perjantai 29. huhtikuuta 2011

teenkeittämisen ja teenjuomisen taide

Olen päättänyt ryhtyä teeharrastajaksi. Sain nimittäin lahjaksi paketillisen ampiaisyrtillä (engl. lohikäärmeenpää) ja laventelilla maustettua teetä. Vuosiin en ole enää muistanutkaan, että muuta kuin pussiteetä on olemassa. Olen litkinyt näytön ääressä kahvia pannutolkulla niin, että sitä alkaa valua jo korvistakin ulos. Vuokraisäntä on joskus tarjonnut kupillisen teetä, joka on niin vahvaa, että sitä pitää lusikoida kupista suuhunsa. Olin siis autuaasti unohtanut että tee voi myös maistua juomakelpoiselta.

Jouduin nostalgian valtaan. Dejavuna muistin että nuoruudessani teenkeittäminen ja juominen oli yksi elämän pienistä (ja ainoista) nautinnoista. Että en silloin nuoruudessa oikeastaan juonut kahvia lainkaan. Kun nyt olen yökötykseen asti litkinyt halpakahvia mittani ja kiintiöni täyteen, olen innoissani siitä, että löysin jälleen teesihdin joka oli muutama vuosi sitten pudonnut tuonne keittiön nurkkaan lattialle.

Ryhdyin muistelemaan siis, että mitenkä sitä teetä oikein keitettiinkään. Japanialaisen kulttuurin ja kiinalaisen filosofian ystävänä olen toki nuorena lukenut kaiken teetä käsittelevän kirjallisuuden mitä Suomessa on ollut saatavissa molemmilla kotimaisilla kielillä. Mutta tämäkin tieto on valunut muististani kuin teevesi sihvilästä. Okakuran Boken om te -kirjasta (joka on sittemmin suomennettukin) muistan kirjoituksen teenkeiton neljästä vaiheesta, jotka liittyvät veden kuumentamiseen, kun teelehdet alkavat liikahdella, kun vesi alkaa kiehua jne. mutta en muista enää mitä missäkin vaiheessa piti tehdä.

Niinpä nyt laitettuani teeveden hellalle turvaudun vanhaan kiinalaiseen ystävääni Lin Jutangiin ja hänen kirjaansa Maallinen onni, jossa monien muiden asioiden ohella käsitellään tietenkin myös teetä. Referoinkin otteita luvusta teenjuonti ja ystävyys.

Lin Jutang ei usko että inhimillisen sivistyksen ja onnellisuuden kannalta ihmiskunnan historiassa on olemassa montakaan tärkeämpää keksintöä kuin tupakointi ja viinin- ja teenjuonti. Näistä kolmesta pyhästä asiasta voi nauttia oikealla tavalla vain siellä, missä on vapaa-aikaa, ystävyyttä ja seuraelämää. (Itse täsmentäisin kyllä että ne yksinkin nautittuna vähentävät yleistä kurjuuden tunnetta). Tietenkin välttämätöntä on, että seura on hyvää ja oikeaa.

"Kiinalaiset elämäntaiteilijat toistavat lakkaamatta, että erilaisia kukkia on ihailtava erilaisten ihmisten seurassa, tietyt maisemat liittyvät tiettyihin naistyyppeihin, sateen rapinasta voi nauttia täysin vain syvällä vuoristossa olevasta temppelissä bambuvuoteella maaten - lyhyesti sanoen, tunnelma on kaikki kaikessa, jokaista asiaa varten on olemassa oikea tunnelmansa ja väärä seura voi pilata tunnelman kokonaan."

Kun nyt siis on karsittu ystäväpiiri niin että teenjuontiseuraksi on valikoitunut vain joku harva tai minun tapauksessani ei yhtään voidaan siirtyä tarkastelmaan itse teetä ja sen keittämistä. "Su Tungp'o vertasi kerran teetä ihanaan neitoon, mutta myöhempi tutkija Tíen Jiheng, Tshutsh'yan Hsiaop'in -teoksen - lähdeveden keittämistä koskeva tutkielman - tekijä, kiiruhti tarkistamaan vertausta huomauttamalla, että mikäli teetä yleensä voitin verrata naiseen, sopii vertauskuvaksi vain keijukainen Makju, ja 'persikkaposkiset ja notkeavartaloiset naiset taas on parasta sulkea verhottuihin vuoteisiin eikä päästää saastuttamaan kallioita ja lähteitä'."

