maanantai 5. joulukuuta 2022

Keijon runo- ja taidepaja

                                       


Joulun parhaat kirjat ja taidelahjat
Keijon kirja- ja taidepajasta

Tiedustelut ja tilaukset: 
puh. 046-6640671
email: keijo.nevaranta@gmail.com
tai fb:n messengerviestinä



Keijo Nevaranta: Lintujen silmissä kivien kylmyys
runokokoelma 52 s. Keijo Nevaranta 1982, Non Art Books 2022
30 e (sis. postituskulut)


Keijo Nevaranta: Aamulla hän lähti
novellikokoelma  107 s. Kesuura 2021
35 e (sis. postituskulut)


Keijo Nevaranta: Aika
-runoja 35 vuoden ajalta
runokokoelma 216 s. Kesuura 2018
35 e (sis. postituskulut)


Keijo Nevaranta: Ihmisen alue
runokokoelma 104s. Kesuura 2015 
30 e (sis. postituskulut)


Keijo Nevaranta: Rajakivet
runokokoelma 76s. Non Art Books 2008
30 e (sis.postituskulut)

Kuvataidetta
Maisemavaikutelmia- sarjasta 15x20 cm a 60e (kehystetty)











Rihmastot sarjasta 40x30cm a 300 e














Maisemavaikutelmia Tunturista 30x40 cm a 300 e (kehystetty)










keskiviikko 2. marraskuuta 2022

Keijo Nevaranta: Lintujen silmissä kivien kylmyys


"Keijo Nevaranta: Lintujen silmissä kivien kylmyys" 
Runokokoelma 52 s. II uusittu painos Non Art Books 2022
ISBN 952-5639-13-1
Saatavana nyt suoraan kirjoittajalta hintaan 30 euroa 
(sis. postituskulut)
Keijo Nevaranta p.046-6640671 keijo.nevaranta@gmail.com

lauantai 2. heinäkuuta 2022

Runot 1.1.2017-30.6.2022

Runot 2017-kesäkuu 2022


Haiku 16.1.2017


maa peittyy savuun

paperitehdas hönkii

puhdasta ilmaa

Haiku 19.1.2017


haavat itkevät

kyljet verestävinä

tehtaan savuja

Haiku 21.1.2017


punainen savu

nousee tummuvaan iltaan

tehtaanpiipuista

Haiku 4.2.2017


kaksi oravaa

juoksi rappausta pitkin

talon seinällä

 

Mietteitä 17.2.2017


Yöllä katselin Otavaa.

Paperitehtaassa oli kai jokin käyttöhäiriö kun näin tähdet.

Entisaikaan talot rakennettiin Pohjantähden mukaan.

Haudat taas kaivettiin idästä länteen tai lännestä itään.

Intiaanit, eskimot ja pohjoinen arktinen kansa halusivat tehdä pyöreäpohjaiset asumukset,.

Jokin merkitys tällä kaikella täytyy olla.


Haiku 27.2.2017


pakkassavua

kävelen sen sisälle

näkymättömiin





Haiku 6.3.2017


käpytikka on

tutulla työpaikalla

kävynkolooja


Haiku 8.3.2017


Harmaana taivas

harmaana tehdas hönkii

savunharmaaseen


Kevään haikuja 20.3.2017


I

puro solisee

se virtaa taas vapaana

kevättä kohti

II

kaksi joutsenta

soutaa pitkin taivasta

ja trumpetit soi



Haiku 22.3.2017


pajut kissovat

lokkeja jään reunalla

palaverissa

Haiku 24.3.2017


joskus on tiukkaa

puran vanhoja sätkiä

tupakat loppu

Haiku 25.3.2017


räntäsateessa

harakkapari töissä:

rakennustyömaa


Aforismi 25.3.2017


Kun on vähään tyytyväinen

omistaa paljon.


Haiku 26.3.2017


palokärjellä

kaatuneessa koivussa

toukat mielessä


Runo 27.3.2017


Harakat aamutoimissaan, minä omissani.

Minun aamutoimeni ovat paljon vaatimattomammat:

käyn paskalla, pistän kahvin tulemaan

ja seuraan kuistilla tupakinmitan harakoiden puuhia.

Niillä on työn alla omakotitalo.

Haiku 28.3.2017


linnavuorella

kuuntelen hiirihaukkaa

aivan läheltä


Haikumittaan 29.3.2017


auringon valo

välähtää pilvenraosta

sammalet hehkuu


ryönin varrella

polku on iljanteella

ryönikin jäässä


sammalmetsässä

lumi on jo sulanut

pehmeä kävellä


ruokintapaikka

pidän siinä taukoa

tupakan mitan


kirjoitan runot

vaellukseni varrelta

kuusten katveessa


hankikannolla

etenen nopeasti

ylitän pellon


multapellolla

lenkkitossut savessa

tarvon eteenpäin


heinäniityllä

kulku on taas helpompaa

joki näyttää tien


runous ei ole

tekstin kirjoittamista

vaan etsimistä


Runo 31.3.2017


Auringon noustessa

mittaan varjoni pituutta.

Rautatiesillalta se piirtyy

koko jokilaakson ja metsien yli,

kunnes etäisyydessä

lopulta himmenee ja häviää.

Sen pituus muistuttaa elämän pituutta,

jos sitä ei mittaa ajalla,

vaan olemisella ja kokemisella.

Sen pituus vaihtelee ja on epämääräinen,

yhtä aikaa rajallinen ja ääretön.

Riippuen siitä, mistä elämää katsoo,

se yltää läheltä kauas,

silmänkantamattomiin.


Runo 23.7.2017
usva kohoaa
kävelen jokirantaan
vesi savuaa

Runo 27.7.2017

Kehitän mielessä kuvaa:
loittonen kohti kaukaista pistettä
yksin






2 haikua 27.7.2017
I
tyhjä jääkaappi
kerään kangasrouskuja
ruuaksi tänään

II

mustikkapaikka
löysin sen etsimällä
söin jo metsässä

Haiku 1.8.2017

tekolammella
heinäsorsat pesulla
suihkulähteessä

Haiku 12.8.2017

rannalla syöty
sepelkyyhky sulkina
linnun kohtalo

Runo 24.8.2017

yöt pimenevät
linnut kokoontuvat parviin
eilen kurkiaura lensi ohi
pihassa viinimarjat kypsyvät
tähdet tulevat näkyviin
tuulessa on syksyn aavistus

Haiku 28.8.2017

kesä on mennyt
sitä tuskin huomasi
on marja-aika

Haiku 29.8.2017

linnavuorella
varpushaukka varoittaa
sienestäjästä

Haiku 30.8.2017

ulkona sataa
ei tänäänkään sieniä
perkaan runoja



Muistikirjaa 7.9.2017 

Eilen vaelsin metsään ja olin siellä hämärän tuloon asti.

En löytänyt mitään kerättävää.

Puolukat eivät tunnu kypsyvän ollenkaan.

Kourallinen kanttarelleja olkalaukussa palasin kotiin.

Tänään on satanut koko päivän.

Katsoin sääennusteen ja seuraavat 15 vrk sataa

ainakin jonkin verran joka päivä.

Olen ollut henkisessä lamassa.

Viikkoon en ole edes avannut kirjekuoria,

joissa on printattuna runokirjani raakile.

Olen katsonut Areenan kaikki dekkarit läpi,

sivutyönä urheilulähetykset.

Väitetään että sellainen taiteilija,

joka ei ole maanisdepressiivinen,

ei ole taiteilija.

Tänään ryhdistäydyin ja avasin kirjeet,

rei’itin ne kansioon ja numeroin sivut.

Noin sivuille jaettuna vähän yli 200 sivua,

vajaat puoli tuhatta runoa, ehkä.

Syyskuun päivät minulla on aikaa

lukea, tiivistää, täsmentää ja kirjoittaa uudelleen,

karsia ja karsinoida.

Kiitän E-J Salmista ja Kesuuraa

tarkasta lukemisesta ja kommenteista.

Ilman ulkopuolista palautetta olisin jo uponnut tähän suohon.

Viimeinen hengitys 8.9.2017 

Lähes kokonaan olen jo kadonnut maailmasta

pikkuhiljaa murenen, elän yksin.

käyn sienimetsässä

että olisin edes itselleni

ja äidilleni olemassa.

Kaikki hyvän ideat

ovat jo vanhentuneet,

viimeinen käyttöpäivä 1982.




 





Runo 20.9.2017

Joenrantatöyräällä

kuuntelen linnunääniä, syyslaulua.

Rastaat lentelevät levottomina

epätietoisina matkasuunnitelmasta.

Joen pintaa pitkin ajelehtii puunlehtiä

kuin väritettyjä paperiveneitä ohi.

Olen rannalla hiljaa pitkään

vain katselen, kuuntelen

tätä kaikkea ihmeellistä.


Runo 21.9.2017


Kahlaan läpi runonraakileita,

35 vuoden ajalta,

pudonneiden lehtien mattoa.

Poimin niitä koriin

kuin sienimetsässä.

Tai kerään linnunsulkia nurmikolta.

Askartelen, puuhaan.

Tuleekohan mistään valmista?























Runo 22.9.2017

Syyspäiväntasaus.

Auringonkehä korkeimmalla kohdallaan taivaalla,

kun kävelen joen äyräälle

ja pysähdyn siihen.

Lehtien parvia ui uomaa pitkin alas.

Aurinko siilautuu puun lehtien läpi

tähän missä olen.

Vastarannan puut kertautuvat vedestä,

joka syventää niiden värit.

Tätä peilipintaa pitkin lipuvat lehdet joenkaarteeseen,

jossa ne tekevät rantaan lauttaa

veteen kaatuneen haavan avustuksella.

Vesimittari kirii pitkin pintaa

hitaasti virtaavassa vedessä.

Pikkukalat nyppivät vedenpintaan

laajenevia renkaita.

Tuntuu aivan kesäiseltä vielä

ja silti tietää,

että taas yksi vuodenaika on menetetty.

Syyspäiväntasaus.

Tässä on hyvä pysähtyä hetkeksi,

tehdä inventaariota kaikesta siitä

mikä on ollut ja mitä olen nyt.

Runo 24.9.2017

Kuulaankirkkaana syyspäivänä

pyöräilin sienimetsään.

Aluksi en löytänyt mitään,

mutta sienestäessähän olennaista

ei ole löytäminen vaan oleminen,

sitten löysin suppilovahveropaikan.

Kirkonkylän lähellä lakeudella

on vaikea löytää metsään

ja vielä vaikeampaa päästä ihmisistä

näkymättömiin, kuulumattomiin.

Olin Kalmarinmäellä,

parin hehtaarin metsässä.

Asfaltin jälkeen sammalpohjainen maa

tuntui pehmeältä jalkojen alla.

Ilta-aurinko paistoi viistosti kuusiin

ja sai niiden kyljet hohtamaan

valkoista valoa.

Hengitin sitä, hengitin metsää.



Runo 6.10.2017


Syksy.

Marja- ja sienisato

- ja sataa,

eikä huvita mennä metsään,

koska odottaa sitä masennusta,

joka kohta tulee:

talvi.


Runo 24.10.2017


Jotkut ihmiset kuvittelevat,

että en puhu silloin kun olen hiljaa,

silloin minä vasta puhunkin.


Metsien ja puiden puolesta 10.11.2017


Puut, vanhemmat veljemme

ovat melkein kaikki tässä sodassa

jo kaatuneet.

Vanhat viisaat kuuset, entit,

eivät enää tee liittoa ihmisten kanssa,

vaikka niiden halaamisesta saa energiaa.

Männyt ovat jäyhiä ja yleensä hiljaa,

vaikka ne on istutettu määrämittaan

kuin sotilaat,

ne antavat lintujen puhua puolestaan.

Koivu heiluttaa vihtalehtiään kesällä ennen juhannusta

ja kuiskaa:

Emme me omista tätä maata,

emme me, mutta et ainakaan sinä.”


Haiku 16.11.2017

taivaalla tähdet

näen väinämöisen miekan

ja ison karhun


Haiku 18.11.2017


syntymäpäivä

vanhenin yhden vuoden

kohti kuolemaa


Haiku 23.11.2017


silmiini sataa

jääpuikkoja matkalla

kohti päämäärää


Haiku 27.11.2017

 kissa tassuttaa

joen yli siltaa pitkin

kävelytiellä



Runo 19.2.2018

Talviauringon valossa
kävelen kapeaa polkua jokirantaan
lumihangen keskellä.
Tänä talvena
lunta on enemmän kuin kohtuullisesti.
Mikään ei enää ole kohtuullista
ilmastonmuutoksen aikakautena.
Joki on sula helmikuun lopulla
paperitehtaan lauhdevesipäästöjen johdosta.
Vesilintuja joessa ei näy.
Kuljen hiihtoladun pohjaa pitkin
katsomaan Kummelia, taideteosta.
Sen leuat ovat nyrjähtäneet talven mittaan.
Yritän korjata leukaluita sen verran,
minkä pakkaspäivänä tarkenen.
Aamulla yli 10 astetta pakkasta.
Istun puistonpenkillä,
joka on lähes hautautunut lumeen,
katselen toivorikkaasti etäisen auringon suuntaan,
joka jaksaa lämmittää jo aivan vähän.










