Haudankaivaja

Syksy on ehtinyt siihen pisteeseen, että lammen pinta vetää yhä aikaisemmin iltaisin päälleen ohuen jääpeitteen kuin verhon. Aamua ja päivää kestää pidempään ennen kuin lammen pinta sulaa ja lopulta enää keskellä lampea on jääriitettä vastaan ponnistelemassa ohut avoin paikka.

Mies katsoo ikkunasta, josta avautuu maisema. Niin moneen kertaan läpi katsottu, ettei kaikkea tarvitse edes kerrata. Lampi ja lammen takana kumpuilevaa peltoa, pieniä metsiköitä, jotka kasvavat haapaa ja koivua; nyt lehtensä pudottaneet puut jännittävät ohuita oksankärkiä väreilevään ilmaan näkökyvyn rajoilla. Etäisyydessä suurempi vesistö ja sen takana metsäistä vaaraa harmaansinisenä hammastettuna teränä piirtämässä taivaalle alareunaa. Olo on sellainen, että metsän ja taivaan rajaviivaa ei tahdo saada asettumaan.

Hän kääntyy ikkunasta, kävelee vessaan ja huuhtoo kylmällä vedellä kasvojaan pitkään. Peilistä tuijottaa pöhöttynyt naama, jota olisi vaikea tunnistaa muutaman vuoden takaisesta passikuvasta. Mies kävelee takaisin huoneeseensa, pysähtyy hetkeksi ovelle ja katsoo parisänkyä, jonka toinen puolisko on tyhjä.


Hautausmaa sijaitsee puolen kilometrin päässä kylän keskustasta, toisella puolella pientä kirkonkylää kuin kerrostalo, jossa mies asuu. Hän kulkee hiljakseen talojen ohi kohti keskustaa, kääntyy hautausmaan suuntaan. Ohut tuuli pyörittää nakkikioskin edessä edellisen illan makkarapapereita ja kuolleita lehtiä, asettuu sitten. Viinakaupan suunnasta tulee vastaan kaksi miestä ruskeat muovikassit kädessä. Hän tuntee molemmat miehet ja tervehtii. Edellisillan humala näkyy vielä vastaantulijoiden kasvoilla.

Kirkon suunnasta lentää pään yli matalalta parvi siriseviä tilhiä. Marjansyöjälinnut vaeltavat taas.

Kirkko on suhteellisen uusi, 60-luvulla rakennettu ja valkoiseksi rapattu; sen rakenteesta puuttuu vanhojen kivikirkkojen mahtipontisuus. Käytännöllisyys on vallinnut herran huoneen suunnittelussakin. Sen sijaan kellotapuli tien toisella laidalla on vanha, keltaiseksi maalattu puinen torni, jonka paanukatto nousee kirkkoa korkeammaksi maamerkiksi. Tapulin ovenpielessä rapistunut yksijalkainen vaivaisukko ojentaa kylmää, anovaa kättä ohikulkijoille. Kirkkoa ympäröi vanha kiviaita, jossa yhä ovat jäljellä ruostuneet rautarenkaat hevosten kiinnittämistä varten jumalanpalveluksen ajaksi. Se kirkko, jonka ympärille aita on alunperin rakennettu, on palanut ja mielistä syöpynyt.

Mies on tehnyt työtään jo lähes kolmekymmentä vuotta. Hän on kaivanut hautoja ensin apumiehenä ja sitten varsinaisessa virassa jo silloin, kun talvella paksusta roudasta irrotettiin maata rautakangella ja lapiolla. Uuden kirkon valmistumisen aikoihin tuli helpotukseksi pieni kaivuri, jolla maa irtosi vaivattomammin, vaikka vieläkin talvisin jäinen pinta pisti vastaan. Nyt routa oli vasta muutaman sentin syvyydessä.

Hän kävelee monen tutun, omaksi työkseen tuntemansa haudan ohi varastorakennukselle ja ajaa kaivurin uudelle puolelle, sen rivin loppupäähän, mihin on merkitty uusin hauta. Paikalla hän pysäyttää koneen, kömpii ulos ohjaamosta ja kaivaa taskustaan tupakat. Nojaa kaivurin kylkeen ja sytyttää tulta. Tässä työssä ei ole kiire. Tähän päivään ei tarvitse mahtua muuta.


Päivä on terästynyt kuulaaseen loppusyksyn valoon.Aurinko tulee matalana alastomien puiden läpi, muistokiviin ja pakkasenpolttamalle keltaiselle nurmelle, joka erottaa haudat niitä reunustavista ruskeista hiekkakäytävistä.

Kirkon takaa kävelee käytävää pitkin hitaasti vanha harmaaseen ja mustaan pukeutunut nainen, kulkee tuttua reittiä muutaman rivin päässä sijaitsevalle haudalle ja pysähtyy sen eteen hetkeksi, kumartuu sitten poimimaan vaatimattoman kiven vierestä pakkasenpuremia kuolleita kukkia. Havujen keskelle maljakkoon hän asettaa kimpun kanervia.

Mies on kaivanut tuota osaa hautausmaasta toistakymmentä vuotta sitten. Siinä paikassa, vajaan kahden metrin syvyydessä ruumis on jo hyvää vauhtia mätänemässä, vaikka tämäkin maatuminen tietenkin hidastuu nyt, talven tehdessä tuloaan. Vanha nainen tuskin ajattelee näitä asioita; hänelle haudassa olevasta ihmisestä on jäljellä muisto ja kuva, miten tämä on joskus elänyt ja hengittänyt ja tehnyt omaa työtään sen ajan mikä on määrätty. Kunnes nainen viimeisen kerran on katsonut tutuksi käyneitä kasvoja, liikkumattomaksi jähmettyneitä piirteitä arkussa, kun kaikki on ollut valmiina maahanpanoon ja hauta on odottanut valmiiksi auki kaivettuna.

Haudankaivajalle tämä kaikki on tuttua, jokapäiväiseksi käynyttä jo vuosia sitten: vainaja joka hitaassa saatossa kannetaan kohti pimeänä ammottavaa, tarkasti mitattua aukkoa, surevat omaiset ryhmittyneinä haudan ympärille, hiljainen suru, pappi siunaamassa ja lopulta hän lapioimassa haudan päälle samaa hiekkaa, jonka muutamaa päivää aiemmin on kaivanut haudasta ylös.


Päivä on kaunis, ilma sellaista että on kevyt hengittää. Hautausmaalla on hiljaista niin kuin tähän aikaan vuodesta tapaa olla, vaitioloa rikkovat vain sillloin tällöin ohi ajavat autot ja pari harakkaa rähisemässä alueen reunalla ikivanhojen lehtikuusten oksilla. Jostain kuuluu talitiaisten hätäinen kutsuääni.

Kauempana, hautausmaan takaisella rinteellä, matalien omakotitalojen ja peltojen takana erottuu sama järvi, joka näkyy miehen ikkunasta. Järven rannassa muutama vene käännettynä maihin talvea varten. Vesirajassa ja matalassa rantavedessä paikka paikoin kylmän jäykistämää kaislaa. Mies on saanut tupakan loppuun, kiipeää istuimelleen ja kone hörähtää käyntiin.

