tiistai 29. huhtikuuta 2014

Koerravahdin päiväkirjaa

17.4.2014
Ensimmäinen päivä työharjoittelua koiravahdin virkaan. Alustavasti sujunut kaikki hyvin. Farkut on lyhentynyt polvihousuiksi kun koirut puree ja nuolee lahkeita koko ajan. Ulkoilussa olen huomannut että kiihtyvyys menomatkalla on hyvä, mutta takaisin päin koiria pitää kantaa sylissä kotiinsa, jos ei halua käyttää väkivaltaa pannasta kiskomalla.
20.4.2014
Koerravahdin päiväkirjaa Ensimmäinen päivä:
Työharjoittelu päättynyt. Ilmeisesti selvitin pääsykokeen koiravahdiksi rimaa hipoen. Isäntäväki uskalsi lähteä matkalle mutta koirut tuijottaa haikean näköösenä ovella heidän peräänsä. Aikookohan ne istua tuossa oven edessä koko viikon. Olemme luvanneet olla siivosti kaikki kolme. Ruokintapäniköitä tyhjennetään vain pieteetillä. Polvihousuista on tullut pikkuhousut kun lahkeiden pureminen ja nuoleminen on jatkunut taukoamatta. Koirat on kiinanpalatsikoira Vichy ja shih tzu Oliver, keisarillisia koerria siis kumpikin. Niiden ehdoilla valitaan ulkoillureitit. Paitsi kun koti alkaa häämöttää, Oliver lyö maihin eikä sitä kiinnosta sisälletulo ollenkaan. Pitkät neuvottelut joudutaan käymään siinä vaiheessa.
Eivät syö, mököttävät ja murjottavat. Niinkuin tämä olisi minun syytäni kaikki.
21.4.2014
Koerravahdin päiväkirjaa Toinen päivä:
Merenkulkijoilla Koiravahti on vain kello 24 - 04. En ollut tullut ajatelleeksikaan että se näin maissa on 24/7 puuhaa. Totesin tämän konkreettisesti aamulla kun heräsin kukonlaulun aikaan siihen että Oliver nuoli naamaani. Ilmoitti näin ystävällisesti että virkaatekevän isännän on aika nousta ulkoilemaan.

Lähdimme linturetkelle, kävelimme Tikkametsän uimarannalle ja katselimme kevättä. Ajattelin kouluttaa näistä koirista lintuopaskoiria, mutta ei niistä taida lintuoppaita tulla. Tyttökoirujen kakat kiinnostavat huomattavasti enemmän kuin lintujen laulukonsertot, jotka eivät itse asiassa kiinnosta niitä pätkääkään. No makunsa kullakin.

Näimme kuitenkin selällä ja lahdella kaksi joutsenta, muutamia isokoskeloita ja telkkiä, 9 silkkiuikkua soitimella ja lokkeja tietenkin runsaasti. Tikkametsä on nimensä veroinen eikä siellä voi olla tikkoihin törmäämättä. Nytkin pari tikkaa hankki itselleen migreeniä kelojen kyljissä.

Jatkoimme Mukkulan puolelle, valkoselkätikan pesäpuulle, jonka kuvasin kännykkäkameralla. Kun olimme jo jatkamassa eteenpäin lensi itse tikkakin kololle ja koloon, joka sijaitsee hauskasti tuulenpesän alle piilotettuna. Mutta kännykkäkamerallahan ei voi lintukuvata. Tarkoitus oli jatkaa Mukkulan rantaan, mutta Oliver löi maihin ja sanoi että ei huvita. Kevään ensimmäinen tiltaltti lauloi haavikossa ja selkälokki suoritti ylväästi ylilennon. Palasimme nurmikenttien kautta takaisin kotiin.

Tämä koiravahdin virka on muuten paitsi ympärivuorokautista myös vastuullista ja monin tavoin vaativaa. Koko päivän pitää ulkoilla, syödä ja maata vuorotellen. (Yöllä ei onneksi tartte kuin maata.) Näin menettelimme. Illalla teimme vielä toisen linturetken Karjusaaren kaislikkoalueelle. Vichy paineli oikopäätä uimaan rannan kuraisimpaan kohtaan. Metriset kutuhauet polskivat siinä muutaman metrin päässä niin että pelkäsin jonkun hauin hotkaisevan jo pikkukoirun välipalaksi, mutta näin ei kuitenkaan onneksi käynyt. Nyt oleilemme kotosalla. Söimme, makoilemme ruuan päälle ja odotamme että tulee ilta ja pääsemme nukkumaan. Ja huomenna on taas edessä uusi samalla tavalla vaativa ja raskas päivä. Sitä odotellessa taidankin tyhjentää pieteetillä ruokintapänikän.
22.4.2014

Koerravahdin päiväkirjaa Kolmas päivä: Aamulla hieman ennen kuin kukko lauloi kolmannen kerran heräsin siihen että naamaani pestiin koirankielellä. Käänsin kylkeä ja nukuin lisää. Kun naama nuoltiin toisen kerran olikin jo aika nousta ylös. No, epämiellyttävämpiäkin herätyksiä on joskus ollut. Olen joskus aikakausia sitten joutunut heräämään esimerkiksi herätyskellon soittoon.

Kun olin saanut aamukahvit juotua lähdimme luontoretkelle. Suuntasimme Ritamäelle ja Mukkulaan. Lintulehdon kevätkonsertissa solistina oli tänä aamuna laulurastas. On oikeastaan vaikea asettaa mestarilaulajia kuten mustarastasta ja laulurastasta jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen. Mustarastas muistuttaa hengeltään ehkä Bachia, laulurastas hmmm no vaikkapa Wagneria. Henkilökohtaisesti pidän enemmän mustarastaan nokkahuilusovituksista, mutta säveltäjänä laulurastas on monipuolisempi ja etevämpiä. Onhan Bachiakin syytetty siitä, että hän kopioi sävellyksissään itseään.

Jatkamme ja jaksamme tällä kertaa rantaan asti. Rannasta suoraan kohti lentää valkoposkihanhipari, joka kuitenkin lähestymislennon päätteeksi levittää laskutelineet ja laskeutuu parinkymmenen metrin päähän nurmikolle. Ne saavat Vichyn haukahtamaan pari kertaa. Oliver haistelee nurmea kuono maassa eikä edelleenkään ole kiinnostunut ornitologiasta.

Rantaudumme jos niin voi sanoa mentäessä rantaan maalta käsin. Vichy säntää suoraan veteen. Hän on porukan koirauintimaisteri. Oliverin saa veteen vain heittämällä. Sitä en kuitenkaan tee. Itse olen kastanut veteen sentään tassuni tänä kesänä. Kun Vichy on aikansa polskinut istumme kaikki kolme rantaan ja ryhdymme suorittamaan uimavalvontaa odottaen samalla että Vichyn turkki hieman kuivuisi. Valvontatehtävä on melko helppo koska uimassa ei näy lintuakaan saati ihmisiä. Orava sen sijaan tulee ihmettelemään kolmikkoamme parin metrin päästä, mutta juoksee vilkkaasti lähipuuhun kun Vichy nousee sitä tervehtimään. Oliver on syventynyt meditaation tilaan eikä kiinnostu koko oravasta.

Jatkamme eteenpäin niemenkärkeä kiertäen, saamme kiikariin kaksi kaakattavaa valkoposkihanhiparia. Meriharakka kuuluu lentäneen lähisaareen. Kierrämme valkoposkihanhet ja leirintäalueen ja parkkeeraamme lopulta rannalle tyrnipensaiden suojaan. Lahdella lasken yhdeksän silkkiuikkua, jotka pitävät järvellä soidinmenojaan. Niiden soidintouhuja on kyllä ulkopuolisena hauska seurata, mutta itse ajattelen että jos akan saamiseksi tarvitsisi tanssia moista masurkkaa, niin minun puolestani antaa olla koko touhun.

Kierrämme takaisin luonnonsuojelualueen reunaa ja peltoja pitkin kotiin. Onkin tullut ruoka-aika. Ja sen jälkeen vedämme sikeitä päivän. Teemme iltalenkin tikkametsään ja syömme taas. Näin päivän uurastuksen jälkeen koirat nyt kuorsaavat tuossa lattialla ja minä mietin pitäisikö niille keksiä jotain virikkeellisempää toimintaa. Nyt päivän ohjelmassa vaativin tehtävä oli koirujen harjaus ja turkin kampaus jonka päätinkin siirtää huomiseen.

23.4.2014
Koerravahdin päiväkirjaa Neljäs päivä: Aamulla heräsin kahdesti siihen että joku nuuski naamaani, ei sentään nuollut. Niinpä kolmannen kerran herätessäni kuvittelin, että on korkea aika nousta ylös. Herranen aika! Kello oli 7.30! Sehän on 6.30 normaaliaikaa, sillä kesäaikaan en suostu siirtymään. mikä ylösnousuaika tämä on edes koerravahtina. Ja milloinhan koirut minut ensimmäisen kerran oikein olivat herättäneet? No kun olin kuitenkin jo noussut ylös ryhdyin kahvinkeittoon. Istuin ja odotin sen tippumista, koirat olivat ryhtyneet nuolemaan sillä välin kilpaa likaisia varpaitani. Makunsa kullakin...

Kun olin saanut aamukahvin hörpittyä lähdimme retkeilemään. Kun lähimetsät ja merenrannat on jo koluttu päätimme lähteä etäämmäs, Merrasjärven maastoon. Sinne on pelkästään järven reunaan kaiketi 1,5 kilometrin matka. Seurasimme sieltä Vesijärveen virtaavan Merrasojan varsia että osasimme perille. Matkalla ihmettelin miten Vichy ja Oliver muutaman metrin välein löysivät jotain mielenkiintoista haisteltavaa. Minä en haistanut muuta kuin katupölyä, jota myös aivastelin vaikka katuja ei ollut kovin lähelläkään. Pöly leijaa koko kaupungin yllä. Pitäisi kai kulkea minunkin kuono lähempänä maata niin avautuisi uusi mielenkiintoinen hajumaailma. Yksi iso kävelytien varrella oleva läjä koiruilta jäi kuitenkin kokonaan noteeraamatta. Olikohan se ihmisen pasko, kun se ei koiria jaksanut kiinnostaa?

Tulimme Merrasjärven uimarannalle. Tai emme ihan uimarannalle menneet, vaan sivuutimme sen katseella, joku teki rannassa laituriremonttia ja kaksi joutsenta oli ankkuroitunut rantakaislikkoon uimarannan sivulla. Jatkoimme edelleen latureiteille jotka kulkivat Pesäkallioiden maastossa. Täällä oli oikeaa metsää, metsää jollaista Ylistarossa tai Seinäjoella ei näe missään! Vanhaa sammalpohjaista kivistä ja kallioista kuusimetsää.

Opastaulusta selvisi, että Pesäkallion alue on Natura-aluetta ja sen lintulajisto on monipuolista. Tikkoja alueella on runsaasti. Nimensä Pesäkallion alue on saanut kuitenkin siitä että siellä on runsaasti kettuja ja mäyriä ja niiden pesäkoloja. Katselimmekin ympäristöä sillä silmällä että jäljittäisimme jonkin ketun tai mäyrän ja kenties pesäkolonkin. Mutta kiinanpalatsikoira ei ole mikään mäyräkoira eikä shih tzu ole kettuterrieri. Niinpä emme haistaneet ketun saati mäyrän jälkeäkään, joitakin tyttökoiran kakkoja kyllä. Yhtään tikkaakaan ei kuulunut tai näkynyt ja muutenkin metsä oli harmittavan hiljainen, mitä nyt joku peippo ja talitintti lauloi, mutta niitähän laulaa nyt metsän täydeltä joka paikassa.

Minun huomiotani kiinnitti pieni lähdepuro jonka laitamilla oli muutama musta varsin mielenkiintoisen näköinen pönikkä. Minä ja Vichy lähdimme sivupolkua tutkimaan pöniköitä lähemmin, mutta Oliver teki tenän. Se ei halunnut olla mikään eräkoira. Kahden metrin levyistä latu-uraa kapeampaa polkua se ei näköjään suostu kulkemaan. Piti sitoa Oliver näreeseen siksi aikaa kun kävimme mutkan pöniköillä.

Kävi ilmi että ne eivät olleet tyhjiä saati tyhjentämättömiä ruokintapöniköitä, vaan niiden avulla suoritettiin metsän terveydentilan tarkkailua. Minä en moisia ollut koskaan ennen nähnyt. Mutta ajattelin, että tuollaisia metsien terveysasemia pitäisi ehdottomasti ja välittömästi saada runsaasti lisää kaikkiin metsiin. Mutta milläs rahalla valtio mitään metsän terveyskeskuksia pystyy perustamaan kun nykyisinkin terveyskeskuspalveluja ollaan korvaamassa omahoitopisteillä ja vastaanotolle pääsee vain pää kaulassa vai miten se sanonta meni. Ja sitä paitsi en ole tervettä metsää enää aikoihin nähnyt joten tarkkailla ei pitäisi metsien terveydentilaa vaan sairaudentilaa.

Näissä mietteissä jatkoimme reittiä kohti Holmaa, rantojen läheisyydessä kulkevaa ladunpohjaa seuraillen. Välillä kävimme sivupolkua rannassakin. Polku oli sen verran lavea että Oliverkin suostui tähän syrjähyppyyn. Koirauintimestari Vichy säntäsi tietenkin heti järveen, Oliver seurasi katseella rannalta, minä pidin kusi- ja tupakkitauon. Niin Oliver ja Vichy poikakoirina olivat ehtineet tuossa matkan varrella tehdä jo joitakin kymmeniä ellei satoja pisumerkkejä nekin.

Tulimme järven päähän. Täältä jatkui kunnon metsäpolku rantoja mukaillen. Näimme lahdenpohjassa telkkäparin, jonka koiras narisi kosiopuuhissa kuin ruostunut sarana. Selälle pelästyi haapana kirkkaasti ja korkealta "piuu"-kuen ja rantaa pitkin siivet väristen kevään ensimmäinen näkemämme rantasipi. Siinä oli hyvä aukkopaikka levähdystaukoon, kuiva heinä pölisi kuin kulovalkean savu kun Vichy ja Oliver ryhtyivät arkeologisiin kaivaustöihin kuivassa pitkässä viime kesän luonnonheinässä. Rannasta löytyi vielä nuotiopaikan virkaa toimittava kaivonrengas ja istuinkiviä sen ympäriltä, mutta eihän meillä makkaroita mukana ollut ja koirukset tyytyivätkin nostamaan jalkaa istumakivien nurkkiin.

