensa toimesta henkien näkijänä ja itseoppineena profeettana.

Swedenborg perusti kosmologisen maailmankuvansa kartesiolaiseen pyörreteoriaan. Vuonna 1734 ilmestyneessä hankalannimisessä kirjassa "Luonnon periaatteet eli uusi koetelma elementaarimaailman ilmiöiden filosofiseksi selitykseksi" Swedenborg kehitteli teoriaa, jonka mukaan aurinkokunnat ovat syntyneet pyörteisestä materiasta.

"(...) yhä uusia taivaita voi syntyä; näissä taivaissa uusia pyörteitä tai maailmoja, maailmoissa uusia planeettoja ja planeettojen kiertolaisia. Näin, jos jumala suo, syntyy alinomaa uutta. (...) Niiden (planeettojen ja kiertolaisten) lukemisessa ja laskemisessa menee geometria sekaisin."

Vasta myöhemmällä iällä Swedenborg ryhtyy tarkemmin selittämään käsityksiään henkimaailman olennoista käytyään planeetoilla ja tähtimaailmoissa henkilökohtaisella audienssilla.

Swedenborgin vanhuudenteoksen Telluribus (1756) koko näkökulma oli radikaali. Kaikki mitä hän kirjoitti perustui kuultuun ja nähtyyn, spekulaatioita ei tarvita. Swedenborg näet kertoi käyneensä itse paikalla, ei vain planeetoilla vaan myös tähtimaailmoissa. (Swedenborg ei kuitenkaan väitä tehneensä avaruusmatkoja fyysisesti, vaan henkisesti, osana sisäistä elämäänsä).

Swedenborgin saaman tiedon mukaan kaikki henget ja enkelit ovat lähtöisin ihmissuvusta. Ihmissuku puolestaan ei ole kotoisin vain yhdestä maailmasta vaan lukemattomista. Kuka tahansa tervejärkinen ihminen voikin päätellä, että on monia asuttuja maailmoja.

18. Taivas on suuri ihminen

Swedenborg esittelee oman aurinkokuntamme asujaimistoa Merkuriuksessa, Jupiterissa, Marsissa, Saturnuksessa, Venuksessa ja Kuussa. Lisäksi hän kertoo kokemuksistaan viidessä muussa tähtimaailmassa. Hänelle mikrokosmos ja makrokosmos ei ole vertauskuva vaan konkreettinen asia: taivas on suuri ihminen. Mutta planeettoihin ja niiden asujaimistoon.

Swedenborgille esitellään Merkuriuksen asukkaista nainen ja mies, jotka ovat pitkälti maan asukkaiden kaltaisia. Swedenborgin näkemä Merkuriuksen nainen pärjäisi myös Maan missikilpailuissa: "Hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta pienemmät kuin täkäläisillä naisilla. Hänen vartalonsa oli hoikempi, joskin samanpituinen. Päässä hänellä oli konstailemattomasti aseteltu, mutta sievä pellavahuivi."

Merkuriuksen mies tuo mieleen mäkihyppääjän hiihtohaalareissaan: "Häntä peitti outo tummansininen, tiukasti vartalonmyötäinen puku, jossa ei ollut siellä täällä taitoksia eikä röyhelöitä." Merkuriuksen härät ja lehmät puolestaan näyttivät kauempaa milteipä naaras- ja uroshirviltä.

Jupiterissa asuu rehellistä väkeä, jot ei kiinnosta muu kuin elämän perustarpeiden tyydyttäminen ja lasten kasvattaminen hellällä rakkaudella. Rikollisuutta ei Jupiterissa tunneta ja se näkyy myös Jupiterin henkien naamasta: "Ne muistuttivat meidän maailmamme ihmisten kasvoja, valkoisia ja kauniita, ja niitä valaisee heidän rehellisyytensä ja vaatimattomuutensa."

Aurinkokuntamme parhaita henkiä löytyy Marsista. Marsin asukasta muistuttava henki näyttää muuten maan asukkaalta, mutta hänen kasvojensa alaosa ja sivut ovat korviin asti mustat. Yläosa on puolestaan kellahtava. Saturnuksen asukkaat ovat puolestaan tropiikin ihmisiäkin metsäläisempiä. Venuslaisia on kahta lajia, toiset ovat lempeitä ja humaaneja, toiset raivokkaita, lähes villieläinten kaltaisia. Jälkimmäiset asuvat sillä puolella Venusta, joka on maahan päin. Kuulaiset ovat noin 7-vuotiaan pojan mittaisia kääpiöitä, jotka näyttäytyvät pareina; toinen kantaa toista selässään.

19. Avaruuden maalaiselämää

Myös viidessä tähtitaivaan maailmassa voi nähdä samoja tuttuja piirteitä kuin maassakin; niissä on niittyjä ja lehtipuumetsiä, asukkaat paimentavat lampaita ja juovat lehmänmaitoa. Koska koko maailmankaikkeus on ihmismuotoinen, ei Siukosen mukaan ole yllättävää, että myös avaruuden asukkaat muistuttavat ihmistä. Sen sijaan Siukosta hämmästyttää maanviljelyskulttuurin ylivalta.

Moniin insinööritaitoihin muun muassa telakkateknologiaan ja kaivostoimintaan perehtynyt Swedenborg ei näe muilla planeetoilla jälkeäkään teknisestä kehityksestä. Sen sijaan hän "tuntuu jonkinlaisena hengellisenä teollistumisen kriitikkona kaipaavan rauhallisen maalaiselämään". Monet muut avaruuden ja sen olentojen tutkijat ovat kuvanneet myös planeettojen asukkaiden arkkitehtuuria, johon tässä en enää puutu.

Siukonen päättää planeettojen ulkopuolisten olentojen kulttuurihistorian 18. vuosisadan lopulle. Vuonna 1781 "heijastus-putkella" havaittiin uusi planeetta Uranus, joka muutti oman aurinkokuntamme astronomian ja astrologian. Sen jälkeen tähtitieteessä ei ole paljon tapahtunutkaan. On havaittu omasta aurinkokunnasta vielä Neptunus ja sittemmin Pluto, jolle ensin annettiin planeetan arvo ja sitten muutamaa vuosikymmentä myöhemmin poistettiin se.

Mitään rajuja sensaatioita ei viimeisen parinsadan vuoden aikana ole iltalehtien lööppeihin avaruudesta kirjautunut, ei sen kaltaisia kuin uuden ajan alussa, jolloin maan ja auringon kiertolaisuussuhde vääntyi sijoiltaan ja totesimme itse tässä kiitävämme jossain avaruuden reunamilla hurjaa vauhtia, vaikka istuisimme näyttöpäätteeen ääressä näennäisesti paikallamme. Kuumatkalle kannattaa kuitenkin varustautua paremmin kuin H.G.Wellsin kirjan keksijä Cavor, joka yllättäen päätyi Kuussa sikäläisen hallitsijan saleihin:

"Kaikkea tuota moninaisuutta nähdessäni tunsin itseni kovin mitättömäksi ja arvottomaksi. (...) Olin ollut ylen varma siitä, ettei kuussa ole asukkaita (...) Ja niinpä minulla oli ylläni flanellipusero, krikettihousut ja kirjavat sukat."

