tiistai 24. heinäkuuta 2018

Suoritusyhteiskunnasta

Olemme siirtyneet hyvinvointiyhteiskunnasta suoritusyhteiskuntaan.
Tämä tapahtui Paavo Lipposen hallituskausien aikana. Myöhemmät porvarihallitukset ovat jatkaneet innokkaasti tätä kehitystä.
Minua hiukkasen järkytti, kun ystäväni äiti Seinäjoen Postin siivoojana lähes 60-vuotiaana, 40 vuoden työuran jälkeen joutui "siivousmitoituksen" uhriksi jo 1980-luvulla. Se tarkoitti, että Kello-Kalle kulki hänen perässään sekundaattori kädessään ja katsoi miten pitkään kunkin paikan siivoamiseen erikseen menee. Sitten tästä tehtiin mitta, jonka mukaan siivoushenkilön piti kahdeksassa tunnissa ehtiä siivota yhteenlaskettu alue.
Vanheneminen ei ollut perustelu hidastumiselle.
Nykyisessä suoritusyhteiskunnassa näin karkea suorituksen mitoitus ei kuitenkaan enää riitä. Muuan tuttavani on töissä yksityisen terveydenalan eräässä jättifirmassa, eräässä näistä joihin sote julkiset terveyspalvelut siirtää. Hänen työtehtävänsä ei ole hirvittävän monimutkainen, hän ei suorita esimerkiksi sydänsiirtoja vaan tehtävää voisi verrata pikemminkin vauvan vaipanvaihtamiseen. Näitä yksittäisiä tehtäviä tulee vastaan satoja päivittäin.
Mutta vaikka tehtävä on samantyyppinen joka kerta, itse tapahtuman kestoaika ei ole yhteismitallinen: joskus vaipat saa vaihdettua helposti, joskus vauva pistää hanttiin, saati sitten miten palvella määräajassa kitkerää vanhusta, joka antaa tulla tuutin täydeltä tai alkaa muistella jotain amerikkaan muuttanutta serkkuaan kesken toimenpiteen tai no: kuvitelkaa itse!
Mutta kyseinen suorituskin on mitoitettu, vaikka se on joka hoitotapahtumassa erilainen. Kiintiö pitää saada päivässä täyteen.
Tästä pitää huolen nykyaikainen suoritusyhteiskunnan Kello-Kalle:
Tietokone joka rekisteröi jokaisen suurfirman jokaisen työntekijän jokaisen tehtäväsuorituksen kestoajan, vessassakäyntien pituudet, ruokatuntien ja kahvitaukojen kestot ja illansuussa vetäisee paragraafit kunkin työntekijän päivittäisestä työtehosta verrattuna työtovereiden suoritusmääriin tai omien viime kuukausien työsuoritusten määriin.
Ja jos valuuttakurssi laskee, niin heti aluksi joudutaan työnantajan puhutteluun.
Mitä sen jälkeen tapahtuu?
Ystäväni ei tiedä, koska hän saa toistaiseksi edelleen olla töissä kyseisessä terveysyrityksessä, tosin nimi mustaan kirjaan kirjattuna.

torstai 19. heinäkuuta 2018

Toivo Laakso kokosi somerunot kirjaksi


Toivo Laakso: Somerunoja
omakustanne, 258 s.
Jyväskylä 2017


"Niin kuin toinen toistemme kaiut

mittaamme ääretöntä,

joka meistä käy

kuin neulansilmästä lävitse."



Toivo Laaksoa (s. 1944) voi hyvällä syyllä nimittää runouden pitkänmatkanjuoksijaksi. Esikoisteos Epäkiitolliset näyt ilmestyi vuonna 1966 ja runoilija kirjoittaa aktiivisesti edelleen; runoja ilmestyy tiuhaan tahtiin nykyään ajanmukaisesti facebookissa, mutta myös kirjana. Viime vuonna Toivo Laakso julkaisi omakustanteena 258-sivuisen kokoelman ”Somerunoja” vuoden ajalta. Tähän väliin mahtuu 50 vuotta runoutta ja Kirjasammon mukaan nelisenkymmentä julkaistua teosta, joista lähes kaikki ovat nimenomaan runokokoelmia.