Päädyimme pikapuoliin takaisin sivistyksen ja katupölyn pariin. Tunnistimme lähestyvän kulttuurin erilaisesta kasvavasta muovijätteiden määrästä polun varressa ja niin olimme äkisti taas asutuksessa. Jatkoimme haistellen ja katupölyä niellen kotiin. Matkaa kertyi kaikkiaan arviolta seitsemän kilometriä, se on melkoinen matka noin lyhytjalkaisille otuksille kuin Shih tzu ja kiinan Palatsikoira ovat. Mietin että jos palatsikoira ottaa neljällä jalallaan noin 20 sentin mittaisia askelia, niin montakohan askelta se 7 kilometrin aikana ehti ottaa. No matematiikkani on ruosteessa ja askelmäärä jäi päässälaskutehtävänä selvittämättä. Joka tapauksessa väsynein reissulta kotiutuessa tuntui olevan koerravahti itse, vaikka jalat olivat porukan pisimmät.

Joka tapauksessa söimme ja kävimme levolle retken jälkeen ja nukuimmekin koko päivän pitkän vaelluksen uuvuttamina, paitsi koerravahti joka kirjoitti ja tyhjensi ruokintapönikkää kirjoittamisen lomassa tai päinvastoin. Ja illalla kävimmeuudestaan lenkillä mutta vain marketissa ostamassa nestemäisiä elintarvikkeita ja tulimme takaisin ja söimme ja ryhdyimme uudelleen lepäämään että jaksaisimme nukkua sikeästi yön yli.

Että tämmöstä tämä koerravahdin ja koirujenkin elämä tältä päivältä.

24.4.2014
.
Koerravahdin päiväkirjaa Viides päivä:

Tänään heräsin inhimilliseen aikaan kai. Kahdeksalta. Koerat antoivat nukkua tai sitten nukuin koiruista välittämättä. Arvelin että alamme tottua toistemme nukkuma-aikatauluihin. Aamukahvin jälkeen lähdimme vaellukselle, tällä kertaa Kilpiäistenpohjan luonnonsuojelualueelle. Kiikaroimme siellä lintuja, paitsi Vichy paineli ensin suoraan uimaan venelaiturin päästä ja Oliver ryhtyi vetämään sikeitä.

Lahden pohjukassa uiskenteli paikallinen joutsen. Pikkutikka rummutti rantalehdossa. Silkkiuikut kräähäsivät selällä. Osaakin kauniilla linnulla olla ruma ääni, vaikka itse se on kai ääneensä tyytyväinen. Kolme valkoposkihanhea lensi lahden yli. Haapanapari uiskenteli pitkin kaislikon laitaa. Haukia polski siellä ja täällä kutupuuhissa. Ajoittain kaislikosta kuului outoa humppaa, kuin joku olisi lyönyt kaiutetulla patarummulla tai kuin höyryveturin piipusta tulisi kaksoispuhallus. Ajattelin että siellä piilee kaulushaikara, mutta ei kai se sitten ollutkaan ja oudot puhaltelut jäivät mysteeriksi.

Kävimme lintutornissakin. Sinne pääsee kätevästi pitkospuita, joten Oliverkin viitsi lähteä polulle. Tosin se kerran muualle katsellessaan putosi pitkospuilta rutakkoon. No turkki on kyllä entuudestaankin likainen. Niin pitäisi harjata se, mutta nytkin Oliver nukkuu enkä viitsi herättää sitä. Harjaan sitten huomenna...

Mutta takaisin lintutorniin. Koirat jäivät istumaan alas kun minä korkeanpaikankammostani huolimatta kiipesin torniin yli kolmen metrin korkeudelle. Sieltä aukesi kaunis näkymä yli kaislikkolahden. Mutta ei sieltä lintuja näkynyt sen paremmin kuin alhaaltakaan. Pajusirkku istui kaislikon keskellä nuoressa pajussa. Tai saattoi se koivukin olla, mutta kun linnun nimi on pajusirkku niin ajattelin puuta pajuksi. Tornin kaiteeseen joku oli kirjoittanut: Katso alas - ja minä katsoin. Jätepaperia ja muovia oli mattona tornin alapuolella maassa. Toisaalla tornin seinässä luki että tämä on paras paikka rakastelemiseen. Kaikkea sitä lintutorneissa puuhataankin.

Jatkoimme matkaa Karjusaarta kohti. Näimme kaksi tuttua koiraa ja ryhdyimme keskustelemaan niiden kanssa. Ja vähän emännänkin. Koerat haistelivat innokkaasti toistensa ahtereita. Minä olin otettu kun nainen epäili minua varsinaisen koirien isännän pojaksi. Ei minulla ja Ilkalla ole ikäeroa kuin muutama vuosi. Ajattelin että tässä koiravahdin hommassa on hyvätkin puolensa. Pääsee puheisiin toisten koirien ja niiden omistajienkin kanssa. Elämä ei ole niin yksinäistä kuin talven ajan Ylistarossa on ollut.

Löysimme polun rantaan ja kuljimme siitä. Minä tein pisumerkin metsänlaitaan. Vichy ja Oliver olivatkin jättäneet niitä jo joitakin kymmeniä matkan varrella. Siinä lähellä oli rannassa pari venevalkamaa ja kaksi huvivenettä. Laiturin tapaisella tasanteella oli puutarhakalusto. Aioimme rantaan mutta venevajan edessä seisoikin mies ja sheefferi, joka retuutti kolmemetristä puusalkoa hampaissaan. "Mene pois. Tämä syö nuo pikkukoirat" mies huusi. Vasta silloin huomasin että sheefferi oli irrallaan. No episodista selvittiin nopealla peräytymisellä. Minä vain mielessäni jäin ihmettelemään, miten keskellä luonnonsuojelualuetta on yksityisalue veneilijöille ja miten koiria syövän koiran annetaan olla irrallaan rannassa.

Aioimme jatkaa Karjusaareen jossa on rikkaiden asuntoja rivitaloissa merinäköalalla, mutta aamupäivä oli kuumempi kuin eilinen ja Oliver alkoi läähättää kieli ulkona sekä löi lopulta maihin. Olimme sentään kävelleet jo kolmisen kilometriä. Siinä sitä sitten istuttiin ja huilattiin. Ajattelin että koko päivä on aikaa takaisinpaluuseen ja niin pidimme tovin siestaa, koirat makoillen ja minä intiaanikyykyssä sätkää poltellen.

Palailimme pikkuhiljaa takaisin kotiin. Otin kännykkäkameralla kuvan katkenneen koivun latvaan rakennetusta rastaan pesästä jossa rastas aukoi nokkaansa auringon paisteessa. Rantapajut kukkivat keltaisina norkkoina siitepölyä pajuallergikkojen riesaksi. Katu pölisi mutta koirien kulkureitit olivat täynnä hajuelämyksiä. kun pääsimme kotiin olimme taas uupuneita kaikki. Söimme ja panimme maate. Nukuimme päivän ja kävimme uudestaan lenkillä ja söimme ja nyt koirat nukkuvat taas.

Päivä on siis kuin kopio edellisistä. Vain paikat ovat vaihtuneet toisiksi. Koiria olemme tavanneet runsaasti. Muuten elämä on joutilaan mietteitä. Niinpä nyt Vichyn kuorsatessa ja Oliverin nukkuessa mietin miksi noita pieniä koiria kutsutaan seurakoiriksi. Ne nuolevat varpaani, käteni ja naamani kun herään, innostuvat kun lähdetään ulos ja huilaavat lopun ajan pötköttäen matolla ja petipaikoissaan. Mutta ehkä juuri siksi ne ovatkin mitä mainioimpia seurakoiria. Keisarillisessa palatsissa sukupolvien ajan laiskahkoiksi jalostuneita, mutta laiskahkohan on koerravahtikin. Kaiken lisäksi ne antavat minun olla omissa oloissani ja kirjoitella tässä rauhassa. huomioivat minut silloin kun minä huomioin ne. Eikä tässä valmiissa maailmassa kai mihinkään järin hoppu olekaan. Ainakaan jos sattuu olemaan shih tzu tai kiinanpalatsikoira.

Katson vielä koerrakirjasta mitä shih tzusta ja kiinanpalatsikoirasta sanotaan siinä. Keisarillisia ne totisesti ovat: "Tiibetissä Dalai Lama arvosti suuresti lhasa apsoja ja antoi niitä silloin tällöin lahjaksi Kiinan keisareille. On mahdollista että kiinalaiset ovat kehittäneet shih tzun risteyttämällä apsoja kiinanpalatsikoiriin. Shih tzujen kuten kiinanpalatsikoirienkin vienti Kiinasta oli ankarasti kiellettyä, ja vasta keisarinna tzu-hsin kuoltua vuonna 1908 onnistuttiin muutama pörröturkki salakuljettamaan Eurooppaan."

Luen vielä ohjeet molempien koirarotujen hoidosta. Herainen aicka! Ne pitää harjata päivittäin! Muuten turkki on selvittämättömässä takussa. Tuota noin. Huomenna viimeistään sitten alan harjata. Toivottavasti saan turkit kuntoon ennen isäntäväen paluuta. Tämä koirujen hoito on vaativampaa kuin osasin kuvitellakaan. Harja kädessä heilumista tiedossa koko viikonlopuksi...

25.4.2014
Koerravahdin päiväkirjaa kuudes päivä: Tänään olikin työteliäs päivä tiukkaan laaditun ohjelman mukaan. Oikeastaan koerravahdin työpäivä alkoi kuitenkin jo yöllä kun totesin kahden koirun muuttaneen yömajaansa alakerrasta yläkertaan runkopatjani jalkopäähän ja jalkojeni päälle. Tästä oli kuitenkin se hyöty että koirut eivät alkaneet herätellä minua, kun makasivat jo valmiiksi sängyssä. Niinpä sain nukuttua melkein ihmisten aikaan vajaaseen yhdeksään. Koerrat kyllä heräsivät jo aiemmin, toinen odotti alakerrassa ja toinen ylhäällä välikössä että koerravahtikin suvaitsisi herätä.

Tavanomaisen nuolemisrituaalin jälkeen sain kahvit tippumaan. Tarkoitus oli lähteä aikataulun mukaan ulos heti kahvikupillisen ja pänikän lopun tyhjäämisen jälkeen, mutta kuistilla huomasin jo toisaalla kertomani odotetun perhetapahtuman. Viherpeippojen poikaset olivat kuoriutuneet. Niinpä joimmekin aamukahvit kuistilla ja seurailimme lintuelämää melkoisen tovin, kaikkiaan melkein pari tuntia. Paitsi Oliver joka mökötti ja pötkötti sisällä.

Olimme siis reippaasti aikataulusta myöhässä kun kellon näyttäessä jo yhdettätoista tiimaa pääsimme vihdoin ulos. Emme tästä kuitenkaan hätääntyneet vaan haistelimme kevätaamupäivän tuoksuja kaikessa rauhassa pisumerkkejä jättäen sinne tänne. Vaelsimme tikkametsään ja sieltä uimarannalle. Metsässä piti kuitenkin kuunnella melko omintakeista rumpusessiota, kun käpytikka ja kaksi pikkutikkaa iskivät rumpukomppeja kelojen kylkiin.

Rannalla istuimme kannolla ja kannon vieressä katselimme miten aallot rantautuivat auringon kilossa ja miten auringon valo taittui vedessä ja heijasteli hiekkapohjaan aaltojen kuvioita. Paitsi Oliver ja Vichy jotka eivät ole sillä tavalla taiteellisia, että niitä olisi aaltojen, auringonvalon ja veden leikki jaksanut kiinnostaa. Oliver makasi kynnysmattona ja mietiskeli. Vichy katseli lievästi turhautuneena johonkin aivan toisaalle. Ilmeisesti vastatuuli, aallot ja tuulen aiheuttama lievä koleus saivat sen hylkäämään tällä erää uintihommatkin.

Jatkoimme rantapolkua pitkin takaisin tielle ja pienen lenkin kautta kuljimme Ritamäentietä kohti Mukkulaa. Yhytimme kolmannen pikkutikan tikkametsän laidalta omakotitalon pihasta. Kuljimme Merrasojan yli ja jatkoimme eteenpäin tarkistaaksemme mitä valkoselkätikan pesään kuului. Tikka olikin juuri pesäkelossa kiipeämässä koloonsa, yritin kuvata sen heittolaukauksella kännykkäkameralla, mutta en ennättänyt. Kuvaan jäi taas pelkkä pesäpuu.

Koiria kiinnosti kuitenkin enemmän vastaan tullut kuntoilija, eläkeläisnainen, joka haisi koiralta. "Ei minulla ole koiraa, mutta tyttärellä on", nainen kertoi. Siinä sitten nuuskittiin ja haisteltiinkin touhukkaasti kunnes nainen jatkoi matkaansa ja me pääsimme jatkamaan omaamme. Molempia koiria oli silitelty runsaasti.

Tulimme Mukkulaan. Mukkulan kartanohan on tunnettu kansainvälisestä kirjailijakokouksestaan, jota nykyään ei kuitenkaan järjestetä Mukkulassa vaan Messilässä. Mukkulan kartanon laajat pihanurmet vanhoine tammipuineen ovat kuitenkin kauneimpia ulkoilualueita Lahdessa. "Siellähän kirjailijat kokoontuvat pohdiskelemaan ja keskustelemaan tammipuiden katveessa", totesi ystäväni kuultuaan minun ensimmäisestä koerravaelluksesta Mukkulassa. "Minun mielestäni ne Saarikosket ja kumppanit kyllä enemmänkin istuivat Kartanon ravintolassa viiniä juomassa ja lähtivät illaksi kaupungille naisiin", vastasin.

Niin, ulkoilualue on kyllä muuten kaunis, mutta koko kartanon alue on suljettu aidalla remontin takia. Muutenkin täällä Lahdessa lähes kaikki on aidattu ja yksityisaluetta niin että rantaan ei pääse juuri mistään. Jouduimme samaan uimarannan laitaan jossa olimme olleet jo pari päivää aiemmin uintivahteina. Nurmikentällä räppäsin kuvan pikkukäenrieskojen keltaisesta matosta joka kasvoi tammien juurilla.

Tulimme rantaa kohti, edellämme tallusteli Vesijärveen nurmelta laiskahkosti tuttu valkoposkihanhipariskunta ja niiden perässä tulimme punamullatun rantarakennuksen eteen lepotauolle. Paitsi Vichy säntäsi nyt uimaan, kun tuuli ja aallot eivät käyneet tälle rannalle. Oliver ei kastanut varvastakaan vaan veti sikeitä vieressäni tupakin verran. Olimmehan taas kävelleet jo kolmisen kilometria.