Avaruusolentojen kulttuurihistoriaa osa V

14. Maailmankaikkeuden sisäinen harmonia

"En väitä mitään, riittää kun uskon, että useammat asiat ovat mahdollisia kuin ajatellaan." (Voltaire: Mikromegas)

Näin uskoi filosofi John Locken kannattaja Voltairen Mikromegasissa. Tätä Locken kannattajaa siriuslainen siis kuunteli kiinnostuneena ja saturnuslainen olisi jopa halannut häntä, ellei kokoero olisi estänyt. Englantilainen filosofi John Locke (1632-1704) itse lähestyi kuitenkin kysymystä maapallon ulkopuolisista olennoista astetta kuivemmalla ja akateemisemmalla otteella. Mitä Locke itse maapallon ulkopuolisista olennoista ajatteli, se käy ilmi hänen teoksestaan "Tutkielma inhimillisestä ymmärryksestä"(1690):

"Pohtiessamme Luojan ääretöntä voimaa ja viisautta on syytä olettaa, että maailmankaikkeuden suurenmoisen harmonian sekä arkkitehdin suuren suunnitelman ja äärettömän hyvyyden kannalta on sopivaa, että olentojen lajien tulisi myös tasaisin askelin nousta meistä ylöspäin kohti hänen ääretöntä täydellisyyttään, aivan kuten näemme niiden asteittain laskeutuvan meistä alaspäin."

Locke siis sijoitti ihmiskunnan likipitäen taivaallisen hierarkian alatasanteelle, lähemmäs ei-mitään kuin Jumalaa. Hän päätteli maailmankaikkeuden täydellisestä harmoniasta ja Jumalan arkkitehtuurista johtuen, että yläpuolellamme on olentojen lajeja enemmän kuin alapuolellamme. On luonnollista, että ylempien lajien tieto ja viisaus on korkeampaa kuin ihmisten.

Locken mukaan korkeammat lajit saattoivat olla esimerkiksi henkiä tai enkeleitä, mutta ajatusta voidaan tulkita myös siten, että muilla taivaankappaleilla olisi Jumalan luomia olentoja, jotka ovat ihmistä kehittyneempiä.

15. Olemattomien olentojen olemisesta

"Toisin sanoen, minun nähdäkseni täytyy olla olemassa olentoja, jotka eivät ole koskaan olleet eivätkä koskaan tule olemaan (tässä maailmankaikkeudessa), koska ne eivät yhteen sen olioiden sarjan kanssa, jonka Jumala on valinnut." (Leibniz: Uusia tutkimuksia inhimillisestä ymmärryksestä; 1765)

Muun muassa Jumalan olemassaolon myöhemmin todistanut (1646-1716) Gottfried Wilhelm Leibniz kävi Locken kanssa aktiivista kirjeenvaihtoa ja ryhtyi laatimaan Locken kirjaan laajaa kriittistä kommentaaria, joka Locken kuoleman johdosta jäi julkaisematta ja ilmestyi vasta 50 vuotta Leibnizinkin kuoleman jälkeen vuonna 1765.

Leibniz kritisoi Locken avaruusfilosofiaa mahdollisten maailmojen teorialla, jota jo kardinaali Cusanus oli ennakoinut. Sen mukaan maailmankaikkeudessa kaikki mahdolliset lajit eivät välttämättä toteudu. Voidaan kyllä olettaa lukuisia muiden planeettojen asukkaita, mutta siitä ei seuraa, että heitä täytyy olla olemassa tässä maailmankaikkeudessa. Tai kääntäen: voidaan loogisesti olettaa muita mahdollisia maailmankaikkeuksia täynnä toinen toistaan kummallisempia asukkaita.

Leibnizille ongelman muodostaa kuitenkin se, voidaanko näiden muiden planeettojen ja maailmojen asukkaita kastaa kristityiksi. "Ja jos avattaisiin suhteet meidän ja näiden planeettojen ihmisten välillä (...) ongelma vaatisi yleisen kirkolliskokouksen, joka pohtisi, tuleeko meidän levittää uskoamme pallomme ulkopuolelle." Porvarisoikeudet maahan tuleville muukalaisille Leibniz toki oli valmis myöntämään.

Muille planeetoille ja aurinkokunnille Leibniz löytää käyttöä myös Jumalan pelastamien sielujen asuinpaikkana. Vuonna 1710 ilmestyneessä kirjassa "Teodikea eli tutkielmia Jumalan hyvyydestä, ihmisen vapaudesta ja pahan alkuperästä" Leibniz arvioi, että pelastettuja on Jumalan hyvyydestä johtuen huomattavasti enemmän kuin kadotukseen tuomittuja:

"Saattaa olla, että kaikki aurinkokunnat on kansoitettu vain siunatuilla olennoilla, eikä meillä ole mitään syytä uskoa, että kadotukseen tuomittuja olisi paljon, sillä muutamalla tapauksella tai esimerkillä saadaan riittävä hyöty, kun pitää osoittaa miten hyvä voittaa pahan."

16. Tähtien asukkaat ja taivaiden teoria

"Luonnon kaikkeus on taidetta, sinulle tuntematonta/

Kaikki sattuma suuntaa, jota et voi nähdä/

Kaikki ristiriita harmoniaa, vielä käsittämätöntä/

Kaikki puolittainen paha osa suurta yleistä hyvää/

..."(Alexander Pope: Tutkielma ihmisestä 1734)

Länsimaisen - ennen muuta saksalaisen - filosofian dinosaurus Immanuel Kant (1724-1804) otti puhtaan käytännöllisellä järjellään railakkaasti kantaa myös maapallon ulkopuoliseen elämään. Kant parsii kokoon tähtitaivaansa eräiden edeltävien ajattelijoiden ajatuksista. Popen lisäksi hänen teoriansa sivuaa Leibnizin, tämän oppilaan Christian Wolfen ja Fontenellen näkemyksiä. Kuten jo antiikin ajattelijoilla, Kantillakin materiaan sitoutuminen on pahasta, henkisempi olotila hyvästä:

" (...) karkean materian estäminä inhimillisen sielun sisimmät voimat kuluvat, supistuvat ja jäävät piiloon; vielä ihmeellisempää kuitenkin on, että tämä erityinen aineen ominaisuus on suhteessa ulosvirtaukseen, jolla Aurinko massansa etäisyyden mukaisesti herättää ja tekee mahdolliseksi eläinten ekonomian kunnollisen toteuttamisen." (Immanuel Kant: Yleinen luonnonhistoria ja taivaiden teoria, 1755)

Kaikkien maan ja varuuden olentojen rakenne ja henkisyys on suhteessa tuleen joka palaa maailmanjärjestelmän keskipisteessä niin, että aurinkokunnan planeettojen välisen kokouksen istumajärjestyksessä lähinnä aurinkoa ovat karkeimmat ja materiaalisimmat olennot, kauimpana kevyimmät ja ilmavimmat. Kukaan ei näissä kokouksissa saa kahta lautasta, vaan jokainen luokka on tämän suhteen vuoksi luonnolleen välttämättömällä paikalla, joka sille on universumissa annettu:

Maan ja Venuksen asukkaat eivät voi vaihtaa keskenään asuinpaikkaa suistumatta kumpikin perikatoon. Ensin mainitut tulisivat kuumemmassa sfäärissä väkivaltaisesti liikkuviksi ja kärsisivät luontonsa epäjärjestyksestä. Jälkimmäiset, joiden karkeampi rakenne ja rakennusaineiden hidasliikkeisyys tarvitsevat enemmän Auringon vaikutusta, tulisivat viileämmillä taivaan alueilla kangistuneiksi ja elottomiksi.

