maanantai 27. helmikuuta 2017

Eutanasiasta


1.
Vuonna 1994 ajoin punaisella Kadetilla Kirkkoniemen ja Vesisaaren kautta Hamningbergiin ystäväni kanssa. Eckeröyssä kävelimme vuoren ja meren välissä, pystysuoran jyrkänteen alla katselemassa lähes 100 000 kajavan yhdyskuntaa kallioseinämissä. Löysimme nuoren lampaan/karitsan joka oli pudonnut louhikkoon kallioharjanteen pystysuoran 50 metriä korkean harjanteen päältä. “Se katsoi minua silmillään/ ikäänkuin olisin voinut/ jotenkin auttaa.” kirjoitin kokoelmaan Joet palaavat lähteilleen.

Juoksimme lähimpään taloon ja puhuen ruotsia, englantia, saksaa ja muita tuntemiamme kieliä selitimme tilannetta. Lopulta ihmettelimme, kun talon väki ei liikahtanutkaan, mutta he soittivat lampaan omistajalle. Katsoimme Eckeröyn kuilun reunalta kun omistaja noin tunnin kuluttua saapui paikalle. Nosti lampaan syliinsä, koitti etujalkoja, jotka molemmat olivat reidestä poikki, otti pistoolin taskustaan ja ampui lammasta otsaan.

Kyseessä oli armomurha, jollaisia tehdään tietoisille eläimille lampaista kissoihin, koiriin, lehmiin ja hevosiinkin. Ne ovat hyväksytty tapa päästää rakas kotieläin kärsimyksestä. Kyse on kuitenkin armomurhasta, koska eläimen mielipidettä tilanteessa ei kysytä.

2.
Eduskunta alkaa nyt vatvoa yli 50 000 kansalaisen allekirjoittamaa kansalaisaloitettaa eutanasian hyväksymisestä Suomessa. Kansalaisaloitteen puuhaajana on ollut muun muassa pitkäaikainen kansanedustaja Esko Seppänen, joka itse sairastaa Parkinsonin tautia ja jonka poika kuoli pitkään parantumattomasta sairaudestaan ja kivuista kärsittyään ilman mahdollisuutta eutanasiaan.

Eutanasia ei tarkoita armomurhaa vaan armokuolemaa. Siihen vaaditaan potilaan tietoinen tahto päästä pois kärsimyksestä sairauden viimeisessä vaiheessa kun jäljellä on enää kuoleman odotus ja kärsimys. Merkillisesti lääkärikunnan ja kansankin mielipide on jakautunut jyrkästi kahtia tässä asiassa. Noin puolet lääkärikunnasta kannattaa eutanasialakia, puolet ei. Asiasta on tehty myös eettinen kysymys.

Merkillisesti sanalla tarkoitan sitä, että esimerkiksi kristillisen lääkärin Päivi Räsäsen edustama neljäs herätysliike vastustaa armokuolemaa ehdottomasti ja jyrkästi, samoin kuin lääkärikunnassa nimenomaan ja ensisijaisesti lähinnä uskonnollisella vakaumuksella perustellaan armokuoleman vastustamista. Sen sijaan ateistisissa tai vähemmän uskonnollisissa piireissä ja yleisemmin vasemmistossa eutanasiaan suhtaudutaan myönteisemmin. Merkillistä tämä on siksi, että juuri kristittyjen sielu armokuoleman jälkeen vilahtaa suoraan taivaaseen, kun taas nämä eutanasiaa kannattavat ateistit joutuvat kuoleman jälkeen helvetin pätseihin.

Lakialoitteen tunnen melko huonosti, mutta siinä ei käsittääkseni vaadita ketään toteuttamasta eutanasiaa, jos eettiset syyt estävät sen. Teon tekemiseen vaaditaan sekä itse kuolevan toivomus (vaatimus) että lääkärin itsensä eettinen hyväksyntä teon suorittamiseen. Ketään ei armokuolemassa pakoteta mihinkään kuten alussa olevan lampaan tapauksessa.