Lepotauon jälkeen jatkoimme matkaa ja kiersimme leirintäalueen niemen ympäri. Tännekin on kyllä toista tietä pitkin Pääsy kielletty, mutta vastapäivää kiertäen kieltokylttejä ei ole näkyvissä. Niemen laidassa rantaan oli ajautunut 23 valkoposkihanhea ja koko nurmikko oli sen mukaisesti täynnä hanhenpaskaa. Ne kakkarat eivät kuitenkaan Oliveria ja Vichyä kiinnostaneet, sillä kuten sanottu ei niistä mitään lintuopaskoiria saa koulutettua, lähinnä kiinnostavat vain tyttökoirujen hajumerkit.

Pysähdyimme taas tyrnimarjapensaiden taakse tuulen suojaan. Oliverkin innostui ihmettelemään rannan lähellä uivan silkkiuikun kräähkinää. Me jatkoimme rantaa pitkin suojelumetsään. Tämän laidassa Oliverkin vihdoin teki tuttavuutta Vesijärven veden kanssa. Se nimittäin yritti kävellä rantaan ajelehtinutta kaislamattoa pitkin juomaan ja humpsahti kaislojen läpi pohjaan. Siinä se kekkaroi osittain kaislamatolla ja osittain vedessä ryystäen vettä pää kaisloihin puoleksi hautautuneena.

Me jatkoimme siis suojelualueelle, jonne pääsyn estää vaihteeksi verkkoaita, mutta aidassa on reikä portin kohdalla ja reiän päälle on laitettu lisää aitaverkkoa mutta tämäkin verkko on kääritty ylös ja niin pääsimme kulkemaan siitä. Törmäsimme suojelualueella mieheen joka veti lasikuitua veneen pohjaan. Koko veneen perä oli karillemenon seurauksena auki. Vichy innostui haukkumaan lasikuidun hajua (melkoista myrkkyähän se onkin) ja pensselinsä kanssa heiluvaa miestä.

Jatkoimme rantoja pitkin jousiampumaradalle. Matkan varrella rannasta löytyi yllättäen toinen valkoselkätikan reviiri, tai ainakin tikka joka etsi rantalepikosta sapuskaa. Sopivia pesäpuita löytyi täältäkin runsaasti. Mutta me olimme jo yhtä mieltä siitä että oli aika palata kotiin. Jousiampujia ei näkynyt, ohitimme ampumaradan ja istutuspalstat ja tulimme ojanvartta takaisin asunnolle. Oliver veti heti ovesta sisäänpäästyään uupuneena maihin ja virkistyi vain syömään. Niinpä söimme ja nukuimme taas.

26.4.2014

Koerravahdin päiväkirjaa Seitsemäs päivä:

Tänään kirjoitankin koerravahdin päiväkirjaa jo etuajassa, koska päivä on ohjelmaltaan täyteen tukittu. Pitäisi suunnitella seitsemän päivän tekemättömien töiden tekemistä. Isäntäväen kotiinpaluu häämöttää ja asunnossa on tapahtunut pienimuotoinen ydinräjähdys.

Koerrat nukkuivat jalkopäässä ja koipien päällä kuten edellisenäkin yönä. Ei niillä tunnu olevan enää yhtään ikävä isäntäväkeä, tuskin muistavat että mitään isäntää tai emäntää on koskaan ollutkaan. Heräsin siihen että koerrat nuolivat naamaani ja ajattelin nukkuneeni pommiin. Lopen uupuneena ja Vetelin kuivana könysin alakertaan mikä sai koerrat riemastumaan. Minä puolestani en riemastunut kun näin kellon kulkevan vasta kohti kahdeksaa. Herainen Aecka! Sehän on vajaat seitsemän normaaliaikaa. Viikon olen näille koiruille yrittänyt opettaa runoilijan ja koerravahdin työaikoja, mutta eivät ne vaan millään opi. Kävin tupakilla ja painelin takas petiin. Vichy jäi alakertaan ja Oliver tuli vahtimaan viereeni. Molemmat oli melkosen närkästyneitä siitä että koerravahti ei suvainnut nousta.

Pääsin ylös kymmenen korvalla. Koerrat nuolivat taas innoissaan käsiä ja naamaa kun näkivät koerravahdissa elonmerkkejä. Varphaat haisevat jo niin pahalle että niitä ne eivät enää nuole. Ryhdyimme aamuaskareisiin. Lämmitin mikrossa kahvit, annoin koiruille sapuskaa jo ennen lenkille menoa ja suoritin alustavan koirujen harjaustoimenpiteen. Vichy tykkäsi harjaustoimenpiteestä ja nuoli kiitollisena kättäni kun takuista edes osa saatiin auki. Oliver ei ole koerraharjan ystävä, vaikka juuri sen turkki on julmetussa sotkussa. Se pentele näytti hampaitaan, kun yritin lievää väkivaltaa käyttäen kiskoa takkuja auki arasta paikasta, perskarvoituksesta. No nuoli kyllä kiitollisena naamani sitten kun suvaitsin lopettaa eläinrääkkäyksen.

Lähdimme 11 korvilla ja silmillä ulos. Teimme tänään kuitenkin vain hieman normaalia pidemmän ulkoilulenkin, koska tekemisen suunnittelua on tälle päivälle enemmän kuin riittävästi. Eipä siitä ulkoilusta paljon tämän enempää. Paria tyttökoirua haistelimme innokkaasti ja yksi dobermannin tapainen murisi sen verran uhkaavasti, että painelimme ns käpälämäkeen. Oliverilla oli taas sellainen päivä, että sitä ei olisi kiinnostanut kävellä mihinkään vaan se löi maihin kynnysmatoksi joka kerta kun sai siiihen tilaisuuden. Vichy sen sijaan on Duracell-koiru, joka kiskoo menemään kuin vetokoerra jolla on perässä hiirivankkurit. Sitä on välillä pikkusormella pannasta pitelemistä. Vichy onnistui juomaan vettä kaikista mahdollisista kuralätäköistä, vaikka kotona olisi ollut puhdasta vettä ihan astiassa. Paluumatkalla se sitten oksensi kerran kuravettä.

Palasimme kotiin ja koirat pistivät pötkölleen. Minä jäin koukkuun someen ja hikeä pukkasi otsaan kun mietin mitä kaikkea tänäänkin pitäisi tehdä. Uuvuttavaa on koerravahdin arkipäivä lauantaisinkin. Mutta minähän lupasin kirjoittaa koirujen psykologiasta ja filosofiasta, joten tässä tätä nyt tänään.

Sanotaan että koirut usein muistuttavat isäntiään tai emäntiään. Joko koerrat muuttuvat muistuttamaan omistajaansa tai pikemminkin päin vastoin. Toinen koiru muistuttaa mielestäni suuresti isäntää ja toinen emäntää vaikka molemmat poekakoeria ovatkin. Itsesuojeluvaisto estää kuitenkin kertomasta miten ja millä tavalla. Eppäillen että emäntä ei ilahtuisi jos ääneen täällä kertoisin, että hän on aivan kiinanpalatsikoiran näköinen.

Mutta tähän koirujen psykologiaan ja filosfiaan. Sanoinkin jo että Vichy on Duracell-koiru jolla virtaa riittää koko lenkin ajan kotiintuloon asti. Sitten sekin lysähtää syvälle johonkin apatian laaksoihin. Ulkona Vichy on kuitenkin koko porukan kiistaton johtaja, vaikka onkin pienin meistä kolmesta. Se määrää kulkureitit ja painelee edellä kuin viitapiru pienillä töppösillään. Lenkillä se ei ole väsynyt vielä kertaakaan toisin kuin Oliver ja koerravahti jotka ovat uupuneet joka kerta. Kun Vichy saa vihiä tyttökoerran hajuista niin se kurnuttaa innoissaan kuin sammakko ja painelee menemään niin että ilman hihnaa siitä ei näkyisi pian häntääkään.

Oliver on enempi zeniläinen tai taolainen pohdiskelija jota nämä maalliset asiat juurikaan kiinnosta. Se siis lyö vähän väliä maihin ja ryhtyy silmät ummessa pohdiskelemaan taivaan taoa tai mitä nyt miettineekin. Sitä mitä Oliverin päässä näinä meditaatiohetkinä liikkuu en ole kyennyt alkuunkaan selvittämään. Olen alkanut eppäillä että ei yhtään mitään. Mutta juuri sehän on lähes täydellistää buddhuutta. "Istu vain hiljaa mitään tekemättä, niin kevät saapuu ja ruoho kasvaa itsestään", kuten zeniläiset sanovat. No minä olen sitten ristiriipunnassa näiden kahden välissä kun toinen painaisi menemään ja toinen ei viitsi hievahtaakaan. Uskon että ilman Vichyn komentoa en Oliveria saisi montaakaan jalkaa mihinkään kulkemaankaan. Itsepäinenkin se osaa olla. Se lyö maihin viimeisen kerran viimeistään 150 metrin päässä kotoa ja siinä onkin neuvottelemista että koerrun saa nostamaan takapuolensa asvaltista ja löntystämään kotiin asti.

Muuten nämä koerrat ovat mitä parhaimmat kaverukset vaikka ajoittain Oliverilta vaaditaan melkoista kärsivällisyyttä kun Vichy repii ja retuuttaa sitä korvasta. Ei se välitä eikä pahastu. Tämä on taas niin maallista, se ehkä ajattelee. Niin riitaa näiden koerien kesken ei saa syntymään millään. Paitsi ruokakupilla. Vichy hotkii ruokansa heti ja ryhtyy sitten kyttäämään Oliverin sapuska-astiaa. No monesti, vaikka omakin kippo olisi vielä puolillaan. Se epäilee ettää annan Oliverille paremmat eväät vaikka samaa sotkua on kummallakin lautasella. Siitä seuraa kahakka jos koerravahti ei ole varuillaan. vihannekset Vichy jättää kuitenkin syömättä. Oliver on kaikkiruokainen ja popsii ne Vichyn lautaselta sitten jahka saa omansa tyhjennettyä, vaikka muuten Vichy syö enämpi ja söisi kai mahansa puhki jos tarjottaisiin.

Yhtenä iltana sattui kuitenkin outo tapaus. Vichy heräsi unestaan ja säntäsi päätä pahkaa nukkuvan Oliverin kimppuun. Siitä syntyikin melkoinen rähinä ja pölinä. No neuvottelemalla ja nuhtelemalla tilanteesta kuitenkin selvittiin. Epäilen että se unessa kuvitteli olevansa metsästyskoira ja herättyään luuli Oliveria saaliiksi. Mutta muuten noin pääsääntöisesti melekosen leppoisaa ja joviaalia on koerran elämä. Kateeksi käy. Toista se on koerravahdilla joka joutuu makkoilemaan koerien seurana päivät pitkät ja ajoittain ulkoilemaankin niiden kanssa.

Niin lisäksihän tulevat vielä muut kotityöt kaupanpäällisiksi. Tänäänkin pitäisi siis suunnitella viikon tekemättömien töiden tekemistä. Koirujen harjausta pitäisi yrittää uudestaan. Tiskata pitäisi. Pitäisi kerätä keittiön lattialle viikon aikana kertyneet murekkeet ja muut sapuskat. Pitäisi pestä pyykkiä. Pitäisi illalla lämmittää sauna ja pestä varphaat. Ja vielä on edessä iltalenkki markettiin ostamaan ruokintapänikkää. Ei. Tämä kaikki hengästyttää jo ajatuksenakin. Taidankin siirtää koko touhun huomiseen. Paitsi tietenkin sen iltalenkin, marketin ja ruokintapönikät.

27.4.2014
Koerravahdin päiväkirjaa Kahdeksas päivä (Ja arkikuvahaaste 1/5):

Koerrat nukkuivat yön sänkyni jalkopäässä ja jalkojeni päällä. Heräsin kaksi kertaa ennen kukonlaulua siihen että koerrat pesivät kielellään naamani, vaikka olin illalla käynyt saunassa. Kun vihdoin nousin ja könysin alakertaan, järkytyin jälleen kerran. Kello kävi vasta päivän kahdeksatta lasia, normaaliaikaan se tarkoittaa... Koerrat kuitenkin nuolivat taas innokkaasti varphaitani kun suostuin nousemaan ja olin illalla varpaat pessyt niin että ne eivät enää haisseet kovin pahalta.
Olin myös illalla pientä henkistä väkivaltaa käyttäen saanut peräti kaksi arkikuvahaastetta: Marja-Leena Junttilalta ja Satu Nikulalta. Laiskahkona runoilijana päätinkin iskeä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Aamukahvit keiteltyäni päätin vastata arkikuvahaasteeseen runokuvilla ja suorittaa päivän koerravaelluksen runokoeravaelluksena. Matsuo Bashon tapaan proosaa ja runoa yhdistellen. Otin motoksi ohjeen runonkirjoittajalle:
1.
Unohda laatusanat.
Kirjoita kuvia!

Kahvittelin siis ulkona terassilla katselin kevättä ja aamua, jos nyt aamua aamuksi näin valoisana vuodenaikana enää voi nimittää. Tiainen lentsi kuistille ja kirjoitin siitä:
2.
Talitiaisella on apaja.
Se käy nokkimassa
koirankarvoja parvekkeelta
pesätarpeiksi.
Koira katselee ihmeissään tätä.

Viherpeipon pesä sirisi taas kun tällä kertaa koiraskin suvaitsi tulla poikasiaan ruokkimaan. Kirjoitin runon:
3.
Viherpeipon poikaset
syntyivät kaksi päivää sitten
naapurin tuijaan.
Poikaset sirisevät pesässä
kun emo tuo ruokaa.
Parvekkeen ikkunasta
pesään voi nähdä.

Ryhdyin pakkailemaan tavaroitani koiran ulkoilutusta varten ja kirjoitin:
4.
Olen saanut kameralaukkuni takaisin.
Kameraa minulla ei ole.
Kannan siinä kiikareita ja runovihkoa
kun kuljetan koiria ulkona.

Kävin kuitenkin vielä ennen lähtöä uudelleen terassilla tupakilla. Tuossa 50 metrin päässä on harakan pesä ja harakatkin ovat alkaneet viihtyä pihakoivussa. Olisiko niin, että ne syrjäsilmällä yrittävät myös saada selville, missä se viherpeippo ooikein pesii, omin motivaatioin. Kirjoitin vihkoon:
5.
Harakkapari käy pihakoivussa istumassa.
Ne ovat tainneet saada vihiä
viherpeippojen pesästä.
Niitäkin kiinnostaisi löytää tuo pesä.
Mutta emot ovat ovelia.
Ne lentävät tuijaan
metrin pesän alapuolelta
ja kiipeävät pesään oksien suojassa.

Suomen lippu oli vedetty naapuritalossa lipputankoon. Minulla ei ollut aavistustakaan, mikä juhlapäivä tänään saattaisi olla. (Facebookista kyllä myöhemmin selvisi, että jokin veteraanien muistopäivä). Kirjoitin:
6.
Suomen lippu on salossa.
En tiedä mikä juhlapäivä nyt on.
Aikoja sitten
olen lakannut tarvitsemasta kalenteria
mihinkään.