Kun sama järjestys pätee olentojen henkisyyteen, saattaisivat Venuksen ja Merkuriuksen olennot luonnostaan olla maapallon ihmistä alempana, ulompien planeettojen asukkaat vastaavasti korkeammalla tasolla:

"Siinäpä hämmästelemisen arvoinen näkökulma! Yhdellä puolen näemme ajattelevia luontokappaleita, joista grönlantilainen tai hottentotti näyttävät Newtonilta, ja toisella puolella toisia, jotka ihmettelevät häntä apinana."

Avaruusolentojen kulttuurihistoria osa IV

9. Maapallon ulkopuolisten olentojen kulta-aika

"Maailmankaikkeuden rakenteesta filosofoiminen perustuu kahteen asiaan: uteliaisuuteen ja huonoihin silmiin."(Bernard le Bovier de Fontenelle 1686)

Johannes Keplerin kauhukuvien ja Kircherin ekstaattisten enkeleiden jälkeen avaruuskirjallisuudessa palataan joksikin aikaa takaisin maan kamaralle. Samalla kuitenkin uuden aurinkokeskeisen maailmankuvan myötä noin sadan vuoden ajasta 1600-luvun lopulta 1700-luvun loppupuolelle muodostuu todellinen maapallon ulkopuolisten olentojen kulta-aika.

Avaruutta ja avaruusolentoja tutkitaan innokkaasti uusilla tieteellisillä välineillä, niin kaukoputkilla kuin mikroskoopeillakin, mutta ennen kaikkea filosofian ja mielikuvituksen voimalla. Tutkivatpa maapallon ulkopuoliset olennot välillä mikroskoopeillaan ihmistäkin. Avaruuskirjallisuudesta tulee ensimmäisen kerran avaruusolentojen kulttuurihistoriassa myös populaarikirjallisuutta ja viihdettä.

Populaarikirjallisuuden vyörytyksen aloittaa ranskalainen Bernard le Bovier de Fontenelle (1657-1754) julkaisemalla siis vuonna 1686 avaruuskirjallisuuden ensimmäisen pokkarin "Keskusteluja maailmojen moninaisuudesta". Fontenelle ei kirjassaan matkaa avaruuteen; siinä vietetään useita päiviä kestäviä puutarhajuhlia, joiden jatkuessa tulevat selvitetyiksi niin maailmojen moninaisuudet kuin aurinkokunnan muiden planeettojen asutus ja avaruusolentojen käytöstavat.

Fontenelle uudisti tieteestä kirjoittamisen käytäntöjä ottamalla dialogin toiseksi osapuoleksi naisen - vieläpä markiisittaren - ja saavutti tällä vedolla ennätyslaajan lukijakunnan. Fontenellen avaruusolennot sinänsä ovat vähemmän mielikuvituksellisia kuin Keplerin kuuhirviöt tai Kircherin ekstaattiset enkelit, mutta Fonteellen teksti on tyylillisesti loistokasta ja vetoaa helppotajuisuudellaan suureen yleisöön.

Fontenellen yleisönsuosiota osoittaa se, että jo hänen eläessään kirjasta "Keskusteluja maailmojen moninaisuudesta" otettiin 54 painosta. Mutta sen lisäksi että kirjasta tuli pokkari omana aikakautenaan, se osoittautui myös erääksi avaruuskirjallisuuden kestosuosikeista, josta on tehty erikielisiä käännöksiä ja otettu uusintapainoksia meidän päviimme asti. Niinpä kirjasta esimerkiksi vuonna 1979 on ilmestynyt ruotsinnos "Samtal on världarnas mångfald" eikä ole vaikea ennustaa, että jokin pienkustantaja piakkoin innostuu julkaisemaan sen kokonaisuudessaan suomeksikin.

10. Taivaallista viihdettä barokkipuutarhassa

Kirjan "Keskusteluja maailmojen moninaisuudesta" tapahtumat alkavat illallisen jälkeen barokkipuutarhassa tähtitaivaan alla. Markiisitar ja Fontenelle aloittavat viisi tai kuusi iltaa kestävän keskustelun maailmankaikkeuden rakenteesta. Fontenellen ja markiisittaren keskustelu aurinkokunnan asukkaista on monipolvinen ja älykäs ja sen lomassa lukija voi arvailla mitä muuta puutarhakeskustelujen siimeksessä saattaa tapahtua.

Markiisitar epäilee alussa, eikö puhe kuun asukkaista ole pelkkää kuuhullujen höpinää, mutta Fontenelle uskoo vahvasti kuun olevan asuttu. Markiisitar myöntyy tähän ja häntä alkaa kiinnostaa, miten kuun asukkaat reagoivat taivaalla näkyvään maahan. Pelkäävätkö he esimerkiksi Maan pimennyksiä yhtä paljon kuin täällä pelätään Kuun pimennyksiä?

"Minusta tuntuisi hullunkuriselta, että sen maan intialaiset heittäytyisivät veteen kuten meillä, että heidän amerikkalaisensa luulisivat maan olevan heille vihainen, ja heidän kreikkalaisensa kuvittelisivat, että meidät on noiduttu ja aiomme pilata heidän yrttinsä."

Mutta toisaalta, miksipä herrat kuussa olisivat meitä älykkäämpiä? Mikään ei viittaa siihen että me olisimme ainoat tyhmät koko maailmankaikkeudessa. Ihmisiä Fontenelle ei usko kuusta löytyvän, ovathan jo eräät maasta hiljattain löydettyjen maiden kansat "nippa nappa ihmisiä, pikemminkin ihmishahmoisia eläimiä, edelleen melko keskentekoisia ja melkein vailla inhimillistä ymmärrystä. Jos päästäisiin Kuuhun sieltä tuskin löytyisi sen enempää ihmisiä."

Kuun asukkaiden ilmiasu jää kuitenkin arvoitukseksi, ellei sitten ihmiskunta onnistu keksimään lentotaidon salaisuutta. Lentokoneita ja avaruuslentolaitteita oli da Vincin jälkeen kehitelty 1600-luvun tieteiskirjallisuudessa. Francis Godwinin Mies kuussa (1638) kirjan sankari lentää Kuuhun lintujen vetämällä laitteella. Cyrano Bergeracin vuonna 1657 ilmestyneessä tieteiskuvitelmassa "Hauska tarina kuun valtioista ja keisarikunnista" vauhtia otetaan raketeilla.