3.

Olen seurannut elämäni matkan varrella muutamaa hidasta kuolemaa läheltä sivusta. Isäni päätti taistella syöpää vastaan loppuun asti. Viimeiset kaksi vuotta olivat ahdistavia katsoa sivustakin, mutta silti hän nykyaikaisen kivunhoitotieteen avulla saattoi elää elämänsä loppuun suhteellisen kärsimyksettä ja kuoli periaatteessa kotonaan 2004. Vain elämänsä viimeiset tunnit ja hengenlähdön ajan hän kärsi kauhistuttavaa kuolemaa sairaalassa.

Mutta olen ollut myös hoitotyössä. Eräällä osastolla aikoja sitten oli muuan henkilö jolla ei ollut muuta ennustetta kuin kuolema. Hän oli mongoloidi, mutta aikanaan suhteellisen hyväkuntoinen, osannut puhua ja tehnyt jonkinlaisia talonmiehen töitäkin laitoksissa. Sitten kunto heikkeni. Hän oli maannut viimeiset kaksi vuotta osastolla lähes tiedostamattomassa tilassa, saanut hirvittävästi makuuhaavoja rasvaamisesta huolimatta, oksensi puolet ruokaansa juottopillistä suuhunsa ja nieli loput, kitui, kitui, mutta säilyi hengissä. koko henkilökunta toivoi hänen pääsevän kärsimyksistään ja kuolevan.

Silloinen kiertävä lääkäri teki lainvastaisen teon. Hän kutsui koko hoitohenkilökunnan palaveriin. “Sovitaanko yhdessä, että ensi kerralla kun hän tarvitsee happipullon, kukaan ei huomaa eikä soita siitä ensiapuun.” Näin sovimme yksimielisesti. Olen avustanut murhaa. Armomurhaa, koska eutanasia ei ollut laillista ja tässä tapauksessa kyse ei ollut edes eutanasiasta.

Tietyissä tilanteissa olisin valmis kannattamaan jopa armomurhaa. Mitäpä ajattelisitte ystävästäni, joka joutui samassa hoitolaitoksessa omahoitajaksi henkilölle, jonka älykkyysosamäärä oli 8. “Mitä tämä 8 tarkoittaa???” “Hänen silmänsä reagoivat valoon.” “mitä minun sitten omahoitajana pitää tehdä, pyörittää jotain valodiscoako.” Tai suomen suurin 12-vuotias vesipää, jonka pään halkaisija oli 60 senttia, mutta vartalon pituus 35 senttiä.

4.
Olen eutanasian kannalla. Toivon että se hyväksytään eduskunnassa, allekirjoitin adressin ja allekirjoitan oman eutanasia-testamenttini jo etukäteen. Olen nimittäin sitä mieltä että eutanasiaa pitää voida vaatia jo silloin kun henkilö on vielä järjissään samaan tapaan kuin nykyään voidaan tehdä elinluovutustestamentti. Siis että sen toimeenpano olisi mahdollista siinä vaiheessa kun mitään tulevaisuudentoivoa kärsimyksen ja lähestyvän kuoleman ohella ei enää ole.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Runouden modernisti ennen modernismia: Kirsi Kunnas

Kirsi Kunnas: Puut kantavat valoa
Runot 1946-1986 ja suomennoksia
WSOY 1999, 518 s., jälkisanat Leena Kirstinä


I
Aamulla

Minun on niin kevyt olla,
ja kuin halu elää olisi lakannut.
Kuitenkin joka soluni elää,
joka soluni suree, kärsii ja riemuitsee,
joka solun on niin hyvä olla.

Olen pukeutunut kehäkukkien väriin,
väkevään auringon huntuun
ja lähtenyt vaeltamaan
siniseltä pöytäliinalta
siniselle taivaalle.
Ja siellä pilvivuotella maaten
minun on niin kevyt olla.


