Aleksis Kivi - Hyvästijättö ja takaisinpaluu

Vaikka olen luullut tuntevani sekä Aleksis Kiven että hänen tuotantonsa ja siitä kirjoitetun paremmin kuin reikäiset taskunpohjani, sain aivan äskettäin kirjahyllyyni hyvin mielenkiintoisen teoksen, jota en tiennyt olevan olemassakaan: teuvalaisen filosofin Oiva Ketosen kirjoittaman ja vuonna 1989 ilmestyneen "Kohtalon vaihtoehdot - Aleksis Kivi, August Ahlqvist ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus."

Tavoistani poiketen en tässä vaiheessa kirjoita kirjasta varsinaista esittelyä, koska en ole edes tiktaattorin kiireideni tähden (ja koska olen ehtinyt hukata kirjan) vielä ehtinyt lukea edes sitä loppuun, vaan siteeraan suoraan kirjan ensimmäisen sykähdyttävästi, loistokkaasti ja liikuttavasti kirjoitetun alun, Hyvästijättö ja paluu takaisin:

"Kaikki he olivat nuorempia kuin 38-vuotiaana kuollut runoilija, kaikki olivat tuntemattomia miehiä ja melkein kaikki kuuluivat he pohjalaiseen ylioppilasosakuntaan", luonnehti Emil Nervander sen kourallisen Aleksis Kiven hartaita ystäviä, jotka täysin tunsivat, mitä Kivi oli ja oli oleva Suomen kansalle. He olivat päättäneet, että kivi saisi niin juhlallisen hautauksen kuin niissä oloissa oli mahdollista.

Viisitoista nuorta miestä ynnä kolme lämminhenkistä koulunopettajatarta oli saapunut lauantaina neljäntenä tammikuuta 1873 Kiven veljen kotyitaloon tuusulan Syvälahteen saattamaan vuoden viimeisenä päivänä kuollutta runoilijaa hänen viimeiselle matkallaan.

Naiset koristivat arkun kannen murattiköynnöksin, sypressinoksin ja laakerein. Runoilijan päähän asetettiin tuoreista lehdistä solmittu laakeriseppele, "hyvin ansainnut kun hän oli saada tämän neron korkeimman palkinnon, vaikkei Kivi koskaan ollut uneksinut sellaisesta kunnianosoituksesta, joka silloin oli vielä niin tavaton ettei edes Suomalaisen Kirjallisuuden Seura" tullut sitä ajatelleeksi.

Siihen aikaan oli melkein mahdotonta saada Helsingistä laakereita edes yhdeksi seppeleeksi. Mutta kasvitieteellisen puutarhan silloinen hoitaja "suomalaiselle kirjallisuudelle kokonaan muukalainen mies, ruotsalainen professori S.O. Lindberg, Kiven parjaajan, professori Ahlqvistin hyvä ystävä" oli kuitenkin suopea ja antoi laakerit seppeleeksi Kivelle. Edellisten maisterinvihkiäisten yleinen seppeleensitojatar Minette Munck antoi ystävällisen apunsa sen sitomisesssa.

Sen jälkeen kun junasta myöhästynyt, reellä kovaa vauhtia paikalle saapunut E.A. Forsssell oli piirtänyt runoilijasta sen ainoan kuvan, joka meillä hänestä on, sukulaiset ja ystävät kantoivat arkun jäistä tietä Tuusulan hautausmaalle, jossa joukko saattoväkeä, paikkakuntalaisia, oli odottamassa. Yhteisöjä edustavia saattajie ei ollut paikalla. Niitä oli siihen aikaan vain virallisissa jja muutoin arvokkaammissa hautajaisissa.

Kun arkku oli laskettu hautaan, kvartetti lauloi T. Hahlin johdolla virren "Mä että täältä erkanen", ja iäkäs rovasti C. Aspegren toimitti ruumiinsiunauksen, minkä jälkeen pohjalaisen osakunnan kuraattori J.V. Calamnius astui avoimen haudan ääreen ja tulkitsi puheessaan, joka oli kuten Kirkkokäsikirja vaati "ilman liikanaista pituutta ja turhaa kehumista", lämpimin sanoin Kiven merkityksen Suomen kansalle. Sitten hauta luotiin umpeen. Kummun äärellä laulettiin E.G. Geijerin "Hiljaa, oi hiljaa, murheesta vaivu pois" ja viimeksi Paavo Cajanderin tätä tilaisuutta varten kirjoittama "Vaipuos, vaivu synnyinmaasi helmaan!"

Paljon ystävät olivat kolmen päivän aikana ennättäneet. Mutta he tunsivat edustavansa toimissaan Suomen kansaa.

Hautauksen jälkeen oli osaksi vainajan "Karkurien" esityksestä jälkikäteen saaduin, osaksi saattoväen omin varoin maksettu kestitys, joka oloihin katsoen oli suurenmoinen. Siihen kuului ajan tavan mukaan runsaasti alkoholia, jota jäi ylikin. Tässäkin piirteessä voi nähdä vertauskuvallisuutta; olihan alkoholilla ollut oma eikä pelkästään myönteinen osansa runoilijan kohtaloon.

Kiven maallinen vaellus oli päättynyt. Mutta samalla kun se päättyi, hän palasi takaisin kansansa runoilijana. Hän ei enää tarvinnut eikä odottanut aineellista tukea. Hänen köyhyytensä, vikansa ja puutteensa, hänen elämäntapansa ja viimeisten vuosiensa sairaus, jotka olivat saaneet hänen ystävänsäkin välttelemään häntä, olivat hellittäneet otteensa hänestä. tosin tutkijat niin kuin muutkin kirjoittajat ovat pitäneet huolen siitä, että ne eivät kuitenkaan unohdu, vieläpä joskus tehden niistä pääasioita. Kuolema oli puhdistanut hänet, ja hänet voitiin seppelöidä, mikä ei olisi ollut mahdollista hänen eläessään. Hänen ystävänsä saivat rohkeuden jälleen ylistää häntä.