Fontenelle ennustaa, että myös todellisuudessa ihminen vielä jonain päivänä pystyy keksimään lentolaitteen, jolla lennetään kuuhun - elleivät sitten Kuun asukkaat yllätä meitä ja lennä ensin tänne kuten Kolumbus yllätti amerikkalaiset.

11. Sopeutumista avaruuden ääriolosuhteissa

Kuussa asumisen ongelmaksi muodstuu se, että ilma kuussa on ohuempaa kuin maassa: "Meidän ilmamme sisältää epäilemättä tiheämpiä ja paksumpia höyryjä kuin Kuun. Jos Kuun asukas saapuisi maailmamme rajoille, hän varmasti hukkuisi heti meidän ilmaamme ja toteaisimme hänen kaatuvan kuollena maahan."

Kuun hankalaan ilmastoon ratkaisuksi löytyvät kuitenkin jo Keplerin asuttamat kraaterit. Entäpä jos kuulaiset asuvat näissä suurissa kaivoissa ja rakentavat kaupunkinsa niihin. Tällaisessa Kuun kaupungissa voisi olla kaivoksesta toiseen johtavia maanalaisia teitä. H.G. Wells nappaa runsaat kaksisataa vuotta myöhemmin ajatuksen kirjaansa "Ensimmäiset ihmiset Kuussa" (1901).

Kuun pinnalta siirrytään Venukseen, jonka lämmin ilma edellyttää sinne soveliaita asukkaita: "He muistuttavat Granadan maureja, pieniä tummia ihmisiä, auringon paahtamia, täynnä henkeä ja tulta, alati lemmenleikeissä, runoilevat ja rakastavat musiikkia, keksivät joka päivälle juhlia, tansseja ja turnajaisia." Kuumaveristen venuslaisten rinnalla meidän maurimme kuitenkin näyttäisivät kylmäverisiltä ja typeriltä kuin lappalaiset tai grönlantilaiset.

Merkuriuksessa menee heikommin. Auringon lämmöstä johtuva vilkkaus tekee heidät hulluiksi. Fontenelle epäilee, että heiltä puuttuu muisti "kuten useimmilta neekereiltä" ja koko planeetta on aurinkokunnan hullujenhuone. Saturnus taas on niin kylmä, että vaikka sen asukkaat olisivat viisaitakin, he ovat ennen muuta flegmaattisia. Vähäisimpäänkin kysymykseen vastaamiseen heiltä kuluu koko päivä.

12. Tieteellisiä tutkailuja avaruudesta

Hollantilainen Christiaan Huygens (1629-1695) yritti palauttaa keskustelua muista maailmoista ja maapallon ulkopuolisista olennoista tieteellisemmälle pohjalle vasta kolme vuotta hänen kuolemansa jälkeen julkaistussa teoksessa "Maailmankaikkeuden tutkailuja eli arveluita taivaallisista maailmoista ja niiden varustuksista" (1698).

Huygens pohtii avaruutta Descartesin tyylisellä logiikalla. Kun Descartes löysi alkupisteeksi sen, että hän itse ajattelee, Huygens totesi, että jos muiden planeettojen asukkailla oletetaan olevan järkeä, on se yleisten olosuhteiden vuoksi varsin samantapaista kuin meillä. Huygens mitätöi Keplerin hirviöt ja Kircherin enkelit ja kansoittaa avaruuden meidän kaltaisillamme olennoilla.

Yleisten olosuhteiden loogisena seurauksena muiden planeettojen olennoille on oletettava näkö- ja kuuloaisti sekä "nautinnot jotka koemme syödessämme ja sukupuolten välisessä yhteydessä". Jos ja kun muiden planeettojen olennoille oletetaan tähtitiede, he tarvitsevat myös kirjoitustaitoa: "En mene väittämään, että oletettu kirjotius olisi samanlaista, mitä me yleisesti käytämme, mutta on vaikea kuvitella mitään nerokkaampaa ja helpompaa."

Huygens pystyy kirjallisessa testamentissaan loogisesti osoittamaan, että planeetoilla voisi olla älyllisiä olentoja, heidän joukossaan geometrikkoja ja muusikoita. Jos ja kun heitä on olemassa, he asuvat yhteiskunnassa ja heillä on kädet ja jalat ja monta muuta tuttua asiaa.

Huygensin toive avaruuskeskustelun tieteellistymisestä ei kuitenkaan pääse toteutumaan. Siitä pitää huolen henkilö nimeltä Francois-Marie Arouet, kirjailijanimeltään Voltaire, joka vuonna 1752 ilmestyneessä kirjassa Mikromegas, vetää maton koko siihenastisen avaruusfilosofian alta.

13. Voltairen kosminen nauru

Voltaire tuli tunnetuksi siitä , että hän ivasi kaikkea mahdollista, eikä siksi ole yllätys, että myös avaruusolennot ja ennen kaikkea planeetta Maan asukkaat joutuvat hänen satiirisen kirurginveitsensä käsittelyyn kirjassa Mikromegas. Sattuman oikusta levättyään kolmattasataa vuotta rauhassa suomalaisilta kustantajilta, kirja ilmestyi lähes samanaikaisesti Siukosen käännöksen kanssa myös Marja Haapion suomentamana (Mikromegas, 2002).

Voltaire laskee omintakeisella yhtälöllä, että planeettojen ja muiden tähtien asukkaiden koko ja kaikki muutkin ominaisuudet ovat verrattavissa planeettojen ympärysmittojen suhteeseen. Niinpä Siriuksen herra Mikromegasin pää on 120 000 Pariisin jalan korkeudessa, kun Saturnuksen pikkumiehellä, Saturnuksen Akatemian sihteerillä se yltää vain 6 000 jalan korkeuteen. (Me ihmiskirput olemme vain 5 jalan pituisia.)

Nämä kaksi - herra Mikromegas ja Saturnuksen Akatemian sihteeri - matkustavat avaruudessa Mikromegasin johdolla, joka ymmärtää ihmeellisen hienosti gravitaation lait kaikkine veto- ja työntövoimineen. "Kuin oksastossa hyppivä lintu, hän saattoi kulkea pallolta toiselle milloin auringonsäteen avulla, milloin mukavasti komeetan kyydissä."

Siriuksen Mikromegas ja Saturnuksen Akatemian sihteeri vierailevat myös maassa, josta he sattumalta löytävät mikroskooppisen pieniä, atominkaltaisia, näkymättömän hyönteisen kokoisia olentoja, ihmisiä. Kyseessä on ranskalainen Tornionjokilaaksossa vieraillut maantieteellinen retkikunta, joka on ottanut mukaansa myös joukon lappalaistyttösiä. Siriuksen ja Saturnuksen vieraiden hämmästykseksi nämä mikroskoopilla tutkittavat kirput ilmentävät myös alkeellista älyllistä ajattelua. Siriuslainen ja saturnuslainen pystyvät jopa kommunikoimaan kirppujen kanssa opittuaan heidän yksinkertaisen kielensä.