(Villiomenapuu 1947)


http://nevaranta.blogspot.fi/2014/07/lyriikkamme-modernismin-juurilla.html
Heinäkuussa 2014 kirjoitin oheisen blogitekstin Lyriikkamme modernismin juurilla. Mainitsin lyriikkamme Tulenkantajien ja suomenruotsalaisen 1920-luvun jälkeisestä uudesta 1950-luvulla syntyneestä loppusoinnuttoman runon modernismista mm. runoilijat Aila Meriluoto, Eeva-Liisa Manner, Helvi Hämäläinen, Mirkka Rekola, Paavo Haavikko, Pentti Saarikoski, Tuomas Anhava ja Väinö Kirstinä.

Puhtaasta kirjallisesta tietämättömyydestäni johtui että mainitsematta jäi runoutemme Aila Meriluodon ohella merkittävin suomalainen "uusmodernisti": Kirsi Kunnas. Hänhän lienee Suomen tunnetuin runoilija. Ainakin me kansakoulun käyneet ja aika moni peruskoululainen on jo lukemaan oppimisen vaiheessa törmännyt Kunnaksen Tiitiäisen satupuuhun (1956) ja hänen myöhempään lastenrunouteensa. Osaan vieläkin joitakin loruilevista lastenrunoista ulkoa.

Mutta täysin tietämätön olin siitä, että Kirsi Kunnas (s.1924) oli julkaissut esikoiskokoelmansa "Villiomenapuu" jo 1947, vain vuotta Aila Meriluodon käänteentekevän Lasimaalaus-kokoelman jälkeen. Ja että Kirsi Kunnaksen läpimurto runoilijana tapahtui nimenomaan modernistisena, surrealistisenakin luontorunoilijana, täysin kypsänä ja omintakeisena lyyrikkona ja että hän oli jo esikoiskokoelmastaan lähtien kirjoittanut modernia lyriikkaa ennen "kääntymistä" lastenrunoilijaksi 1956.

Hyvällä syyllä Kirsi Kunnaksen voi sanoa olleen lyriikkamme modernisti ennen sen modernismia, sillä kuten Leena Kirstinä jälkisanoissa toteaa: "Kesti kymmenkunta vuotta ennen kuin lyriikkamme modernismi alkoi hahmottua sen lukijoille. Kai Laitinen esitti sen kehityksestä synteesin esseessään: Mitä uudessa lyriikassamme on uutta (1958)." Tuota vuotta aiemmin Kirsi Kunnas oli julkaissut neljä aikuisille suunnattua runokokoelmaa: Villiomenapuuta seurasivat Uivat saaret (1950), Tuuli nousee (1953) ja Vaeltanut (1956) sekä kyseinen lastenrunokokoelma Tiitiäisen satupuu 1957.

II


  
Uni vaipuu meihin

Uni vaipuu meihin
kuin sade jonka saimme
syvän juuremme alle uni vajoaa.

Jossain heinänkorsi alkaa kimmeltää
jossain lehti kääntyy uuteen asentoon
aivan käden luona kukka puhkeaa,
aukee silmän kalvoon,
näet, unen alle
kukka vaeltaa
kaikki heinänkorret mukanaan.
Kuusipuukin taipuu
se tanssiaskelin
vie koivun unen alle
ja uni kohoaa

kuin halu jonka saimme
ylös kukanterään uni kohoaa...

(Uivat saaret 1950)

Kirsi Kunnasta voisi nimittää panteistiseksi luontorunoilijaksi. Hänen runoissaan elävöityvät aurinko ja kuu, puut, tuuli ja vesi, ilmakin. Ne ovat yhteydessä ja yhtyvät kertojan minään ja hänen tunteisiinsa. Panteistinen maailmankatsomushan tarkoittaa kaiken luonnon pyhyyttämistä ja pyhittämistä, jumaluutta kaikessa, että minä olen osa kaikkea tätä ja kaikki tämä on minää, tat tvam asi, kuten eräässä kokoelmassani kirjoitin.