Runo 18.3.2018


Viherpeipot visertävät ja vihertävät.
Kevään alkua on ilmassa,
tuuli hönkii sitä Atlantilta
niin että ikkuna on sulanut umpijäästä
ja näen taas ulkolämpömittarin, -2 C.
Vuorimäentiellä matalan omakotitalon katolla
nuori pariskunta on lumitöissä,
miehellä lumilapio, naisella lumikola.
Pukkaavat puolimetristä kinosta katolta,
miehellä on yllään t-paita ja verryttelyhousut.
Rinnassa kevään odotus.



Runo 4.4.2018


Viimeöiset
kissan tassuttelun jäljet
pihamaalla, keväthangella.
Kuistilta niitä pitkin seuraan katseella,
mitä se on puuhannut.
En tiedä kenen kissa se on,
mutta se on kiintynyt
kenottavaan liiteriini.
Sinne se on mennyt määrätietoisesti nytkin,
käynyt tutkimassa jotain kiinnostavaa,
jatkanut sitten matkaa epävarmemmin,
ilman tarkempaa päämäärää.


Runo 6.4.2018

Olen keksinyt hyrrän,
joka kerran pyörimään lähdettyään
pyörii koko ajan kiihtyvällä vauhdilla
kunnes kohoaa pyörimisvoimalla lentoon
ja putoaa jonnekin tietymättömiin.

Minun mieleni on se hyrrä
ja kehoni on sen akseli.








Runo 7.4.2018

Kotimatkalla,
linturetkeltä palatessa,
Auvilan pelloilla kuulin sen vihdoin:
pulmusten taivaallisen kilinän.
Neljä pulmusta muuttomatkalla pohjoiseen.
Pulmunen, vanhan kansan pyhä lintu,
eräs pyhimmistä, puhdas lintu. valkiainen.
Keväällä se saapuu, kuten tiedetään,
joutsenen siivellä istuen Suomeen.


Runo 9.4.2018

Kieli on kirjoitusta, jota ihmiset puhuvat.
“Rakkaus on viimeinen valo, jota puhutaan.” (Dylan Thomas)
“Rakkaus on koira helvetistä.” (Charles Bukowski)
Kieli on kirjoitusta jota puhutaan.
Rakkaus on kirjoitusta jota puhutaan.
Mutta kuulemmeko me, ymmärrämmekö, mitä puhutaan?
Puhutaan eri kieliä, tietokoneen kieltä (omg hymiö),
politiikan kieltä, kapitalismin kieltä
ja luonnon tuhoamisen kieltä.
Mutta ymmärrämmekö yhtään enempää
näin Mikael Agricolan päivänä,
suomen kielen päivänä 2018,
kuin Agricolan aikaan,
jolloin juuri kukaan ei osannut lukea,
ei ainakaan hänen keksimiään sanoja,
mitä puhutaan, mitä kirjoitetaan?
Rakkaus on valo, rakkaus on koira helvetistä,
mutta kauas ymmärryksestä on karannut
näin suomen kielen päivänä se,
mitä kirjoitetaan ja puhutaan.


Runo 10.4.2018

Kurjen huuto;
se nousi metsän takaa pystysuoraan ylös
ja lensi sieltä suoraan korvaan.









Vaellusruno 12.4.2018

Illansuussa lähdin jokirantaan kulkemaan.
Otin kiikarit ja olkalaukun ja lähdin.
Kuljin rautatiesillan yli, käännyin rantatielle,
kuljin myllyn ohi ja Kellokalliota kohti.
Joen takana kolme joutsenta soitti trumpettia,
ne nousivat pellolta ilmaan,
mittasivat kaarroksellaan manttaalin
ja laskeutuivat takaisin hangelle pellon päähän.
Tulin Tuuralammille ja istuin penkille
lintujenkatselutasanteelle.
Jokisuvannossa uiskenteli tavanomaisia lintuja,
kaksi joutsenta on ottanut koko alueen reviirikseen.
Meteliä syntyy aina kun muita joutsenia
lentää jokivartta pitkin ohi.
Illan hämärtymössä kaksi kurkea
lensi jäälle rantaan vajaan 50 metrin päähän.
Mustarastas varoitteli kuusimetsässä
ja kaksi punarintaa viserteli terveisiä toisilleen joen yli.
Olin päättänyt istua rannalla yöhön
mutta pimeän tulo kesti pitkään, tuntikausia.
Käärin aikani kuluksi silloin tällöin sätkän
ja join retkieväänä hitaasti kalijaa.
Lopulta pimeä alkoi laskeutua keskitaivaalta.
Auvilan suunnassa se säilyi kirkkaan vaaleansinisenä
ja auringonlaskun suunnassa,
kuusimetsän yläpuolella
taivas hohti maagista valkoista valoa.
Veden peilissä kuusimetsän ikkuna mustui
ja siihen rajautuivat hohtavina
vastarannan koivujen ja haapojen varjot.
Olin valmis lähtemään kotiin,
kun läheisen rautatien varteen syttyivät valot.
Mutta en ehtinyt kuin rantatielle,
kun kuulin sen mitä en ole kuullut vuosiin:
lehtopöllö huhusi rautatien ja maantien takaa,
kuusimetsästä, vaikka vain kahdesti.
Tulin Kellokalliolle;
siellä kuulin vihdoin kevään ensimmäisen lehtokurpan.
Oikasin rautatien yli ja metsikön läpi maantielle,
oli melkein hankikanto, mutta vain melkein.
Tulin vihdoin uupuneena kotiin.
Ajattelin juoda vaelluksen päätteeksi oluen,
mutta olkalaukkuun katsoessani huomasin,
että olinkin juonut sen jo rannalla.


Runo 12.5.2018

kevät etenee kuin etana,
se välillä pilkistää sarvensa näkyviin
välillä piiloutuu takaisin.
Se on kuin ihmissuhde
olen menettänyt monta ihmissuhdetta
yhtään voittoa en ole saanut.
Liian vanha kilpailemaan
okei
mutta sittenkin kevät,
tulen ulos kun aika on.


Runoja 18.6.2018

Jokivarressa istun ja ihmettelen.
Rantasipi valittaa loputtomasti.
Olen kai sen reviirillä.
Luhtakerttunen säveltää lähistöllä uutta melodiaa.
Kirjani on vihdoin valmis
35 vuotta sen kirjoittamiseen meni.
Minulla on tyhjä ja uupunut olo.
Ruskea ja mutainen joki
virtaa hitaasti ohitseni '
ja elämäni ohi.
Jokivarressa lehtokertut laulavat loputtomasti.
Kyykin kuuntelemassa niiden laulukilpailua.
Istun aikani
kuulen rytikerttusen yhtyvän lauluun
Punarinta rätisee kiihkeästi.
Olen tainnut rakentaa majani sen tontille. Siipeensä saanut
kanahaukka räpyttää
naakkoja karkuun.

Tähän jokivarsipusikkoon tulee lintukansaa koko ajan lisää.
Kymmenkunta lajia tunnistan äänistä.
Lapsena minulle opetti linnunlaulut
lintujen äänistä tunnistamisen Suomen mestari.
Sellainenkin urheilulaji on.
Mutta joka kevät nuo linnunäänet
pitää opetella uudestaan.

Tässä rannassa on hyvä olla vain
ja miettiä kaikenlaista kuten vesihyönteisiä.
Kaksi kirkkaansinistä korentoa
lentää jokiuomaa pitkin ohi.

Mietin montako miljoonaa lintua Suomessa pesii ja ajattelen,
miten ne sopivat pesäpaikat keskenään.
(Rajariitojakin tietenkin tulee.)
Mietin että kaikki maailman 70 miljoonaa pakolaistakin
mahtuisivat hyvin Suomeen,
jos maailmanhallitus sopisi kustannuksista.
He kotoutuisivat
ja muutamassa sukupolvessa olisivat täysin suomalaisia,
kuten Järvenpään tataarit.
Mieleeni tulee ihan kummallisia ajatuksia tänään.
Sipilän hallitus kyllä siinä vaiheesssa kaatuisi.


Runo 29.6.2018

Sadepilvet piiskautuvat yli taivaan.
Vettä maa jo kaipaakin
alkukesän jatkuvan kuivuuden jälkeen.
Tulee madonmetsästysilma.



Runo 16.7.2018


Jokivarressa
istun rantapusikossa, varjossa.
Helleaalto (voiko sitä nimittää aalloksi?)
on lähes pysäyttänyt veden liikkeen.
Aurinko paistaa vastarannan jokitörmään
ja liikkumattoman veden pinnan läpi,
se syventää vedenalaiset värit.
Jokin keskikesään kuivunut lehti
kelluu etanannopeudella ohi veden pinnalla.
Pikkukalat ovat ryhtyneet perhokalastajiksi
ja hyppivät veden pintaan
pyöreitä, laajenevia väreitä.
Sinisiä neidonkorentoja purjehtii pitkin jokivartta ohi
omilla metsästysmatkoillaan,
puoli metriä veden pinnan yläpuolella.
Siinä hiljaa istuessa tulee mieleen
Erkki Ahosen kirjan nimi:
Tänään ei paljon tapahdu.
Nousen kankein jaloin
ja lähden kulkemaan johonkin toisaalle.




Runo 25.7.2018

Tänäänkin istun jokivarressa, siimeksessä.
Vastarannan aukkohakkuu on nyt kasvanut
hoitamattomaksi pensaistoksi.
Sillä rannalla laulaa lehtokerttu,
tällä rannalla leppälintu.
Kahden rannan välissä joessa
sukeltelee telkkäpoikue.
Emo lepää rantakivellä
(se on väsynyt yksinhuoltajuudesta)
silmä ja korva kuitenkin tarkkana.
Auringonvalossa joen tyyni ruskea vesi
on kuin katselisi akvaariota.
Särkiparvi askartelee aivan pinnan alla,
nyppii pinnasta vesimittareita,
jotka yrittävät juosta ja hyppiä parven yli pintaa pitkin
huonolla menestyksellä.
Joen virtaus on helteessä hidas,
jokin ukonkorento ajelehtii kuolleena
veden pinnassa hitaasti ohi.
Tässä on kaikki mitä minulla tänään on nyt.
Se on vähän, mutta olen tähän kaikkeen hyvin tyytyväinen.

II

Toista viikkoa tämäkin runo on odottanut jokirannassa,
se ui joesta ja nousi rannalle, jäi vartoomaan minua,
että kuljettaisin sen kotiin, mutta helteessä en jaksanut,
sidoin sen hämähäkin seittilangalla kuuseen
ja kävin tarkistamassa päivittäin,
aina tuli säe tai pari lisää.
Tänään vihdoin pitkän hellejakson aikana
sen verran pilvistyi,
että otin runon olkalaukkuuni
ja pääsimme yhdessä vihdoin kotiin.


Runo 26.7.2018

Kävelen hautausmaalla.
Normaalisti hiljaiset vainajat
huutavat käheään ääneen:
“On jano, tuokaa juotavaa,
viiniä tai edes vettä!”
Hautojenkastelijatkin näyttävät haamuilta
jotka uupuneina kulkevat kirkkomaata
kuin Hugo Simbergin Kuoleman puutarhassa.
Hellekausi vain jatkuu.


Runo 28.7.2018

näe mitä et etsi
katso mitä et koe
ole vääjäämätön


Runo 6.8.2018

Istuin tänäänkin rannalla
mitä minä rannalla teen?
Kun tuuli puuski niskaan ja vihmoi sadetta
menin niska kyyryyn ja puun alle suojaan.
Vastarannalla kolme kyyhkystä
istui huojuvassa koivussa sen näköisenä
että lentotehtävät tältä päivältä on peruutettu,
Mitä minä enää rannalla tein
katselin sateenpiirtämiä ympyröitä veteen
ja miten ne kohdatessaan muuttavat muotoaan.


Runo 7.8.2018

- Kävelen joka päivä jokirantaan.
- Miksi sinä sinne kävelet?
- Istumaan ja katselemaan kaikkea.
- Mitä sinä siellä katselet?
- Lintuja, kaloja, vesihyönteisiä.
- Mitä niissä on nähtävää?
- Katselen miten särjet nyppivät hyönteisiä veden pinnalta, 
katselen miten juoksujalkaiset uivat, 
katselen lintujen lentoa taivaalla.
- No mitä sinä siitä kostut?
- En tiedä, ehkä runon tai en mitään.


Runo 26.8.2018


Männyn varjosta kasvaa koivu.
Varjo saa sen hohtamaan valkoisuutta.
Koivun vieressä kivi,
ne ovat toisiinsa kiintyneet.
Kun katselen pitkään,
vain varjo liikkuu
mihinkään kiinnittymättä:
ohittaa hitaasti koivun ja kiven,
kunnes lopulta katoaa
havunneulasten ruskeaan
illan hämärtymöön.
Ja lopulta katoavat koivu ja kivi
ja on yö.