Kaiken huipuksi maantieteellisen retkikunnan jäsenet ryhtyvät käymään tieteellistä väittelyä Aristoteleen, Descartesin, Malebranchen, Leibnizin ja Locken taivaallisista käsityksistä. Siriuksen olennon mielestä Locken kannattaja ei ole lainkaan tyhmimmästä päästä. Saturnuksen kääpiö olisi puolestaan syleillyt Locken kannattajaa, ellei kokoero olisi estänyt.

"Mutta harmiksi paikalla oli nelikulmaisessa hatussaan pieni torajyvänen, joka hiljensi kaikki muut filosofiset pieneliöt. Hän sanoi tietävänsä koko salaisuuden, sillä se löytyy Tuomas Akvinolaisen ´Summasta´. Hän katseli kahta taivaallista vierasta päästä jalkoihin ja julisti, etttä heidän persoonansa, heidän maailmansa, aurinkonsa ja tähtensä on kaikki tehty vain ihmistä varten.

Puheen kuullessaan kaksi matkalaistamme kompuroivat päin toisiaan tikahtumaisillaan siihen hillittömään nauruun, joka Homeroksen mukaan on ominaista jumalille."

Vaikka Voltaire siis tapansa mukaan pilkkaa kaikkea ja kaikkia, hän samalla tulee kirjanneeksi pääpiirteet koko siihen astisesta avaruusolentoja käsittelevästä keskustelusta, luoneeksi satiirin varjolla ensimmäisen maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistorian.

Oikeastaan koko maapallon ulkopuolisten olentojen käsittelyn voisi lopettaa tähän Voltairen Mikromegasiin, mutta se olisi nolo loppu sekä itse aiheen - maapallon ulkopuolisten olentojen - että ihmisen ihmiskeskeisen kulttuurin kannalta. Niinpä viimeisenä ikkunaluukkuna muihin maailmoihin kirjaamme vielä (Siukonen kirjurina ja minä kirjurin kirjurina) Locken, Leibnizin ja Kantin käsitykset maapallon ulkopuolisesta elämästä ja lopuksi ja loppujen lopuksi Emmanuel Swedenborgin kokemusperusteiset (nähdyn ja kuullun perusteella kirjoitetut) tiedot aurinkokuntamme asukkaista. Se luukku aukeaa, kun pääsen seuraavan kerran tietokoneelle ja omaan blogiini.

Avaruusolentojen kulttuurihistoria osa III

6. Uuden ajan aamunkoitto

"Henget voivat kuljettaa ihmisiä kuunpimennyksen aikaan varjoa pitkin Kuuhun. Matka kestää vain neljä tuntia, mutta on vaativa eikä sovellu kaikille. Uneliaita, lihavia ja pehmeitä ihmisiä ei kelpuuteta, vaan henget suosivat notkeita ja sitkeitä tyyppejä ja pitävät erityisesti kuivista vanhoista naisista. Saksalaiset miehet ovat tyystin kelpaamattomia, kun taas espanjalaisten jänteviä vartaloita vastaan hengillä ei ole mitään." (Kuumatkailua Johannes Keplerin mukaan Jyrki Siukosen kirjassa "Muissa maailmoissa - maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa").

Olermme saapuneet maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistorian kolmanteen osaan ja uuden ajan aamunkoittoon. Sen valaisi kirkkaana Giordano Brunon (1548-1600) soihtu. Giordano Bruno poltettiin roviolla ja kuolemantuomion perusteluissa mainittiin muun muassa Brunon harhaoppinen käsitys maailmankaikkeuden äärettömyydestä.

Brunon polttorovio sai Descartesin julistamaan omat aurinkokeskeiset ajatuksensa salaisiksi 50 vuodeksi kuoleman jälkeen. Galilei joutui inkvisition edessä perumaan hölmöt ideansa, että maapallo pyörii ja kiertää aurinkoa. Tanskalainen tähtitieteilijä Tyko Brahe kehitti observatoriossaan kompromissimallin, jonka mukaan aurinko kiertää maata, mutta kaikki muut planeetat kiertävät aurinkoa.

Kaukoputken keksiminen oli kuitenkin tosiasia ja lopulta kirkonkin oli alennuttava katsomaan tämän "heijastus-putken" läpi ennennäkemättömiin maailmoihin ja uuteen aurinkokeskeiseen maailmankuvaan. Galilei ja Kopernikus vaikenivat tyystin maapallon ulkopuolisesta elämästä, mutta kolmas heliosentrikko ja kaukoputkeen tuijottaja, saksalainen tähtitieteilijä Johannes Kepler (1571-1630) antoi tulla taivaan täydeltä Plutarkhoksen tyyliin kirjoitetussa kertomuksessa Somnium (Uni). Kepler menee Plutarkhostakin pidemmälle ja kuvaa kuun maisemia ikäänkuin silminnäkijän kertomuksena.

7. Henkien matkassa kuuhun

Keplerin tekstiä on pidetty ensimmäisenä "tieteellisenä" kuumatkana, mutta Siukonen luokittelee sen ennen muuta hienoksi goottilaiseksi kauhu- ja tieteistarinaksi. Keplerin unessa henget pystyvät kuljettamaan ihmisiä kuunpimennyksen varjoa pitkin kuuhun ja Keplerin unen sisällä on toinen kertomus Duracotuksen matkasta Levaniaan (kuuhun). Mitään vastaavaa kuvausta kuun eläimistöstä ei aiemmassa kirjallisuudessa ole nähty.

Jo kuun näkyvä puoli, maahan (Volvaan) katsova Subvolva on karu ja villi paikka: "Kaikki mikä syntyy maalla tai liikkuu maata pitkin saa valtavat mittasuhteet. Kasvu on hyvin nopeaa. Suunnattoman suuren ruumiin kasvun vuoksi kaikella on lyhyt elinkaari."

"Privolvan olennoilla ei ole kiinteitä asuntoja eikä vakituista asuinpaikkaa. Yhden sikäläisen päivän kuluessa ne ryömivät laumoina yli koko pallonpuoliskonsa, kukin luontonsa mukaisesti: yhdet käyttävät jalkojaan, jotka ovat pidemmät kuin meidän kameleillamme, toiset nousevat siivilleen, ja jotkut seuraavat virtaavaa vettä kelluen; tai mikäli useamman päivän odotus on tarpeen ne ryömivät luoliinsa (...) se mikä takertuu pintaan, kiehuu keskipäivän auringossa ja päätyy vaeltavien laumojen ravinnoksi."

Subvolva on kuitenkin vielä hyvin inhimillinen verrattuna kuun kääntöpuoleen Privolvaan, jossa kamppailua käydään äärimmäisissä olosuhteissa. "Yleisesti ottaen Subvolvan pallonpuolisko muistuttaa meidän kyliämme, kaupunkejamme ja puutarhojamme. Privolva taas meidän peltojamme, metsiämme ja erämaitamme."

"Ne olennot joille hengittäminen on tärkeämpää, johtavat kuuman veden kanavaa pitkin, niin että se virtaa pitkään ja vähitellen jäähtyy matkalla luoliin. Sinne ne sulkeutuvat suurimmaksi osaksi päivää ja käyttävät vettä juomanaan; illan tullen ne menevät ulos etsimään ruokaa."