En täysin ymmärrä jälkisanojen kirjoittajan Leena Kirstinän pakonomaista miellettä sanoa Kirsi Kunnasta, hänen alku- tai lopputuotantoaan, surrealistiseksi tai jopa dadaistiseksi runoudeksi ja kiistää hänen merkityksensä puhtaana luonto- ja tunnelmalyyrikkona. Siitä olen kuitenkin samaa mieltä että hänen runoissaan sekä minällä että luonnolla on filosofisempi merkitys kuin itse näkemisellä, kokemisella, näyllä tai havainnolla.

Luulen että juuri tästä syystä Kirsi Kunnaksen runous jo 50-luvun alkupuolella joutui kahnauksiin sittemmin maan johtavaksi nousevan runouden teurastajan Tuomas Anhavan kritiikkien kanssa, vaikka Anhava itse julkaisi oman esikoiskokoelmansa vasta 1953. Jo sitä ennen hän vaikutti kulttuurikriitikkona, joka ei pitänyt Kirsi Kunnaksen runouden lyyrisyydestä ja tunnelmallisuudesta. Tuomas Anhavan mielestähän runon piti olla tarkka, täsmällinen ja eksakti.

Kirsi Kunnas on itse tallentanut Tiitiäisen satupuuhun lastenlyriikkana erään keskustelunsa Tuomas Anhavan kanssa. Heidän esteettiset näkemyksensä ajautuivat törmäyskurssille. Tiitiäisessä Tuomas syyttää Kirsiä laulullisuudesta ja Kirsi Tuomasta laulun loppumisesta. Todellinen keskustelu oli käyty 50-luvun alkupuolella Ekbergin kahvilassa.

Mutta Kunnas ei kirjoittanut pääosin laulullista runoa, vaan lyyrista nykylyriikkaa. Lyyrisyys ja tunteellisuus olivat ne Kunnaksen runouden elementit jotka nostivat realistisen Anhavan selkäkarvat pystyyn. Miten puu voi puhua, taipua ja olla nöyrä, mennä takaisin juurilleen. Tätä väittelyähän käydään vieläkin. Ja varsinkin me lintulyyrikot saamme siitä säännöllisesti siipiimme.

III

Runoilijat

Jo vuorotanssiin käymme
ja kumarramme viisasta
ja tietoa
ja vuoroin minä sinua
ja sinä minua
ja vuoroin itseämme.

Yksin kätes alla, Jumala
vapisemme pelkoa
ja sydämen kipeää katkeruutta.

(Tuuli nousee 1953)

Kirsi Kunnas sai tukkapöllyä runoudestaan muualtakin kuin Tuomas Anhavalta: ”Rafael Koskimies provosoitui uivien saarten lehmikvartetista, sillä professorikriitikko ei pitänyt lehmiä sonettien arvoisina. Nuoren polven kriitikoista Osmo Hormia pahastui (ylläolevasta) piirilaulusta Runoilijat: hän ei halunnut olla 'yksi meistä', joita runossa satiirisesti kuvataan. No minun hieman yli 60-vuotta kirjoitetun jälkeisen runouden katsannollani tekstissä ei ole mitään pahansuopaa, ehkä aika on antanut minulle toisenlaiset silmälasit.

Mutta totta on että Kunnaksen runoudessa vilahtaa alusta lähtien esiin myös leikkisyys, huumori ja satiiri, jotka 1950-luvun alkupuolella olivat myrkkyä vakavan runouden vakaville kriitikoille. Kun hän vuonna 1956 julkaisi silloisen viimeisen aikuisrunokokoelmansa Vaeltanut ja samana vuonna lastenruno- ja lorukoelman Tiitiäisen satupuu eräs aallonmurtaja oli ylitetty. Kirsi Kunnas vaikeni ”aikuisena runoilijana” 23 vuodeksi ja keskittyi pelkästään lastenrunouteen.