Ja samoissa mietteissä kalenterittomuudesta ja aikatauluttomuudesta jatkoin. Nythän on sunnuntai, mutta vastasin kuitenkin arkikuvahaasteeseen. Kirjoitin ajatuksen:
7.
Arkikuvahaaste.
Tänään on kyllä sunnuntai.
Olen niin syrjäytynyt kaikesta
että minulle jokainen päivä on pyhä.

Vihdoin sain takin päälleni ja lähdimme ulos. Olen seitsemän päivän aikana kolunnut jo lähes kaikki lähiseudun kävelytiet, mutta eilen löysin vielä yhden tutkimattoman. Päätimme mennä sinne. Mutta ensin koerrat paskoivat aamutoimensa tien oheen. Otin niistä (koerrankakoista) valokuvat kännykkäkameralla haastajani Satu Nikulan ja PKIn muinaisen Päivän paska-palstan innoittamana.

Kiersimmekin toista kautta kävelytielle kuin aluksi aioin. Tyrmistyin siinä pienen ojan pielessä ihmisten jätöksiä, muovipusseja ja paperiroskaa kännykän linssin täydeltä. Otin kuvan vertailukohdaksi koerpaskoihin. Mitä enemmän sivistystä, sitä enemmän jätettä luonnossa, mietin. Mutta pääsimme vihdoin kävelytien alkuun. Se johti uudelle omakotialueelle, jossa en tiennyt mihin suuntaan pitäisi mennä. Koirat saivat suunnistaa edellä. Ajattelin että aina ei mitään päämäärää tarvitse ollakaan:
8.
Tutkimaton kävelytiemme
vie omakotialueelle.
Siellä kuljemme mihin mieli vie
sattumanvaraisesti.
Täällä on kukannimisiä katuja:
hanhikinkatu, kaunokinkatu, leinikinkatu.
Kukilla on kauniita nimiä
ja joskus kaduillakin.

Katu loppui talojen pihoihin. Sen päässä oli kuitenkin korkea kallioinen mäki, jonne johti kävelypolku. Kiipesimme sinne. Nousu oli vaativa, mutta pääsimme laelle mäntymetsään. Siinä oli sopiva istumakivi johon istuin levähtämään. Koirut panivat maata lötköttämään. Tein luonnonhavaintoja ja kirjoitin niistä:
9.
Jalkapolku vie jyrkästi kallioille.
Siinä pidämme tauon.
Tikka rummuttaa etäällä.
Laulurastaan laulussa soi kevät.
Tiaisilla on parittelupuuhat menossa.
Pari pientä saniaista männyn katveessa.
Meillä on taas koko päivä aikaa
olla vain ja ihmetellä kaikkea.

Jatkamme pientä polkua eteenpäin. Löydämme pikkupoikien tekemän vanhan ränsistyneen majan, josta otan kännykällä kuvan. Polku vie jyrkkään kallionlaitaan jota emme uskalla laskeutua alas. Yritän koiria toista pienempää polkua eteenpäin, mutta Oliver päättää, ettei se ole mikään eräkoira ja painaa maate. Ei auta kuin palata takaisin ja kalliolta samaa reittiä alas. Jatkamme toista katua eteenpäin ja tulemme sattumalta tutulle kävelytielle. Tätä pitkin kuljimme pari päivää aiemmin Merrasjärvelle. Nyt palaamme Merrasojan vartta kotiinpäin mutta Oliver on uupunut auringonpaisteesta. Turkiseläimille tämä on aivan liian kuuma päivä, vaikka vielä ei ole edes toukokuu. Puistonpenkillä levähdämme pitkään ja kirjoitan vielä kymmenennen arkikuvarunon.
10.
Istun puistonpenkillä
koirat jalkojen juuressa.
Huilaamme. Olemme vain.
Katselen miten haapoihin
kasvavat lehdet.
Lopulta jatkamme kotiin.

28.4.2014
Koerravahdin päiväkirjaa Yhdeksäs päivä (ja arkikuvahaaste 2/5): Koerravahdin piti oikeastaan loppua jo, sillä isäntäväki tuli yöllä kotiin. Mutta aamulla kukonlaulun aikaan heräsn siihen että koerrat ensin nukkuivat jalkopäässäni, sitten nuolivat varpaani ja pesivät kielellä naamani. Kello lienee käynyt vasta päivän kuudetta tiimaa. Kun lopulta nousin ylös kello lähestyi kahdeksaa, normaaliaikaahan se on...
Herainen aecka!

Isäntä oli sen verran matkaväsynyt että vein koerrat linturetkelle. Tyhjillä sain kaks olvia Siwasta. Kävelimme Kilpiäistenpohjaan venelaiturille. Matkalla näimme kaksi koerraa jotka tervehtivät ja yhden joka ei tervehtinyt, tai koerra olisi tervehtinyt kyllä mutta emäntä ei. Olivat liian hienoa väkeä. Eivät ymmärtäneet että kiinanpalatsikoira ja shih tzu ovat keisarillisia koiria ja minä olen kiva ja mukava mies.

Matkalla teimme luontohavainttoja, kakimme ja pissimme runsaasti. Rannassa Vichy säntäsi tietenkin uimaan rutakkoon, vaikka laiturin päässä oli puhdastakin vettä. Sitten se ryhtyi harjoittelemaan sprintteriksi eli sai jonkinlaisen hepulin, säntäili melkein hihnan päähän ja takaisin spurtteja. Oliver sen sijaan oli lyönyt maihin ja mietiskeli. Minulla oli melkoinen neuvottelu, että sain sen seuraaman venerannan pienen aallonmurtajan päähän. Siinä istuin pölkylle tyhjentämään olvia ja keorrat ryhtyivät reporangoiksi maihin. Kirjoitin joukon säkeitä kirjoitusvihkooni, olkalaukussa oli olvin lisäksi myös kiikari. Tässä siis sanansäikeitä rannalta:

1.

Matkalla rantaan
punarinnan laulu
kuin virtailevan puron solinaa
läpi kevään.

2.

Rannassa
sammakoiden kurnutusta
ja pulinaa.
Silkkiuikku suunnittelee
jo pesää kaislikkoon.
Lapintiirat, rantavesien lentotaiturit
ovat tehneet pitkän muuttomatkan
parikymmentä tuhatta kilometriä parhaimmillaan.
Miten nekin vaivautuvat tänne asti
joka kevät, tuovat terveisiä
kaukaa jostain.

3.

Telkkä ylväänä mustavalkoisessa asussaan
kauneuspilkku poskessa kruunaa kaiken

4.

Sepelkyyhkyn tuuba,
yksinkertaista kujertelua.
Miksi hyvää sävellysteemaa muuttamaan
se tuntuu ajattelevan.
Puhaltelee kuin lauha tuuli.

5.

Hauen kutu
polskintaa rantamatalassa.
Rauhoitusalue.
Lisääntyvät täällä suojassa.

6.

Kesy heinäsorsa
ei pelkää edes koiria,
hädin tuskin
väistyy arvokkaasti veteen.

7.

Silkkiuikku räpättää
kuin kaksitahtinen perämoottori
joka ei lähde kunnolla käyntiin.

8.

Istun pölkyllä
venerannassa.
Annan ajatusten virrata
miten ne haluavat.
Mielessä pyörii Leif Färdingin säkeet:
"Kevään avaaman hetken
olen soitin hellissä käsissä..."
Hän kirjoitti tuon
kun oli terve ja onnellinen vielä.

9.

Pieni hämähäkki
on virittänyt seittilankaa
keskisormestani.
Se nousee välillä ilmaan
kun nostan käden
kirjoitusviholta.

10.

Silkkiuikku
kala poikittain nokassa.
Se nostaa nokkansa pystyyn
ja nielaisee.
Se on kahdensadan metrin päässä
mutta aivan kuin kuulisin
kulauksen sen kurkussa.

11.

Istun rannassa pölkyllä.
Koirat lepäävät jalkojeni vieressä.
Tyhjennän oluttölkkiä hitaaseeen tahtiin.
Leppeä tuuli, auringonpaistetta,
lämmin huhtikuun loppu.
Voisimme olla tässä näin koko päivän
olla vain, nauttia kaikesta

12.

Eivät nämä säkeet
oikestaan ole runoja,
näkö- ja kuulokuvia
toivottvasti sentään.
Kun tölkki on tyhjä
nousemme lopulta jatkamaan matkaa

Kotimatkalta merkitsen kuitenkin vielä mustiin kaksi:

13.

Kirjosiepot ovat tulleet
frakkipukuiset herramiehet.
Niiden laulu lentää korvaan
läheisen kerrostalon pihasta.

14.

Sellainen kadunnimikin
kuin Omarannankatu.
Sen päässä yksityisaluetta.
En jaksa ymmärtää
miksi täällä halutaan omistaa
ja aidata kaikki. 

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Kemijoki virtaa vuosisatojen läpi VI

Kemijoki 1993

Kemijoki virtaa vuosisatojen läpi. Vuosituhansia se on etsinyt uomaansa virratakseen mereen. Tässä joessa, sen veden virtauksessa pelkistyy luonnon ikuinen kiertokulku. Joki joka laskee mereen on aina sama eikä koskaan sama. Sen elämä on pitkä. 5500 vuotta sitten Ounas- ja Kemijoen suistot olivat nykyisen rovaniemen alapuolella, Kuolasuvannon seudulla. Silloisen Ounasjoen alajuoksulla, Sinetän Lamminvaarassa on tavattu 7000 vuotta vanhan asutuksen jäänteitä. Tässä mitta-asteikossa Kemijoen uiton ja rakentamisen historia on lyhyt. Mutta viimeiset 100 ja viimeiset 50 vuotta ovat ovat muuttaneet jokea enemmän kuin se on muuttunut koko aikaisemman historiansa aikana. Entisten kuoohuvien koskien tilalla on nyt voimaloilla kuohittu joki.

Kemijoen alkuperäiset merkitykset vaelluskalojen ja ihmisten kulkureitteinä, kalastusalueena, toimeentulon antajana tässä mielessä ovat kadonneet. Jokivarressa talot rakennetaan nykyään niin, että talojen julkisivut ovat maantielle, eivät jokea kohti. Kalastus sai väistyä viisikymmentä vuotta sitten voimalaitosten tieltä, uitto puunkuljetusmuotona on hävinnyt nyt. Vuonna 1991 Kemijoki Oy osti uiton pois Veitsiluodolta ja Metsä-Bootnialta. Pohjoisen puu kulkee nyt pyörillä Kemiin. Miten pitkään? Ajoksen satamassa voi nähdä laivoja, jotka tuovat Argentiinsta puuta Veitsiluodon tehtaille. Pohjoisessa puuntuotannon nollaraja laskee.

Kemijoki on antanut vuosisatojen saatossa toimeentulon tuhansille ja taas tuhansille ihmisille. Se on antanut ellinkeinon kalastajille ja uittomiehille jokivarressa. Sen ansiosta on jokisuuhun kasvanut paperiteollisuuden varassa elävä kkaupunki, Kemi. Metsäteollisuus on työllistänyt joen yläjuoksulla suuria, parhaimmillaan toistatuhatta ihmistä käsittäneitä savottoja. Parhaimmillaan Kemijokea pitkin on uitettu puuta noin 2,5 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Joen pohjaankin on vuosikymmenien kuluessa uponnut puuta satojen hehtaarien metsän verran. Vielä 60-luvun alkupuolella uitto työllisti vuosittain yli 2000 ihmistä jokivarressa ja erottelussa.

Entä nyt, vuonna 1993? Teollisuutta rationalisoidaan, ihmisen toimeentulon ehdot muuttuvat, Eurooppa yhdentyy, Suomi on lamassa, mutta tulevaisuutta suunnitellaan kuten suunniteltiin sotien aikanakin. Kemijoki Oy, joka perustettiin vuonna 1954 valjastamaan joki voimalaitoksilla latvaosista mereen asti, on toteuttanut tätä tehtävää pelottavan tehokkaasti. On rakennettu Lokan ja Porttipahdan altaat ja parhaillaan käydään viimeistä taistelua Vuotoksesta. Ounasjokea lukuunottamatta lähes kaikki jokivarren rakennuskelpoiset kosket on rakennettu. Joki on tapettu.

Aika muuttuu, ihmiset kuolevat, mutta joki pysyy. Pääsiäisaamuna vuonna 1993 minä kävelen jäitä pitkin Laitakariin, siihen sahayhdyskuntaan, jonka kauppaneuvos J.G. Bergbom vuonna 1861 perusti ja jonka viimeinen piippu räjäytettiin lähes sata vuotta myöhemmin. Se on yhdyskunta joka nousi kuin saari merestä ja loppulta katosi takaisin mereen. Mitä siitä on jäljellä nyt, joitakin betonisia ja kivisiä raunioita, laitureiden rippeitä. Siinä on kuin pelkistetyssä muodossa ihmisen kulttuurin raunioita.

Aurinko kääntyy vähitellen kohti taivaan rajaa, hämärtyy. Mutta pimeä ei peitä enää kokonaan maisemaa, kevät kääntyy kohti kesää. Muuttolintujen parvet lentävät pohjoista kohti. Elämä jatkuu. Minä mietin mikä aika on sata vuotta. Miltä Kemijoki näyttää sadan vuoden kuluttua tästä hetkestä. Törröttävätkö jokivarressa voimaloiden jäänteet niin kuin Laitakarin rauniot. Virtaako joki jälleen vapaana? Onko jokivarressa enää silloin ihmisiä lohen nousua katsomassa? miten käy ihmisen kulttuurin, hyötyajattelun, luonnon riiston? Me emme koskaan tule näkemään sitä päivää. Minä tai kukaan meistä ei silloin enää ole elossa.

Mutta Kemijoki elää. Joen elämä on pitkä. Se jatkuu vielä vuosituhansia.

_________________

Lähteet:
Martti Itkonen: Kemijoen uittoyhdistys 1901 - 1976
Raimo Seppälä: Nykyinen Kemijoki
Markku Laukkanen, Ahti Saarela, Veikko Aitamurto: Kenen Ounasjoki
Kustaa Vilkuna: Lohi

torstai 24. huhtikuuta 2014

Kemijoki virtaa vuosisatojen läpi V

Kemijoki 1943-1949. Lohen kuolema

Heinäkuun 13 päivä 1943 tuli merkitsemään ratkaisevaa käännekohtaa Kemijoen historiassa. Tuosta päivästä alkoi vapaana virtaavan Kemijoen luvunlasku. Maailmanpalo riehui vielä Euroopassa, meillä elettiin jatkosodan loppuvaihetta. Mutta sodan aikanakin suunniteltiin tulevaisuutta. Vielä ei ollut tiedossa se, että Suomi vuonna 1944 rauhanteon yhteydessä tulisi menettämään kolmasosan rakennetusta vesivoimastaan. Mutta se tiedettiin, että maa sodan jälkeenkin tarvitsi energiaa, että edessä oli jälleenrakennustyö.