Kun hauta on saatu oikeaan mittaan, kaivaja ottaa lapion ja kiipeää tikkaita pitkin alas tasoittamaan seinämiä ja pohjaa. Hän haluaa tehdä tämän työn hyvin, viimeistellä loppuun saakka valmiiksi. Vaikka työ on tuttua, rinnassa kylkiluun ja sydämen alapuolella lihasta pistää. Hengittäminen tuntuu vaikealta. Mies pitää taukoa ja kaivaa uudestaan tupakat esiin.


Hautajaiset ovat vaatimattomat. Mies kantaa arkkua oikealta puolelta edestä. Kantajina on kaikkiaan kuusi miestä. Saattojoukossa arkun takana kävelee muutama lähiomainen. On mies ennenkin arkkua kantanut, mutta tällä kertaaa työ tuntuu raskaalta. Hautaan arkku saadaan hyvin. Mies on tyytyväinen todetessaan, että haudan mitta on juuri sopiva.

Pappi puhuu pitkään. Mies ajattelee, että hänen takiaan ja hänelle. Silti sanoissa on paljon tyhjää. Ei tee mieli kuunnella. Veisataan virsi. Lasketaan haudan päälle muovikansi ja kannelle seppeleitä. Mies laskee omansa nsimmäisenä, lukee tekstin ja suoristaa nauhat. Illalla kun hautajaisvieraat ovat lähteneet, mies tulee uudestaan hautausmaalle ja alkaa luoda hautaa umpeen.


Yö on kääntynyt seuraavan vuorokauden puolelle. Mies kävelee eteenpäin peltoja halkovaa pimeänmustaa tietä. Hän kävelee tuttuun paikkaan, jossa rautatie halkoo kulkureitin. Pimeässä erottuvat vain etäistä kaupungin valoa heijastavat lähestymismerkit. Päivällä tässä paikassa levittäytyy maisema: pellot, pienet lammet notkopaikoissa ja kauempana metsäiset vaarat, joiden ääriviivat nytkin hahmottuvat taivaanrajassa.

Mies pysähtyy, seisoo tässä paikassa pitkään, hengittää. Avaruus tulee keuhkoihin, kylmä viiltää. Kaukaa erottuu tasainen kohina, jossa yhdistyvät kirkonkylän ja etäisen moottoritien äänet kevyeksi matoksi. Kirkkaalla taivaalla erottuvat tähdet ja melkein täysi kuu. Hytisyttää. Saappaiden alla narskahtelee routainen tienpinta ja ohuiden lätäköiden murtuva jää.

Sisällä huoneessa hän antaa pimeyden viipyä. Lojuu vaatteet päällä selällään sängyssä ja antaa tupakan savuta loppuun, makaa vielä pitkään silmät auki ja tuijottaa kattoon. Viereinen puoli sängystä on tyhjä, pysyy tyhjänä.

Pöytälaatikon runot V - Kolmannet 10 runoa

XXI

Olen kieli
menetän merkitystäni
sana sanalta:
anna minä kosketan kämmenellä
rintojasi

alussa oli
joku muu rakentamassa nämä asumukset
kaupungin, tulin toisaalta
en viihdy, kaduista tulee karttoja
nimiluetteloita, miksi viihtyisinkään
joku muu on tehnyt kaiken tärkeän täällä
jäljelle jää puheen yritys

lause on valmis
kun se on tarpeeksi lyhyt
minä olen valmis
kun en enää kaipaa pois

miten kauan siitä on
kun viimeksi olimme sängyssä
sillä tavalla
että omat äänet eivät häirinneet
kieli kieltä etsien, puhumatta

tuleeko meidän jälkeemme enää ketään
rakkaani, Babel
tekemään käyttökelpoista taloa
kahden ihmisen asuntoa

XXII

Alkuperäinen
kieli on eläimen kuva
kalliomaalaus, noitarumpu
joiku ja loitsu
pimeässä lähestyn sen syvintä olemusta
sinua rakkaani
yhteyttä naiseen, naaraaseen

alkupurkausta
yhteyttä jumalaiseen sinussa
meissä jumalaan
toistelemme sanoja: tahtoo, tahto
on kosketus on hyppy
on tämä maailma, sen rajapiste
jossa ei vielä vihaa
edes pelkoa tällä hetkellä
vain
elämisen sokeus, hapuilu
ei muuta

pyhyys mikä syntyy
pyhä kosketus, paritteluelimet
luola, talo, kirkko ja kohtu
saarnaan sinulle kaikkeus
kuuletko huokaukset
jotka eivät vuoda verta
vaan siemennestettä
henkien liike, yö, pimeän keskellä
kahdesta kehosta lähtevä valo

höpistä tätä mantraa
uskon että sielu virtaa
ihminen virtaa toiseen
ja aurat polttavat ihoon
pysyvän merkin
että meitä on kaksi, pyhä luku
maan ja taivaan avioliitto

XXIII

Onko muuta, tarvitaanko muuta
ihot, läsnäolo, unohdus
maailmankaikkeus on kaukana
syvällä tai korkealla
tarkemmin:
sisältä, maan sydämestä
virtaa laava, nousee uusi rotu
kaksijalkainen

kahdesta alkuihmisestä, savesta syntyneestä
syntyy kansa, kaikki kansat
syvällä
varhaislapsuuden hämärässä, alitajunnassa
on alkuperäinen muisti
sitä kosketamme kun kosketamme toisiamme
sinä minua, minä sinua
mieli olemisensa rajoja
kirkkautta
joka välähtää tähdenlennossa
meteorissa, öisen taivaan halkaisevassa
suihkukoneen vanassa

hetkeksi on mahdollista unohtaa
olemisen kipeys, paino ja keveys

sietämätön ahdistus
tyhjyydestä jonka keskelle
jokainen ihminen on heitetty
kamppailemaan virran mukana
virtaa vastaan
kunnes virtaan hukumme

pimeän pelko, yksinäisyys laumassa
tällä hetkellä sekään ei tunnu



XXIV

Petojen keskellä elän yksin
pimeydessä, arka tulenpitäjä
pelkään luolassakin eläimen ääniä
vaistoissa, unissa kertautuvia
hätkähtelen, valvon
lauma nukkuu

pelkään;
ollapa minulla sinapinsiemen
olisin puu, olisi rohkeutta
uskoisin hyvään ja pahaan,
petoihin, pimeän voimiin
saatanaan ja jumalaan
ihmisten mielessä riehuvaan sotaan

muistan seinäkirjoituksen, huoneentaulun
vanhemman kuin aika, opin sen
paljon ennen kuin osasin lukea:
"Elämä on taistelua!"

luolassakin
takerrun toisiin, laumaan
en jaksa elää näin
etsin naarasta, toista ihmistä
tähän ainoaan en jaksa uskoa:
itseeni, lahoon ruuheen
en vapauteen, en rakkauteen
kölipuu vettyy

