Runo 10.1.2020
Metsässä
on raja,
se
on muuri
joka
ei johda mistään mihinkään.
Raja
kahden saman välissä:
metsän
toisella puolella ja metsän toisella puolella.
Se
on jo rakentuessaan raunio,
vanhoista
käytetyistä tiilistä muurattu,
se
on suora linja muutaman metrin mittainen
vailla
mitään käytännön tarkoitusta.
Symbolisesti
se merkitsee kuitenkin erottamista, rajaa
ihminen
rakentaa näitä rajoja
ikäänkuin
suojakseen,
määritelläkseen
omistamisen rajan,
metsän
väki nauraa rauniomuurille,
tuhoontuomitulle
yritykselle
jakaa
metsä kahteen osaan,
linnut
lentelevät sen ylitse miten tahtovat
puut
kasvattavat juuriaan muurin alitse
kenttäkerros
kasvaa molemmin puolin muuria samaa.
Ei
keskellä metsää voi olla luonnollista rajaa
Mutta
muurilla istuu Donald Trump kuin räsynynukke
lasten
leikkikonetuliase kädessään,
kullattuna
pönkitettynä räsynukkena, vartioimassa rajaa,
vartioimassa
maata jonka valtiaaksi hän itsensä kuvittelee,
vartioimassa
tiluksiaan ja osakesalkkujaan maailmassa,
joka
on ihmiskunnan yhteinen yritys
kasvaa,
kehittyä, sivistyä
löytää
tasapaino vuorovaikutuksessa luonnon kanssa.
Tämä
raja, tämä muuri on jo murenemassa hänen allaan,
mutta
vielä tämän hetken hänen vartiopaikkansa kestää:
fasismin
ja rasismin vartioasema.
Muurin
toisella puolella hätääntyneitä käsiä,
käsineitä
seipäiden nenässä ja muuriin maalattuima
graffiteja
Birkenaun seinästä,
ihmisjoukkoja
pyrkimässä muurin yli
parempaan
tulevaisuuteen.
Muurin
toisella puolella pönöttää pylväinä musta armeijakunta
hakaristit,
rasismin tunnukset ja iskulauseet muurissa:
Arbeit
macht frei!
Hitlerin
natsiarmeija, Trumpin tinasotilaat
kaikki
ihmisyyden vastainen.
On
kamppailu muurin ääressä kahden maailmankuvan välillä;
pimeyden
ja valon veljeskuntien välillä
ihmisyyden
ja epäihmisyyden,
humanismin
ja totalitarismin,
antifasismin
ja fasismin,
luonnon
tuhoamisen ja luonnon tasapainon välillä.
16.1.2020
Hetken
tunsin
läheisyyttä tänään.
Se
saattoi olla hiuksen kosketus,
läheinen
katse,
sellainen
lämpö,
joka
läheltä välittyy.
Sita
voisi nimittää
vaikka
rakkaudeksi.
21.1.2020
Tänään
ajattelin sanoja ja merkityksiä
sanan
takana on aina jotain, historia ja nykyisyys,
tarkempi
tieto, merkitys,
joka
ei ehkä heti käy ilmi.
Se
liittyy aikaan ja paikkaan
kuten
muisti ja kaikki tulevaisuuden odotukset.
Sana
oli alussa
ja
sen pitää olla jotain kestävää,
se
ei saa lipsua iljanteilla,
sen
pitää olla täsmällinen ja tarkka.
Ja
siksi,
koska
etsin sanoja kulkiessani
ostin
nastakengät.
25.1.2020
Vähän
surulliselta tuntuu
kun
ihminen ikääntyy
varsinkin
jos ikääntyjä olen minä itse.
Katson
30 vuotta vanhaa valokuvaa
siinä
mies syöttää kuukkelia
leipäpalalla
ja margariinilla kädestä.
Ei
sitä miestä enää ole,
keho
on sama,
puvuntakkia
ei enää ole
yhteiskuntakelpoisuudessa
olen vajonnut alemmas
mutta
yhdestä pidän kiinni
omantunnon
oikeuden mukaan en elämääni
häpeä
enkä kadu
21.2.2020
Tänään
mietin tupakan verran
kerrostalon
pihamaalla.
Mietin
menneitä.
Mitä
vanhemmaksi ihminen tulee,
sitä
kauemmas hän muistelee ja muistaa taakse.
Mietin
elämääni,
polkuja
ja polun risteyksiä
tehtyjä
ja tekemättömiä tekoja.
Mahdollisuuksia
on lukemattomia,
missä
muualla voisin olla nyt,
en
missään muualla kuin tässä.
Tupakan
verran
kerrostalon
pihamaalla.
22.2.2020
Helmikuussa
olen
päättänyt kiertää Karankajärven
lähden
kiertämään toiselta puolelta
tietä
pitkin joka nopeasti muuttuu traktoriuraksi
ja
lopulta jalkapoluksi
joka
päättyy liikennemerkkiin:
“yksityisalue,
pääsy kielletty!”
Minua
ällistyttää tämä ihmisen omistushalu,
haluta
omistaa omat maansa,
orjakapitalismin
aikaan maanosansa
tai
ajateltaa minkälainen sota syntyy
jos
jokin kynsiviila joutuu vahingossa vääriin käsiin.