Runo 5.9.2018

Tuohikihlattu morsiameni paistaa ahvenia.
Minä mietin syvällisiä asioita,
kuten aikaa ja ajan historiaa.


Runo 10.9.2018

Kauhuissani katson maailmaa.
Ruotsidemokraatit saa pientä valtaa.
Runoilijan tehtävä ei ole ottaa kantaa.
Mutta jumalan tähden,
missä tässä kaikesssa on ihmisyys,
Olof Palme, hyvinvointiyhteiskunta.
nämä vaalit ovat sosialidemokratian hautajaiset
ja uusnatsismin suuri voitto.
Kuitenkin:
Enemmistö kansasta ei halunnut tätä,
fasisteilla on alle viidesosa äänistä.


Vaellusruno 4.10.2018

Olen matkustajana autossa,
en tarkkaan tiedä mihin olemme matkalla,
kuljettajalla on kyllä suunnitelmia,
mutta ne muuttuvat matkan varrella koko ajan.
Tämä matka muistuttaa elämääni:
minulla on kyllä tavoitteita ja päämääriä,
joista useimmat jäävät toteutumatta
ja aina kun etsin jotain, löydän jotain muuta,
yleensä tärkeämpää.
Ajamme pohjoisen halki,
ja lopulta äkkiä huomaan,
että olemme perillä siinä misssä nyt olen.
Mutta tämäkin on vain välietappi,
ei lopullinen matkan pää.
Jo huomenna jatkamme taas uusiin suuntiin.


Runo 23.10.2018

Katselen vähän kaikkea.
Paikat ovat samoja, tuttuja,
mutta eivät koskaan samanlaisia.
Joka päivä ihmettelen uudella silmällä.





Runo 5.11.2018

Rakkaus pyrähti pihaani kuin harakka.
Se asettui taloksi,
siivosi asuntoni, tiskasi, laittoi ruokaa,
piirsi ja maalasi minusta muotokuvia.
Se oli luonani päivin ja öin viikkotolkulla.
Öisin se tuli viereeni nukkumaan,
hengitti kainalooni ja ajoittain nuoli korvaani.
Aamuvarhain se kilisi ja kolisi keittiössä
kun yritin nukkua.
Ihmettelin mitä se oikein tekee.
Minä en ymmärtänyt mikä se oli,
tai mitä sille pitäisi tehdä.
Joskus ymmärrän hyvin hitaasti
näin vaikeita asioita.
Vasta kun se lähtiessään
oli tehnyt vanukkaita
muffinsirasioihin pakastimen täydeltä
ja tiskannut viimeisen kerran
ja lähti, ja matkusti junalla pois
ja tunsin haikeutta, eräänlaista ikävyyttäkin
tajusin vihdoin,
mikä sen nimi lopulta oli ja on.


Runo 5.11.2018

Kyliltä kävelin metsään,
Orivuorelle tai Hepovaaralle,
aina en tiedä missä olen
ja mihin olen matkalla.
Laajasti ottaenhan ne ovat sama asia.
Olin sienten metsästysretkellä,
kuljin polkuja pitkin koko ajan eksyksissä,
kunnes huomasin olevani
viime vuonna löytämälläni suppilovahveropaikalla.
Suppilovahveroissa kunnioitan sitä,
että ne viettävät hiljaista ja vaatimatonta elämää
mieluusti piileskellen syksyn lehtien joukossa.
Pitää olla silmä ja korva tarkkana kun niitä etsii.
Mutta kun lopulta löytää yhden,
siinä aivan jalkojen alla on lopulta kymmeniä muita
jotka eivät ole äännähtäneetkään.
Keräsin niitä kassillisen.
Lopulta kenkäni, sukkani ja varpaani olivat likomärkinä,
kun kävelin bussipysäkille
ja takaisin kotiin kassissa ruokaa kuukaudeksi.


Runo 25.12.2018

Joulupäivän iltana
lumitähdet leijuvat taivaalta
katulampun valaisemina.



11.1.2019

Jokainen polku jota kuljet

palaa takaisin lähtöpisteeseensä

ja vaikka itse teet nämä polut

ja kuljet vaikka mihin suuntaan

olet illan hämärtyessä

takaisin kotona

tai sitten olet pulassa


26.1.2019


Aamulla lähden kävelemään

joka aamu on käveltävä uusi polku

kotoa maantielle ja siitä eteenpäin

sillä vaikka joka päivä kävelen uuden alun

ja vaikka samaa reittiä

en koskaan ennen ole kulkenut näin

ja tämä häikäisee minut

etäisen auringon kylmä valo

punertaa koivut

kunnes ne illan myötä tummuvat

ja katoavat yötä pitkin näkymättömiin

ja kun tulen vihdoin takaisin kotiin

olen iloinen että löydän avaimen

ovenpielestä, keittiövaa’an alta.












24.2.2019


Talvenselän yli olen vaiennut.

Olen istunut tarkkailupisteessä,

kuistin lasioven edessä,

kuvannut lintuja ruokintapaikalla.

Oven karmit ovat rajanneet näkymän lumiseen pihaan

ja vastapäisen kerrostalon seinään.

Olen miettinyt kirjoittamattomuutta

ja etsinyt tapaa ilmaista tarkemmin.

Tuntuu kuin pelaisi lautapeliä

ja joutuisi palaamaan vankilan kautta

takaisin lähtöruutuun.
































Vaellusruno 27.2.2019


I

Hengenahdistus:

Heti herätessä ahdistaa

niin että on vaikea hengittää.

Sairaudella on toinenkin nimi:

Melankolia.

Aamukahvin jälkeen

ystäväni menee kellariin

hääräämään ja puuhaamaan

akryylimaalauksia.

Minä istun totisena sohvalla,

kunnes on pakko lähteä ulos kävelemään.

Sairaudeksi tämän tekee se,

että mitään syytä ahdistumiselle ei ole.


II

Liukastelen polkua pitkin

ja jäistä rinnettä alas laavulle.

Runovihko kulkee mukanani olkalaukussa.

Tarkennun luonnon pieniin yksityiskohtiin:

käpyihin, risuihin ja naavaan,

joita tuuli on viskonut hangelle.

Kävyt elävät omaa hidasta elämäänsä ajattelen.


III

Laavulla istun pitkään,

katselen Hoikanlampea,

jonka kevätaurinko valaisee.

Vastarannalla vaalea terrieri karkaa omistajiltaan

ja juoksee kärppänä lammen yli.

Edelläni polkua kulkenut tyttö

on kiertänyt koiransa kanssa

jo lammen ympäri,

kun minä vain olen istunut tässä

ja miettinyt ajatuksiani.

Kuuntelen vesipisaroiden

monirytmistä melodiaa

laavun katolta.


IV

Televisiosta tulee urheilua

ja minua pelottaa ilmastonmuutos,

kun MM-kisoissa hiihdetään helmikuussa t-paidassa,

vaikka täällä on ollut luminen talvi

ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.


V

Käymme Generaattorilla

katsomassa teatteriesityksen köyhyydestä;

se on tapauskertomus

neljän henkilön näkökulmasta,

koskettava ja tosi.

Se saa jälleen miettimään.


VI

Odotan yötä.

Joka yö ystävä tulee makuuhuoneeseen,

tekee linnulle pesän.

Siinä on hyvä ajatuksettomasti nukahtaa.


28.2.2019


olen liiskaantunut naiseen

kuin yöperhonen auton tuulilasiin.


Aforismi 26.3. 2019


Tyhjyys! Me taolaiset
kaadamme sen ämpäriin
että ihmiset voisivat sen nähdä.


Rakkausruno 22.4.2019

Rakkaus on tullut nukkumaan näinä öinä minun vierelleni.

Unissaankin se hyväilee hellästi käsivarttani,

suutelee kevyesti selkään.

Vuosien yksinäisyyden jälkeen

se huimaa.







25.4.2019


Istun kuistilla.

Punarinnan laulu solisee purona

piharakennuksen takana havumetsässä

aamusta iltaan.

Pihapensaiden väliin on kasvanut

idänsinililjojen kukkamatto.

Neitoperhonen kiertelee bussipysäkin ympärillä.

Leskenlehdet kukkivat maantien pientareella.

Kuljemme jokivartta pitkin rakkaani kanssa

ja pysähdymme lintutornille syömään retkieväitä.

Uusia muuttolintuja ilmestyy maisemaan päivittäin.

Mustarastaat konsertoivat vastarannalla moniäänisesti.

Kellokallion rantaterassilta katselen

pienen ahvenparven uiskentelua vedessä.

Saavumme takaisin kotipihaan.

Minä istun pihakeinuun katselemaan ja kuuntelemaan kaikkea.

Aurinko paistaa niin lämpimästi,

että on riisuttava paita,

vaikka on vasta huhtikuu.

Tällaiset yksinkertaiset tapahtumat

saavat elämän maistumaan mielekkäältä.


Haiku 27.4.2019 klo 0.25

yöllä kuuntelen

lehdet kasvavat puihin

puut rahisevat















Runo 27.4.2019


Lähden kävelemään.

Kierrän pihan ja katson mitä uutta maasta on versonut esiin.

Kevätesikot kukkivat pihakiven edessä.

Orapihlaja-aidan alta pilkistää pieniä keltakukkaisia käenrieskoja.

Ne ovat jännittäviä kasveja:

Ennen kukkimista niitä ei erota ruohosta.

Lyhyen kukinnan jälken ne katoavat.

Maamme pienin sipulikasvi,

vain keskisormen mittainen.

Melkein yhtä pieniä ovat idänsinililjat,

joita on ilmestynyt pihaan päivä päivältä lisää.

Pihapensaiden väliin ne ovat kasvattaneet sinisen maton,

josta sieltä täältä ponnistaa niiden yläpuolelle villiintyneitä krookuksia.

Annan pihan olla luonnontilassa niin kauan kuin täällä asun.

Se ehkä ärsyttää joitakin naapureita,

mutta minua ärsyttävät tasamittaan leikatut pihanurmikot

jotka viimeistellään kynsisaksilla.

Ei luontoa pidä tasapäistää, ajattelen. 


Jatkan pihasta maantielle

ja mäkeä pitkin alas katua

joka päättyy umpikujaan,

mutta alhaalta lähtee polku

jota jatkan radan sivua pitkin.

Neitoperhonen lepattelee pyörteillen polun varressa

pysähtyy levähtämään lämpimässä auringonpaisteessa

niin että saan siitä valokuvan.

Sitruunaperhosiakin on liikkeellä,

mutta näyttää kuin ne lentäisivät alinomaa

laskeutumatta maahan koskaan.

On poikkeuksellisen lämmin huhtikuun loppu.

Minua kauhistuttaa ajatus ilmastonmuutoksesta

ja myöhempien sukupolvien kohtalosta.

Isaac Newtonin matemaattisten laskelmien mukaan

maailmanloppu tulee vuonna 2060.

Ihmiskunnan loppua Newton tarkoitti,

ei maailma mihinkään lopu. 


Jatkan polkua pitkin kaikenlaista miettien,

kuuntelen, katselen ja annan ajatusten vaeltaa

miten ja minne ne mielivätkään mennä

tai mistä tiedostamattomasta tajuttavaksi tulla.

Polku on hieman hankalakulkuinen,

heinittynyt, vähän kuljettu, epätasainen.

Aina ajoittain hukkaan koko polun,

joka löytyy uudelleen kun katson etäämmälle suuntaa.

Polku on ihmisen vanhin tie,

nykyään vain harvat ihmiset

kulkevat enää polkuja pitkin,

no sieni- ja marja-aikaan ehkä,

mutta nykyään on polkujen kulkemista muodikkaampaa

mennä henkilöautolla lenkkeilemään kävelyteitä pitkin. 


Omissa ajatuksissa kulkiessakin silmät seulovat näkymiä

ja luonnon pieniä yksityiskohtia:

kalliorinnettä ja sen laella kasvavaa männikköä

yksittäisiä pystyynkuolleita keloja

hakattua ja hakkaamatonta metsää,

joka tuskin missään saa enää

kasvaa rauhassa vanhuuteen asti.

Pysähdyn ison kannon ääreen

ja lasken vuosirenkaat.

Kuusi on moottorisahan toimesta

kokenut äkkikuoleman 83 vuoden iässä.

Se on siementynyt hieman ennen toista maailmansotaa,

suunnilleen äitini ikäisenä kaadettu, huomaan. 


Polku kaartaa ja muuttuu kuljetummaksi.

Näkyviin tulee asutusta.

Päädyn maantielle joka johtaa kotipihaani.

Matkan varrella mieli on puhdistunut hieman

siitä arkipäiväisestä hölynpölystä,

jota nimitetään yhteiskunnalliseksi toiminnaksi

tai moraalisiksi velvollisuuksiksi.

Siitä kiitän mielessäni jotain sellaista,

jota nimitän maailmankaikkeuden rakkaudeksi.

Usein esitän tälle rakkaudelle pyyntöjä,

liian harvoin muistan olla kiitollinen

jokaisen eletyn hetken ainutlaatuisuudesta.