Kokoelman avausrunona ja eräänlaisena mottona toimii ylläoleva runo ”Niin kuin toinen toistemme kaiut”. Sitä ei kuitenkaan ole kirjoitettu viimeisen vuoden aikana, vaan se on ilmestynyt 40 vuotta aiemmin kokoelmassa ”Kun elää saat” (1977). Lähes kaikki muut kokoelmassa ilmestyneet runot ovatkin sitten ymmärrykseni mukaan tuoreita runopäivityksiä vuosilta 2016-2017. Siinä missä monet fasettajat päivittävät fbhen arjen tapahtumia omista tai kissojensa elämästä, Toivo Laakso kirjoittaa fb-kavereilleen runoja - ja kuten kirjan sivumäärästä voi päätellä, niitä putkahtelee runoilijan päästä esiin lähes päivittäin.



Laakson somerunoja ei voi oikein karsinoida perinteisen vapaamittaisen runouden kenttään. Mutta vielä vähemmän hän kirjoittaa mitään runopäiväkirjaa. Kokoelmassa on runsaasti runomuotoon saatettuja muistoja ja uniakin. Aika ajoin välähtää joukkoon kirkas ja kuulas tuore runokuva. Laakso keskustelee runoillaan fb-maailmassa ystävien, tuttavien ja tuntemattomampienkin kavereidensa kanssa, muistelee menneitä, mittaa kuljettua matkaa.



Merkittävän osan kokoelmasta muodostavat Toivo Laakson runomuotoiset muistot. Muistot kerkittyvät lapsuuteen ja varhaisnuoruuteen, pääosin 50-luvulle. Tämäkään kirjoittamistapa ei ole runoilijalle uusi, runomuistoja esiintyi osastollinen jo ”Kun elää saat" -kokoelmassa nelisenkymmentä vuotta sitten.



Näiden runojen kertojana ei läheskään aina ole kirjoittaja itse. Muistoissa välähtää sukulaisilta, ystäviltä ja paikallisilta persoonallisuuksilta kuultua. Runoja kirjoittava äiti on tärkeässä asemassa, häneltä Toivo Laakso on toimittanut yhden runokokoelmankin. Velipoika yrittää pistää välillä runoilijan mielikuvitusta aisoihin, yhtä heikolla menestyksellä kuin kansakoulun opettajatarkin. Taulumaalari lienee eräänlainern idoli nuoruudesta, onhan Toivo Laakso itsekin myös kuvataiteilija.



Useimmat kirjan sukulaisista, ystävistä ja tuttavista ovat jo edesmenneitä. Sarastavasta vanhuudesta käsin runoilijaa tarkastelee mennyttä, noukkii mieleenjääneitä tapahtumia kuin sieniä koriin. Mutta kuten jo alussa sanoin, myös välähtää nykyinen ja jokin koskettava, käsiintuntuva päivittäinen. Ikääntyminen ja kaikki senkin aiheuttama. Miete, joka runoilijan tietokoneella saa vääjäämättömästi runon muodon. Näissä teksteissä olennaista on, että runoilija ajattelee toisin kuin tavanmukaisesti ajatellaan.



Erään sodan nähneen ystävän suusta kuultu kiväärinpiipun makuinen muisto kuvannee tätäkin kokoelmaa:



”..hän muistelee ja sanoo

oppineensa paljon sillä reissulla

paljon siitä mikä monelta jäi kesken

mikä myöhemmin haluttiin kieltää

ja unohtaa

hän kertoo tulleensa polttamaan

piipullisen loppuun.”



Huomaan että Toivo Laakson Somerunoja on painettu vain 40 kpl painos, lähinnä kai vain läheisille ja ystäville. Mutta ketä hänen nykyinen runoutensa kiinnostaa; eiköhän siihen voi tutustua myös somessa.