Leena Kirstinä arvelee syyksi ymmärtämättömän kritiikin, mutta itse en näe asiaa niin itseisarvollisena. Muistelen että Syrjän veljeksiä, joista sittemmin kasvoi melko kuuluisa Eppu Normaali, alkoi syntyä noihin aikoihin ja ehkä he kaipasivat lastenrunoutta tai siitä huolimatta mitä he kaipasivat äiti alkoi kirjoittaa runoutta lapsilleen. Eräänlainen hyvästijättö akateemisesti hyväksyttävälle runoudelle kuuluu kuitenkin kokoelmassa Vaeltanut (1956), samana vuonna kuin Pentti Saarikoski aloitti oman runoilijan uransa ja vuotta ennen kuin Eeva-Liisa Manner kirjoitti ensimmäisen modernistisen kokoelmansa Tämä matka (1957):

Suru vaeltaa

Tiet joita suru vaeltaa
ovat minun askeleistani lähteneet.
Linnut palaavat
siivillä meren tuoksu, lehti nokassaan,
satavat ylitseni pehmeät
kuin unet iloiset lehdet satavat.
Kaikkialla linnut, kaikkialta
linnut palaavat, näetkö, avaruus on
lehdistä keltainen.

(Vaeltanut 1956)

IV

Siirtymiä heijastuksia

kaksiulotteisen lumen
usvaa ja usvan lumetta
on aamu
     astua lävitse
     halkeamista
kun maailma murtuu sisään
ja huima matka auringon ympäri.

(Kaunis hallayö 1984)

Kun Kirsi Kunnas palasi ns. aikuisrunouteen kokoelmallaan Kuun kuva meissä vuonna 1980 suomalaisen runouden modernismin modernisointi oli jo tapahtunut. Kirsi Kunnas julkaisi 1980-luvulla vielä kolme aikuisille suunnattua runokokoelmaa, Kuun kuva meissä (1980), Kaunis hallayö (1984) ja  Valoa kaikki kätketty (1986). 62-vuotiaana hän jälleen vaikenee. (Ellei nyt edelleen elävänä satu pukkaamaan ensi syksyn kirjamarkkinoille uutta kokoelmaa.)

1980-luvun Kirsi Kunnas on jo minullekin tuttu ja vihdoin yleisesti tunnustettu runoilija. Tekstit ovat lyhentyneet samalla kun niiden metafyysiset ulottuvuudet ovat kasvaneet. 1980-luvulla Kirsi Kunnas on lähempänä erästä alkuaikojen runouden vaikuttajaansa Edith Södergrania kuin koskaan aikaisemmin. Olen vihdoin samaa mieltä Leena Kirstinän kanssa kun hän jälkisanojen lopussa kirjoittaa:

”Kun etsitään synteesiä hengen ja aineen välillä, otetaan haltuun sellaisiakin käsitteitä kuin valon kuidut, vaihtovirta, sähkömyrsky. Ne ovat metaforia. Vaikka kaikesta ei saada tietoa empiirisessä mielessä, silti kaiken välillä on yhteys. Se on energia, joka näkymättömästi vaikuttaa kaikessa. Se on rakkaus. Elämä on monimielisesti palamista yhtä hyvin ihmisissä kuin puussa.

Jos Kirsi Kunnasta on kutsuttava luontorunoilijaksi, kuten olen nähnyt tehtävän, hän on luontorunoilija syvässä, filosofisessa, jopa luonnontieteellisessä merkityksessä. Luonto käsittää koko maailmankaikkeuden.” (Toukokuussa 1999 Leena Kirstinä)


Taivas kuin vesilinnun muna

Taivas kuin vesilinnun muna
järven peilissä
aamun laulava hetki
        siipien täplittämä
kun näkymätön särö rannasta rantaan
muuttaa linnut.