Vielä 1930-luvulla pohjoisten koskien valjastamista voimatalouden käyttöön oli pidetty sekä teknisesti että taloudellisesti mahdottomana, vaikka alustavia tutkimuksia vesivoimalaitosten rakentamisesta oli tehty itsenäisyyden alusta lähtien. Sota muutti kuitenkin tilanteen. Vuosina 1940 ja 1941 valtiovalta oli jo helpottanut vesivoiman rakentamista säätämällä poikkeuslait sitä edistämään. Pohjoisen joet alkoivat kiinnostaa teollisuutta.

Sodanaikainen puolustusministeri ja Yhtyneet Paperitehtaat Oyn puheenjohtaja kenraali Rudolf Walden pystyi asemansa vuoksi ennakoimaan sodan lopputuloksen hyvissä ajoin. Walden lähetti Yhtyneitten rakennusosaston päällikön diplomi-insinööri Erkki Aallon tutkimaan pohjoisen vesivoimavaroja tarkemmin ja samalla yhtyneet hankki omistukseensa Kemijoen Pirttikoskella kaupan olleet koskiosuudet. se oli alkusysäys laajoille vuosia kestäneille koskikaupoille, jotka edelleen ppuhuttavat ja kuohuttavat tunteita jokivarressa. Aalto sai Waldenilta valtuudet ostaa Yhtyneille Paperitehtaille kaikki Rovaniemen ja Kemijärven väliset kosket.

Erkki Aallon ehdotuksesta lähti liikkeelle myös prosessi, jonka seurauksena 13, heinäkuuta 1943 perustettiin Pohjolan Voima Oy. Se oli teollisuuden yhteinen voimayhtiö, joka perustettiin ostamaan muut pohjoisen kosket. Perustavassa kokouksessa yhtiön osakkaiksi liittyi yhtä suurin osuuksin kahdeksan maamme suurimpiin kuuluvaa puunjalostusyhtiötä ja pari vuotta myöhemmin lisääntyi osakkaiden luku yhdeksään.

"Kun sodan aikana suunniteltiin maamme tulevaa kehitystä, todettiin, ettää elintasomme nousu sodan jälkeenkin suurelta osin tulee nojaamaan puunjalostusteollisuuteen. Teollisuuden piirissä ymmärrettiin samalla, että jälleenrakennustyöt tulevat olemaan suuria ja näin ollen teollisuuden itsensä on turvattava ooma voimantarpeensa", muistelee Pohjolan Voima Oyn johtokunnan puheenjohtajana pitkään toiminut Paavo Honkajuuri.

Syksyllä 1944 Suomi täytti rauhanteon ehtoja. Se merkitsi Lapin sotaa ja perääntyvien saksalaisten poltetun maan taktiikkaa. Viimeisinä töinään 8.10.1944 saksalaiset räjäyttivät Kemijoen ylikulkusillan. Pohjolan Voima Oy:n toimitusjohtajaErkki Aalto sai kungasideansa ja keksi että tillalle rakennetaan maapato, joka korvaa räjäytetyn sillan, sekä voimalaitos. Rautatiehallitus lähti mukaan hankkeeseen, josta maakunnassa puhuttiin vain siltatyömaana. Pohjolan Voima ryhtyi 12 metriä korkean padon rakentamiseen aluksi ilman vesilain edellyttämää vesioikeuden lupaa.. työt alkoivat 1945.

Isohaaran voimalaitos valmistui jouluksi 1948. Auto- ja junaliikenne padolla oli aloitettu jo pari vuotta aikaisemmin. Voimalaitos jauhoi sähköä teollisuudelle. Uittoa voimalapadon rakentaminen ei estänyt, mutta kalannousun se esti. "Kesällä 1947 lohi nousi vapaasti Kemijokeen, kuten se oli tuhansina kesinä aiemmin merestä noussut etsiessään happirikkaita ja puhtaita kutuvesiä syntymäsijoiltaan. Mutta kesällä 1948 nousutiet sulki jokisuulle molemmin puolin Vallitunsaarta rakennettu maapato, Isohaara ja Vähähaara pantiin tuolloin syksyllä lopullisesti kiinni", kirjoittaa akateemikko Kustaa Vilkuna kirjassaan Lohi.

Pato tuli merkitsemään Kemijoen alkuperäisen lohen kuolemista sukupuuttoon, sillä lohi nousee aina kutemmaan syntymäjokeensa. Pato merkitsi loppua Kemijokivarren asukkaiden ensimmäiselle ja vuosisatoja tärkeimpänä säilyneelle elinkeinolle, lohe kalastukselle. Se merkitsi alkua koko Kemijoen kattavalle voimalarakentamiselle, joka tulisi seuraavina vuosikymmeninä hävittämään Kemijoen pääuoman luonnollisen veden virtauksen viimeistä rakentamiskelpoista koskea myöten. Se tuli merkitsemään vuosikymmenien mittaista oikeustaistelua vahingonkorvauksista ammattinsa menettäneille kalastajille, sillä Korkeimman hallinto-oikeuden päätös lopullisista korvauksista saatiin vasta 1982. Isohaaran voimalan rakentamisprosessi on kokonaisuudessaan ehkä suurin Suomessa koskan tehty ympäristörikos, joka kuitenkin on kaikissa vaiheissaan lopulta saanut sekä eduskunnan että oikeuden siunauksen.

Jokivarressa ei alunpitäen ymmärretty, että voimalaitos merkitsi kalan nousun loppua. se salattiin. Jo ensimmäisessä hakemuksesssa väliaikaisen rakennusluvan saamiseen Pohjolan Voima mainitsee suunnitellman kalan kulkutien turvaamiseksi. Maakunnan ihmisten annettiin ymmärtää, että kalatie tehdään. Sitä ei koskaan tehty. Sen sijaan lopulta rakennettiin silmänllumeeksi kuuluisa Brofeldtin kalahisii, vaikka voimayhtiön johdon tiedossa oli, ettei kala osaisi hissiä käyttää.

"Tunsin Etelä-Suomen kokemusten perusteella hyvin, kuinka lohen käy, kun joki valjastetaan. Lohi häviää. Näin kävi Kymijoessa, Kokemäenjoessa, Vuoksessa. Lohi ei pääse voimalaitosten ohi nousemaan kutupaikoilleen. Tätä osasin pelätä tapahtuvaksi Kemijoessakin. Me kävimme kyllä ruotsissa opintomatkalla katsomassa sikäläisiä lohiportaita. Mutta sille ei voi mitään: kosken valjastaminen tietää loppua lohen kululle omin voimin. Isohaaraan tehtiin kalahissi, vaikka jo Kymijoen Ahvenkosken kokemusten perusteella näytti siltä, että lohi ei suostuisi tuollaista hissiä käyttämään. Lohi nousee ainoastaan luonnonvirtaa pitkin." Näin tunnusti vuonna 197 Pohjolan Voima Oy:n pääjohtaja Erkki Aalto.

Kustaa Vilkuna tuomitsi Lohi-kirjassaan vuotta aiemmin voimalan rakentamisen "erittäin räikeänä ja vallattomana tekona luontoa ja vanhoja elinkeinoja vastaan, omaleimaista kulttuuria vastaan, kaunista maisemaa vastaan."

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Dokumentti

Hän oli väsynyt. Silmissä pisteli kivensiruja. Valvonut yön, kuunnellut ensin ravintolasta kotiin palaavien humalaisten ääniä ja sitten vähitellen hiljenevää aamuyön kaupunkia ja seiniä ympärillään. Seinät kasvoivat hiljaisuuden mukana vahvemmiksi. Ikkunan takana tuuli heilutti katuvaloa ja sai huoneen seinillä varjot liikkumaan. Hän laittoi nauhurin päälle ja puhui siihen hidasta runoa, eurooppalainen epätoivo. Poltteli välillä. Kello 4.35. Lauantain aamuyö. Lokakuu, hän mietti. Syksy.

Tuuli rahisee jaloissa, hiekka rahisee ja kengät rahisevat. Euroopan reunalla tuulee. Tuuli on ihminen, tuuli on ihmisen nimi. Tuuli rahisee keuhkoissa ja keuhkot rahisevat, sydän. Minä poltan liikaa. Tupakan hengitys. Yhteiskunnan kone. Elämä koneen ja vallan alamaisena.

Hän ei ollut tyytyväinen. Sulki nauhurin. Odotti, että valo nousisi kaduille. Pitkä aamu pitkine varjoineen, tuulen koleaa puhetta puissa, puistoissa pudonneiden lehtien peitto. Yö käänsi selkänsä, aamu liikahti kohti. Kun jostain taas kuului etäinen auton ääni, hän oli valmis lähtemään. Lähti kun ei jaksanut. Pakkasi nauhurin ja tekstit kameralaukkuun ja avasi ulko-oven. Koira katsoi niin kuin aina kun hän lähti aikaisin, eikä noussut. Sari nukkui, saisi nukkua. Aina kun hän öisin valvoi, se heräsi ihmettelemään ja alkoi sitten uudestaan tuhista, heräsi uudestaan ja kävi joskus kysymässä mikä hänen oli. Hän huomasi, että he eivät olleet taas rakastelleet moneen päivään. Ei tehnyt mieli. Välillä oli näin.

Hän käveli katuja pitkin. Pitkääkatua Vaasanpuistikkoon ja siitä Maasillan yli linja-autoasemalle. Katsoi aikataulut ja tiesi tulleensa pari tuntia liian aikaisin. Kaupunkilinnut liikkuivat, varikset, harakat, tiaiset ja varpuset. Köyhä biotooppi. Hän tuli rautatieaseman ja tasoristeyksen yli Wärtsilän vanhojen rakennusten ohi Onkilahdelle jossa ei voinut onkia. Jätteisiin kuollut lahti. Eurooppa. 1980-luvun loppu. Eräs odysseia, sankaritarina, elämästä selviytymisen yritys. Hän ajatteli tätä syksyä ja tekstejä, jotka kertoivat syksyn lopullisuudesta. Hän pysähtyi puusillalle ja lokkeja ja sorsia kellui aamu-unisessa vedessä. Hän huomasi, että jossain vaiheessa aamuyön tuuli oli lakannut. Veden melkein sileä peili. Präntöö ei enää ollut työläiskaupunginosa. Wolffinpuiston paikalla nousivat lääninhallituksen rakennukset. Sen vieressä uutta kovan rahan kerrostaloa. Tähän hän oli tullut monesti silloinkin, kun oli muuttanut kaupunkiin ja asui surkeata opiskelija-asuntoa Palosaarella eikä muualle osannut kävellä oudossa kaupungissa. Tukkasotkat olivat vallanneet pienen tekosaaren rantavedet ja uittivat loppukesästä poikasiaan siinä. Nyt niitä ei enää näkynyt.

Missä tahansa voi asua, hän oli vakuuttanut. Ei elämä ole paikasta kiinni. Ei se ollut. Yhtä kurjalta tuntui kaikissa paikoissa, samalla tavalla rintaan koski ja päätä särki. Hän kirjoitti ahdistustaan ulos, eikä saanut sitä muotoon, ja katkelmista tuli keskeneräistä elämää. Valmista ei ollut. Runoissa kumisi pään tyhjyys.

Silloin oli ollut heidän vakavin eronsa. Kun hän tavaroineen oli tullut junasta asemalla ulos, ajatteli ettei Saria enää näkisi. Se oli tullut pari viikkoa myöhemmin perässä ja elämässä oli selvittämistä ja pettämistä, toisen ja toisen. Elämä asettui, he olivat yhdessä taas, eikä koskaan enää tullut ehjää aikaa. Hän oli jaksanut tähän asti eikä tiennyt jaksaisiko eteenpäin, ei halunnut miettiä sitä. Se nukkui. Se oli hyvä. Hän lähtisi. ihmetelköön sitten. Mies otti kameran ja kuvasi lahoa ruuhen keulaa rantavedessä ja erotti mätäneviä lautoja pohjassa veden läpi. Arkku. Ei ollut kiire. Aikaa ei saanut kulumaan. Hän istui kivellä ja märkä kylmä tuli hitaasti housujen läpi ja oli taas noustava ja käveltävä ja odotettava. Hän poltti tupakkaa ja ajatteli että poltti liikaa. Krapula tykitti päätä.

Linja-auto vei miestä mukanaan. Hän istui takarivillä ja yritti nukkua tai valvoa silmät kiinni. Mistään ei tullut mitään. Auto kulki tasaista metsien ja peltojen läpi leikattua tietä ja peltopaikoissa tien reunaan kasvoi sumun ohuita seiniä, jotka pakenivat ajoväylän kohdalta. Puolitoista tuntia. Sitten perillä. Taas oli aikaa. Oli koottava itseään, tekstejään ja ajatuksiaan ennen kuvausta.

Kahdeksan vuotta sitten minä lähdin merenrantakaupungista. Nyt olen matkallla takaisin. Meri on sama, minäni muuttunut. Muisti kerää rantaan ajelehtinutta kamaa. Toimisiko se. Hän oli puhunut nauhalle humalassa. Puhuessa se tuntui toimivan, entä kuunnellessa. Hän oli soittanut vanhemmilleen että tulisi ja ne odottivat. Kuvaus odotti. Naisenniminen kaupunki odotti. Kristiina. Hänen neitsyytensä.

Kun auto pysähtyi, tihuutti vettä. Paskat. Hän käveli kädet taskussa ja niska kyyryssä laukkuineen Alkoon. Osti kaksi pulloa Egri Bikaveria. Härän verta. Unkarilaisen härän verta. Astui Casino-baariin ja tilasi keskioluen. Meni nurkkapöytään istumaan. Hän tunsi vielä joitakin täällä, mutta ei halunnut tervehtiä, ei mennä yhteiseen pöytään istumaan. Otti runonippunsa esiin ja selasi sitä jotain tehdäkseen. Täällä hän oli joitakin vuosia sitten kirjoittanut novellia pakolaisesta ja ajatteli että voisi olla tuo mies. Sen jälkeen baarin omistaja oli vaihtunut ja seinältä oli maalattu peittoon paikallisen kylähullun ruiskumaalilla tekemät taideteokset. Baari oli muuttunut, mutta asiakkaat pysyneet entisinä. Aina kun jokin muuttuu toiseksi, jotain jää entiselleen ja lopulta kaikki on yhtä ja samaa tai samankaltaista, eikä syvempiä merkityksiä tahdo löytää. Hän meni ja soitti. Kotiin että tulisi myöhemmin, kuvauksen jälkeen. Joi oluttaan loppuun ja päätti lähteä, vaikka aikaa oli.