XXV

Idealismit ovat kuolleet
purjehduskausi ohi
onttojen laivojen pohjan läpi kasvaa ruoho
saarikoski ja platon
keskustelevat matojen anatomiasta

eläimen ääniä
ja tuli sammuu, nuotio hehkuu
sinistä liekkiä
käännän sille selkäni
katson tulen varjoon mieluummin kuin tuleen
(platon hätkähtää, mutta ei herää)

tahtoisin maalata luolan seinään
alkeellisen kuvan, merkin
metsästäjän ja eläimennahan, parittelun
hedelmällisyyden ja saalisonnen
tahtoni vain on liian heikko
huono usko

(ihminen
eläimen ja yli-ihmisen välille
jännittynyt)

XXVI

Elän kuin kivi
puhun kuin kivi
olen menettänyt monta rakkautta
ja rakkauden aikomusta siihen
että ihmiset eivät jaksa kuunnella
minua ikäänkuin olisin kivi
joka hetki kun toteudun
olen niin mykkä
niin kaltaiseni
että aina eivät kivetkään
jaksa puolustaa minua

voiko ihmistä olla
runon muotoisena
itsensä muotoisena olemassa
ilman
että siitä tulee vaativa taival
selittää maailman syntyä, synnytystä
syntymistä tähän tiheikköön
risukasaan
jossa kaikki hiljaiset oksat
hakataan irti
uhrataan kielen herkkyys ja tiheys

XXVII

Kipupisteet I

Otti, kosketti jokin,
lensi vaappuen likainen lintu
varis
tätä lakeutta,
rinnassa kiersi särmikäs
musta kivi.

yritin löytää uudelleen
jonkin kauan sitten hukkuneen,
naarattiin monta päivää
nostettiin pintaan
kylmennyt, sininen ruumis,
vaiikka miten hierottiin ihoa
tunto ei palannut
ennen kuin lintu lensi.

Hitaasti, kipeästi tuli tunto.

XXVIII

Kipupisteet II

Katkeaa lehmän kinnerjänne

en ole ennen tuntennut näin
kipua, kipupistettä,
löytyy kipeä kohta
ihonalainen, suljettu haava,
purkautuu lehmän turvasta
möreä huuto
napsahtaa jänne.

XXIX

Kipupisteet III

Tuli tiiineeksi emo,
kantoi kylmää kiveä kohdussaan
kuukausikaupalla,
puri huulensa verille
painoi kynnet käden sisään.

Puristi, pusersi emo
pakotti ulos
sen mikä kylmäsi.

Kiersi rinnassani kipuisa kivi
aamuntulon odotuksesta
olin raskas.

XX

Ejakulaatio

Kirpaisi, kirvoitti kivun:
silmissä pelokkaan eläimen hätä
kiinnijäänyt, nalkissa, seivästetty
vartaassa hitaasti kysyvä saalis
neitsyys kolmen minuutin takana

ja jo nyt
mies leikkaamassa häpykarvoja muistoksi
sinulta, joka uskoit, uskalsit, pelkäsit,
lupasi opettaa kauniisti, varovasti
tuli ja otti.

Menetit jotain mitä ei voi menettää
hätäilet ja minä yhtä hätäisenä
osaamattomana,
yhtä paljon pelkään tätä kaikkea
vaikka olen tehnyt jo ennen.

Purkautumisen jälkeen olen tyhjä.

Vaelluskirjaa 20.3.2014 - Kävelyvaellus osa III

VII Valoa kohti

Tulen sahanpurupolulta kylätielle ja jatkan sitä kuvittelemani kylän suuntaan. Yhytän kolme käpytikkaa parinkymmenen metrin päässä toisistaan. Yksi syö urpuja koivunlatvasta, toinen askartelee kävyn kanssa sähkölinjassa ja kolmas koputtelee valopylvään kylkeä. Fasaani pelästyttää minut pakohuudollaan ja lentää yskien etäämmäs pellolle. Olo on tyhjä ja melkein onnellinen kaiken ahdistuksessa kieriskelyn jälkeen.

Tommi soittaa ja katkaisee yksinäisyyden kehän: "Mitä hallintomies..." "Tuota, puhelin piippaa akun loppumista, tämä taitaa katketa, moi" Valitsemani tie on väärä ja tulen maantielle puolen kilometrin päähän keskustasta. Käyn kirjastossa ja saan selville että se rauta jolla hevosen kavioita puhdistetaan on yksinkertaisesti kaviorauta. Kyllä kirjastossa tiedetään.

Jatkan Kaukolanrantaan. Joki on jään ja lumen peitossa. Istumakivessä kapea kaistale sulaa laitaa. Siihen istun katselemaan takatalvea tai kevättä, kumpana tämän nyt haluaa nähdä. Aurinko hohtaa vaimeasti harmaanharmaan kermaisen pilviverhon läpi. Talitiaiset ja viherpeipot laulavat kevättä. Kaksi mustavarista lentää kalmanhiljaisina yli. Fasaani lentää matalalla joen yli iskien siivillään alkuvauhdin ja liitäen sitten loppumatkan tälle rannalle kuin purjelentokone.

Juon termoksen tyhjäksi jo kylmentynyttä kahvia ja käännyn kotiinpäin, kuljen valtatielle ja sen ali Mällikkäläntielle ja siitä kotia kohti. Vielä kerran kotimatkalla ajatus askartelee yksinäisyydessä ja yhteydettömyydessä, vaikka epätoivo on päivän mittaan jo antanut periksi. Mietin kadonneita yhteyksiäni.

Minähän perustin 90-luvun lopulla Yhteys-ryhmänkin. Siihen kokosin alunperin muutamia lappilaisia ammattimaisia taiteentekijöitä "kadulla vastaantulon periaatteella" ja järjestimme vuosien varrella näyttelyitä pitkin Suomea periaatteessa Helsinki-Tampere-Turku Bermudan kolmion ulkopuolella. (Yksi näyttely osui sen sisäpuolellekin, kun Jouni Ojutkangas omisti jossain välissä koulun Alastarosta.)

Yhteys-ryhmän kautta yhteydet taiteilijoiden välillä säilyivät toistakymmentä vuotta vaikka esimerkiksi itse muutin henkiseen maanpakoon Kemistä jo 2001. Mutta viime vuosina tämäkään Yhteys ei ole enää toiminut. Viimeinen näyttely oli Kemissä pari vuotta sitten ja tauluni edelleen tällä näyttelymatkalla Oulun Kulttuurisiiloon varastoituna.

Niin vähä vähältä vuosien mittaan yhteydet ovat yksi kerrallaan katkenneet Ja nyt kun kävelen kotiin tunnen olevani täysin yksin, vaikka Tommi soittaa uudelleen. Ja tällä kertaa akku todellakin loppuu ja puhelu katkeaa. Niin, poden yksinäisyyttä, mutta ahdistuksen olen jättänyt jonnekin metsään.

Ja kotiin päästyäni jaksan taas hengittää ja seinät lakkaavat kaatumasta päälle. Ja kun saan puhellimen laturiin muuan kolmas ystävä soittaa ja huomaan että ystäviä sittenkin on enemmän kuin nämä kaksi, jotka soittavat lähes päivittäin, ja äiti, joka soittaa sunnuntaisin. Kun poden yksinäisyyttäni ääneen puhelimessa, minut luvataan hakea henkiseen suojakotiin toiselle puolelle Suomea Lahteen.

