Käsikirjoitus ja ohjaus: J.P. Siili
pääosissa mm.
Lauri Tilkanen
Mikko Leppilampi
Pamela Tola
2012
Muutamakin ystäväni oli suositellut
minulle J.P. Siilin elokuvaa Härmä. Itsekin olin hieman
syyllistynyt ennakkomainontaan kertomalla erään ystäväni saaneen
siinä avustajan roolin kohtauksessa, jossa mennään hevoosella
kirkkohon.
Suurella mielenkiinnolla varauduin siis
katsomaan Härmää sitten kun se tuli vihdoin TV 2:lta kahtena
päivänä peräkkäin Kotikatsomossa. Harvoin olen pettynyt näin
täydellisesti, J-P Siili on ohjannut hyviäkin elokuvia, ihmettelin
miksi hänen ylipäätään piti ohjata tämä.
Jos pohjalaisuudella ei ole enää
muuta annettavaa kuin helavyöt, niin ehdotan, että pohjalaisuutta
käsittelevien elokuvien tekeminen lopetetaan täysin. Antti Tuuri ja
Heikki Ylikangas ovat kyllä jo omissa kirjoissaan käsitelleet
pohjalaisuutta totuuspohjaisesti ja riittävän hyvin. Myösn Tuurin
kirjoista tehdyt pohjalaiselokuvat ovat kelvollisia Lauri Törhösen
”Ameriikan raitti”-floppia lukuunottamatta.
Mutta jos pohjalaisuudesta ei voi
ammentaa mitään uutta päädytään J-P Siilin elokuvan kaltaisen
tilanteeseen. Elokuva kertoo 1800-luvun puukkojunkkareista.
Wikipediaa siteeraten: ”1800-luvulla mahtava Välitalon tila on
menossa perinnöksi puukkojunkkareiden joukossa pyörivälle Eskolle.
Nuorempi suoraselkäinen Matti, joka on salakihloissa naapuritilan
tyttären Ainon kanssa, olisi isännäksi sopiva. Perinteiden
vastaisesti veljesten isä päättää testamentata tilansa esikoisen
ohi Matille. Tästä alkaa veljesten välillä kiihkeä taistelu sekä
tilasta että Ainosta.”
Tällä luulisi jo saavan Suomen
elokuvasäätiöltä apurahaa elokuvan tekemiseen, jos elokuvan
takana on suhteellisen tunnettu ohjaaja, ja niin on saatukin. Itse
elokuva on täysin perseestä.
J.P. Siili ei ole osannut
käsikirjoittaa mitään Pohjanmaan murretta, eikä kukaan näyttelijä
osaa myöskään sitä lausua. Vaikka en itse olekaan pohjalainen
vaan verenkuljettama, niin selkäpiitä karmivat nämä murtehelliset
lausunnat.
Muuten elokuva pääosin muistuttaa
50-luvun kotimaisia melodramaattisia elokuvia, joissa joku koko
elokuvan ajan katsoo hullun silmin kohti kameraa (Mikko Leppilampi)
paitsi että tämä on tehty 2000-luvulla ja väreissä. Matti on
komea ja Aino on kaunis, ja molemmat niin epäuskottavia kuin olla
saattaa.
Kiinnitän erityisesti huomiota jo
alkuteksteissä esitettyyn väitteeseen, että Pohjanmaalla
1800-luvulla vanhin poika peri kaiken. Lopputeksteissä kiitellään
asiantuntijoina historioitsijoita Kyösti Virrankoski ja Kari
Hokkanen (Ilkan ent. päätoimittaja). Ei se kuitenkaan näin ole
koskaan mennyt. Vanhin poika peri tilan, mutta ei muitakaan lapsia
kerjuulle ajettu.
Elokuvan juoni on tyhjä ja kieli
järkyttävää. Korvahan särköö, sanoosi pohjalaanen.
Puukkojunkkarit kantavat helavöitä ja isoottelevat, jopa avustajien
on laitettu seisomaan koivet levällään lenkos niinko jossain
vanhas pohojalaases puuveistokses. Siinä Eskon avustajat
pällistelee ku Nummisuutarin Esko sonnimullia. Puukkojunkkarit eivät
kyllä helavyöt päällä liikkuneet. Niitä pirettiin vaan häis ja
muissa juhlis.
Isän murhaa ei selvitetä, äiti jää
omituiseksi hiippariksi, mikään koko tarinassa ei saa uskottavia
piisteitä. Voisin kirjoittaa vielä paljonkin, mutta koska mitään
positiivista en elokuvasta löydä, lopetan haukkumisen tähän.
Ainoa pyyntöni on: Älkää enää
koskaan tehkö pohjalaiselokuvaa, joka pahoinpitelee pohjalaisuutta
niin pahasti kuin tämä elokuva tekee.
Ps. Sen hevosella kirkkoonmenon ajan olin vessassa paskalla, joten kaverinikin avustajan roolissa jäi näkemättä.