Ihminen voi rakastua siniseen silmäluomen välähdykseen, ripsien nopeaan liikkeeseen, mutta ei koskaan mihinkään lopullisempaan, syvempään toisessa ihmisessä. Henkevyys on vain joen pohjaa kulkeva hara. Jotenkin niin se meni. Hän ajatteli Saria. kun he törmäsivät toisiinsa, hän pelkäsi Sarin kalpeaksi meikattua naamaa, julmia mustia silmiä. Hän ajatteli että ne olivat julmat, ylenkatseiset silmät. Julmuus tuli, mmutta ei ylenkatseena. Hän ei kestänyt naisen epävarmuutta, jota tämä meikkiensä alle piilotti, itsetunnon puutetta, takertumista. Lihanriekaleita hukkuneesta. Hän lähti ulos. Pakolainen. Saria paossa nyt. Entä hänen oma voimansa? Hän lähti. Päätä särki taas.

Hän seisoi baarin takana rannassa, katseli veteen heijastuvia puiden varjoja. Kaukana lahden perällä oli vielä sumun kerrostuma, siinä kohdassa mihin Tiukanjoki laski. Muuten lahti oli umpeenkasvanutta kaislikkoa, joka tähän aikaan vuodesta lakosi, kulottui ja kuoli pois seuraavan talven ja kevään ja kesän ja uusien kaislojen tieltä. Pitkänsillan yli kulki pari autoa. Pikkukaupungin nöyrä aamupäivä. Tihkui ja hän pelkäsi että tihku yltyisi, otti laukustaan viinipullon ja kiersi korkin auki. Viinin maku, runo, häränveri. Kotikaupunki? Ehkä tämä. Hän oli kasvanut metsästä ja merenreunalta ulos maailmaan ja oli nyt palannut kahdeksan vuoden jälkeen. Mitä sanottavaa hänellä voisi olla tälle kaupungille ja ihmisille, jotka rantoja asuivat. Kirjaston kokoelmissa oli omakustanne, jota kukaan ei lainannut. Runoja maan, meren ja taivaan rajaviivasta. Pienestä polusta jonka varrelta harakanpesä hävitettiin. Jalkojen alle murskautuvista koteloetanoista. Miehestä joka kulki merenrantoja ja etsi ihanteellista pyöreää kiveä. Se optimismi oli mennyt. Oletko sinä koskaan kirjoittanut runoja rantahiekkaan, häneltä oli kysynyt joku nainen joka oli lukenut kirjan. En, mies vastasi ja ihmetteli. Miksi et, nainen kysyi vilpittömän tyhmänä ja katsoi silmiin. Sillä tavalla, mies ajatteli. Ei ole tullut mieleen, hän oli vastannut. Hän oli puhunut naisen pois pöydästä, vaikka olisi ehkä halunnut muuta. Ei tiennyt. Ylipäätään tiesi vähän tai ei mitään. Tämä elämisen sietämätön ristiriita. Hän oli tullut kaupunkiin, runoineen, jotain sanoakseen, kuvausta varten tai pois Sarin luota. Oli tässä ja nyt. Oksat kuin japanilaisessa akvarellissa taipumassa vettä kohti. Hän aikoi ottaa kiven ja heittää sen veteen. Se olisi runo. Mutta veden rauha pidätti. Hänen mielenrauhansa, ehkä, löytyisi viinipullon tyhjentyessä.

Här vilar Larry och Staffan, luki oven kyltissä. Soittokelloa ei ollut. Hän hakkasi nyrkillä oveen ja odotti. Kukaan ei avannut. Sitten avasi. Staffan tuli pyyhe ympärillään. Se oli heränneen näköinen ja suihkuun menossa. Mies käveli keittiöön ja odotti. Vanhassa puutalohuoneistossa oli iso keittiö ja kaksi pienempää huonetta, jotka olivat vain syvennyksiä nyt, kun keittiön puoleiset seinät oli revitty irti. Huoneissa oli kummassakin patja lattialla, keittiössä pöytä ja tuolit. Muita huonekaluja ei ollut. Larrya ei näkynyt. Se on naisissa, Staffan sanoi. Rakastunut kulttuurisihteeriin. Siltä voi odottaa mitä vain. Staffan puki ja mies katsoi ikkunasta ulos. Kesällä pihalla järjestettäisiin huutokauppoja. Onko nyt liian huono ilma, mies kysyi. Voisi olla parempikin, mutta pakko se nyt on kuvata. Kun ei ala sataa enempää. Mies etsi tekstejään, yritti järjestää niitä. Minä koitin yöllä lausua sitä  omalle nauhurille, mutta se on kai parempi lukea suoraan studiossa. Kuvataan nyt kumminkin ensin, Staffan sanoi. Ohjelman piti tulla paikallistelevisioon. Runoilija palaa kotikaupunkiinsa ja käy tutuissa paikoissa ja lukee runojaan. Mitään käsikirjoitusta ei ollut.

Staffanilla oli vanha Skoda, jonka pakoputki räpisi. Sekertoi ajaessa miten he olivat johonkin ohjelmaan ajaneet kaupungin läpi ja kuvanneet koko ajan, kaksi minuuttia kolmekymmentä sekuntia, kolmekymmentä kilometriä tunnissa nopeudella. Sen kokoinen kaupunki. He tulivat Varvinmäelle ja etsivät kulttuurisihteerin oven. Se oli juuri pukeutunut, mutta Larry makasi alasti peiton alla sängyssä. Mies ajatteli että kaikki täällä vain makasivat alasti tai puolialasti kun hän tuli. Larry oli saaneen näköinen. Hän ajatteli Saria ja yritti muistaa montako päivää oli ollut siitä kun he olivat olleet. Larry puki. Taas sai odottaa. Aikaa oli, mies ajatteli. miten pitkään ennen pimeää. He lähtivät ja ajoivat ruotsalaiselle lyseolle hakemaan kameravehkeitä. se oli Engelin suunnittelema talo mäen päällä. Mäeltä näkyi kaupungin yli, puutalojen kattojen yli ja Kaupunginlahden yli Högåsenille, jossa oli B-mielisairaala. Paljon muuta ei kaupunkiin mahtunut: pari koulua, tori, Tuulimyllynmäki, Varvinmäki ja ruotsalaisen lyseon mäki, vanhaa suojeltua puutaloaluetta ja reunoilla uutta rivitalo- ja kerrostaloasutusta. Kaksi minuuttia kolmekymmentä sekuntia. Hän mietti miten paljon kello oli, miten pitkälle päivä jo oli ehtinyt. Runoilijan on voitettava aika, hän ajatteli. Aikaa oli. Eurooppalainen epätoivo. Lokakuun päivänä, armon vuonna 1989. Tämä oli hänen paikkansa maailmassa nyt. Mistä aloitetaan, Larry kysyi, kun he olivat kasanneet tavarat autoon ja auton viereen.

Hiekka rahiseee jaloissa, tuuli rahisee keuhkoissa, eurooppa yskii, eurooppalainen epätoivo, minä olen tässä nyt, olen tullut takaisin, kääntymispisteeseen kuten kaikki tulevat kerran ja joet kääntyvät ja palaavat lähteilleen. Hengitän ilmaa, hengitän tupakkaa, tuuli on ihmisen puhetta, hiekka rahisee jaloissa, minä kävelen, kävelen, tuuli on ihmisen nimi. Kaupunki on naisen nimi. Eurooppa on runoilijan hidas pitkäveteinen uni, itsemurha. Hän joi viiniä eikä sekaantunut kun muut laittoivat kameran pystyyn. Tankkasi mielessään tekstiä, toimisiko se. Minä olen ajatellut tähän alkuun Stockhausenia, hän sanoi. Hän oli päähenkilö. Ne olivat hänen runojaan. hän olisi kuvassa. Puhuisi runojaan ja ajatuksiaan, hengittäisi ja puhuisi. Pullo oli jo lähes puolivälissä, mutta laukussa painoi vielä toinen. Olisi tämää päivä. Hän kulkisi kaupungin läpi päivänsä jja päiviensä loppua kohti. Runojen rakenne oli sellainen, mutta he kuvaisivat ensin alun, sitten lopun ja lopuksi keskikohdan.

Hän käveli maantietä pitkin kaupunkia kohti. Kolmekymmentä metriä kaupungin rajakyltille. Kyltissä oli naisen nimi. Kristiina. Christinae stadh. Jokin auto meni ohi ja tuli kuvaan, mutta sen saisi leikattua pois. Hän veti kasvonsa tiukkaan ilmeeseen ja katsoi kameran ohi vanhaa kirkkoa, jonka tornin venäläiset sotilaat olivat rakentaneet vinoon läntisiä tuulia vastaan. Niin väitettiin. Hän käveli kolmekymmentä metriä ja olo tuntui vaikealta kun kuvattiin. Hän pysähtyi kaupungin kyltin eteen ja otti kameran esiin. Poikki, Staffan sanoi. Hän käveli neljä kertaa uudestaan ja ne kuvasivat välillä jalkoja ja välillä häntä kokonaan. Hän yritti kävellä samalla tavalla joka kerta. Horjahti välillä. Kuvasi kaupungin kylttiä ja vanhaa kirkkoa sen takaa. Hän mietti, että alussa olisi ensin pelkkä musiikki ja sitten hiekka alkaisi rahista jaloissa ja tuuli keuhkoissa. Euroopan reunalla tuulee. Nyt ei tuullut nimeksikään. Paljonko meni filmiä, Staffan kysyi. Seitsemän minuuttia. Tämä ei taida riittää. Haetaan toinen kasetti sitten kun mennään Tuulimyllynmäelle.

He ajoivat Karhusaareen ja mies kertoi, miten oli pienempänä käynyt täällä katsomassa lintujen muuttoa. Talvisin ajanut näitä jäisiä teitä pitkin yöllä, polkupyörällä, kun alueella pesi lehtopöllö, joka öisin huhusi. Rannan lähellä kalastajakylässä asui helluntailainen nainen, joka oli liimannut jokaiseen puhelinpylvääseen kaupunkiin asti Jeesus pelastaa -julisteita. Niitä oli jännä yksin öisin katsella ja miettiä miten monta ihmistä se täälläkin voi pelastaa. Joskus maaliskuussa kellon lähestyessä puolta yötä se nainen oli kävellyt tiellä miestä vastaan. Mies oli pysäyttänyt pyörän ja kuunteli. Lehtopöllö oli kevättalviyön kiimassa. Pakkanen nipisti sormia. Nainen oli menossa saunasta kotiin. Se otti aamutakkinsa taskusta pieniä lappuja, joissa luki henkivakuutus. Antoi miehelle. Kai se ajatteli, että tämä oli Jumalan johdatusta. Hullu kohtasi toisen hullun saunamatkalla, antoi sille henkivakuutuksen aamutakin taskusta. Ei niissä öisissä linturetkissä mitään järkeä ollut, mutta tulipa tehtyä.

He pääsivät perille ja mies näytti edellä reittiä, mitä pitkin he raahasivat kameroita muutaman sata metriä rantaan. Kamera painoi, lisälaitteet painoi, mies kantoi kevyempää jalustaa ja sekin painoi. He kiskoivat tavarat pienen soistuneen metsän läpi ja tulivat rantaan paikassa, jossa kiven suurin piirtein piti olla. Tästä kohdasta näki kolmen kilometrin päässä olevan uloimman saaren, Murgrundin, ja sen sivulla aukesi ulappa, jonka toisella puolella oli Ruotsin ranta. Mies kertoi, että oli nuorena kiven löytäessään luullut, että kirjailija oli itse käynyt kirjoittamassa kiveen maalatun tekstin. Nyt hän tiesi, että kirjailijat eivät niin tee. Kiven hän oli aina välillä löytänyt rantoja kulkiessaan ja välillä se oli mennyt ohi huomaamatta, mutta maali oli säilynyt hyvin. Hän kirjoitti omia runojaan tästä paikasta, ja miten merestä nousi saaria, jotka illalla upposivat takaisin meren syliin. Nyt pystysuora kivi löytyi melkein heti. Teksti oli tallella ja näkyi selvästi, vaikka se oli ollut kivessä toistakymmmentä vuotta: Elämä on ihmiselle annettu, että hän tarkoin harkitsisi, missä asennossa tahtoo olla kuollut. Pentti Saarikoski. Kukahan senkin oli alunperin kirjoittanut. Mies joi viiniä ja poltti tupakkaa ja tarjosi muille. Staffan ei juonut kun se ajoi. Larry joi vähän. Mies ajatteli, että pullo oli nyt sopivan tyhjä. Horisontti hävisi sateisen iltapäivän hämärään. Kaukaa kuului myöhäisen harmaalokin ääni. Päänsärky oli lakannut, mutta valvominen väsytti. tupakansavu tahtoi mennä silmiin.

Odysseia. Hän sankari, kulkemassa menneisyydessään ja kaupungissa, josta oli joskus lähtenyt. Sankari palaa kotiin yksin, hän on käynyt kaikissa maissa ja nähnnyt seikkailuja. Merenrantakaupungista hän on lähtenyt. Seilannut kaarevavatsaisilla laivoillaan maailman meriä, kohdannut naisia, joiden nimet vaihtuivat toisiksi ja naiset vaihtuivat, hän pettyi ja jätti, hylkäsi ja tuli hylätyksi. Naisilla oli nimiä, jotka maistuivat suussa. Milena, Riitta, Sari nyt. Kirke ja seireenit. Hän laivan mastoon sidottuna. Lemminkäinen saaren vankina, saaren neitojen sylissä. Sari nyt. Hän halusi unohtaa, ei osannut, halusi että elämä ja kirjoittaminen olisi helpompaa, että nykyisyydessä, menneisyydessä ja tulevaisuudessa olisi vähemmän tuskaa. Hän odysseus. Nyt yksin tällä rannalla, tuijottamassa horisonttiin. Hän kaivoi tekstinsä esiin ja luki Larrylle ja Staffanille. Viini lämmitti vähän koleaa ilmaa. Larry ja Staffan. Hän ajatteli, että he voisivat olla homoja kun asuivat ja viihtyivät yhdessä, mutta eivät olleet kun Larry oli ollut yön yli naisissa. Viini ja puute sai hänet ajattelemaan tällaisia. Naiset, minun elämäni naiset. Ei niitä montaa yhteen elämään mahtunut, ei montaa pettymystä eikä montaa petosta, liikaa kuitenkin. Sari nyt. Hän oli päättänyt että ei enää luovuttaisi, mutta aamulla hän ei ollut jaksanut ja oli lähtenyt puhumatta, kertomatta aikomastaan. Se oli halunnut lähteä mukaan, mutta hän ei halunnut. Hän toivoi, että se nyt ihmettelisi ja odottaisi, eikä hän tiennyt mitä Sarissa näki ja siitä halusi. Tottumusta. Mikään ei toiminut. Hän ei ollut kertonut, että oli edellisenä päivänä sopinut tämän kuvaamisen. Hän toivoi, että Sari luulisi hänen menneen muualle. Ei hän minnekään muualle osannut. Tänne tuli. Kahdeksan vuoden jälkeen. Kulkemaan rantakivikkoa. Tähän tulee Bo Hanssonin Taru sormusten herrasta. Siinä on tuulen ääntä ja tarina vaelluksesta, hän sanoi. Hän ajatteli, että Larry ja Staffan eivät varmaan nauttineet, kun hän joi liikaa ja yritti selvitä tämän päivän läpi mitään tekemättä ja ne saivat hosua kameroidensa ja tavaroidensa kanssa. Mutta eivät nne puhuneet niin. Sanoivat että paikka on hyvä. Kamerat valmiina. Kuvataan.