Ja viikonloppuna tulee äiti ja velipoika vaimoineen, ensimmäiset vieraat tupaantuliaisiin ja kun vihdoin päätän kävelyvaelluksen kirjoittamisen olen jo Lahdessa päivähoidossa ystävien luona. Ja kevätaurinko paistaa ja maanisdepressiivinen rajatila on kääntynyt depressiosta kevätaurinkoisiksi päiviksi ja muuttolintujen saapumisen innostamaksi kevään odotukseksi. Minulla on vihdoin seuraa enkä joudu enää höpisemään Ylistarossa seinille yksin.

Vaelluskirjaa 20.3.2014 - Kävelyvaellus osa II

IV Riihellä

Pellolla on pari uhanalaista latoa edelleen pystyssä, mutta täällä metsässä, mäen reunalla on latoa suurempi harmaalautainen rakennus, jonka luona pysähdyn jälleen kuuntelemaan ja ihmettelemään. Siitä on 40 vuotta kun olen viimeksi oleillut maatalossa ja oikosulku aivoista estää saamasta mieleen mikä sen rakennuksen nimi on, joka on latoa suurempi ja jossa leikkuupuimuria pidetään.

Soitan kansanperinnetieteilijälle töihin, eikä hän ilahdu kysymyksistäni. ”Mikä on tämä latoa suurempi harmaa ikkunaton rakennus metsän laidassa peltojen läheisyydessä, jossa keskellä molempia pitkiä sivuja on pariovet kulkea rakennuksen läpi? Siitä on katto romahtanut niin että jäljellä on vain harjakaton tukihirret. Katto- ja lattialaudat on sahattu polttopuiksi. Siinä on säilytetty leikkuupuimuria.” ”Se on riihi.” ”Kun tämän riihen ovenpielessä on haka, niin mikä on tuo U:n muotoinen ruostunut rauta, joka isketään oven pieleen ja johon haka pujotetaan, että ovi pysyy kiinni?” ”Se on säppi. Ovi laitetaan säppiin ja hullut pistetään säppien taakse.” ”Mikä on tämä säpissä roikkuva molemmista päistä teroitettu ja eri tavalla mutkalle väännetty rauta? Tiedän mitä sillä tehdään, puhdistetaan hevosen kavioita, mutta en muista sen nimeä. Sitä kysytään usein ristisanatehtävissä.” ”Minulle tuli nyt asiakas, hei.”

Olen vain tässä, intiaanikyykyssä ladon pielessä ja kuuntelen mahdollista kevättä, vaikka nyt on takatalvi ja uutta lunta tullut maahan kymmenkunta senttiä, pohdin. Pohdin ladon historiaa ja sen yksinäisyyttä täällä metsänlaidassa, etäällä maatilan päärakennuksista, joita en ole nähnyt matkani varrella missään. Unohdusta, hylätyksi tulemisen tunnetta. Olen kuitenkin saanut puhelimella yhteyden ihmiskuntaan ja ryhdyn miettimään puhelimen ja viestinnän merkitystä ja syytä tähän omaan yksinäisyyteeni. Pari ystäväähän on kuitenkin soittanut minulle edelleen lähes päivittäin ja äiti on soittanut kerran viikossa, joten ei minun pitäisi olla täällä Ylistarossa ja kotonani niin yksinäinen kuin olen. Mutta kun marraskuussa vietin viikon tupaantuliaisia ja syntymäpäiviäni, eikä kukaan tullut, eikä kukaan Tommia lukuun ottamatta ole tullut sen jälkeenkään muuta kuin jonkin asian - kuten muutossa unohtuneiden tavaroiden - kanssa. Siitä muutosta on pian neljä kuukautta.

Ihmettelen tätä, miten ystäväni ovat kadonneet taivaan tuuliin viimeistään Ylistaroon muuton jälkeen. Minulta, kun valitan yksinäisyyttäni, kysellään: ”Mitä olet itse tehnyt, jos ystäväsi ovat hävinneet?” Siinäpä se. Jos tietäisin en ihmettelisi. Lopullinen kato alkoi käydä heti marraskuun alussa Ylistaroon muuttaessani. Tietääkseni en ole hirveästi soitellut ihmisille öisin, en puhunut sopimattomia ympäriinsä enkä ympäripäissään. Ainoa mikä on olennaisesti muuttunut on, että minulla ei ole nettiä, pystyn olemaan kuulolla ihmiskuntaan vain kirjastojen aukioloaikaan. Silloin muut ovat omissa töissään tai toimissaan, enimmäkseen.

 

V Paikan siimeksessä

Mietin yksinäisyyttä vaikka juuri yritän selättää sitä – ja juuri siksi. Tässä yksinäisen riihen siimeksessä yksinäinen vaeltaja istuu intiaanikyykyssä ja miettii. Jokin vikahan tässä tilanteessa tai minussa on oltava; muuten en tähän yksinäisyyden tunteeseen olisi joutunutkaan. Yksinäinen tiainen laulaa soidinääntä puussa kevättä rinnassa, mutta vailla puolisoa, toistaiseksi. Tämä tunne on käytävä läpi, se on selitettävä itselleen, että siitä pääsisi yli, mietin. Ja mietin lisää yksinäisyyttä ja ahdistusta, joka on kalvanut luita ja ytimiä talvenselän yli, niin että olen nyt paniikin partaalla tässä: metsässä, kuitenkin suojassa...

Muistelen 1990-lukua, jolloin myös elin yksinäisyyden aikaa, tuolloin Kemissä. Koko 90-luvulla minulla ei ollut puhelinta. Asuin puutalon vinttihuoneessa. Alaovi oli lukossa ja ihmiset joutuivat kylään tullakseen heittelemään kiviä toisen kerroksen ikkunaani. Ja lakkasivat käymästä sitten kun kännykät keksittiin. 90-luvun alun tapasin ihmisiä kulttuurikapakoissa, lopulta kun kännykkäkausi oli saanut kaikki valtoihinsa, en enää tiennyt missä kaverit kulloinkin kulkivat, ikkunoihini ei heitelty kiviä, ystävät katosivat. Muuan sinnikäs hieman toistasataa kiloa painava ihailijatar kyllä yritti sisään palotikkaitakin pitkin niin että tikkaat piti sahata poikki 2,5 metrin korkeudelta, jonka seurauksena ihailijatar paukutteli rautakangella alakerran seinistä mineriitit hajalle ja löi yhdestä ikkunasta ruudut alakerran vuokralaisen sänkyyn keskellä yötä.

Niin, joku ystäväni vihjaisi skypestä. Että se on ilmainen ja ihmiset skypettävät nykyään tietokoneella kun siinä on kuvakin. Minä en tiedä mikä koko skype on. Kaksi kertaa olen nähnyt käytettävän sellaista. En kyllä myöskään tiedä mikä twitter on, vaikka jostain sellaisesta puhutaan nykyään radiossa ja tv:ssä päivittäin. Olen jäänyt viime vuosituhannelle. Olen iloinen että minulla on nykyään vuosituhannen vaihteen Nokia-kännykkä. Ongelmana vain on että en itse kykene noin kolmeen viikkoon kuukaudesta soittamaan kenellekään, kun prepaidista on puheaika ja taskusta rahat loppu. Eikä kukaan soita minulle (kahta ihmistä ja äitiä lukuunottamatta).