"Kasvien kuori ja eläinten nahka, tai mikä sen korvaakin, muodostavat suurimman osan niiden massasta; se on sienimäinen ja huokoinen. Jos jokin kasvi nousee esiin päivän aikana, se muuttuu pinnalta kovaksi ja kärventyneeksi ja illan tullen sen kuori putoaa pois. Kaikki mikä kasvaa maasta, vaikkakin harvassa vuorten reunamilla, yleensä alkaa ja päättää elämänsä samana päivänä, niin että päivittäin nousee esiin uusi sukupolvi."

Kaikki kiertää nopeassa syklissä, kulttuurista tai henkisistä pyrkimyksistä ei Keplerin kuuolennoilla näy merkkiäkään. Käärmemäinen muoto on niissä yleisesti vallitseva. Kaiken kaikkiaan Kepler tulee kuumatkan kuvauksessaan luoneeksi ensimmäiset avaruushirviöt. H.G.Wells (1866-1946) viittaakin tieteiskertomuksessa "Ensimmäiset ihmiset kuusssa"suoraan Keplerin Somniumiin.

8. Kiertokäynnillä aurinkokunnassa

Saksalaissyntyinen katolisen kirkon pappi Athanasius Kircher (1602-1680) matkustaa vielä pidemmälle kuin Kepler, mutta hänen kohtaamansa avaruusolennot ovat täysin vastakkaisia Keplerin kuuhirviöihin nähden, sanoisinko kirkollisempia. Vuonna 1656 Kircher julkaisee kirjan "Ekstaattinen matka", jossa hän kuvailee kiertokäyntiä aurinkokuntamme eri planeetoilla ja auringossa. Kircherin ekstaattinen matka tehdään musiikin avulla.

"Matkallaan he (Kircherin kertomuksen henkilöt) eivät kohtaa fyysisiä olentoja, mutta vastaan tulee monia vertauskuvallisia henkihahmoja. He ovat planeettojen intellektejä, kolmiportaisen kaikkeuden ylimmän asteikon edustajia, Jumalan enkeleitä."

Venuksen valtameressä matkaajat kohtaavat saaren, jonka "tuoksu ylitti suitsukkeiden myskin ja mirhan". Sieltä löytyy myös jalokivien kukinnoista kasvavia puita. Merkurius taas on Jumalan nikkaroima keinotekoinen rakennelma: "maailman ylimmäinen luoja on keinotekoisesti asettanut tämän pallon ja sovittanut sen paikalleen luontoon".

Jupiterin pallo on ihana kuin se sisältäisi ambraa, kanelia, ruusuvettä ja muita hienoja ja hyvänhajuisia aineita. Se on kuitenkin hienojakoinen; paljon ilmaa ja vähän maata sisältävä koostumus ei sovellu muukalaiselle eikä ihmissuvulle.

Kircher päätyy siihen, että luojan viimeinen luomus, ihminen, on maailmankaikkeudessa yksin. Siihen on oma sanansa sanottavana kirjoituksen seuraavassa osassa (tai seuraavissa osissa, kun tämä esittely paisuu kuin kaikkeus konsanaan) ainakin Fontenellella, Huygensilla, Voltairella, Lockella, Leibnizilla, Kantilla ja lopulta Emmanuel Swedenborgilla, joka tietänee asiasta lopullisen totuuden.

Avaruusolentojen kulttuurihistoria osa II

4. Elämää kuhiseva maailmankaikkeus

"Se että maailmankaikkeus on ainoa tai paras mahdollinen, ei vielä tarkoita, että meillä pitäisi olla mukavaa." (Jyrki Siukonen: Muissa maailmoissa - maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa)

Tässä yhteydessä jätän joulun ajasta huolimatta väliin evankeliumit Jyrki Siukosen "Muissa maailmoissa - maapallon ulkopuolistojen olentojen kulttuurihistoriaa" -kirjan esittelyssä. Tosin myös Paavalilla oli sanansa sanottavana avaruusolentojen kulttuurihistoriaan: Ciceron tavoin hän totesi, että avaruudessa eletään korkeammassa olomuodossa, henkiruumiissa. Sen sijaan itse joulun päähenkilö saa jäädä kokonaan käsittelyn ulkopuolelle, koska hän oli ja on - kuten olen jo todennut - vain puolittain maapallon ulkopuolinen olento.

Ja vaikka Dante matkusti läpi sekä taivaan että helvetin piirien ja hänellä näin oli ensi käden tietoa myös avaruusolennoista ja henkimaailmoista, menee Danten teksti liiaksi runouden puolelle, jotta sitä voisi pitää luotettavana tieteellisenä selontekona. Muuten sekä Danten runoutta että koko keskiajan avaruusfilosofiaa typistää kristillisen filosofian virallinen linja.

Kirkon kivijalat rakentuivat Aristoteleen yksimaailmaisuuden ja Raamatun luomiskertomuksen varaan. Kahden näin vahvan auktoriteetin kiistäminen oli paitsi hankalaa myös uskaliasta, eikä mahdollisesti tulenarka aihe houkutellut puolustamaan vaihtoehtoisia teorioita roviolla. Suppeampaa keskustelua saatettiin toki käydä siltä pohjalta, että vaikka maailmoja oli vain yksi, niin saattoihan olla, että maailmassa eli muitakin älyllisiä olentoja kuin ihmisiä.

Näin esimerkiksi Aleksandriassa ensimmäisellä vuosisadalla vaikuttanut filosofi Filon päätyi siihen, että maailmankaikkeus kuhisee elämää, mutta osa elämästä on niin hienojakoisessa muodossa, että emme sitä havaitse:

"On välttämätöntä että maailmankaikkeus on täynnä elämää (...) Maassa ovat maaeläimet, meressä ja joissa ne, jotka asuvat vedessä, tulessa tulesta syntyneet, joita sanotaan olevan erityisesti Makedoniassa, ja taivaassa tähdet (...) ja niin myös ilman elementin on oltava täynnä eläviä olentoja, olkoonkin että ne ovat meille näkymättömiä, sillä edes ilma itse ei ole aisteillamme nähtävissä."

Filon saattoi kirjoittaa vielä ilman kirkon kivijalan painolastia, mutta pimeänä keskiaikan tähdetkin lakkasivat tuikkimasta. Vasta kun Aristoteleen asema keskiajan lopulla alkoi horjua, alkoi maailmankaikkeus uudelleen laajentua.

5. Kaikessa on kaikkea

Keskiajan lopun tärkein muiden maailmojen pohtija oli saksalainen teologi Nicolaus Cusanus (1401-1464). 1440-sivuisessa tiiliskivessä, kirjassa "Oppineesta tietämättömyydestä" hän selittää kaiken ja näin tietenkin myös maailmankaikkeuden rakenteen.