28.4.2019


Punarinta laulaa vienosti ja katkonaisesti.

Kello on 2.30 yöllä.

Minä mietin, onko se menossa yöpuulle

vai jo herännyt keskelle pimeää,

eikö se malta nukkua lainkaan

vai laulaako kenties unissaan.

Tämä yölaulu jää soimaan korviini

ja tuudittaa minut nopeasti uneen.


Rakkausruno 11.5.2019

Rakkaani puhe on kuin punarinnan laulu:

Se herkistää korvia,

se pulppuilee kevätpurona

aamuvarhaisesta iltamyöhään.

Annan puheen solista korvien läpi;

kuuntelen sointia.


Juhannusruno 22.6.2019


Kesäpäivänseisauksen yö

kääntyy jo aamun puolelle

ei tämä yötön yö ole

mutta ei valotonkaan

punarinnat lehtokertut ja rastaat

laulavat jo uutta aamua

ennen kuin minä suljen tietokoneen

ja silmäluomeni

ja ryhdyn katsomaan unia



Runo 22.6.2019
 

Istun puistonpenkillä.

Mietin olemistani

ja sitä mitä nimitän elämänsuunnitelmaksi.

Elämänsuunnitelmahan ei ole yksi

niitä on monta, koko ajan vaihtuvia

haaveita, tavoitteita, pyrkimyksiä.

Elämä itse tekee useimmat tyhjiksi,

mutta turhaa ja tuulen tavoittelua

edes tuulen tavoittelu ei ole.
8.7.2019

Lumpeita on puhjennut kukkaan

siellä täällä Hoikanlammella.

Joitakin vuosia sitten

lammen rannat olivat niitä täynnä

kuin Monet´n maalauksissa,

kertoo ystäväni.

Onko lammen vedelle tapahtunut jotain,

joka tappaa hitaasti lumpeet,

niin että vain heimonsa viimeiset

sinnittelevät vielä?

Yöksi lumpeet vetävät terälehtensä umppuun

ja sukeltavat pinnan alle suojaan nukkumaan,

ystäväni kertoo.

Osaavatko ne siis ajatella

vai toimivatko vaistonvaraisesti oikein?

Mistä tämä tiedostamaton

tai tiedollinen viisaus on peräisin?

Se on luonnon ekonomiaa, päättelen

ja jään ihmettelemään yhden

lähellä rantaa kasvavan pohjanlumpeen

terälehtien kauneutta.

Aamuisin lumpeet nostavat päänsä

jälleen veden pinnalle

avaavat verhiönsä kuin jonkin korkeamman käskystä

ja ryhtyvät jälleen kukkimaan.



















10.7.2019

Istun Hoikanlammella onkilaiturilla.

Koho kelluu jo vedessä.

Vapa lepää laiturilautojen raossa.

Mukana on myös avokelavirveli,

josta maksoin 15 euroa,

ja kaksi 30 vuotta vanhaa uistinta.

Hävettää tunnustaa,

mutta onkimadotkin olen ostanut kaupasta.

Salakalastan virvelillä silloin,

kun kalapoliisin näköisiä ihmisiä

ei liiku lähistöllä.

Koen sen oikeudekseni,

kuulunhan alkuperäiskansaan

ja muistaakseni alkuperäiskulttuurin edustajilla

on oikeus kalastukseen ja metsästykseen.

Roman Schatz on lisäksi Maamme-kirjassaan sanonut,

että kaikilla Suomessa on jokamiehenoikeus

kalastaa, marjastaa ja sienestää missä tahansa.

45 euron Kalastuksenhoitomaksu on täysin kohtuuton minulle,

joka en kalasta ammattimaisesti,

en edes harrastukseksi vaan virkistykseksi

välittämättä siitä tuleeko saalista vai ei.

Kainuun Prikaati omisti ennen Hoikanlammen alueen,

nyt sen lampineen omistaa kuulemma metsähallitus.

Enkä minä vieläkään kykene ymmärtämään,

miten joku voi omistaa maan ja vedet.

Kalastusluvattomuudella kapinoin vastaan.

olen kansalaistottelematon

ja täynnä tyytyväisyyttä tottelemattomuudestani,

kalastusrikoksesta jos niin haluaa sanoa,

kun koho kelluu yksitoikkoisesti vedessä,

ja kalat ajattalevat kalliista onkimadoistani:

"EVVK!"











10.7.2019

Istun ongella.

Tähän jää koukkuun.

Jos kala on syönnillään,

onkimista ei malta lopettaa

niin kauan kuin kalaa saa.

Tänään on päinvastoin:

koho ei värähdäkään,

vain vesimittari kiertää ihmettelemässä sitä.

Eikä millään malta luovuttaa

ja lähteä rannalta,

sitä vain odottaa,

että koho liikahtaisi,

ahven tai särki kiskaisisi sen upoksiin

ja pihasiili saisi illalliseksi

edes yhden kalan.





























10.7.2019


Vanhemmat veljet on eristäytynyt heimo

Amazonin sademetsissä.

He elävät alkuperäistä elämäänsä reservaatissa,

luoksepääsemättömäsä paikassa.

Kerran he ovat ottaneet yhteyttä

YK:n päämajaan Genevessä

ja kertoivat että heillä on viesti ihmiskunnalle.

Siksi he päästivät dokumenttiryhmän köysitikkaita pitkin

Amazonin erää kuohuvan kosken yli heimon luo.

Heidän viestinsä ihmiskunnalle oli tämä:

He olivat nähneet lumen hitaan sulamisen

ikijäisten vuorten reunamilta.

He olivat tajunneet,

että on tapahtumassa ilmastonmuutos

ja ihminen on tuhoamassa tämän planeetan.

Se oli heidän viestinsä ihmiskunnalle:

muuttakaa elämäntapaanne ennen kuin kaikki

on jo liian myöhäistä.

He pyysivät ihmisiä viestimään tätä sanomaa edelleen.

Näin dokumentin lähes 30 vuotta sitten,

nyttemmin se lienee jo kadonnut kaikista arkistoista

vanhentuneella tekniikalla kuvattu tai nauhoitettu päälle.

Mutta tarina on syöpynyt mieleeni

ja kuvat nousseet uudelleen esiin mielessäni,

kun ilmastonmuutos on jokapäiväinen uutinen

jopa päivälehdissä.

Viekää tätä sanomaa edelleen kaikille,

vanhemmat veljet sanoivat lopuksi

kuvausryhmälle ja sen kautta katsojille

kuten minulle joka näin tämän kaikki.

Kuvausryhmän lähdön jälkeen

he katkaisivat joen ja kosken yli johtavat köysitikkaat.

Vasta nyt päätin toimia,

kun Arktis, Antarktis ja Grönlannin ikilumet, ikijäät

hupenevat hirvittävää vauhtia

ja kirjoitin viestin runoon,

joka tavoittaa ehkä parikymmentä fb-kaveria

ja sulaa nopeasti kuin arktinen jäätikönreuna

näidenkin lukijoiden muistista.




30.7.2019


Kajaaninjokivarressa

kävelen runopolkua pitkin.

Runoja on ripustettu esitepylväisiin

polun varrelle.

Löydän muun muassa Aila Meriluodon,

kaksi Aale Tynniä, Katri Valan

ja Hannu Salakan.

Luontopolun varrella runot puhuvat luonnosta.

Tosin Salakka sanoo,

että vaikka hän on täällä,

hän haluaisi olla joku muu jossakin muualla.

Minä kävelen kauemmas,

kunnes runot lopulta loppuvat

ja Renforsin kävelytie törmää Kuurnan asuntoalueeseen.

Yhtään omaa runoa en polun varrelta löydä,

ellei tämä sitten ole juuri se.


2.8.2019

Neljä varista oli hautajaissaattueena

tapaturmaisesti kuolleen oravan ympärillä.

Saisiko tästä runon?




















3.8.2019

1.

Lupasin rakkaalleni:

lähden metsään kävelemään;

tuon tullessani kotiin runon.

2.

Polku kiertää Hoikanlammen ympäri.

Minä kierrän sen mukana.

Tulee kuuro sade.

Olen kuusen alla kyykyssä.

Kuusi on nuori, mutta hyvä sateenvarjo.

3.

Mietin vaikeita, keskivaikeita ja helppoja asioita.

Ne kaikki ovat pään sekasotkussa yhtä aikaa,

mutta täysin rauhallisesti

yritän saada niitä kirjoitettavaan muotoon.

puut kuuntelevat hiljaa mitä kirjoitan.

4.

Vaikeita asioita on ilmastonmuutos:

Ellemme tee mitään,

maa on pian karrelle palanut ja kuollut”

sanoi Brasilian ympäristöministeri

Jose Antonio Luzenberger 1970-luvulla.

Siitä ja Pentti Linkolan ensimmäisistä kirjoista lähtien

olen potenut ilmastoahdistusta.

Olemmeko me vanhempi sukupolvi

tehneet mitään? Emme!

5.

Maapallon tälle vuodelle lasketut luonnonvarat

on taas käytetty loppuun jo heinäkuussa.

En ole täysin selvillä

miten tämä laskuri toimii,

mutta sen tiedän

että kulutamme enemmän kuin pitäisi,

yhteiskunnan kone toimii jatkuvan kasvun ideologialla,

kuka helvetti osaa sen ikiliikkujaa pysäyttää?

6.

Itse kannatan jatkuvan vähenemisen ideologiaa ihmiskunnalle

vaikka ystäväni taiteilija tanninen väittää,

että runossa ei saa esittää mielipiteitä.

7.

Mietin keskivaikeita asioita,

tai oikeammin asioita,

jotka ovat yhtä aikaa helppoja ja vaikeita

kuten rakkautta.

Ajattelen, että rakkaus on kuin ilmakupla

joka laajenee, mutta sen sisältö ei vähene vaan kasvaa.

Ajattelen rakkautta luontoon ja rakkautta ihmiseen,

joka antaa minulle mahdollisuuden rakastaa.

Tätä minun on vaikea ymmärtää.

Ja ajattelen maailmankaikkeuden rakkautta,

joka huolehtii minusta,

kuten nyt täällä kuusen suojassa,

vaikka mistään uskonnollisestakaan ei kai pitäisi puhua.

8.

Kuusen juurella ajattelen,

olenko tehnyt riittävästi ilmastotekoja?

Elän niukasti, mutta olen hankkinut käyttööni auton.

Ruotsalainen nuori Greta Thunberg

on huolissaan siitä planeetasta,

jonka jälkeemme jätämme.

Eilen nuoret marssivat ilmaston puolesta Saksassa.

Itse olen liian laiska tai vanha,

heilutan korkeintaan lippalakkia kulkueen reunalla.

9.

Kotona ilmastotukija on selittänyt

aamutelevisiossa ilmastonmuutosta.

Grönlannin jäätiköiden sulaessa

valtamerten pinta nousee 7 metriä,

Afrikan elinkelpoisuuden tuhoaa kuivuus

ja ilmastopakolaisten tulvat kasvavat.

Mutta mitään syytä ilmastoahdistukseen ei ole.

En ole yhtään huojentunut.

Ajattelen että tulevaisuuden ihmiskunta

voi kyllä elää jonkinlaisessa ilmakuplassa

ikäänkuin suurissa kaupunkien yli levittäytyvisssä

jalkapallohalleissa, jossa viljelevät maan antimia.

Muistan että USAn kuulentoprojektin eräs idea oli

etsiä muita asuttavia paikkoja

ihmisen tuhotessa tämän ainoan jossa elämme juuri nyt.

10.

Mietin näitä kuusen juurella

kunnes sade tihenee

ja lopulta mietin helppoja asioita:

istunko vain tässä kuusen katveessa

sadetta pitämässä,

katselemassa lumpeenlehtiä ja vesimittareita,

vai lähtisinkö takaisin kotiin.

Enkä osaa päättää oikein sitäkään.

11

Kunnes jalat ohjaavat tien kotiin,

ja mietin olisiko tämä se runo?












































30.8.2019


Omantunnon oikeudenmukaisuus

on ainoa heinäseiväs

joka pitää minua pystyssä.


3.9.2019

Olen elämäntilanteen muutoksen edessä.

Jokainen muutos on aina vaikea.

Varsinkin jos vuosikausien yksinäisyydestä

yrittää muuttaa parisuhteeseen.

Sitä tarvitsisi ikään kuin oman tilan,

aikaa olla henkisesti yksin myös parisuhteessa.

Onko se edes mahdollista?

Vaatisi jotain sopimuksia ja kompromissseja.

Kykeneekö yksinäinen edes parisuhteeseen?

Tarkoittaako rakkauden löytäminen sitä,

että jokin perustavalla tavalla on mennyt pieleen.

Joko entisessä tai tulevassa elämässä?

Kysymyksiä joihin en löydä vastausta on paljon,

mutta olin jo kyllästynyt kaikkeen entiseen.

Jonkin uuden ja kummallisen ääressä vihdoinkin taas olen.


4.9.2019

Rakkaushan on myös mahdollisuus:

yksinäisyyden jälkeen mahdollisuus uudistaa tai uudistua.