Oivallan että vika ei ehkä olekaan ystävissäni tai minussa vaan yhteyksissäni. Modernin teknologian kannalta olen lähes yhteydettömässä tilassa ja se kai johtaa siihen, ettei ketään yhteydenpito kiinnostakaan. Ystävät katoavat koska olen enimmäkseen yksisuuntaisen puhelimen, ainoana tv-kanavana näkyvän kakkosen ja kanavansiirrolta jumiutuneen radionauhurin Radio Puheen varassa yhteydessäni muihin ihmisiin.

 

Olen riihen varjossa istunut niin pitkään että vain nivelet naristen pääsen ylös, eikä minulla tunnu olevan jalkoja ollenkaan. Kun jalat vihdoin löytyvät, kierrän termoksen kupin takaisin kannen päälle, pakkaan kahvitermoksen kassiini, päätän sittenkin ottaa valokuvan haasta ja säpistä ja siinä roikkuvasta raudasta, jolla puhdistetaan hevosten kavioita. Ikään kuin valokuvaisin. Senhän voi tehdä ilman filmiäkin. Ja lähden jatkamaan matkaa tähän asti minulle kulkemattomia polkuja pitkin.

V Hiihtoladulla

Jatkan matkaa polkua pitkin pellon reunaa, siitä kärrytietä metsäniemekkeen ympäri eteenpäin. Tulen kävelytien risteyksen joka varsinaisesti on ohikulkevan hiihtoladun sahanpurutettu ura. Risteyksestä otan suunnan kirkonkylää kohti. Kuljen uraa pitkin kahden peltokaistaleen välissä. Katselen peltoja: ei lintuakaan. Yhtään kiurua en ole vielä kuullut ja hetkellinen takatalvi on palauttanut takaisin etelämpään vielä kuulemattomatkin.

Tulen kävelypolkua – joka ei ole polku vaan ladunpohja – metsän sisään ja uuteen risteykseen. Ymmärrän että tässä ladun täytyy tehdä lenkki, joten voin jatkaa kumpaan suuntaan tahansa, ja niin aion jatkaakin. Risteyskohdassa minut yllättää kuitenkin paskahuusi. Päättelen että latureitti voi olla enintään parin kilometrin mittainen, mutta hätäisimmille hiihtäjille tänne reitin puoliväliin on laitettu moderni huussi, jotta he voivat paskoa rauhassa odottaen jälkijoukkoa saapuvaksi paikalle. Jotain hyvää Seinäjoen kaupunki sentään on saanut aikaan sen jälkeen kun Ylistaron kunta neljä vuotta sitten liitettiin Seinäjokeen: Palvelut on lakkautettu pääosin, mutta tilalle on saatu paskahuusi keskelle metsää kilometrin päähän kylältä.

Minä en käytä tätä Seinäjoen kaupungin palvelua, vaan kusaisen huussin taakse ja kuuntelen samalla linnunääniä, tiaisia lähipuissa. Niillä soi äkkinäisestä lumen uudelleentulosta huolimatta kevään sointi linnunlaulussa, kiihkoa ja kaipausta. Kaipauksesta en tällä etapilla nyt puhu, vaan jatkan matkaani jompaankumpaan suuntaan valiten vahingossa oikean.

Kuljen eteenpäin ja yksinäisyys siinä kävellessä ja miettiessä lyö sittenkin halolla päähän. Muistan tuttavan sanat taannoin: Yksinäisyyteen kuolee Suomessa joka päivä vähintään yksi vanhus. Yksinäisyys on kuolemanvakava sairaus. Minä poden kuolemaan rinnastettavaa syli-ikävää. Tuttava aikoi ryhtyä mielenterveysongelmastaan huolimatta ja sen tähden vapaaehtoiseksi yksinäisten vanhusten seuranpitäjäksi. Maanisdepressiivisyydestä johtuva eläkkeellä olo antoi aikaa ja omat yksinäisyyden kokemukset potentiaalia tähän tukityöhön.
 

”Kaksi vuotta olin Kemiin muutettuani sairaudestani johtuen täysin yksin. Minä tiedän mitä yksinäisyys on”, hän kertoi. Lohdutti kun podin omaa pahinta yksinäisyyttäni kevättalvella paeten välillä henki kurkussa Ylistarosta äitini siipien suojaan. Silloin ajattelin, että ne jotka eivät koskaan yksinäisyyttä, pakotettua yksinäisyyttä, ole koskaan kohdanneetkaan eivät voi tietää miten tappavalta se voi tuntua, se että puhelin on mykkä ja seinät kaatuvat päälle ja ulkona ei kelien ja ahdistuksen tähden jaksa liikkua, eikä jaksa nostaa rullaverhoja ylös aamuisin.. Niin, minun ikäisillänihän on yleensä perheet, ystäviä, tukiryhmiä, verkostoja, minä vain olen ollut talven yli hyvin heikon narun varassa, se naru on muistuttanut hirttoköyttä.

Yksinäisyys ei anna periksi. Se huutaa päässä ja koputtelee sisältä päin rintakehään kunnes äärimmäisessä pisteessä itsesuojeluvaisto alkaa toimia.

VI Yllättävä kohtaaminen

Arvioni mukaan lähestyn asutusta, kun vastaani tulee yllättäen ihminen, ensimmäinen ihminen tänään, jos autojen metallikuorien sisään suojautuneita ei lasketa. Noin äitini ikäinen ripeä harmaahapsinen mummo kävelee pitkin kävelypolkua minua kohti. Äitini kyllä närkästyisi jos lukisi tämän ja sanoisin vanhus. Hän ohittaessaan katsoo kohti ja niin hampaitteni aidan takaa lipsahtaa ensimmäistä kertaa moneen päivään elävälle ihmiselle lause.

Kysyn mihin päin pitäisi mennä että pääsen kylälle ja mihin päin nyt kulkemani kävelytie johtaa. Hän sanoo, että yhtä hyvin voin mennä siihen suuntaan mistä olen tullut tai tähän, tämä tekee ympyrän ja päätyy samaan pisteeseen. Sanon, että en ensinkään ole tullut ”täältä päin” vaan Asemanseudulta metsän poikki ja polkuja pitkin, enkä ole koskaan ennen ollut täällä. Hän hämmästyy tätä vähän. Kysyn pitkäkö lenkki tämä sitten on. Noin pari kilometriä.
 

Hän: ”Lähdin katsomaan pääsisikö täällä kävelemään, mutta jälkiä onkin täällä paljon.” Minä: ”Koiranulkoiluttajia näköjään liikkuu täällä. Minä tulin metsän kautta kun täällä ei tuule niin paljon kuin tuolla aukealla.” Hän: ”Niin, tuolla aukialla kyllä tuuloo.” Minä: ”Täällä on kyllä ihan kaunis päivä, kun aurinkokin paistaa. Hyvää kevättä.”