Polku
on ummessa, ohuet vanhat askelmanjäljet siinä
yritän
eteenpäin, välillä hanki kantaa, välillä pettää
koukata
saappaansa lumesta. Jatkaa
Yllättäen
tulla lähteelle “mitä ihmettä?”
Lähteellä
nappo ja puro joka virtaa karankajärveen,
siitä
ylitse tukipuut ja jatkan
oravanjälkiä
tulee vastaan
ei
mitään muuta elämää,
kunnes
löydän sähkölinjan ja sitä pitkin kompuroiden takaisin kotiin.
Vasta
kotipihaa lähestyessä
alkavat
linnut uudelleen laulaa.
25.2.2020
Vaikenen
liikaa, peläten, ahdistuen.
Jokainen
sana ja lause on mahdollisuus
vilpittömin
sydämin:
tie
uuteen alkuun, keskitiehen tai loppuun,
on
vain uskallettava.
Mitä
minun on uskallettava?
Varovasti
puhun totuudesta,
totuuksia
on paljon,
niistä
ei ole edes vessapaperiksi.
Kirjoita
paremmin, kevyemmin ja tarkemmin!
Sodista,
julmuuksista, pakolaisista,
valtioiden
hallinnosta, vallasta,
luonnon
tuhoamisesta
ja
miten kaikki lopulta luhistuu ja luisuu käsistä.
Ei,
mieluummin istun olohuoneen lasioven äärellä
ja
katselen lasin läpi maailmaa,
urpiaisparvea
ruokintamökillä
ja
pidän kaukana kaiken mikä minua pelottaa.
27.2.2020
Olen
valmis lähtemään koko ajan
lähtemään
minne, se on epäselvää,
taidekuljetuksia,
linturetkiä vai se lopullinen.
Ajattelen
että olemmehan me ihmiset energiaolentoja
sähköä
ja jännitteitä, sen tuntee olkapäästäni
jossa
kiertäjäkalvosinlihas on revennyt
ja
hermopinteestä joka saa sormet kramppeihin,
jostain
jonka tuntee sähköiskuina kädessä
tai
rintakehässä.
Mitä
me ihmiset olemme,
kirjoitusvirheitä
korjaillessani
unohdin
jo ajatuksen lopun.
Runo
6.3.2020
Tapahtumattomuus,
tyhjänpäiväisyys, merkityksettömyys
sitä
kaikkea saa aikaan
kun
ryhtyy vain puuhaamaan.
Siksi
enimmäkseen makaan sohvalla
ja
katselen kaikkeutta
suljettujen
silmäluomieni läpi..
5.3.2020
Kierrän
Karankajärven.
Tie
järven ympäri muuttuu ensin poluksi
ja
sitten loppuu kokonaan.
Kulkemattomassa
paikassa on lähde,
umpihangen
keskellä.
Kepin
nokassa korvo,
satunnaista
kulkijaa varten.
Pysähdyn
siihen ja jatkan matkaa
umpihangessa
joka kantaa.
Jäniksen
ja oravan jälkiä siellä täällä.
Edes
lintujen elämää ei kuulu,
ennen
kuin löydän uuden polun
ja
siitä jäiselle tieuralle ja kotia kohti.
Ja
vasta asutusta lähestyessä
näen
ensimmäiset punatulkut, tiaiset,
tikat
ja harakat,
ihmisen
ruokinnan varaan talvisin sopeutuneet
kulttuurilinnut.
15.3.2020
Kolme
vuotta olen kulkenut polkuja pitkin
yhä
syvemmälle metsään,
kunnes
lopulta olen ollut kokonaan metsän peitossa,
eksyksissä
runouteni suhteen&olen vaiennut.
Opettelin
kirjoittamaan haikuuta,
haikeutta
lyhyeen ja täsmälliseen,
kuten
klassisessa japanilaisessa haikurunoudessa.
Tarkensin
ja täsmentin sanaa, kunnes huomasin
hukanneeni
merkitykset
ja
että tämä tie on umpikuja.
Eilen
illalla muuan jo toissavuosisadalla syntynyt runoilija
Ezra
Pound herätti näkemään minut taas siihen
mihin
oikeastaan koko ajan olen tähdännyt,
tarkkaan
muistin arkeologiseen ja eeppiseen runoon
jolla
on sisältö ja merkitys.
Niitä
runoja odotellessa julkaisen tämän,
tyhjän,
koska juuri nyt tänään
ajatukseni
menivät moninkertaiseen umpisolmuun.
18.3.2020
Säätiedotus.
Etelä
ja pohjoinen tappelevat nyt keskenään
täällä
Kainuussa: kuka omistaa ilmavirrat?
Etelästä
lämmintä ja pohjoisesta kylmää.
Meillähän
on jo koronavirus ja tuhansia
telttaan
jäätyviä pikkulapsia Kreikan ja Turkin rajalla,
rajat
ovat kiinni kun lisäksi on korona,
antaa
ihmisyyden jäätyä sinnekin,
nyt
on tärkeintä pitää huolta omistamme
ja
omistamisistamme.
Aforismi
26.3.2020
Jos
suupieliltämme katoaa hymy
kuolemme
kaikki.
