Vaikka olen luullut tuntevani sekä Aleksis Kiven että hänen
tuotantonsa ja siitä kirjoitetun paremmin kuin reikäiset taskunpohjani,
sain aivan äskettäin kirjahyllyyni hyvin mielenkiintoisen teoksen, jota
en tiennyt olevan olemassakaan: teuvalaisen filosofin Oiva Ketosen
kirjoittaman ja vuonna 1989 ilmestyneen "Kohtalon vaihtoehdot - Aleksis
Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus."
Tavoistani poiketen en tässä vaiheessa kirjoita kirjasta varsinaista
esittelyä, koska en ole edes tiktaattorin kiireideni tähden (ja koska
olen ehtinyt hukata kirjan) vielä ehtinyt lukea edes sitä loppuun, vaan
siteeraan suoraan kirjan ensimmäisen sykähdyttävästi, loistokkaasti ja
liikuttavasti kirjoitetun alun, Hyvästijättö ja paluu takaisin:
"Kaikki he olivat nuorempia kuin 38-vuotiaana kuollut runoilija,
kaikki olivat tuntemattomia miehiä ja melkein kaikki kuuluivat he
pohjalaiseen ylioppilasosakuntaan", luonnehti Emil Nervander sen
kourallisen Aleksis Kiven hartaita ystäviä, jotka täysin tunsivat, mitä
Kivi oli ja oli oleva Suomen kansalle. He olivat päättäneet, että kivi
saisi niin juhlallisen hautauksen kuin niissä oloissa oli mahdollista.
Viisitoista nuorta miestä ynnä kolme lämminhenkistä
koulunopettajatarta oli saapunut lauantaina neljäntenä tammikuuta 1873
Kiven veljen kotyitaloon tuusulan Syvälahteen saattamaan vuoden
viimeisenä päivänä kuollutta runoilijaa hänen viimeiselle matkallaan.
Naiset koristivat arkun kannen murattiköynnöksin, sypressinoksin ja
laakerein. Runoilijan päähän asetettiin tuoreista lehdistä solmittu
laakeriseppele, "hyvin ansainnut kun hän oli saada tämän neron
korkeimman palkinnon, vaikkei Kivi koskaan ollut uneksinut sellaisesta
kunnianosoituksesta, joka silloin oli vielä niin tavaton ettei edes
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura" tullut sitä ajatelleeksi.
Siihen aikaan oli melkein mahdotonta saada Helsingistä laakereita
edes yhdeksi seppeleeksi. Mutta kasvitieteellisen puutarhan silloinen
hoitaja "suomalaiselle kirjallisuudelle kokonaan muukalainen mies,
ruotsalainen professori S.O. Lindberg, Kiven parjaajan, professori
Ahlqvistin hyvä ystävä" oli kuitenkin suopea ja antoi laakerit
seppeleeksi Kivelle. Edellisten maisterinvihkiäisten yleinen
seppeleensitojatar Minette Munck antoi ystävällisen apunsa sen
sitomisesssa.
Sen jälkeen kun junasta myöhästynyt, reellä kovaa vauhtia paikalle
saapunut E.A. Forsssell oli piirtänyt runoilijasta sen ainoan kuvan,
joka meillä hänestä on, sukulaiset ja ystävät kantoivat arkun jäistä
tietä Tuusulan hautausmaalle, jossa joukko saattoväkeä,
paikkakuntalaisia, oli odottamassa. Yhteisöjä edustavia saattajie ei
ollut paikalla. Niitä oli siihen aikaan vain virallisissa jja muutoin
arvokkaammissa hautajaisissa.
Kun arkku oli laskettu hautaan, kvartetti lauloi T. Hahlin johdolla
virren "Mä että täältä erkanen", ja iäkäs rovasti C. Aspegren toimitti
ruumiinsiunauksen, minkä jälkeen pohjalaisen osakunnan kuraattori J.V.
Calamnius astui avoimen haudan ääreen ja tulkitsi puheessaan, joka oli
kuten Kirkkokäsikirja vaati "ilman liikanaista pituutta ja turhaa
kehumista", lämpimin sanoin Kiven merkityksen Suomen kansalle. Sitten
hauta luotiin umpeen. Kummun äärellä laulettiin E.G. Geijerin "Hiljaa,
oi hiljaa, murheesta vaivu pois" ja viimeksi Paavo Cajanderin tätä
tilaisuutta varten kirjoittama "Vaipuos, vaivu synnyinmaasi helmaan!"
Paljon ystävät olivat kolmen päivän aikana ennättäneet. Mutta he tunsivat edustavansa toimissaan Suomen kansaa.
Hautauksen jälkeen oli osaksi vainajan "Karkurien" esityksestä
jälkikäteen saaduin, osaksi saattoväen omin varoin maksettu kestitys,
joka oloihin katsoen oli suurenmoinen. Siihen kuului ajan tavan mukaan
runsaasti alkoholia, jota jäi ylikin. Tässäkin piirteessä voi nähdä
vertauskuvallisuutta; olihan alkoholilla ollut oma eikä pelkästään
myönteinen osansa runoilijan kohtaloon.
Kiven maallinen vaellus oli päättynyt. Mutta samalla kun se päättyi,
hän palasi takaisin kansansa runoilijana. Hän ei enää tarvinnut eikä
odottanut aineellista tukea. Hänen köyhyytensä, vikansa ja puutteensa,
hänen elämäntapansa ja viimeisten vuosiensa sairaus, jotka olivat
saaneet hänen ystävänsäkin välttelemään häntä, olivat hellittäneet
otteensa hänestä. tosin tutkijat niin kuin muutkin kirjoittajat ovat
pitäneet huolen siitä, että ne eivät kuitenkaan unohdu, vieläpä joskus
tehden niistä pääasioita. Kuolema oli puhdistanut hänet, ja hänet
voitiin seppelöidä, mikä ei olisi ollut mahdollista hänen eläessään.
Hänen ystävänsä saivat rohkeuden jälleen ylistää häntä.