Hyvänen aika. Minähän olen puhunut ihmisen kanssa muuallakin kuin kaupassa kassalle (kiitos, ei tarvitse kuittia), kirjastossa virkailijalle (menisin nettiin... pääsenkö vessaan...) ja puhelimessa (tommi soittaa: mitä hallintomies...minä: poden yksinäisyyttä, nyt loppuu akku)!

Vaelluskirjaa 20.3.2014 - Kävelyvaellus osa I

Kevätpäiväntasaus

I Metsän löytäminen

Olen pakannut kassiini muistivihon ja termokseen kahvia. Ripustan kiikarikotelon roikkumaan olkapäältä ja lähden. Lähden kävelemään metsää kohti. Niin, olen löytänyt Ylistarosta metsän ja reitin miten metsään voi päästä. Olen tarkistanut kartasta, että metsän läpi kuljettuaan pääsee asuntoalueelle ja siitä eteenpäin kirkonkylän keskustaan.

Kuljen Möllintien päähän, siitä linja-autopysäkille ja pysäkin kohdalta yli tien. Metsään lähtee tästä epätasainen tukkitien ura, vain muutaman kerran jollain metsäkoneella ajettu. Tavallaan polku tai kaksi rinnakkaista polkua pyöränakselin verran erossa toisistaan. Kun on satanut lunta on vaikea nähdä millaiseen paikkaan astuu ja jalat lipsahtelevat. Jalassa on kumisaappaat koska lumen alla on jääpaikkoja, ohutta jäätä ja sen alla äkkiä lätäkössä suovesi.

Olen kulkenut polun alkua kahdesti aiemmin ja tiedän että polku paranee kauempana, parinsadan metrin päässä. Sinne kuljin ensimmäisellä kerralla reitin löytäessäni, mutta silloin lähdin kotoa vasta kun oli jo hämärää ja oli palattava täältä takaisin. Toissapäivänä yritin uudelleen, mutta yksinäisyysahdistus alkoi huimata, pysäytti minut ja löi kyykkyyn niin että hädin tuskin pystyin hengittämään. Yritin kolmasti nousta ylös, mutta huimasi, lumi sokaisi silmät enkä pystynyt etenemään. Rintakehässä kiersi jokin sanaton hätä. Jouduin palaamaan omia jälkiäni pitkin takaisin.

Kun olen päässyt sen verran metsään, että valtatien liikenne on lakannut repimästä korvia, pysähdyn ensimmäisen kerran kuuntelemaan. Katselen metsää, joka oikeastaan ei ole mikään metsä. Tässä on ollut räme, joka on nujerrettu parin metrin syvyisillä suo-ojilla. Siihen on istutettu puupelto, mäntyä tasaisin välein kasvamaan ja tuottamaan rahaa omistajalleen. Männyt ovat nuoria, keskenkasvuisia ja tasamittaisia.

Ajattelen, että tällaisessa metsässä ei viihdy lintukaan, mutta olen väärässä. Alkaa kuulua hiljaista kutsuääntä. Pieni parvi hippiäisiä ja tiaisia liikehtii puissa. Utelias talitiainen tulee katsomaan outoa kulkijaa läheltä. Kauempana puussa hyörii hömötiainen ja hippiäiset ääntelevät etäämpänä näkymättömissä.

II

Kävelen eteenpäin ja mietin kävellessä ajatuksiani kun kulku-ura paranee kuljettavammaksi. Mietin puupeltoa ja mäntyrämettä. Ajattelen että ympärillä levittäytyy puutarha, sillä nämä puuthan ovat istutettuja ja kasvavat tasamittaisina kuin sotilaat riveissä ja jonoissa. Siinä on kokonainen prikaati varusmiehiä seisomassa asennossa, jalostettuja, valioluokkaa rodullisesti. Ihmettelenkin äidinkieltä; miksi ihmeessä puutarhuria nimitetään puutarhuriksi? Eihän hänellä ole juuri mitään tekemistä puiden kanssa. Puutarhoja on enimmäkseen pihoissa, joista puut on kaadettu ja tilalla kasvaa nurmi. Puutarhuri kasvattaa enimmäkseen kaikkea muuta kuin puita: kukkia, marjapensaita ja sen sellaista. Kasvitarhuriksihan häntä ennemmin pitäisi nimittää. No nykyäänhän on keksitty puutarhurille sivistyneempikin nimi, hortonomi. Se särähtää korvaan horolta.

Mietin muutakin. Mietin yksinäisyyttäni joka talven mittaan on syventynyt lähes psykoosin partaalle hetkittäin. Olen ihmetellyt miksi ystävät ovat lakanneet soittamasta, miksi yhteydet ovat katkenneet kaikkialle pian Ylistaroon muuton jälkeen. Tunnen yksinäisyyden ja ahdistuksen kehän ympärilläni nytkin, metsässä, missä yritän antaa sille köniin, seuranani metsän linnut.

Ajattelen että tämä yksinäisyys kehii ahdistusta ja ahdistus kutoo yksinäisyyden seittiä ympärilleni ja tähän koteloon olen ollut viimeiset viikot tukehtumassa. Että itse kehitän tätä yksinäisyyden tunnetta itsessäni ja luon tätä ahdistusta joka kasvaa ja levittäytyy sitten ympärilleni.

Mutta kuitenkin olen itse voimaton, pulassa. Sitä alussa jotenkin itse luo ahdistuksensa ja yksinäisyytensä, mutta kun kelkka on kerran lähtenyt liikkeelle ja pyörii kehäänsä, ei jarruja eikä ohjaimia enää löydy, että saisi tämän kierteen pysäytettyä. Lopulta kun on katsellut päälle kaatuvia seiniä asunnolla riittävän pitkään, ahdistuksen kehä tunkeutuu ohimoon kuin poraisi reikää omaan päähänsä. Siitä tulee linnunpönttö - ja viheltää. Ja itse yrittää karkuun edes jonnekin ulos - jos jaksaa.

III

Tulen pienten peltosuikaleiden välistä siihen paikkaan jonka olen katsonut kartasta. Asutuksen reunametsikköön. Tässä edessä avautuu laaja kallioinen mäki ja sen ympäri kulkee leveä kunnostettu kävelypolku. Toiselle kädelle kävelytie vie mäen taakse omakotialueelle, toiseen suuntaan en ole varma minne se johtaa. Päätän lähteä sinne päin.

Ensin seisahdun kuitenkin hetkeksi ja katselen kukkulaa. Tällä mäellä kasvaa oikeita puita, vanhoja mäntyjä ja lahovikaisia haapoja, joiden kylkiä tikat ovat vuosien saatossa kolonneet. Minulla on mukana kassissa äidiltä lainassa oleva idioottikamera, ja tekisi mieli kuvata jotain, mutta kamera syö filmiä jonka kehittäminen on sen verran kallista, ettei näitä kuvia koskaan luultavasti tulisi teetettyä. Katselen vain.