Hän tuli näkymättömästä näkyväksi, kiipesi kallion takaa kallion laelle ja kameran objektiiviin, pysähtyi ja katseli meren horisonttia, ajatteli runoa ja yritti hengittää runon rytmiin, kävellä kiirehtimättä kallion portaita alas ja meren rantaan. Pysähtyi matkalla katsomaan kiveen maalattua tekstiä, tökerömmin maalattua kuin saarikosken: jeesus on herra. Oliko se nainen käynyt täälläkin, rantakallioita sotkemassa, vai oliko joku pilaillut, kai niitä uskovia oli, kaikenlaisia, kaikissa paikoissa, hän käveli eteenpäin ajatteli kallion haaroja, meren penistä, aaltojen ja kallioiden hidasta yhdyntää, ajatteli runolle rytmin ja hengitti sen tahtiin, että puhuisi myöhemmin näin nauhalle, ja pysähtyi alhaalla, meren reunalla, veteen laskeutuvan kallion luiskalla ja tuijotti ja tuijotti ulappaa, jossa ei näkynyt mitään, mutta kun kuvattiin oli katsottava ja kääntyi ja tunsi kusihädän ja alkoi kusta sivuttain kamerasta mereen ja kamera kävi. Hän sai tarpeensa tehtyä ja jatkoi, löysi kivenontelosta sulan ja otti sen käteensä, muisti kirjoittaneensa joskus novellin nimeltä Sulka, jossa hän puhalsi sulan ilmaan, hän puhalsi sulan ilmaan. Kamera kävi. Kaksi minuuttia, tähän mahtuisi jotain kaksi minuuttis tekstiä, yksi pidempi runo ja lyhyempiä. Hän tuli pystysuoran kiven luo, kiven seinä oli toiseen suuntaan, mutta sen löysi kun Larry ja Staffan olivat sen takana ja hän katsoi kameraan ja kameran ohi eikä tiennyt mihin pitäisi katsoa ja oli katsovinaan taivasta ja pysähtyi kiven eteen ja katsoi kiveä. Oli siinä ja hengitti syvään: Elämä on ihmiselle annettu, että hän tarkoin harkitsisi, missä asennossa tahtoo olla kuollut. Sillä oli merkitys hänelle. Hän tuli kiven luo ja istui kivellä ja otti kassistaan viinipullon ja joi. Otti taskustaan tupakan ja tikut. Sytytti. Filmiä oli vähän ja kaikki meni purkkiin yhdellä kerralla. Kaikkien oli kylmä ja viinipullo oli melkein tyhjä. Hän tarjosi siitä, mutta muut eivät ottaneet. He pakkasivat tavarat ja lähtivät.

He kuvasivat vielä Tuulimyllynmäellä. Runo oli sellainen, että hän oli tullut takaisin merenrantakaupunkiin kahdeksan vuoden jälkeen ja katseli kaupunkia ja kattojen yli Kaupunginlahdelle, joka näkyi Tuulimyllynmäeltä. Hän oli avannut toisen viinipullon ja joi siitä viiniä. Hän oli lukevinaan runoa muistivihostaan ja luki sitä itsekseen. Runossa hän istui Tuulimyllynmäellä ja joi Egri Bikaveria. Härän verta. Hän katsoi miten naakat nousivat vanhan kirkon tornista lentoon, raatihuoneen kello löi, ja kaikki tämä oli runossa, joka loppui niin, että hän nousi ja lähti kävelemään Miilukujaa Läntiselle Pitkäkadulle ja kissa luikahti aidanraosta. Hän oli lähdössä tästä kaupungista, kysymään nimeään toisaalta. Larry ja Staffan kuvasivat. kun hän käveli Miilukujaa alas, hän näki kissan ja ne saivat kuvattua senkin. Sitten kuvaus oli ohi ja hämärä tiheni ja alkoi muistuttaa lokakuun iltaa. Filmiä oli mennyt toista kasettia, aikaa oli mennyt tuntikausia. Hän ajatteli, että tunsi itsensä voimakkaammaksi, enemmän runojensa mittaiseksi nyt, kun oli koko päivän niitä mielessään lukenut ja elänyt runoilijan elämää. Viiniä oli vielä yli puoli pulloa. Hän huomasi, että filmiin sopi hyvin se, että pullossa oli enemmän viiniä silloin kun hän oli Tuulimyllynmäellä, kun se tuli keskelle ja vähemmän silloin kun he olivat meren rannalla, kun se tulisi loppuun, miten hän palaa kotikaupunkiinsa kahdeksan vuoden jälkeen ja löytää kiven ja hautakirjoituksen ja asettuu kivelle istumaan. Vaikka he eivät kuvatessa huomanneet sitä ajatella ja pullot olivat eri pulloja, hän oli humalassa ja väsynyt. Eiköhän lopeteta runoileminen tältä päivää, Larry sanoi. Luetaan ne tekstit nauhalle huomenna. hän ehdotti, että he menisivät Casino-baariin. Mieli oli tokkurassa ja hän ei osannut lopettaa mielessään runoilemista, mutta lopetti sitten ja he ajoivat autolla baarin eteen, kävelivät ovesta sisään. Mies tilasi oluttuopin, Larry ja Staffan joivat kahvia. Hän esitteli, että oli ollut tässä baarissa monta vuotta sitten monta vuotta. Muisteli mennyttä aikaa ääneen. Hän joi tuoppia ja ajatteli, että ne kotona odottivat. Hän ajatteli, että Sari ihmetteli ja odotti. Hän oli tässä nyt, oman elämänsä herra. Runoilija. Paikallistelevisioon tulisi ohjelma sitten kun se olisi leikattu valmiiksi ja hänen tekstinsä ja musiikki olisi laitettu päälle.

Hän menisi nyt kotiin ja vanhempien kanssa mökille, jossa lämmitettäisiin sauna. Hän joisi viininsä loppuun ja äiti ja isä olisivat varanneet olutta. Hän viettäisi yön mökissä metsän keskellä ja kävisi yöllä ulkona tupakalla. Sade ehkä loppuisi ja tähdet näkyisivät. Talvella siinä mökin läheltä kuului huuhkaja, kesällä torpan yli kurmuttivat lehtokurpat. Siitä mökistä ja metsästä hän oli kerran lähtenyt. Merenrantakaupungista. Hän tupakoisi ja nyt ei kuuluisi mitään. Seuraavana päivänä hän heräisi krapulassa ja tulisi takaisin kaupunkiin, kävisi Casino-baarissa kaljalla ja kävisi lukemassa runot nauhalle. Hän arvasi, ettei filmi koskaan tulisi esityskuntoon. Ei kai se tullutkaan. Hän ajattelisi, että tähän kaupunkiin voisi jäädä ja tämä olisi hänen paikkansa maailmassa, mutta nousisi linja-autoon ja lähtisi pois ja Sari odottaisi kotona raivoissaan eikä mistään tulisi mitään. Hän menisi illalla kapakkaan ja ajattelisi että vihasi Vaasaa ja elämäänsä ja haastaisi riitaa ja tietäisi kaiken paremmin kuin muut. Ei suostuisi kuuntelemaan. Hän sammuisi yöllä valomerkin jälkeen kotiin vaatteet päällä ja heräisi maanantaiaamuna krapulassa töihin. Hän menisi toimitukseen ja joutuisi taas elämään työpäivää läpi. Hän kävisi ehkä ruokatunnilla kaljalla että päänsärky helpottaisi. Hän olisi elänyt kaksi päivää. Kulkenut kahden päivän matkan.


tiistai 22. huhtikuuta 2014

Kemijoki virtaa vuosisatojen läpi IV

Kemijoki 1893 - 1943. Uiton historiaa

31. heinäkuuta vuonna 1893 pidetään yhtiökokous, joka merkitsee suurteollisuuden syntyä Pohjois-Suomeen. Vuosikymmenen alusta lähtien on valmisteltu hanketta, joka johtaa Kemi Oyn perustamiseen. Yhtiö aloittaa toimintansa nimellä Trävaruaktiebolag Kemi eli Puutavarayhtiö Kemi. Pääosakkaiksi tulevat Bergbomin ja Snellmanin kauppahuoneet ja yhtiön omistukseen siirtyvät Karihaaran, Röyttän ja Laitakarin höyrysahat sekä Hakokönkään, Meltauksen ja Saaren vesisahat eli käytännössä koko olemassaoleva Pohjois-Suomen sahateollisuus. Pohjois-Suomen ensimmäinen metsäteollisuuden suuryritys on syntynyt.

Se uitto mikä Kemijoella 1800-luvulla suoritettiin oli aluksi pääasiassa kiintouittoa. Tukkeja kuljetettiin Ounasjoelta 250 - 300 katkaisemattoman rungon lauttoina, ja kutakin lauttaa kuljetti kaksi lauttamiestä. Kemijoen vapaana virtaavissa vesissä, tulva-ajan mahtavissa vesimassoissa ja kuohuvissa koskissa lauttamiehet kamppailivat omilla taidoillaan luonnon voimalla virtaavassa joessa kohti määränpäätä, Kemijoen suuta ja sen sahoja. Tukkilaisromantiikkaa kuin Suomi-Filmissä, pääosassa Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Mutta tuona vuonna 1893 toimivaa elokuvakonetta kehiteltiin vasta, Kemissä tästä tulevasta liikkuvien kuvien keksinnöstä ei tiedetty vielä mitään.

Pelottavinta, hurjinta, vaarallisinta ja kunnioitusta herättävintä vapaana virtaavan Kemijoen varrella olivat Taivalkosken kuohut. Se oli vuoteen 1871 lauttamiehille ylittämätön paikka, josta tukkilautat jouduttiin laskemaan miehittämättöminä. Kunnes edellämainittuna vuonna 1871 eräs iiläinen talonpoika onnistui laskemaan ehjin nahoin lautalla Taivalkoskesta ja tämän jälkeen lauttoja ei yleensä enää jätetty oman onnensa nojaan. Hurjalla koskenlaskulla oli tärkeä taloudellinen merkitys. Niin kauan kuin lautat syöksyivät alas kosken ryöpyistä mmiehittämäättömiinä, ne usein särkyivät ja jopa kolmasosa puista saattoi karata merelle.

Vuoteen 1893 tultaessa kiintouiton merkitys puun kuljetusmuotona oli kuitenkin jo katoamassa. Irtouitto oli valtaamassa alaa. Siitä tuli seuraavan sadan vuoden ajaksi keskeinen puun kuljetusmuoto. Rajaviiva kiintouiton ja irtouiton välissä kulkee vuodessa 1893. Siitä tulee viimeinen kiintouiton kukoistusvuosi. Edellisenä vuonna 1892 kato oli turmellut pohjoisen maanviljelijöiden sadon ja heidän toimeentulonsa helpottamiseksi valtio myi heille halvalla Kittilässä ja Sodankylässä 60 000 runkoa, jotka he saivat kaataa ja lautata sahoille. Vuonna 1894 lauttoina uitettiin tukeista noin viidesosa, seuraavana vuonna uitetusta 326 000 tukista lauttoina uitettiin enää 17700.

Irtouiton yleistyminen merkitsi ensimmäistä vakavaa uhkaa Kemijoen kalastuselinkeinolle. Lohenpyynti oli tuossa vaiheessa vielä Kemijoen tärkein elinkeino. Lohta pyydettiin pääasiassa lohipadoista, joita rakennettiin kevättulvien mentyä. Koska kiintouitossa tukkilauttoja pystyttiin ohjaamaan, uitto oli mahdollista sekä tulva-aikana että sen jälkeen lohipatojen rakennusaikana kunnes veden laskeminen teki lauttaamisen mahdottomaksi. Sen sijaan irtouiton ja kalastuksen välille syntyi yhä vakavampi ristiriita uitettavan puumäärän kasvaessa. Irtouitto kalastuskaudella olisi käytännössä merkinnyt sitä, että tukkisumat olisivat rikkoneet pyydyksiä. Irtouitto suoritettiin aluksi syksyisin, vuonna 1900 vahvistettu uusi lauttaussääntö kuitenkin pidensi uittoaikaa ja kalastukselle koituvaa vahinkoa korvattiin lunastamalla kalastajilta lisää uittoaikaa vuosittain sovittua korvausta vastaan.

Ammattikalastusta uitto ei kuitenkaan Kemijoesta lopettanut. Se tuli jatkumaan vuoteen 1848 asti, vuoteen joka kerta heitolla lopetti lohen nousun Kemijokeen. Siihen vuoteen asti jatkui kuitenkin eri muodoissaan kalastajien ja Kemijoen uittajen kissanhännänveto korvauksista ja oikeuksista.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Meren ehdoilla

- Maailma on minulle vain paikka, mies mietti.

Usein sattui tällaista. Ajatukset putoilivat kuin raskaat pilvenriekaleet, eikä hän ymmärtänyt mitä ne merkitsivät, mihin olivat matkalla, mitä ajoivat takaa. Nyt taivas oli niitä täynnä. Myrskyksi yltyneen tuulen mukana vihmoi rajusti vettä. Horisontti häipyi näkyvistä, taivas tuli vaahtoisen merenselän päälle ja yhtyi. Tuuli oli jo illalla kova ja nyt näki, että merelle ei ollut lähtemistä. Edessä oli päivien vankeus saaressa. Kalamajassa. Riitan kanssa.

Oli aikaa ajatella; Riitta nukkui vielä, tuhisi nenäänsä kuin pieni apina. Mies sytytti tulen hellaan ja laittoi nokisen kahvipannun tulelle. Rinnassa painoi niin että oli vaikea hengittää. Kuin olisi juonut edellisenä iltana pöhöttävän keskioluthumalan, päähän tuli painetta. Sameus ajelehti pään sisällä, valui sormien läpi kuin ruskea ojavesi täynnä niljakasta sammakonkutua.