Olen ikään kuin pesemässä kasvojani

ensimmäistä kertaa moneen vuoteen:

Naama puhdistuu, mutta itse kasvot

ajatus ja mieli pysyvät perustuksillaan.

Otan vastaan kaikkea tätä uutta,

nöyrästi opettelen kuuntelemaan sitä

mikä minussa, meissä kahdessa

tai ylipäätään kaikessa olemisessa on tärkeintä.









 6.9.2019


Kolea kesä meni ohi niin että ovi kolisi

ei sulkenut ovea mennessään

syksy pujahti sisään huomaamatta

istui illalla vieresssäni katsomassa televisiota

huomasin sen viileästä hengityksestä

että yöksi kannattaa laittaa lämmitys päälle.


11.9.2019

Sain tänään rakkaaltani lahjan.

Hän oli tonkinut multaa puutarhassaan:

Se on iso liero, onkimato,

jolla voi saada ainakin kaksi ahventa siilille.

En uskaltanut ottaa sitä käteen,

laitoin sen multineen sinulle tuohon purkkiin.”

Itse vapautin yhden ampiaisen takaisin ulkoilmaan

kirjoituspöytäni äärestä,

se oli lahja ampiaiselle, ei vastalahja rakkaalleni.

Mutta näin elämän pitäisi kaiketi toimia:

kun saa vastaanottaa jotain,

voi lahjoittaa jotain jollekin muulle johonkin toisaalle?

Pelkään kyllä että liero taas luikertelee

kadoksiin matopurkistani ennen aamua.



















Rajakivet 13.9 2019

Elämän matkan varrella

olen pystyttänyt rajakiviä sinne ja tänne

tärkeisiin paikkoihin joihin olen vaelluksellani asettunut.

Nyt pystytän jälleen uuden rajakiven.

Vanhat polut on kuljettu loppuun

ja on taas jonkin uuden etsimisen aika.

Rajakivet ovat paikkoja,

niiden sijainnilla on kartalla koordinaatit.

uusin rajakiveni sijaitsee paikassa 64,2 N 27,7 E.

Rajakivet ovat muistin apuvälineitä.

Muisti on merkillinen keksintö:

et voi muistaa mitään mitä et ole konenut,

nähnyt, kuullut, haistanut, maistanut tai tuntenut,

mutta ne kaikki ihminen muistaa.

Jopa havaittavan rajamailta muistin kellarikomeroihin

kätkeytyy arkistomappeja,

joita päivätietoisuus ei nimenomaan muista olevan olemassa.

Mutta unissa tekee joskus kummallisia keksintöjä.

Unet selaavat alitajunnan ja ylitajunnan komeroita

ja tekevät niistä huvikseen joskus

melko surrealistisia johtopäätöksiä,

joissa logiikka heittää voltteja.

Siksi pystytän rajakiviä.

Että mistä kulloinkin aamuisin lähden

ja mihin illalla tai joskus palaan takaisin

ellen ole jo matkalla täysin toisaalle

uusia rajakiviä pystyttämään,

uusia polkuja kulkemaan.















18.9.2019

Kuljemme yhdessä Hoikankangasta.

Vuosien yksinäisyyden jälkeen

meitä on nyt kaksi.

Emme varsinaisesti etsi mitään,

mutta mukana on sienipussit.

Sienten löytäminen ei ole päämäärä,

ulkoilemme vain, katselemme syksyn tuloa.

Minä tuuletan päätäni.

Edessä on muutto ja muutos,

byrokratian kanssa on monenlaista setvimistä,

jonka metsässä voi unohtaa kulkemisen ajaksi.

Sieltä täältä pusseihin kerääntyy

jokunen tatti ja rousku,

kehnäsieniä olisi runsaastikin,

mutta niiden keräämisen jätän toiseen päivään.

Olen katsonut kartalta lammen,

jota olisin halunnut käydä katsomassa,

mutta Kainuun prikaati on vallannut isänmaata

varikoksi ja harjoitusalueeksi,

joka on ympäröity aidalla

ja vielä aidan päättymisen jälkeenkin

sotilasalue jatkuu niin,

että kulkeminen on rangaistuksen uhalla kielletty.

Näemme vain metsäpuron,

joka laskee lammelta Karankajärveeen.

Siitä heijastuvat puiden kaksoiskuvat,

kellastuneiden haavanlehtien kulta ja taivaan hopea

ja ajattelen että olen rikas,

kun saan nähdä tämän.

Minä kannan isänmaata selkärepussani, mietin,

se on tämä planeetta kaikkineen ilman rajoja,

tämä jota ihmiskunta säälimättä jatkuvan kasvun himossa tuhoaa.

Se on maaperä, jota pitkin kulloinkin astelen,

myrkyttyvät vedet ja kuolemansairas ilmakehä.

Ensimmäiset tilhiparvet ovat tulleet pohjoisemmassa,

ne vaeltelevat vailla varsinaisen muuton aikomusta vielä.

Kuusimetsässä viheltää pyy.

Käymme Karankajärven rannassa.

Joitakin valokuvia tarttuu kameran muistiin.

Ja alkaa tihuuttaa vettä.

Kiipeämme metsätietä pitkin rinnettä ylös

takaisin Hoikankankaalle,

Keräämme kourallisen puolukoita,

ja jatkamme metsäpolkua pitkin kotiin,

asuntoon joka on nyt minunkin kotini.


21.9.2019

Runojen suhteen minulla oli tänään hieno aamupäivä.

En tosin kirjoittanut mitään enkä lukenut mitään,

mutta kävelin kylälle ja takaisin

ja mietin matkalla kaikenlaista.



Haiku 25.9.2019

illanhämärä

punarinnan naksutus

vaikenee yöhön


Haiku 5.10.2019


haavanlehdissä

tuulen hento värinä

aavistaa talven























7.10.2019


Vanhat polut on kuljettu loppuun.

Olen muuttanut majani

neljä kukonharppausta pohjoiskoilliseen.

Täällä etsin nyt uusia reittejä

tai valmiita, lukemattomia kertoja kuljettuja,

mutta minulle ennenkulkemattomia polkuja

maalaamiseen, kirjoittamiseen, kävelemiseen.

Kierrän Hoikankangasta lammen ympärillä.

Kerään muistikortille syksyn sävyjä,

lehtien moniväristä kuolemaa;

puut, pensaat ja sitkeät kukkakasvit

eivät tahtoisi luopua niistä vielä,

vaikka elämänneste lehdistä on jo ehtynyt,

ensilumikin tullut ja mennyt.

Lepänlehdet vielä siellä täällä vihreinä,

haavat hohtavat keltaista ja okraa,

pihlajat oranssiksi ja ruosteenpunaisiksi tulehtuneita,

horsmien umbranruskeat varret

ja niiden kukkalatvojen luonnonvalkea pumpuli:

kaiken luonnollisen värin kirjopyykki

häikäisee silmiä syksyn kuulaudessa.

Yksinäinen isokoskelo piirtää vanaa lammen peilityyneen,

johon vastarannan puut heijastavat värileikkinsä.

Minä kerään kourallisen katajanmarjoja poronkäristykseen

ja jatkan matkaa ilman mitään määränpäätä.


8.10.2019

Pihlaja on marjoista tyhjentynyt

rastaat jatkaneet jo matkaa,

nyt puuta koristavat pihlajanpunaista hohtavat lehdet,

joista se kynsin hampain pitää vielä kiinni,

ja talitiainen lennähtää nokkimaaan marjatertun karaa.











8.10.2019


Istun puiston penkillä

ehkä viimeisiä kertoja tänä syksynä.

Annan kevyen tuulen kuljettaa ajatuksia pääni läpi

ja tulla ja mennä miten mielivät.

Alkaa tihuuttaa räntää.

Mietin että meidän runoilijoiden

pitäisi enemmän ottaa kantaa maailman tapahtumiseen

eikä vain nököttää kotona sulkakynä suussa.

Mietin että planeetan päättäjien kehittyneisyys on heikko,

en usko heidän mantraansa jatkuvan kasvun ideologiasta.

rationalistisen egoistisen järjen ylivertaisuudesta

joka on johtanut äärimmäiseen libertalismiin.

Muistan erään ystäväni sanat:

Nuo vanhemmat vihaavat omia lapsiaan.

Miksi jonkun greta thunbergin pitää sanoa,

että kapitalismin keisarilla ei ole vaatteita laisinkaan

ja joutua niiden solvausten kohteeksi,

jotka me jotka olemme tietäneet tämän kaiken jo puoli vuosisataa,

mutta emme laittaneet tikkua ristiin,

olisimme ansainneet paljon ennemmin

saada ympäri korvia.



13.10.2019


Kun katsot tarkasti,

vesipisarassa voit nähdä

koko maailmankaikkeuden


18.10.2019

Yön räntäsateen jälkeen

koristevatukan lehdet ovat nuupahtaneet nopeasti.

Ne luopuvat elämästään kärsivän näköisesti

ja pensaan varret luovuttavat lehtensä putoamaan maahan

ryppyisenä ja rutistuneina kuin vanhan naisen nahka.

Tämä kaikki antaa toivon elämän kiertokulusta,

keväällä pensaisiin puhkeavat taas uudet lehdet

niin kuin mekin kerran elämän päättyessä

kierrymme takaisin kaikkeuden kohtuun

siitä samasta reiästä josta kerran tänne tulimmekin

joskus myöhemmin syntyäksemme joksikin muuksi

tai itse synnyttäen jotain muuta.
22.10.2019


Vielä viime yönä kuulin punakylkirastaan äänen

aamulla maa ja lintumökki oli rännän peitossa

alkoi tuiskuta lisää, ei tehnyt mieli Hoikanlammelle,

vieläkö isokoskelot viipyvät siellä?

Autossa on huonot talvirenkaat,

sanoi huoltomies renkaanvaihdossa:

Ostatko uudet?” “En osta!”

Joutsenet eivät ole vielä tulleet jokivarteen,

takaisin palatessa alkoi tulla jäistä räntää kohti.

Kannoin kesärenkaat kellariin.

Puissa ja ilmassa oli talven odotuksen tuntu.


1.11.2019


Täällä Hoikanlammen keittokatoksen alla

mietin laajempaa katosta maan ympärillä, kaikkeutta.

Miten pieni on ihmisen osa tässä kaikessa,

olemme vain mitättömiä hiukkasia hurjassa vauhdissa koko ajan

jossain avaruuden reunamilla.

Ja meidän sisällämme toinen kosmos,

vielä pienempiä hiukkasia,

soluja, atomeja ja niiden välissä olevaa tyhjää.

Kuitenkin kaikki me maan päällä hidasjalkaiset

ja hidasjärkiset mitättömät olennot

kykenemme yhdessä tuhoamaan tämän planeetan

sen elinkelpoisuuden ainakin meille itsellemme,

ja sitä teemme määrätietoisesti koko ajan.


5.11.2019

Vetäydyn puun kuoreen.

kaarnan ihoon,

tirkistelen sieltä vähän kaikkea








15.11.2010

Viisaus on vaivalloista.

Siinä pitää syventyä, keskittyä

ja hiljentyä itseensä.

Minulle liian vaativaa.

Itse olen elänyt

mieluummin tuulten vietävänä,

harhaillut paikasta toiseen päämäärättä,

sillä lopullisen päämäärän tiedän hyvin:

se on sulautuminen

maailmankaikkeuden rakkauteen.

Olen kuljeksinut eksyksissä

ja jokaista seutua mitä vaeltelen

nimitän nuotiopaikaksi, rajakiviksi

tai miten nyt milloinkin.

En etsi lopullista viisautta

ja kavahdan lopullisen näkemistä jopa peilistä.

Heitä arvostan, jotka ovat nähneet

ja nähneet vaivaa

nähdä sisemmälle ja syvempään

kuin ehkä ei ennen kukaan muu.

Mutta ennen kaikkea ja lähinnä

sivistymätöntä ymmärrystä asioiden laidasta

jokapäiväistä tavallisen elämän viisautta

arvostan kaikkein eniten

kuten juuri tällä hetkellä öljynvaihtoa autooni.


20.11.2019

Aamunhämärän ja illanhämärän välissä

on vain Hoikanlammen levyinen kaistale

tihkusadetta ja jäänharmautta.

Linnut vaikenevat metsässä.










16.12.2019

Olen kulkenut syksyn läpi

kuin Hermann Brochin unissakulkijat.

Mitään erityistä ei ole jäänyt mieleen.

Olen muuttanut, olen järjestänyt taidenäyttelyn,

en ole kirjoittanut juuri mitään.

Ajatuksen pitäisi olla valmis

ennenkuin se on tosi ja runo.

Odotan.


Aforismi 24.12.2019


Viekkaat silmät paljastavat valheen

Epäröivät silmät paljastavat epäröinnin

Tyhmät silmät paljastavat niihin katsojan tyhmyyden.





























24.12.2019

Aamunhämärän ja illanhämärän välissä

on vain kapea harmaa railo

taivaanharmautta ja lumenharmautta.