Cusanuksen mukaan kaikki sisältyy kaikkeen ja kaikessa on kaikkea. Koska Jumala on kaikkialla ja kaikessa, on maailmankaikkeus ykseys moninaisuudessa. Cusanuksen maailmankaikkeus ei ole silti ääretön, kuten kreikkalaiset atomistit esittivät, vaan rakentuu ainoastaan niistä mahdollisuuksista, joissa on aktuaalisuutta.

Vaikka Cusanuksella kaikki sisältyy kaikkeen, hän ei ollut sisäkkäisten maailmojen kannalla kuten ranskalainen matemaatikko Nicole Oresme (n.1313-1382). Oresmehan arveli jopa, että Maa, Kuu ja tähdet ovat onttoja palloja, joiden sisäpuolelta löytyisi toinen taivaskehä ja sen sisältä taas toinen maailma.

Cusanuksen mukaan kosmos muodostuu selkeästi erillisistä maailmoista. Taivaankappaleista maa oli kaiken keskipisteenä, jumalallisen draaman päänäyttämönä, kuten Raamattu kertoo. Hän piti selvänä, että muillakin planeetoilla ja tähdillä voi aktualisoitua eläviä olentoja, mutta on kokonaan toinen asia millä henkisellä tasolla nämä näytelmän sivuhenkilöt ovat.

Koska Cusanukselle Jumala on sekä tähtimaailman keskipiste että sen kehä, on loogista, että myös eri alueiden asukkaiden luonteet ovat hänestä lähtöisin - ellei sitten oleteta, että monet tähdet ja taivaalliset paikat ovat tyhjiä ja ainoastaan Maa, peräti yhtenä vähäisimmistä, on asutettu.

Maan keskeisyyden kannalta hieman ristiriitaisesti Cusanus kirjoittaa: "Otaksumme että Auringon alueella asukkaat ovat aurinkoisempia, kirkkaampia, valaistuneempia, älykkäämpiä ja jopa hengellisempiä kuin Kuun asukkaat, jotka ovat enemmän lunaatikkoja, tai Maan asukkaat, jotka ovat materiaalisempia ja painavampia."

Lopulta Cusanus ei kuitenkaan päädy pohdinnoissaan oikein mihinkään. Vaikka avaruuden ja avaruusolentojen tutkimista harrastettiin varmasti läpi keskiajan, olivat kristillinen filosofia ja Aristoteleen dogmit painolastina, joka himmensi koko tähtikartan. Summatessaan ajatteluaan Cusanus tulee sulkeneeksi koko keskiajan kehän yhteen päätelmään:

"Koska koko alue on meille tuntematon, pysyvät sen asukkaatkin meille tuntemattomina."

Avaruusolentojen kulttuurihistoriaa osa I

Kirjoja kirjaston hyllystä:

Jyrki Siukonen: Muissa maailmoissa

- maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa

Gaudeamus 2003

1. Jo muinaiset roomalaiset

"Mikään ei viittaa siihen, että me olisimme ainoat tyhmät koko maailmankaikkeudessa." (Bernard le Bovier de Fontenelle 1657-1754)

Joulun aika on erityisen otollinen ajatuksellisen kirjan äärelle hiljentymiseen. Tällainen nimenomaan jouluna ajankohtainen kirja on Jyrki Siukosen "Muissa maailmoissa - maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa". Vietetäänhän jouluna laajasti erään puolittain maapallon ulkopuolisen olennon syntymäpäivää. Tämä edelleen elossaoleva henkilö täyttää nyt 2013 tai 2016 vuotta tutkijasta riippuen. Jeesuksenhan on arveltu syntyneen todennäköisimmin vuonna 4 tai 7 ennen Kristusta.

Jyrki Siukosen maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoria esittää ensyklopedisen läpileikkauksen niistä tunnettujen matemaatikoiden, tähtitieteilijöiden, filosofien, teologien, runoilijoiden ja muiden tiedemiesten näkemyksistä, joita avaruusolennoista ja heidän levinneisyydestään on esitetty antiikin Kreikasta 1700-luvun lopulle.

Itse aihe on koettu niin tärkeäksi että lähes jokainen itseään kunnioittava filosofi Cicerosta ja Plutarkhoksesta Kepleriin, Fontenelleen ja Kircheriin sekä Lockeen, Leibniziin ja Kantiin on sotkenut lusikkansa tähän soppaan. Emmanuel Swedenborgista nyt puhumattakaan... Mutta hän onkin etulyöntiasemassa, koska on matkannut itse avaruusolentojen kanssa halki kosmoksen ja katsellut maata avaruudesta käsin.

(Eihän Emmanuel Swedenborgkaan suinkaan ollut ensimmäinen avaruusmatkailija. Miten väärässä Neil Armstrong, amerikkaklaiset ja melkein koko maailma olivatkaan uskoessaan, että ensimmäinen ihminen astui kuun pinnalle vasta 40 vuotta sitten. Ainakin "Muissa maailmoissa" -kirjan valossa koko lause: "Tämä on pieni askel ihmiselle mutta suuri ihmiskunnalle" on naurettava.)

Jyrki Siukonen itse ei ota kirjassaan kantaa kiistoihin avaruusolentojen ulkonäöstä, ei edes niiden olemisesta tai olemattomuudesta. Hän on kirjuri joka kirjaa olennoista eri aikoina esitetyt kuvaukset ja filosofiset pohdinnat hyvin luettavaksi, riemastuttavaksi kulttuurihistoriaksi, josta kaikki tylsyys loistaa poissaolollaan.

Kirja vyöryttää ensyklopediamaisesti esiin maapallon ulkopuolisen elämän historiaa samaan tapaan kuin Umberto Eco esimerkiksi Foucaultin heilurissa kuvailee erilaisten suomalaisille lukijoille tuntemattomien uusplatonististen ja okkultististen liikkeiden historiaa.

Hömpän ja Paroni Munchausenin kaltaisen hömppäkirjallisuuden Siukonen rajaa kokonaan käsittelyn ulkopuolelle. Hän kuvaa vain varteenotettavien tieteellisten ajattelijoiden käsityksiä maapallon ulkopuolisesta elämästä, muiden planeettojen, aurinkokuntien, maailmojen ja maailmankaikkeuksien asukkaista ja asutuksesta. Tämä riittää jännitysromaanin kaltaisen lukukokemuksen aiheeksi.

Siukonen vaeltaa "Muissa maailmoissa" tavalla, joka tuo mieleen dekkarin. Lukija voi arvailla pitkin matkaa, että mikähän käsitys tässä nyt loppujen lopuksi pääsee voitolle - minkä näköisiä ne maapallon ulkopuoliset olennot lopultakin ovat, mistä kaikkialta niitä löytyy, miten laajalle levinneitä ja miten yleisiä ne ovat. Pieni katsaus luodaan myös aurinkokunnassa asustavien avaruusolentojen muotiin ja kulkuneuvoihin. Hieman laajemmin selvitetään maapallon ulkopuolisten olentojen talonrakennusarkkitehtuuria.