Vesi kihisi hellalle. Hän nosti pannun ja mittasi kahvin siihen. Riitan tuhiseva uni oli muuttunut uniseksi tuhinaksi. Tihrusilmät ja sekainen tukka näkyivät makuupussista. Tämänkin päivän yksinäisyys oli ohi.



- Hyvää sinulle vain tekee olla ja rauhoittua pari päivää ennen kuin aloitat työsi.

Riitta puheli pöydän takaa samalla kun kaivoi askista tupakkaa. Muutamaksi päiväksi saaren rauhaan, se oli sanonut silloinkin, kun he suunnittelivat venematkaa.

- Pakoon sellaista, mistä ei kuitenkaan pääse irti, mies ajatteli. Hän sekoitti kahvia lusikalla niin kiivaasti, että toinen huomasi.

Mies katseli Riittaa, sen unista naamaa, tuhruisia silmiä, yön jäljiltä hapsottunutta tukkaa ja rintoja, jotka erottuivat yöpaidan läpi. Jos saaressa olisi sauna, sitä voisi halutakin löylyn jälkeen, selänpesussa. Joskus hän oli tullut takaa päin sisään ja toinen palkitsi, välitti siitä mitä hän teki.

Mies valmisteli lisensiaattityötä Varissuon uhrilähteestä. Hautalöytö viittasi siihen, että alueella vielä rautakaudella oli harjoitettu ihmissyöntiä. Hän oli kuunnellut kyllästyneenä alustuksia kallonmuodoista ja rotutyypeistä, lähtenyt kesken unkarilaisen professorin esitelmää kahville. Hän istui sen naisen pöytään, joka oli puhunut kielestä, kansanrunouden myyteistä, Pohjolan sijainnista. Yöllä kun he olivat naineet, mielessä pyöri Pohjan akka. Pitkästä aikaa tuntui hyvältä, vapaalta ja turvalliselta yhtä aikaa.

- En minä sitä. Ajattelin lähteä kalaan.

Paha olo löi yli. Oksetti. Hän joi hätäisesti kahvin loppuun. Kiskoi sadevaatteita päälleen. Ahtaasta mökistä oli päästävä ulos.



Venesatamaan tuuli tuli vinosti kalliokärjen takaa. Mies tarkasti varmuuden vuoksi veneen kiinnityksen. Saaren tällä puolella oli matalaa kivikkorantaa, tyrnimarjapensaita ja suolaheinää. Toisessa päässä kallio oli jyrkempi ja puut olivat kasvaneet kituliaaksi metsäksi uhmaten merta, joka saaresta länteen velloi avoimena Ruotsiin asti. Hän muisti lauseen jostain runosta: maan, veden ja taivaan rajaviiva. Muutaman sadan metrin mittainen saari. Hänen paikkansa maailmassa.

Sade kohmetti kasvoja, märkä tuuli tarttui ihoon. Hän otti virvelin ja alkoi heittää huonoja heittoja tuulessa. Kalaa tällä ilmalla oli turha yrittää. Yhtä turhaa kuin yrittäisi rakastella Riitan kanssa. Hän muisti elokuvan, jossa hameen alle oli luikerrellut käärme.



Pari vuotta sitten he olivat tehneet lomamatkan Lappiin, liftanneet pohjoista kohti kiirettä ajattelematta. Kirjallisuutta opiskeleva saamelaistyttö oli ottanut kyytiin. Tien kummallekin puolelle jäi taakse avohakkuuta. Turistien tundraa, tyttö oli sanonut. Ja maahiset pohjoisesta olivat hävinneet sen jälkeen, kun viimeiseenkin taloon kylässä tuli televisio. Nyt näkyi ufoja. Venäläiset tekivät rakettikokeita rajan takana.

He olivat patikoineet tuntikausia pitkin jänkää, joka paikka paikoin punertui alkavasta ruskasta. Kirkas ja kireä ilma, jota saattoi vetää syvälle keuhkoihin. Pääsi eroon kaikesta mikä yliopistolla oli ahdistavan arvokasta. He pystyttivät teltan lähelle tunturin lakea. Piekana kierteli tunturin yläpuolella ja huusi.

Teltassa Riitta teki aloitteen. Se oli äkkiä hurjassa vauhdissa. Hän tuli naiseen housut nilkoissa. He olivat kauan ja lopulta huippua lähestyessään hän huomasi ajattelevansa tyttöä, jonka autossa he olivat liftanneet, ja yliopistoa ja tutkimustaan. Ja sääski imi takapuolesta verta. Hän uskoi, että he rakastivat toisiaan, silloin, vielä.



Mies puhalsi käsiinsä, hytisi. Tuulenpuoleinen poski oli kylmettynyt tunnottomaksi ja vesi valui kaula-aukosta sisään. Kylmyys tuntui syvemmällä: ihon sisällä, keuhkoissa ja munuaisissa. Lusikkauistimen koukkuun oli tarttunut levää. Kela vingahti, kun hän heitti korkean heiton, jossa tuuli kiskoi uistinta vinoon.

 

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Aamulla hän lähti

Illalla tuuli oli lakannut. Taivas avautui korkeaksi ja kirkkaaksi. Yö veti lämpötilan pakkasen puolelle. Sateisten päivien jälkeen tuntui epätodelliselta hengittää. Keuhkoihin veti happea kylmänkirpeästi, kevyeen tahtiin. Jokin meni vartalon läpi viileänä aaltona. Sellaisina öinä mies oli usein kävellyt ja ottanut mittaa itsestään, ajatuksistaan ja rajoistaan. Kulkenut tietä pitkin kauemmas niin että kylä jäi vähitellen näkyvistä. Talojen ikkunoista tuleva valo ei leikannut hämärää, jossa pienen totuttelun jälkeen näki mennä. Oli se aika vuodesta, syksyn ja talven välissä.

Kun mies aamulla heräsi, hän havahtui hitaasti kuin jähmettyneenä johonkin, jota oli miettinyt ja johon ei saanut otetta. Ei ollut vielä aivan valoisaa, huoneessa hämäryys viipyi kauemmin kuin ulkona avarammassa tilassa. Hän makaili selällään niin kuin tekee ihminen, joka ei enää nuku eikä oikein ole nousemassa ylös. Nyt ei ollut kiire mihinkään, vaikka edessä olikin asia, joka piti suorittaa. Jokin halusi viivyttää; hän tuijotti hämärän läpi huonetta, tuttua ja läheiseksi käynyttä. Kasvoilla tuntui yön aikana kylmenneen huoneen koleus, värisytti.

Lähtiessään mies pysähtyi portaille. Hän oli tehnyt tulen hellaan ja keittänyt aamukahvin. Huone lämpeni pikkuhiljaa. Hän otti kaapista ruokatarpeita, suoritti asiaan kuuluvia tekoja. Katseli pihaa ja maisemaa, jota ihmiset sanoivat lakeudeksi, avaraa aluetta, johon ihminen oli aikanaan asettunut, aikaansaanut elämisen ehdot. Talo oli kylässä reunemmalla, naapuriin oli matkaa ja peltojen takaa erottui vain muutama tuttu rakennusryhmä. Tästä paikasta oli helppo päästä ihmisten ilmoille tai niiltä pois, mies ajatteli. Kaikki oli kävelymatkan päässä. Se riitti hänelle.

Edellisenä päivänä hän  oli tehnyt töitä pitkään, yli hämärän rajan. Mies oli sahannut puukuormaa, tehnyt metrin pituisesta halosta polttopuuta. Nyt oli puut ladottu liiteriin järjestykseen talven varalta. Lihaksissa tuntui sahaamisen rasitus. Hän ihmetteli miksi tätä kaikkea oikeastaan teki, mitä varten rehki yli väsymyksen rajan. Oli saanut työnsä valmiiksi, tyytynyt siihen, ehtinyt työnteon aikana miettiä mitä miettikin. Päätös oli ollut oikeastaan valmiina jo jonkin aikaa, mutta silti hän suunnitteli asiaa yhä uudelleen, kuin ei sittenkään olisi aivan varma. Ja joka kerta hän tuli siihen tulokseen, että näin piti tehdä. Hän oli saanut valmiiksi sen, mitä tällaisessa talossa piti saada. Kun mikään ei ollut kesken, tuntui helpommalta.

Hän oli tehnyt itselleen eväät, kaatanut kahvipannusta termospullon täyteen, laitellut tavarat reppuun, vetänyt villapaidan päälle maastopuvun takin. Oli pistänyt saappaat jalkaan ja lähtenyt. Pysähtynyt portaille ja jatkanut siitä eteenpäin. Aamulla hän lähti. Kaapista hän oli ottanut mukaansa vihreän pussin, jonka sisällä haulikko oli, varannut panokset mukaansa.

Hän käveli kärrytietä siihen suuntaan, mikä meni kauemmas kylältä. Tallasi niityn poikki savista tietä, jossa maa oli vetänyt yön aikana pinnasta kovaksi niin että oli helppo kävellä. Niityn kautta tie meni metsikköön, jossa pajut ja koivut olivat paljaina rankoina. Urpiaisparvi hyöri alaspäin taipuneissa oksankärjissä. Harakka pyörähti aidantolpalle ja lensi matalaa tiheää lentoa metsän peittoon. Hiljainen tunne kosketti, kun hän kuunteli askeltensa rasahduksia murtuvasta maasta.

Mies tuli lammen rantaan venepaikalle. Vesi oli vielä rannoilta ohuesti jäässä. Keskemmältä heikko tuuli nosti pientä värettä. Vene oli rannassa kumolleen käännettynä. Pohjamaali oli naarmuuntunut maihin vetämisestä. Vene oli nostettu matalille pukeille ja airot kannettu vajaan. Veneen vieressä oli ruostunut rikkinäinen katiska. Olisi pitänyt korjata sekin pois, etteivät eläimet tartu. Hän käveli lyhyen laiturin päähän ja katseli lammen yli.

Keväällä hän oli ollut paikasta innoissaan. Hän oli saanut yksivuotisen apurahan ja etsi vuokralle sellaista paikkaa, missä saattoi kirjoittaa rauhassa. Talo oli ollut tyhjänä pari vuotta, väki lähtenyt niin kuin talosta lähdetään. Mies oli kuollut vuotta aikaisemmin ja nainen muuttanut vanhusten vuokrataloon. Talo oli rapistumassa asumattomana ja hän onnistui vuokraamaan sen. Hän ajatteli, että saisi täällä kirjoitettua sellaista tekstiä joka ei ole ohutta. Sen jälkeen mitä oli tapahtunut Marjan kanssa, hän halusi olla nyt oloissaan ja miettiä asioitaan läpi.

Tyhjyys oli aluksi pelkästään helpotus. Kaikkien katkerien päivien jälkeen elämän hiljaisuus rauhoitti. Hän käytti aikansa siihen, että asui taloa. Kirjoittamiseen oli vaikea päästä kiinni, mutta hän ei odottanutkaan, että tekisi heti. Hän laati suunnitelmia ja pohti. Ajatuksen kantomatkan sisällä hän oli ensimmäistä kertaa kokonaan yksin.

Lammella mies oli kalastellut. Hän oli ostanut verkon ja pari katiskaa, souti veneellä sopivaan paikkaan, sai sen verran kaloja kuin tarvitsi ja söi. Nyt vesi oli kylmennyt, vene käännetty nurin ja kalastamiset tältä vuodelta kalastettu. Syksymmällä hän oli koittanut muuttomatkalla pysähtyneitä taveja, sitten nekin olivat lähteneet. Nyt lampi oli hiljainen, mutta se oli paikka, jossa hän oli tottunut käymään, kulkemaan kävelyreittejään tänne päin. Se oli ja merkitsi hänelle.

Raskaus tuli vasta myöhemmin. Kun viikkoja kului. Kirjoittaminen ei innostanut. Tuli päiviä, ettei hän edes miettinyt koko kirjan tekemistä. Välillä teki mieli lähteä pois koko paikasta, mutta hän tiesi, ettei se hyödyttänyt. Oli sellaista mistä hän ei päässyt selvyyteen ja mitä hän ei osannut selittää itselleen. Ei tuntunut ahdistavalta niin kuin tuntui joskus, kun elämisen vimma teki epätoivoiseksi ja katkeraksi. Tuntui vain kuin pala palalta leikkautuisi pois siitä menneisyydestä, jota kantoi mukanaan. Hiljaisuus painoi ja jokin kasvoi hänestä erilleen. Veneessä kalamatkalla tai talossa hän yhtäkkiä saattoi herätä oudosta tilasta, kuin olisi mitannut avaruuden tyhjyyttä. Ja havahtumisen jälkeen hän pelkäsi niin että tärisi.

Syksyn mittaan hän lopetti kokonaan kirjoittamisen. Päivät kuluivat siinä, että hän mietti jotakin, joka oli tullut vähitellen ajatuksiin ja rakentanut tyhjyyden tilalle uutta. Hän oli päätynyt tekoon, jota nyt keskittyi suunnittelemaan. Sameista niljakkaista hetkistä hän oli tullut ylitse kuin olisi polskinut mutapohjaisen lammen yli toiselle rannalle. Se oli helpottanut. Pelko tarttui nyt harvemmin eikä repinyt oudolla tavalla, jota hän kesän mittaan monesti oli kauhistunut. Hän oli ostanut roskapuuta metsästä ja kaatoi varastoa talvea varten. Hän oli päässyt uudelleen tekemiseen ja tullut tähän päivään. Hän oli saanut puut pinottua liiteriin niin että ne hyvin riittivät talven yli. Asia oli kypsynyt mielessä. Tänä aamuna ovesta lähtiessään hän viimein oli täysin varma. Kaikki oli kirkasta kuin loppusyksyn ilma, jota veti keuhkoihin.

Hän otti eväät repustaan ja söi. Kaatoi kuumaa kahvia kuppiin ja joi hiljakseen. Hän istui paikalla pitkään ja maisema hänen ympärillään oli kohmettunut hiljaisuuteen. Oli juuri sellainen päivä kuin pitikin. Ja hän istui, kunnes kylmyys alkoi tunkeutua vaatteiden läpi. Mies pisti tavarat reppuunsa ja lähti, kiersi lammen reunaa siihen missä alkaa korpi, otti metsään päästyään haulikon pussista ja jatkoi matkaa. Hän kulki jonkin kilometrin paikkaan, missä oli kesällä nähnyt teeriä. Hän kiipesi hieman hengästyneenä männikkörinnettä ylös, kulki hitaammin eteenpäin ja tuli paikkaan johon oli aikonut. Hän pysähtyi ja tunsi taas jonkin kylmän ja kirkkaan, irrotti varmistimen. Kylällä joku oli kuulevinaan aivan kuin laukauksen.