Linnut askartelevat ruokintapaikalla

aamunpimeästä illanpimeään

olohuoneen ja keittiön lamppujen varassa.

Mikä minut saa kestämään

tämänkin talven pimeimmän ajan yli.

Ehkä kuitenkin se on rakkaus?


Runoudesta 24.12.2019

Mietin miksi runon kirjoittaminen on vaikeaa.

Ensinnäkin sen pitäisi sisältää itsestäänselvyyksiä,

toiseksi alkaa inttää niitä vastaan:

Kiertääkö maa todellakin aurinkoa? Haloo!

Pitäisi ymmärtää ihmisen pienuus kaikkeudessa

kuunnella madon käytävän päässä herkällä korvalla

miten se liikkuu

ja samalla ottaa kantaa ydinvoimaan

ja 100 000 vuoden saasteongelmiin

Ja sitten taas:

Yhteiskunta jossa taloudellinen kasvu ei ole ikuista

on mahdoton, ja vallankumous

mutta yhteiskunta jossa taloudellinen kasvu on ikuista

on mahdoton ja ...


















Ajatelma 24.12.2019


Joinakin hetkinä sitä tuntee istuvansa ikäänkuin korkealla vuorella

vaikka kyykkiikin kynnyspäässä tupakalla.

Tältä korkealta vuorelta on helppo katsoa kauas:

Edessäpäin on usvaa, takana selkeys.

Ja huomaa ajattelevansa kuin mäkihyppääjä ja filosofi Matti Nykänen:

Paremminkin olisi voinut mennä, mutta miten?

Tai huonomminkin olisi voinut mennä, mutta onneksi ei ole mennyt.

No ei minusta ihan mäkihypyn olympiavoittajaa tullut,

mutta tässä olen nyt enkä kadu sitä.

Uuden vuoden runo 31.12.2019


Vuoden ja vuosikymmenen taas vaihtuessa

katson mieluummin taaksepäin kuin tulevaan

vaikka horisontissa on molempiin suuntiin vain pimeää

ilmaston, luonnon, ihmisyyden kannalta

minun elämäni ajan ja kauemmas

100 000 vuoden päähän ydinjätteiden tulevaisuuteen

sitten kun ihmistä ei enää ole

100 000 vuoden päähän menneeseen

jolloin homo faber, tuhoava ihminen

neanderthalin ihminen ryhtyi sivistymään

mikä tarkoittaa älyllisyyttä, kapitalismia, tunteettomuutta

maanviljelyä, aseiden keksimistä, luonnon riistoa, kyynisyyttä

kaikkea tätä mihin en koskaan ole halunnut olla osallinen.


Katson taaksepäin silti, koska sieltä muistin rajalta muistan

pikkupojan joka uudenvuodenpäivän aamuna lähti hiihtämään

ja hiihti puoleen päivään asti,

tutkien eläinten jälkiä hangessa,

kuunnellen lintujen kutsuääniä puissa

ja kuvitellen,

että tulevaisuus olisi valoisampi

kuin kaikki sodanjälkeisen sukupolven elämä entinen.


Aforismi 31.12.2019

Mietin tulevaa vuosikymmentä ja ehkä kauemmas.

Elämän kohokohta on se

kun sävellys pysähtyy loppuhiljaisuuteen

ennen ablodeja.


Runo ystävälle 28.12.2020

Vuodet kuin lehdet”

Bo Carpelan kirjoitti voimiensa päivinä.

Lehtiä syksyn arkistosta”

hän kirjoitti elämän jo hitaasti ehtyessä.

Se jäi hänen viimeisekseen.

Sinä elät kesän ja syksyn välissä,

elämässäsi, vuosi vuodelta

kuljettua polkua kertyy lisää,

tehtyä matkaa, kokemista ja muistoja,

parhaimmillaan jonkin ymmärtämistäkin.

Onnellisuutta siitä,

että varmaa tietoa määränpäästä ei vielä ole.

Hapuillen yhä elämää kuin vastasyntyneet

me kaikki jatkamme tahoillamme.

Tieto määränpäästä kyllä on,

mutta koska ja missä,

sitä emme aavista,

kaukana edessä sumussa vielä

se mitä kutsutaan lopulliseksi,

vaikka ei se ole lopullinen,

jossain muodossa jatkumme jälkeenkin.

Sinun ei näitä tarvitse vielä ajatella,

sinussa on kesä ja syksy yhtä aikaa,

kaikki mennyt ja nykyisyys

ja tulevaisuuden mahdollisuudet'

lehdet vielä vihreät,

vasta aavistus siitä,

miten neste suonien kuljettama

hitaasti ehtyy, puut ruskautuvat,

vasta illansuussa, yöpuolessa

syksy paljastaa kaikki kauneimmat värinsä,

sitä kauneutta kohti meidän on alati kuljettava.

Muistaa ei tarkoita: katsoa menneeseen,

oleminen ei tarkoita: oltava tässä,

vaan olevan ja tulevan rajaviivan ylittämistä,

kohti jotain, mikä on joka aamu uusi, hätkähdyttävä, outo

ja ihastusta täynnä,

la dolce vita. 



Runo 10.1.2020

Metsässä on raja,

se on muuri

joka ei johda mistään mihinkään.

Raja kahden saman välissä:

metsän toisella puolella ja metsän toisella puolella.

Se on jo rakentuessaan raunio,

vanhoista käytetyistä tiilistä muurattu,

se on suora linja muutaman metrin mittainen

vailla mitään käytännön tarkoitusta.

Symbolisesti se merkitsee kuitenkin erottamista, rajaa

ihminen rakentaa näitä rajoja

ikäänkuin suojakseen,

määritelläkseen omistamisen rajan,

metsän väki nauraa rauniomuurille,

tuhoontuomitulle yritykselle

jakaa metsä kahteen osaan,

linnut lentelevät sen ylitse miten tahtovat

puut kasvattavat juuriaan muurin alitse

kenttäkerros kasvaa molemmin puolin muuria samaa.

Ei keskellä metsää voi olla luonnollista rajaa

Mutta muurilla istuu Donald Trump kuin räsynynukke

lasten leikkikonetuliase kädessään,

kullattuna pönkitettynä räsynukkena, vartioimassa rajaa,

vartioimassa maata jonka valtiaaksi hän itsensä kuvittelee,

vartioimassa tiluksiaan ja osakesalkkujaan maailmassa,

joka on ihmiskunnan yhteinen yritys

kasvaa, kehittyä, sivistyä

löytää tasapaino vuorovaikutuksessa luonnon kanssa.

Tämä raja, tämä muuri on jo murenemassa hänen allaan,

mutta vielä tämän hetken hänen vartiopaikkansa kestää:

fasismin ja rasismin vartioasema.

Muurin toisella puolella hätääntyneitä käsiä,

käsineitä seipäiden nenässä ja muuriin maalattuima

graffiteja Birkenaun seinästä,

ihmisjoukkoja pyrkimässä muurin yli

parempaan tulevaisuuteen.

Muurin toisella puolella pönöttää pylväinä musta armeijakunta

hakaristit, rasismin tunnukset ja iskulauseet muurissa:

Arbeit macht frei!

Hitlerin natsiarmeija, Trumpin tinasotilaat

kaikki ihmisyyden vastainen.

On kamppailu muurin ääressä kahden maailmankuvan välillä;

pimeyden ja valon veljeskuntien välillä

ihmisyyden ja epäihmisyyden,

humanismin ja totalitarismin,

antifasismin ja fasismin,

luonnon tuhoamisen ja luonnon tasapainon välillä.



16.1.2020

Hetken

tunsin läheisyyttä tänään.

Se saattoi olla hiuksen kosketus,

läheinen katse,

sellainen lämpö,

joka läheltä välittyy.

Sita voisi nimittää

vaikka rakkaudeksi.


21.1.2020

Tänään ajattelin sanoja ja merkityksiä

sanan takana on aina jotain, historia ja nykyisyys,

tarkempi tieto, merkitys,

joka ei ehkä heti käy ilmi.

Se liittyy aikaan ja paikkaan

kuten muisti ja kaikki tulevaisuuden odotukset.

Sana oli alussa

ja sen pitää olla jotain kestävää,

se ei saa lipsua iljanteilla,

sen pitää olla täsmällinen ja tarkka.

Ja siksi,

koska etsin sanoja kulkiessani

ostin nastakengät.


25.1.2020

Vähän surulliselta tuntuu

kun ihminen ikääntyy

varsinkin jos ikääntyjä olen minä itse.

Katson 30 vuotta vanhaa valokuvaa

siinä mies syöttää kuukkelia

leipäpalalla ja margariinilla kädestä.

Ei sitä miestä enää ole,

keho on sama,

puvuntakkia ei enää ole

yhteiskuntakelpoisuudessa olen vajonnut alemmas

mutta yhdestä pidän kiinni

omantunnon oikeuden mukaan en elämääni

häpeä enkä kadu






21.2.2020

Tänään mietin tupakan verran

kerrostalon pihamaalla.

Mietin menneitä.

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee,

sitä kauemmas hän muistelee ja muistaa taakse.

Mietin elämääni,

polkuja ja polun risteyksiä

tehtyjä ja tekemättömiä tekoja.

Mahdollisuuksia on lukemattomia,

missä muualla voisin olla nyt,

en missään muualla kuin tässä.

Tupakan verran

kerrostalon pihamaalla.


22.2.2020


Helmikuussa

olen päättänyt kiertää Karankajärven

lähden kiertämään toiselta puolelta

tietä pitkin joka nopeasti muuttuu traktoriuraksi

ja lopulta jalkapoluksi

joka päättyy liikennemerkkiin:

yksityisalue, pääsy kielletty!”

Minua ällistyttää tämä ihmisen omistushalu,

haluta omistaa omat maansa,

orjakapitalismin aikaan maanosansa

tai ajateltaa minkälainen sota syntyy

jos jokin kynsiviila joutuu vahingossa vääriin käsiin.

Polku on ummessa, ohuet vanhat askelmanjäljet siinä

yritän eteenpäin, välillä hanki kantaa, välillä pettää

koukata saappaansa lumesta. Jatkaa

Yllättäen tulla lähteelle “mitä ihmettä?”

Lähteellä nappo ja puro joka virtaa karankajärveen,

siitä ylitse tukipuut ja jatkan

oravanjälkiä tulee vastaan

ei mitään muuta elämää,

kunnes löydän sähkölinjan ja sitä pitkin kompuroiden takaisin kotiin.

Vasta kotipihaa lähestyessä

alkavat linnut uudelleen laulaa.






25.2.2020

Vaikenen liikaa, peläten, ahdistuen.

Jokainen sana ja lause on mahdollisuus

vilpittömin sydämin:

tie uuteen alkuun, keskitiehen tai loppuun,

on vain uskallettava.

Mitä minun on uskallettava?

Varovasti puhun totuudesta,

totuuksia on paljon,

niistä ei ole edes vessapaperiksi.

Kirjoita paremmin, kevyemmin ja tarkemmin!

Sodista, julmuuksista, pakolaisista,

valtioiden hallinnosta, vallasta,

luonnon tuhoamisesta

ja miten kaikki lopulta luhistuu ja luisuu käsistä.

Ei, mieluummin istun olohuoneen lasioven äärellä

ja katselen lasin läpi maailmaa,

urpiaisparvea ruokintamökillä

ja pidän kaukana kaiken mikä minua pelottaa.


27.2.2020

Olen valmis lähtemään koko ajan

lähtemään minne, se on epäselvää,

taidekuljetuksia, linturetkiä vai se lopullinen.

Ajattelen että olemmehan me ihmiset energiaolentoja

sähköä ja jännitteitä, sen tuntee olkapäästäni

jossa kiertäjäkalvosinlihas on revennyt

ja hermopinteestä joka saa sormet kramppeihin,

jostain jonka tuntee sähköiskuina kädessä

tai rintakehässä.

Mitä me ihmiset olemme,

kirjoitusvirheitä korjaillessani

unohdin jo ajatuksen lopun.


Runo 6.3.2020

Tapahtumattomuus, tyhjänpäiväisyys, merkityksettömyys

sitä kaikkea saa aikaan

kun ryhtyy vain puuhaamaan.

Siksi enimmäkseen makaan sohvalla

ja katselen kaikkeutta

suljettujen silmäluomieni läpi..





5.3.2020

Kierrän Karankajärven.

Tie järven ympäri muuttuu ensin poluksi

ja sitten loppuu kokonaan.

Kulkemattomassa paikassa on lähde,

umpihangen keskellä.

Kepin nokassa korvo,

satunnaista kulkijaa varten.

Pysähdyn siihen ja jatkan matkaa

umpihangessa joka kantaa.

Jäniksen ja oravan jälkiä siellä täällä.

Edes lintujen elämää ei kuulu,

ennen kuin löydän uuden polun

ja siitä jäiselle tieuralle ja kotia kohti.

Ja vasta asutusta lähestyessä

näen ensimmäiset punatulkut, tiaiset,

tikat ja harakat,

ihmisen ruokinnan varaan talvisin sopeutuneet

kulttuurilinnut.