Jatkan metsikön ja pellon välissä menevää kulku-uraa jossa on jäljet jonkinlaisista kärryistä. Jäljet hämmästyttävät, koska kärryä ei näyttäisi vetäneen hevonen vaan ihminen. Ainakin urien välissä kulkee ihmisen jalanjäljet. No ehkä hevonen kuitenkin on mennyt edellä ja mies kärryjen perässä niin että hevosen jäljet ovat peittyneet askelten jälkiin. Melko oudolta nuo jäljet kuitenkin näyttävät ja mitä ihmeen tarkoitusta varten täältä ylipäätään on tarvinnut kaksipyöräisillä kärryillä mennä. Ajattelen että tämä on taas näitä ylistarolaisia erikoisuuksia.

Oikaisen mäen laidasta kulkutieltä ylös mäelle pienempää polkua pitkin ja tulen seuraavaan pysähdyspaikkaan.

Ensimmäinen kirja

Tammikuu

Tein lumiseen metsään nuotion. Paistoin makkaroita. Katselin aurinkoa, joka kaartui muutaman asteen horisontin yläpuolelle. Kotona tarkistin almanakasta auringon korkeuden. Yhdeksän astetta horisontin yläpuolella keskipäivän aikaan. Aurinko on voimaton ja heikko. Minun tahtoni tuntuu olevan siihen sitoutunut. Pakkaskausi jatkuu, - 24 C. Luonnossa kaikki tuntuu hiljentyneen. Silti kuljen mieluummin näissä metsissä kuin istun toimettomana kotona. Luonnossa elämän mielekkyys korostuu, hiljainen rauha.

Elämä on jokin aluton ja loputon ketju. Minun elämäni mielekkyys on olla tämän ketjun osa, täyttää paikkani. Henki on yksi ja henki on kaikkialla. Sama elämä, joka on minussa, on myös kauriissa jota tähtään jousellani. Mennyt elämäni voi olla kauriin elämä, tulevaisuudessa henkeni voi olla kauriin henkeä. Vaikka ei näissä metsissä mitään kauriita näe. Hirviä joskus.

Kävin hakemassa katajassa säilyneen hempon pesän. Kannoin sen kotiin, vaikka en oikeastaan tiedä, mitä teen koko pesällä. Yöllä en nukkunut. Makasin sängyssä silmät auki ja mietin. Kissaan tuntui siirtyvän oma unettomuuteni. Se makasi vatsani päällä ja kehräsi. Molemmat varoimme häiritsemästä toista. <

Joskus joudun tilanteeseen, jossa relämä äkkiä tuntuukin merkityksettömältä. Ei auta vaikka kuinka todistelisi vastaan, että on Riitta ja pojat ja tutkimus. Yhtäkkiä huomaa miten pinnallista ja jokapäiväistä elämää elää, tajuaa, että mikään ei pysty vastaanottamaan syvempiä kokemuksia. Tyhjyys on kokonaisvaltainen tila, äkkiä huomaa vieraantuneensa, eristäytyneensä koko muusta maailmasta. Eristäytymistähän tämä minun elämäni pitkälle onkin. Tuntuu että ei pysty täyttämään paikkaansa.

Vein kirjoituksen lehteen. Ennen olin tyytyväinen, kun huomasin, että ihmiset lukevat lintupalstaa. Nyt jokin on muuttunut Tuntuu että pitäisi sanoa muutakin kuin luetella lajeja. Selittää jotain mitä ei itsekään ymmärrä.

Helmikuu

Illalla kävelin pakkasessa etsien tähtien valoa, pois katulamppujen kehistä. Pimeän rajalla tunsin selvästi pelon liikahduksen. Mitä on pelko? Vanha perinne pimeää kohtaan. Pohjimmiltaan me olemme petoja.

Kivi ei jaksa lentää, jäinen, mykkä. Minä uppoan, uppoan...

Meren rannalla. Jääkenttiä. Mitä minä täältä etsin? Kylmyyttä. Yksinäisyyttä. Etäisyyttä asioihin ja itseeni. En tiedä. Tämä jäinen ahdistus pakottaa. Mietin kalastajia, jotka ovat hukkuneet.

Maaliskuu

Katselen kissaa. Sekin viihtyy hyvin itsekseen.

Heinäkuu

Pitäisi kirjoittaa useammin näitäkin. Selvittää asioita itselleen. Mitä muuta elämä on kuin näiden tekemisten kokonaisuus. Tuntuu että olen taas hajalla, rikkinäinen ja hukkunut. Olen elänyt mukana tässä kaikessa.

Ajatukset vaeltavat jossain kaukana. Minä hätkähdän hereille kuin unesta. Aamun valo sattuu kipeästi silmiin, jotka eivät ole levänneet luomien alla.

Aamuyöllä lähdin lintutornille. Kahlaajien syysmuutto on alkanut. Matkalla katselin kettua, joka yritti pyydystää tielle lentäneitä harakoita. Kettu oli niin metsästyksensä pauloissa, että ei huomannut minua

Syksy on tulossa. Kapustarinta lentää lahden yli ja valittaa.

Lokakuu

Ilma on kirkasta. Voi hengittää. Tällaisina aamuina tuntuu, että minä elän. Että elämällä, tutkimuksilla, kaikella on jokin merkitys.

Marraskuu

Lahti on vetäytynyt jäähän. Seison lahden rannalla, katselen pimeää, risahtelevaa jääkenttää, Veden jännitystä kylmyydessä. Heitän kiven ohuen jääkentän läpi. Kuin lahteen olisi syöksynyt jotain avaruudesta, meteori.

En enää tiedä mihin todellisuuteen uskon. Unen, ajatusten?

Pöytälaatikon runot IV - toiset 10 runoa

XI

Olemmeko valoahohtavia olentoja

olemme

pimeyden keskellä

mustassa aukossa, imemme tätä valoa

maagisella hetkellä sen voi nähdä

rakkaussuhteessa, yhdynnässä

hohdamme heikosti

luomme itse jotain siitä

mihin meidät on luotu

kuljemme meren ali, käärmeen läpi

ja kovakuoriainen

rullaa meidät takaisin taivaalle

rakkaani nukkuu

minä valvon lähellä hänen untaan

poltan toista tupakkaa

kuuntelen niin hiljaista musiikkia

että sen läpi voi erottaa

unen, ja labyrintin

jossa unennäkijä palaa syvälle

omaan alkuunsa

XII

Ornitologin erehdys

Harakka lentää risu nokassaan

kuuseen joen rannalla

eikä joki välitä

vain minulle on se aika vuodesta

että on etsittävä pesiä

istun kuusen juurelle odottamaan

sataa räntää, tulee vettä

välillä päivät ovat aurinkoisia

yöllä maa vetää jäähän

ja minä näen painajaisia

tästä ajasta

kunnes kierähtää pesän pohjalle

ensimmäinen muna

istun ja puhaltelen käsiini, kohmeisiin

hitaat päivät nousevat pystyyn

ja kaatuvat pois

kuoren sisältä olen kuulevinani koputusta

en ole odottanut turhaan, ja olen

ei synny munasta miestä

kaatamaan maailmantammea, vieläkään

sade jatkuu, munankuoresta

lähtee liikkeille korkeintaan sana, ajatus

jonka painosta väsyneenä harhailen

etsin uusia pesiä

eikä joki välitä

jäät tekevät lähtöä

XIII

Kuuntelen uutisia radiosta

ne tulevat vieraasta maasta

yritän kehittää loogista järjestelmää

johon mahtuvat ilmansuunnat

ja vuodenajat:

luonnonmukaista järjestystä

kun ovi on lukossa

olen avannut ikkunan ja kuljen siitä

yö on kääntynyt

aamu ei vielä tule

olen tässä, annan itseni olla

sanat putoavat, lepänlehdet

läpi yön, kuu on täysi

sen valo tulee matalana

kuusenoksien välistä ulkohuussiin

katossa on reikä, paperi on kastunut

paskannan, kevääksi tästä saa kompostin

etsiydyn takaisin muistin käytäviä

olen unohtanut kaksituhatta vuotta

viimeisessä talossa metsän reunassa

kun tuijottaa ikkunan lasiin

näkee vain kuvansa

XIV

Vaellus

Todellinen tieto on syvällä

ugrien hautakummut

kiviröykkiöt

heijastavat jotain kaikesta

mihin olen matkalla

tahdon kulkea kauemmas

kuin takaisin

lähteen vesi on kirkasta

vaikka kukaan ei käy kaivolla

myyttien takana on sittenkin jotain

johon selittäjät eivät ole yktäneet

saan tietoni toisista lähteistä

siksi olen varma ja epävarma yhtä aikaa

etsin olennaista

ja muutoksenalaista tietoa

ristiriidoissa on ainoa varmuus

joka pitää minua pystyssä

pitelen kädessäni

satojen vuosien ikäistä pääkalloa

se on merkki jostain menneestä

merkit ovat kirjoitusta

niin pitkälle kuin mielikuvitus riittää

XV

Ehdot

Mietin mahdotonta

ja paikkansapitävää väitettä

viisaat eivät ole koskaan yksimielisiä

he kulkevat vaikeapääsyisiä, syrjäisiä teitä

aina lähes eksyksissä

tutkimattomat polut tulevat tutkituiksi

ajatuksen kantomatka

on mittaamaton mutta rajallinen

tietäjät etsivät viisautta unesta

päivät puhkovat yötä

leikkaavat aukkoja unen vyöhykkeisiin

loitsut

ovat vertauskuvallisia kysymyksiä

kaiken tietämisen

kysymysten ja vastausten jälkeen

käteen jää mätänevä poronluu

jolla joku rummuttaa

rumpukalvoa

kuulet äänen

mutta et osaa selittää sitä sanoin

mielessä on pelkkä kuva

mahdoton mutta paikkansapitävä

väite

  

XVI

Suhteet

Tässä tilassa

aika menetti merkityksensä

olin ollut samassa hetkessä

monta kertaa

unesta sain voiman

auringosta rohkeuteni

en tiennyt muita määreitä

en tiennyt

mihin suuntaan aika kulki

kirjoitin runoja

puhuin jumalille kielellä

jota ei ole vielä keksitty

istuin yön ulkona

katselin taivaalle

ajan aukkoihin

elin petojen keskellä

pelkäsin pimeää

valo sai ajan taas liikkumaan

XVII

Pelko

(Nicanor Parralle)

Elin arvottomassa maailmassa

hapuilin eteenpäin

pimeän ja hämärän rajoilla

nousin puolittain pystyyn

silmien pohjalle

tuntui syttyvän jotain, ymmärry

- ei

joku vain teki tulet, tuli

erotti pimeydestä, suojasi pedoilta

torjui pelkoa

pelko oli juurtunut syvään

tuli pitkä, kylmä ja luja sade

kyhjötin luolassa

vesi valui alas

karvaista selkää pitkin

tuli oli sammunut

pimeyttä jatkui

sade vain ei lakannut

aikani kuluksi katsoin ympärilleni

huomasin muitakin samassa luolassa

kulutimme aikaa

keksimme jumalia, uskonnon

maalasimme seiniin kuvia

metsästysretkistä, tarinoimme

kunnes lopulta valkeni.

XVIII

Joskus voi nähdä tarkimmin

katsomalla vähän ohi

huomaa liikahduksen, liikkeen

sitten hahmottaa koko eläimen

oravan oksien suojassa

mutta jokaisessa silmässä on sokea piste

monena yönä

näin ison karhun jäljet taivaalla

tässä metsässä ei ole

niin isoja eläimiä

mutta en minä karhun jälkiä pelännyt

vaan pimeyttä niiden välissä

asuin metsässä ja pelkäsin

monena yönä

kaukaa kuulin kuin ihmisten ääniä

mutta kun olet löytänyt etsimäsi

tähtää suoraan kohti, metsästäjä

eläimen silmään

sen sokeaan pisteeseen kuin omaasi

kävin kauppaa oravannahoilla

kunnes muutin kylään asumaan

rakensin kirkon keskelle kylää

torjumaan pelkoa

en enää nähnyt pimeyttä että olisin

pelännyt, karhun jäljetkin

erottuivat vain heikosti

silti peijaisia pidettiin joka pyhä

minä kaipasin muuta

kävelin poispäin kylältä

metsään en enää löytänyt

oravia ei ollut

XIX

Syksyn valo

Kannoin kiveä mukanani

minne meninkin

pistin sen välillä housuntaskuun

ja otin uudestaan käteen

valkeni ja pimeys tuli

aika kulki kaarevaa rataansa

ja vuodenajat

päivän ja yön suhde muuttui

valo väheni

taivaalla näkyivät tähdet

otin kiven käteen

pistin sen takaisin taskuun

kuljin ja kuljin

aamulla tuli sumua, tähdet hävisivät

heinäsirkat kävivät hellittämättömiksi

kangistuivat, kuolivat

päivät lyhenivät, kuluivat

en tiennyt mitä kivellä tekisin

kannoin sitä turhaan taskussa

otin sen käteen, puntaroin, mietin
ja viskasin menemään

seisoin räntäsateessa, pimeässä, yksin

en tiennyt mihin olin matkalla

ehkä tehtäväni oli kantaa kiveä

XX

Harhojen maja
(Matsuo Basholle)

Risumies rakentaa
harhojen majansa keskelle lakeutta.
Yöllä uneksimme
miten teeret lentävät majaan
nokkimaan kauranjyviä.
Auringon tahto on heikko
linnut puolustuskyvyttömiä kylmyydessä.

Mihin tarvitsemme harhojen majaa
nyt kun satoja vuosia on kulunut.
Eurooppa värisee pakkasessa,
atomien liike hidastuu:
emme enää muista keskitysleirejä
joissa ekämme kaiken aikaa,
emme noitavainoja
jotka jatkuvat yhä.
Soturit rohkaisevat itseään kärpässieniuutteella.

Sinä kirjoitit runosi bambuhatun sisään,
minä naputtelen sähkökoneella,
mutta elämä on aina yhtä epämääräinen
ja ydinfyysikotkin uskovat viimein
tämän teorian ainoaksi oikeaksi.

Päivällä risumies
on kuulevinaan rääkäisyn.
Kanahaukka on iskenyt teeren
harhojen majasta.