2. Kuvittelun rajoilla, mahdollisen äärellä

"Mahdottomia elämänmuotoja voi toki tuottaa paperille, mutta niiden olemassaoloa avaruudessa olisi hankala perustella. Toisaalta emme voi tietää mikä kaikki on mahdollista..." (Jyrki Siukonen 2003)

"Emmehän me pienellä mutakakkarallamme osaa kuvitella mitään omaa käytäntöämme laajempaa." (Voltaire: Micromegas 1752)

Olemmeko me maailmankaikkeudessa yksin? Entä yötaivaalla tuikkivat lukemattomat tähdet? Eikö niissä missään muualla ole älyllistä elämää? Olisiko Jumala täydellisessä viisaudessaan luonut älyllisiä olentoja ainoastaan tälle pienelle "mutakakkareelle" kauas syrjään maailmankaikkeuden metropoleista?

Tähdet ja avaruus ovat varmasti kiehtoneet ja koetelleet jo kivikauden ihmisen ajattelukykyä ja maailmankuvaa. Ei siis ole myöskään ihme, että maailmankaikkeutta ja siinä mahdollisesti esiintyviä olentoja on pohdittu läpi filosofian ja tieteen historian.

Jo atomiteorian keksijä Demokritos (n.460 - 370 eKr.) kehitti maailmankaikkeuden mallia, joka edellytti taivaankappaleiden ja maailmojen moninaisuutta. Negaation kautta voidaan lukea, että myös muissa maailmoissa on elämää:

"Kooltaan erilaisia maailmoja on ääretön määrä. On maailmoja, joissa ei ole aurinkoa ja kuuta, toisissa aurinko ja kuu ovat suurempia kuin meillä ja joissakin aurinkoja ja kuita on useampia. (...) Jotkin maailmat kasvavat, toiset ovat kukoistuksessaan ja jotkut taas vaipumassa mailleen; yhtäällä ne ovat syntymässä, toisaalla hiipumassa. Ne tuhoutuvat törmätessään toisiinsa. Jotkin maailmat ovat vailla eläimiä ja kasveja ja kaikkea kosteutta."

Varhaisista luonnonfilosofeista Anaksagoras (n. 500-428 eKr.) selitti suoremmin mitä muissa avaruuden maailmoissa puuhataan: "...on muodostunut ihmisiä ja korkeampia eläimiä joilla on sielu. Ihmiset asuttavat kaupunkeja ja viljelevät maata kuten mekin."

Anaksagoras kehittää teorian maapallon ulkopuolisista sivilisaatioista, mutta olettaa että ihminen on kaiken mitta myös avaruuden maailmoissa. Avaruuden olennot ovat pitkälti kaltaisiamme. Tämänkaltainen ajattelu näyttää olevan valtavirtana maapallon ulkopuolisten olentojen kuvauksessa seuraavat 2000 vuotta.

Antiikin kreikkalaiset filosofithan kiistelivät innokkaasti lähes kaikesta mahdollisesta ja eräänä kiistanaiheena oli maailmojen lukumäärä. Se vaihteli Demokritoksen äärettömästä Aristoteleen (384-322 eKr.) yhteen tai Platonin (427-347 eKr.) ideaoppiin, jonka mukaan kaikkeuden perusolemus on aineeton. Platonin käsityksessä tähdet itsessään ovat eläviä olentoja:

"Harhailemattomat" tähdet ovat eläviä jumalallisia olentoja ja ikuisia. Myös ihmiselle on varattu paikka jumalten taivaassa: "Sielu joka on elänyt sille määrätyn ajan hyvin, palaa takaisin syntymätähdelleen ja saa siellä nauttia autuaasta ja miellyttävästä elämästä".

3. Science fictionia Cicerolla ja Plutarkhoksella

Eräs vanhimmista tunnetuista Science fiction -kuvitelmista on roomalaisen Marcus Tullius Ciceron (106-43 eKr.) Scipion unennäkö, joka on suomennettukin hieman yli sata vuotta sitten, vuonna 1905. Ciceron kirjassa Scipio vajoaa tavallista syvempään uneen ja katselee kaikkea "korkealta, tähtikirkkaalta, loistavalta ja ylen kirkkaalta paikalta". Tästä paikasta tuleekin mieleen tulee Seitsemässä veljeksessä esiintyvä saapasnahkatorni:

"Kun siltä paikalta katselin tähtitaivasta, kaikki oli suurta ja ihmeellistä.(...) Tähtien kehrät voittivat helposti maan suuruuden. Maa itse näytti silmissäni niin vaivaiselta, että minua alkoi suorastaan nolottaa meidän imperiumimme, joka oli aivan kuin piste sen pinnalla."

Ciceron tekstissä avaruus on paikka, jossa kuolleiden sielut elävät ruumiista irtautuneina henkiolentoina niin, että heidän ruuminnmuotonsa on entisenlainen ja tunnistettava. Cicero esittelee koko taivaiden harmonian eräänlaisen kiertokäynnin muodossa. Koko avaruus on yhdistetty yhdeksällä sisäkkäisellä piirillä tai pallolla, joista ulommaisin "on itse korkein jumala joka käsittää ja koossa pitää muita; siihen ovat kiinnitetyt nuo tähdet, jotka kiertävät ikuisilla radoillaan."

Scipio luo vielä kerran katseensa maahan ja saa muistutuksen siitä, miten pieni ja hajanainen on ihmisten asuma-alue. Turhaa on maallisen maineen ja mammonan tavoittelu vaivaisen planeetan pinnalla. Cicero itsekin sai muistutuksen tästä, sillä apurahojen sijaan vallanpitäjät murhasivat Ciceron ja irtileikatut kädet ja pää asetettiin näytteille Roomassa.

Ciceron elämäkerran kirjoittaja Plutarkhos (n.50-125 jKr) pohti itsekin elämän mahdollisuutta avaruudessa kirjoituksessa "Kasvoja kuun kehässä". Dialogissa Lambrias ja Theon pohtivat kysymystä onko kuu maan kaltainen asuttava maailma, ja jos on, niin millaisia voisivat olla kuussa asuvat ihmiset.

Plutarkhosta ei kiinnosta asuuko kuussa joku, vaan olisiko asuminen siellä ylipäätään mahdollista. Lähtökohtana ovat elämän vaatimat olosuhteet ja luonnon monimuotoisuus, diversiteetti. Asutusta vaikeuttaa auringon kuumuuden aiheuttamat haitat ja tarpeellisen sateen puuttuminen. Lambrias kuitenkin arvelee, että Kuussa voisi olla karuihin ja kuiviin oloihin sopeutuneita kasveja.

"Jos Kuussa on ihmisiä, niin he eivät välttämättä muistuta Välimeren alueen asukkaita eivätkä pelkällä tuoksulla eläviä Intian suuttomia ihmisiä, vaan he luultavasti ovat ruumiiltaan vähäisiä ja kykenevät käyttämään ravinnokseen miltei mitä tahansa."

Saksalaista tähtitieteilijää Johannes Kepleriä (1571-1630 jKr.) Plutarkhoksen teksti kiinnosti niin paljon, että hän käänsi kreikkalaisen dialogin latinaksi. Keplerin omista - samoin kuin monista muista - avaruusolennoista lisää myöhemmin.