15.3.2020

Kolme vuotta olen kulkenut polkuja pitkin

yhä syvemmälle metsään,

kunnes lopulta olen ollut kokonaan metsän peitossa,

eksyksissä runouteni suhteen&olen vaiennut.

Opettelin kirjoittamaan haikuuta,

haikeutta lyhyeen ja täsmälliseen,

kuten klassisessa japanilaisessa haikurunoudessa.

Tarkensin ja täsmentin sanaa, kunnes huomasin

hukanneeni merkitykset

ja että tämä tie on umpikuja.

Eilen illalla muuan jo toissavuosisadalla syntynyt runoilija

Ezra Pound herätti näkemään minut taas siihen

mihin oikeastaan koko ajan olen tähdännyt,

tarkkaan muistin arkeologiseen ja eeppiseen runoon

jolla on sisältö ja merkitys.

Niitä runoja odotellessa julkaisen tämän,

tyhjän, koska juuri nyt tänään

ajatukseni menivät moninkertaiseen umpisolmuun.







18.3.2020

Säätiedotus.

Etelä ja pohjoinen tappelevat nyt keskenään

täällä Kainuussa: kuka omistaa ilmavirrat?

Etelästä lämmintä ja pohjoisesta kylmää.

Meillähän on jo koronavirus ja tuhansia

telttaan jäätyviä pikkulapsia Kreikan ja Turkin rajalla,

rajat ovat kiinni kun lisäksi on korona,

antaa ihmisyyden jäätyä sinnekin,

nyt on tärkeintä pitää huolta omistamme

ja omistamisistamme.


Aforismi 26.3.2020


Jos suupieliltämme katoaa hymy

kuolemme kaikki.



 

Runo 18.5.2021

Istun puistonpenkillä Kajaaninjokivarressa ja mietin

sellaistakin, että

ihmisen elämä tai ihmisyys yleisemmin

on aika vaikea ammattiurheilulaji,

vaikka lähes jokainen meistä on sen lajin ammattilainen,

ehkä vaikein kaikista urnheilulajeista,

en ymmärrä miksi sitä ei ole hyväksytty Tokion olympialaisiin.

istun kauan,

pari haarapääskyä lentää pään yli,

on alkukesä, kalalokit huutavat korvaan-

Muuan elämää nähnyt mies tunkeutuu väkisin viereeni

puistonpenkille istumaan ja sanoo:

en ole sarjamurhaaja,

olen 47-vuotias eläkeläinen,

mutta tiedätkö mitä on olla suomalainen.

Luulen nyt että versio on Jorma Eton runosta,

mutta hän vastaa itse:

Yksikään matu ei tule tähän puistonpenkille istumaan!

Nousen ylös ja lähden kävelemään johonkin toiseen suuntaan elämässäni.







Runo 5.1.2021

Valo lisääntyy jo,

kahtena päivänä aurinko

on näyttäytynyt taivaalla.

Kaamos hiipii päivä päivältä

kauemmas pohjoiseen.

Valoisina päivinä pakkanen tiukkenee.

Tänään katselin pitkään joutsenta

joka makasi jäällä Renforsin padon alapuolella.

Oliko se jäätynyt kiinni?

Oliko se jokin päivä sitten jokeen vapautettu joutsen?

Eikö sitä oltu hyväksytty ruokinnalle

padon yläpuolelle joutsenten ja sorsien joukkoon?

Miten sen mahtaa käydä ennen kevättä?

Pystyykö edes lentämään?

Yksinäinen, syrjitty, pyhä lintu


Runo 18.1.2021

Runo ylipäätään on kantaaotto

olemassaolon tapahtumisiin.

Siksi pitkään olen vaiennut;

ei elämässäni ole mitään tapahtumia.

Pitkän kylmän pakkaskauden, yli -30 pakkasta

värisin sängyssä lämpimän peiton alla

miettien että miten tiaiset ulkona pärjäävät.

Niiden joukko ulkona ruokintapuulla

on laskenut alkutalvesta lähes puoleen.

Tutun tikkapariskunnan ja sinitiaisen

näen vielä sentään päivittäin käyvän siellä.

Kun kävelen metsissä vaellustani

en yleensä kuule niistä mitään linnunääntä.

Olen kerääntymässä, kokoan itseeni,

kuin lumen painosta jouseksi jännittynyt havupuu

ehkä kerran vielä laukean.


Haiku 26.1.2021

linturetkellä

illanhämärä hiipii

vaivihkaa kohti


Haiku 18.2.2021

pakkaspäivänä

lumitähdet leijuvat

kirkkaat timantit


Heli Walldenin muistolle 19.2.2021


En kirjoita sinulle muistorunoa

koska se olisi liian pitkä:

seikkailuni sotilasalueen portilla,

kävelymme rantapuistossa,

kiihkeät keskustelut sotaromaaneista,

yhteisistä vähistä rahoista

kehitetyt kauppamatkat,

sinun ilkikurinen huumorintajusi,

hymyilevät kasvosi

vaikeuksien keskellä aina,

seitsemän leikattua selkänikamaasi

jamaicasi ja reggae:

vain sitä tanssiessani olen terve”

yhteiset hetket pihamaalla,

funtsien, kuten tapasit sanoa

oikeasti olimme vain tupakilla,

se kaikki mikä nyt muistostasi on mielessäni

on ja tulee jäämään salaan,

se on syvemmällä sisässäni

kuin onkiminen merenlahdella ilman kalaa,

pidän sen itselläni.

Siksi tästä kaikesta tuli vain kauppalista.


Runo 30.3.2021

Olen kirjoittanut niin paljon

tarpeetonta ja turhaa

eksyin realismin poluille,

että sanan pitäisi olla totta,

niin pitääkin mutta samalla jotain muuta

kevään ensimmäisen harmaalokin

näin katoavan korkeuksiin,

kiimainen harakkakolmikko

kiertelee lähistöllä

parisuhdetta etsimässä,

jo tiedän varisten tulevan pesäpuun

ja lehti tuulessa heittelehtii lumivallin yli,

niin sanan todellisuus ei riitä,

siinä pitää lopuilta olla jotain enemmän

ja sitä tulevaa en vielä tiedä,

en päivämäärää enkä kellonaikaa

ja se on hyvä.



Runo 10.8.2021

Luonnossa on loppukesä ja alkusyksy yhtä aikaa.

Muuttolinnut suunnittelevat etelänmatkaa,

hätäisimmät kuten kahlaajat ovat paljolti lähteneet jo.

Rastaat kerääntyvät parviin.

Mustikat ovat jo kypsiä, mutta pieniä ruipeloita,

ne olisivat kaivanneet vettä silloin kun oli hellettä

ja aurinkoa silloin kun varvut värjöttelivät sateessa.

Hyvästi vuoden mustikkasato.

Pihlajanmarjat kerrostaloasuntoni varjon puolella vielä oransseja,

valon sivulla hohtavat pihlajanpunaisina jo.

Sienimetsässä en ole ehtinyt käydä tilannetta tutkimassa,

mutta yhtenä syksyn merkkinä ostin tänään uuden poimurin.

Se oli alitajunnan käskyttämä heräteostos.

Tässä kaikessa en näe vain syksyn enteitä.

Kaikkialla luonnossa aistin jo kevään ituja.

Ja painamalla korvansa polulla maata vasten

ja kuuntelemalla tarkasti

voi kuulla jo ensimmäisen tulevan kevään heräämisen herkän haukotuksen.


Runo II 10.8.2021

Tänään olen miettinyt kaikenlaista vaikeaa

kuten ilmastonmuutosta.

Miksi ei yli 40 vuoteen ole tety mitään

vaikka sen kiihtyvä tuhoonjohtava tie

ainakin tämän ajan on ollut tutkijoideen ja päättäjien tiedossa.

Terassilla tupakalla mietin ihmiskunnan julmuutta

tulevia sukupolvia ja luontoa kohtaan.

Vihaavatko päättäjät ja vallanpitäjät todellakin omia lapsiaan,

kuten eräs ystäväni väittää?

Olen liiankin ajatuksissani,

unohdan karistaa tupakan,

tulipää putoaa housulleni ja polttaa niihin reiän.

Havahdun vasta kun housut olivat syttyä tuleen.

En olisi havahtunut siihenkään,

ellei kipinä olisi alkanut polttaa reittäni.

Ehkä juuri siitä yleinen välinpitämättömyys

että ajatteleminen on vaikeaa, tiedostamnen vaarallista.

Ihmettelen. Pohdin.







Runo 11.8.2021

Pihlajanmarjat punastuvat elokuuun päiviä pitkin.

Geneettisellä muistillaan pihlajat aavistavat jo syksyn

- ja tilhet!

sekä tulevan talven ja lumihanget

jotka kapuavat tuiskujen myötä runkoa pitkin korkeammalle

ja niiden sielussa soi sittenkin jossain sisimmissä sopukossa

lopulta koittava kevät, uuden elämän juhla.

Mutta mitä puut miettivät sitten,

kun talvea ei enää tulekaan!




































Runo 12.8.2021

Yöllä

yksinäinen tähti loistaa pimeällä taivaalla.

Oikeammin se on planeetta, Venus tai Jupiter,

en ole varma.

Se hohtaa yksinäisyyttä

vain hivenen etäisten puiden latvojen yläpuolella,

kun katselen taivasta kolmannen kerrokseen lasitetulta parvekkeelta.

Se merkitsee syksyn saapumisen.

Koskaan ei saisi tehdä kahta asiaa yhtä aikaa

minua on opetettu.

Tänään olen tehnyt juuri niin.

Aamun kirjoitin kirjoitelmaa ilmastonmuutoksesta,

se on vielä vaiheessa.

Siitä tulee eeppinen blogiteksti,

joka sisältää myös koko elämäni

naisia ja kuvataidetta lukuunottamatta.

Samaan aikaan olen maalannut akvarellia elävästä mallista,

pihlajanoksasta keittiön pöydällä.

Kun kirjoittaminen ja miettiminen alkoi särkeä selkää,

kävin lähikaupassa ostamassa tupakkiaskin.

Olin niin ajatuksissani, että hukkasin pankkikortin

ja kotiin tullessa kävelin ajatuksissani asuintaloni ohi.

Siis ainahan laitan pankkikortin lompakkoon ja lompakon olkalaukkuun.

Vasta kaupungilla käydessäni huomasin,

ettei korttia lompakossa ollutkaan.

Vaikka olin pitänyt kassalla lompakkoa kädessäni,

en ollut osannut laittaa korttia sinne,

vaan tunkenut taskuuni,

josta se lienee pudonnut tupakka-askia kaivaessani

kaupan edustalle.

Sain pankkikortin takaisin kaupan kassalta,

ystävällinen sielu oli vienyt kortin sinne talteen.

Elävästä mallistani on kerrottava,

että pyysin pihlajalta luvan

saada katkaista yksi oksa taiteellisiin tarkoituksiin.

Se katsoi minua hetken syvälle silmiin ja nyökkäsi.

Päivällä ajattelin että lehdistä tuli liian tummia,

en löytänyt oikeaa pihlajanlehden vihreää.

Mutta sehän riippuu valosta.

Iltaa pitkin pihapihlajan lehdet muuttuivat

ensin maalaamani värisiksi

ja mustenivat sitten pikkuhiljaa yötä kohti,

muuttuen samalla näkymättömämmiksi.

Mutta pihlajanmarjat hohtavat

etäisen katulampun heikossa valossa kirkasta oranssia.

Muinaiset kiinalaiset opettavat,

että ei pidä maalata puiden lehtiä,

vaan niiden henki ja hengitys.

Minulle on tarpeeksi tekemistä pelkissä lehdissä ja marjoissakin.

Enempään en pysty.

Istun parvekkeella pitkään ja yritän rauhoittua.

Aina käy niin, että kun kirjoitan tai maalaan,

kaikki minussa kiehuu yli.

Lopulta yötaivaalta lentää korvaani

rantasipiparven hätäiset muuttoäänet.

Se on minulle valomerkki.

Lähden takaisin sisälle ja sänkyyn etsimään unta.

Ilmastonmuutos saa odottaa tänäiseen iltapäivään asti.


Runo 13.8.2021

Suruvaippa lentää tanssien ohitse,

kun odotan bussipysäkillä ystävääni.

Ihailen sen lennon keveyttä

ja improvisoitua kaartellua ilmassa.

Asunnossani olen nyt pihlajanoksien

ja -marjojen ympäröimä.

Molemmin puolin asuntoa kasvaa pihapihlaja.

Ne ylettyvät juuri kolmannen kerrokseen korkeudelle.

Naapurin parvekkeelta ilmestyi näkyviin maahanmuuttajan käsi,

kun marjat olivat vielä aivan pieniä.

Käsi taittoi pihlajasta oksan,

mietin keräsikö hän oksasta marjat mausteeksi?

Minullakin on sisällä pihlajanoksa soppakattilassa,

sain sen ottamiseen luvan itse pihlajalta,

kun kerroin mihin oksaa tarvitsen,

Sain valmiiksi akvarellin pihlajanoksasta.