(Valoa kaikki kätketty 1986)


maanantai 13. helmikuuta 2017

Ikuinen karenssi osa III

 
Ehdin jo nuolaista ennen kuin tipahtaa.
Että olisin pääsemässä ikuisesta karenssista työttömäksi tammikuussa 2017 vihdoin yli 10 vuotta kestäneen karenssin jälkeen. TE-keskus oli antanut 15. joulukuuta minulle lausunnon, että työttömyysturvahakemukselleni ei ole työvoimapoliittista estettä.
Mutta eihän tämä suomalaisen byrokratian rattaissa niin helposti käy. Hakemukseni työttömyyskorvauksesta hylättiin koska minulla ei ole “ammatillista koulutusta”. Häh? Mitä vittua?
Olen käynyt ammatilliset koulutukseni ns. kantapään kautta. Ensimmäisen runokokoelman “Lintujen silmissä kivien kylmyys” ilmestymisen aikoihin menin töihin Pohjanmaan Kansaan ensin toimitusharjoittelijaksi 1981-1983. Sitten kävin vuonna 1983 työn ohessa Tampereen yliopiston paikallisjournalismin täydennyskoulutuskurssin. Olin aluetoimittajana Seinäjoen toimituksessa vuoteen 1985. Otin vuoden “virkavapaata” ja kävin Oriveden opiston puolen vuoden kirjoittajakoulutusohjelman läpi.
1986 siirryin Pohjanmaan Kansan päätoimituksen Vaasaan, missä toimin vuoteen 1991 Pohjanmaan Kansan ja sittemmin Pohjanmaan Demarin toimittajana ja toimitussihteerinä. Olen toiminut mm. kesätoimittajien harjoitteluohjaajana ja toimituksen luottamusmiehenä.
Olen ollut Pohjolan Työn ainoana “vakituisena freelancetoimittajana” 1991-1993. Vuosina 1993-1997 olen toiminut Pohjolan Sanomien kulttuuriavustajana. “001-2004 olen toiminut Suupohjan Sanomien kulttuuriavustajana. Juttujani on ilmestynyt yli 20 lehdessä, mm. Tiede 2000, Suomen Luonto, Ilkka, Vaasa, Vasabladet, Pohjolan Sanomat, Ilta-Sanomat jne.
Olen julkaissut 5 runokokoelmaa, joista 4 kustantamon kautta. Olen osallistunut 97 kuvataidenäyttelyyn, mm. SKjL:n valtakunnannäyttelyyn, 5 aluenäyttelyyn, vajaaseen 10 jyrytettyyn näyttelyyn. Olen voittanut Niin & Näin lehden filosofisen käsikirjoituskilpailun ja saanut II palkinnon Kansallisen kulttuurin juhlavuoden tv-käsikirjoituskilpailussa. Sevettijärven kolttia käsittelevä tv-dokumenttini esitettiin MTV 3:ssa 1995. Olen kirjoittanut ohjannut ja tuottanut runonäytelmiä mm. Kemin Kaupunginteatterin studionäyttämöllä.
Ja nyt 40 vuoden toimittaja- ja taiteellisen urani jälkeen minulla ei Kelan mielestä ole pätevyyttä edes työttömyyskorvaukseen, koska minulla ei ole ammatillista koulutusta. Olen kuulemma jollain odotusajalla 27.5. 2017 asti, jonka jälkeen pääsen johonkin jos Herra suo...
Miten tämä on mahdollista? Suuressa Kela uudistuksessa kaikki nämä asiat jotka olivat sekä TE-keskuksen että sosiaaliviraston tiedossa eivät ole siirtyneet mihinkään (eli siis Kelalle). Totta on, että ammatillista koulutusta minulla ei ole, ellei sellaiseksi lasketa sitä, että olen koulutukseltani ylioppilas, opiskellut 3 vuotta kuvataidetta Kemin taidekoulussa ja edellä mainittua toimittajakokemusta ja kirjoittajakoulutuksia.
Jatkan siis ikuisessa karenssissa kärvistelyä edelleen hamaan tulevaisuuteen saakka.