Nyt pihlajaa on sitten ulkona, sisällä ja akvarellissakin.

Olen juonut liikaa kahvia,

kun olen keittänyt sitä pitkin päivää

akvarellin pohjan maalaamiseen.

Sisällä on outo hyönteinen,

jota ensin luulin lukiksi,

mutta sillä on siivet ja pitkä vartalo

sekä vain kuusi jalkaa.

On tähdenlentoyö.

Perseidien parvi ohittaa Maan.




Runo 14.8.2021

Metsät liikkuvat!

Ne kulkevat junien puutavaravaunuissa

kasvupaikoiltaan sellutehtaille.

Niistä tehdään kartonkia ja paperia,

että tämäkin runo kirjoittuisi vihkoon.

Mutta näin samalla hiilinielut ehtyvät:

Ihmisiä ja kirjoja on maailmassa liikaa.

Itsekin istun junassa

matkalla poikki isänmaan.

Junan ikkunasta avautuu surullisia maisemia:

Tehotalousmetsää, määrämittaan kasvatettua,

viivottimella rajattuja metsäpalstoja,

metsänsuikaleiden väleissä aukkohakattuja raiskioita

Tasapäisiä istutusmänniköitä,

jotka kasvavat riveissä sotilaina.

Syvään auratut kuivatusojat halkovat niitä,

kuljettavat ruskeaa hapanta lietettä jokiin

ja niitä pitkin mereen asti.

Oikeaa luonnonmetsää en näe koko matkan varrella.

Ymmärrän täysin, miksi puut hiljaa ääneti itkevät.

Koko luonto vaikenee surusaattueessa.
























Runo 27.9.2021

Aamunvalossa pajulintu virittää

lyhyen syyslaulun ennen muuttomatkaa, 

ilmassa ei enää lentele hyönteisiä sen syötäväksi,

paitsi se yksi joka pisti minua eilen otsaan sienimetsässä.


Ruohikko jota pitkin kävelen

on yön jäljiltä vielä huurteessa.

Rastaita lentelee sinne tänne.


Bussipysäkillä kuuntelen

miten joutsenten äänet lentävät

metsänrajan takana kohti etelää.


Kotona huomaan että tilhet ovat parissa päivässä

tyhjentäneet koko pihapihlajani, marjansyöjälinnut

ne ovat nyt pihlaja pihlajalta vaelluksella

kohti etelää, ja tänä vuonna niitä on runsaasti,

kuten pihlajanmarjojakin.

Mietin miten linnut etukäteen tietävät

minkälainen marjavuosi tulee

ja tekevät poikasia sen mukaan.


Menen parvekkeelle tupakalle miettimään tätä.

Naapurin olohuoneesta kuuluu islamilainen jumalanpalvelus Allahin kunniaksi.

Se kuulostaa kauniilta, ylevältä ja henkevältä.


Käpylintuparvi lentää lähelle kuusten latvustoihin,

Haen kameran ja kuvaan

kolmannen kerroksen parvekkeelta lasin läpi.

Männyt ja kuuset ovat Kajaanissakin liian pitkiä

käpylintujen kuvaamiseen maan tasalta.

Hädin tuskin yletyn edes parvekkeelta.

Mutta jotain lentää lähes kohti

ja kopsahtaa naapurin ikkunaan,

näyttää putoavan.

Maassa en kuitenkaan näe mitään kun katson.


Lähden lähimetsään Pöllyvaaralle.

Ajattelen, että voisin poimia sieltä sieniä tai runoja,

mutta kotiin tuomisiksi minulla onkin

albumillinen valokuvia

Pöllyvaarasta, ikimetsästä, lähimetsästä,

polkujen varrelta nuotiopaikalle asti.


Lähden kulkemaan illan hämärtymössä

maantien kautta kotiin

ja tunnen ikään kuin jotain mielihyvää

tästäkin päivästä

ja siitä että olen.


Runo 29.9.2021

Tilhet ovat järjestelmällisiä lintuja:

ne noukkivat parvena pihlajanmarjat

latvoista alaoksiin ennen kuin siirtyvät seuraavaan puuhun

metsänrajasta pitkin pihlajakujaa.

Kunnes lähes viimeinenkin puu on syöty tyhjäksi

ennen kuin huomisaamuna herään.

Rastaat ovat huolimattomampia,

noukkivat marjoja hajanaisesti sieltä täältä,

ehkä ne kelpuuttavat vain parhaat.

Arvelen että minussa on molemminlaista vikaa.

Olen holtiton mies ja perfektionisti,

millä päällä nyt satun olemaankin.

Usein aikomukseni jäävät tekemättömiksi

ja toisaalta teen paljon turhaa ja hyödytöntä

parasta ratkaisua etsiessäni.


Runo 4.10.2021

Joskus nuorempana vannoin:

Minä olen minä itse!

Nykyään syrjäpolkuja pitkin

kuljen tämänkin asian taitse.


Runo 8.10.2021

Pihapihlaja on menettänyt marjansa ja lehtensä.

Tilhiparvet tyhjensivät puun marjoista,

myrskyinen sade riipi oksista lehdet.

Nyt riisutun puun oksia koristavat

vesipisaroiden helminauhat.


Runo 8.11.2021

Ihminen on vieraslaji.

Se pitäisi kitkeä pois ja hävittää

ennen kuin koko luonto tuhoutuu.

Siihen tämä laji koko ajan

määrätietoisesti kyllä pyrkiikin.




Runo 10.1.2022


Sana on lumen painon alle

jännittynyt oksa

odottamassa laukeamisen hetkeä.

Tänä talvena lunta on paljon

täällä missä asun yli puoli metriä

ja talvi on vasta puolivälissä,

tammikuun alkupäivinä, nyt.


Olen lähtenyt uuteen vuoteen

jatkamaan tätä mitä nimitän vaellukseksi.

Vaellus on kaikkea sitä,

mitä näen, koen, ymmärrän,

kirjoitan, maalaan ja tiedostan.

Ja se mikä jää tiedostamattomaksi

on ehkä kaikkein tärkeintä minussa.

Unissa se joskus paljastaa osittain itsensä.


Nuoruudessani vaelsin usein pitkiäkin matkoja,

kuljin jo kuljettuja reittejä luonnossa.

Silloinkaan kulkemattomia metsiä ei enää ollut.

Nykyään vaellukseni ovat lyhyempiä,

kuljen vain lähimetsiä ja jokivarsia,

tarkennan katsettani luonnon pieniin yksityiskohtiin,

niistä löydän vielä aitoutta.


Joskus vaellukseni on vain kauppamatkalla syntynyt runo,

jonka kotona työhuoneessani kirjoitan muistiin.

Joskus levotonta vaeltelua kotona huoneesta toiseen,

odottaen että ajatus tulisi,

kun tunnen että jokin on kerääntymässä

mutta ei vielä tule.

On kuin odottaisi jonkun soittavan ovikelloa,

mutta ei se soi.

Joskus vaellan vain ajatuksissa, sängyssä,

ennen nukahtamisen hetkeä,

silloin maailmantuskani on usein pahimmillaan.

Kunnes uni armahtaa minut.


Kirjoitan ja maalaan, koska en muuta osaa,

mutta siihen että järjestän näyttelyitä ja julkaisen

on vain yksi syy: tämä luonto,

kaikkialla ympärilläoleva,

josta olen hiukkasena osallinen.

Se osa joka kuluttaa, hävittää ja tuhoaa,

hyödyntää ja riistää,

niin että tämä maa on jo ruostumassa,

kulumassa loppuun,

heikentyneenä ennenaikaiseen vanhuuteen.


Pyrin hyvään, vakuutan itselleni,

pyrin sanomaaan jokusen sanan luonnon puolesta,

mutta miten heikolla äänellä, miten voimattomasti.

Hyvä on käsitteenä samanlainen kuin täydellisyys,

niitä kohti voi kyllä pyrkiä,

saapumatta koskaan perille.


Mutta vaellus on kaikki mitä minulla on

kaikki kuljettu matka; se on elämäni.

Kunnes lopulta aavistamatta hetkeä olen vihdoin perillä

sulautuen suureen yhteiseen, lopulliseen nimettömään.





























Runo 12.-20.1.2022


Tammikuun kirkkaana pakkaspäivänä

auringonkehä hohkaa kylmyyttä

etäisen metsänrajan yläpuolella.

Se valaisee maiseman, mutta ei lämmitä.

Matala valo tulee aamupäivällä viistoon

voimalaitoksen sivuitse

ja osuu Kajaaninlinnan raunioihin

keskelle Linnanvirtaa.

Linnan huurteiset muurit

värittyvät ohueen oranssiin

ja jokivarren havumetsä

piirtyy terävänä silmiin.

Kynskin päivystävät varikset

hälyttävät varpushaukasta

joka kaartelee matkalennossa korkeammalla

pitkin jokivartta yläjuoksun suuntaan.

Rantapuistossa käpylintuparvi kilisee ohitseni.

Sillalla pysähdyn miettimään vettä,

jokea joka virtaa sulana sillan ali

tummana äänettömyytenä.

Vesi liikkuu mutta valoheijastukset

sen pinnalla väreilevät paikoiltaan siirtymättä.

Ne eivät virtaa joen mukana.

Jäänlaidassa joutsenten ja sorsien ruokinta-avantoja,

mutta nyt joki on linnuista tyhjä,

vesilinnut kaikkosivat vuodenvahteessa etelään.

Lyhyen talvipäivän aurinko

vaeltaa taivaanreunaa pitkin iltapäivään

upotakseen lopulta hitaasti horisonttiin.

Talvipäivänseisaus on ohitettu

ja päivä päivältä valoisa aika

huomaamattomasti pitenee.

Se saa odottamaan kevättä.


Haiku 7.2.2022


pilvinen päivä

syö maisemasta värit

lumen valo jää





Runo 24.2.2022


Päätön rauhankyyhky lentää hädissään
viimeisen lyhyen lennon
kuin naapurini viikatteella tappama kana.
Sillä on luodinreikä kyljessä ja verta kainalossa.
Lähettää hätäviestin Ukrainan kärsivän kansan puolesta.
Mitä varten historia on kirjoitettu, tuhansia vuosia julmuutta?
Emmekö me ihmiskuntana koskaan tästä mitään opi?


Kaksi keväthaikua 16.3.2022


myyrä kirjoittaa

koskemattomaan lumeen

vaellustarinan


saukko sukeltaa

jäänreunalta joenpohjaan

palaa saaliitta


Runo 12.4.2022


Runoilija istuu jokivarressa puistonpenkillä.

Hän on pysähtynyt kuuntelemaan kevätttä.

Päättänyt jäädä tähän olemaan vain

ajattelematta yhtään mitään.


Runo II 12.4 .2022

näytä miten sydämesi kuolee

miten se kärsii

arvostuksen puutteesta,

näe pahoja unia menneistä virheistäsi,

menneistä... kaikesta

näe miten entiset ystävät katsovat ohitsesi

ja miten sinusta lopultakaan ei tullut mitään,

kuten isäsi ja äitisi jo arvasivatkin

Ja mieti tätä koko päivä ja koko elämäsi,

ja illan jo hämärtyessä

edes hetkinen

Mariupolia ja Ukrainaa






Runo 3.5.2022

Antakaa puiden puhua!


Puut puhuvat toisilleen juurillaan

ja rihmastojen kautta.

Sienirihmastot ovat metsän internet,

ravinto- ja viestintäverkosto.

Ne ovat verkostoituneet jo paljon ennen ihmistä,

joka vasta kivikaudella keksi sanomalehdet,

nakutteli kalliopiirroksiin viestejään

jälkeentuleville.

Mutta puut puhuvat.

Talvisessa metsässä kulkiessani voin kuulla

- tai ehkä vain kuvittelen kuulevani -

niiden hiljaisen, hitaan muminan

metrisen hangen lävitsekin,

Vanhat puut kertovat tarinoita

muinaisesta metsien suuruuden ajasta,

ne jakavat viisauttaan nuoremmille

ja kenttäkerroksen pikkuväelle,

sienillekin joita Linné tuskastuneena nimitti

metsien kuljeskelevaksi roskajoukoksi,

koska ei saanut niitä sopimaan

mihinkään määrityskaavaan,

ei kasveiksi sen paremmin kuin eläimiksi.

Hän ei tiennyt mitään metsän twitteristä

tai kuljetuspalveluista.

Mutta nykyään tieteellisestikin väitetään,

että vanhat vahvat puut

voivat kerätä vettä ja ravinteita

ja rihmastojen kautta välittää niitä

nuoremmille ja heikommille heimolaisilleen.


II


Mutta vanhan puukansan tarinoita

kuulee yhä harvemmin, yhä niukemmin

ja nekin alakuloisina mollisointuina.

Puumaahan on hyökännyt

metsään kuulumaton tunkeutuja,

joka väittää suorittavansa pientä sotilasoperaatiota

tuhotessaan metsän kooko ekologian.

Ikimetsät ovat kadonneet.

...