Lin Jutang siirtyy käsittelemään teenvalmstukseen soveliaita, liesiä, astioita ja teepannuja, mutta länsimaisessa sarjateollisuusyhteiskunnassa sellaiset neuvot kuin, että tee keitetään mielellään pienellä liedellä ja "liesi on tavallisesti ikkunan vieressä, ja siinä poltetaan hyviä puuhiiliä" tuntuvat hankalilta toteuttaa. Isäntä kuitenkin tarkkailee teenkeittoa herkeämättä: "Hän kääntyy lieteen, ja siitä hetkestä alkaen jolloin teepannu alkaa laulaa, hän ei jätä sitä silmistään, vaan puhaltaa tuleen entistä innokkaammin."

Pannusta tarkkaillaan veden pohjalla syntyviä pieniä kuplia, joita ammattikielellä sanotaan 'kalansilmiksi'tai 'ravunvaahdoksi'. Tätä nimitetään 'ensimmäiseksi kiehumiseksi'. Hän kuuntelee tarkoin, milloin pannusta kuuluva hiljainen laulu muuttuu kovemmaksi niin sanotuksi 'kurlutukseksi' jolloin kuplat alkavat nousta pannun kylkiä pitkin. Tätä nimitetään oiseksi kiehumiseksi'. Nyt hän vartioi tarkasti pannun nokasta kohoavaa höyryä ja sllmänräpäystä ennen kuin 'kolmas kiehuminen' alkaa, jolloin vesi kokonaisuudessaan muuttuu 'vaahtoaviksi aalloiksi' hän ottaa pannun tulelta, valelee teekannun sisältä ja ulkoa ja panee siihen sopivan määrän teelehtiä ja kaataa veden niille.

Itsestäään selvää on että puolet teenvalmistuksen onnistumisesta riippuu vedestä. Vuoristolähdevesi on parasta, toiseksi jokivesi ja kolmanneksi kaivovesi. (Kotimaisissa oloissa en kyllä suosittelisi kovinkaan voimakkaasti jokiveden käyttöä, sen sijaan tunturipurojen vesi korvatkoon jokiveden tässä osiossa). Vesijohtovesi joka tulee vuoristosta (tai lähteestä, hätätapauksessa pohjavesialueelta kuten Seinäjoella) on sekin kelvollista.

Teelaatuihin ja niiden aromeihin palaan harrastukseni edetessä. Kuitenkin kiinalaisen teeperinteen mukaan parhaan teen aromi muistuttaa 'pikkulapsen ihon' tuoksua. Lopuksi minä ja Lin Jutang tyydymme kuvailemaan teenjuontiin sopivat hetket. "Kiinalaisilla on tapana määritellä sopivat hetket ja sopiva ympäristö kullekin nautinnolle, ja niinpä loistavassa teetä koskevassa Tsh'asussa on seuraava luettelo:

Teenjuontiin sopivat hetket:

Kun sydän ja kädet ovat vapaat.
Kun olemme väsyneet runouden lukemisesta.
Kun ajatuksemme ovat hämmentyneet.
Kun kuuntelemme lauluja ja viisuja.
Kun laulu on loppunut.
Kun istumme kotona vapaapäivänä.
Kun soitamme tsh'iniä tai katselemme maalauksia.
Kun keskustelu jatkuu myöhään yöhön.
Kirkkaan ikkunan ja puhtaan pöydän ääressä.
Miellyttävien ystävien ja sorjien jalkavaimojen seurassa.
Palattuamme ystävien kera vierailulta.
Kun päivä on kirkas ja tuuli leuto.
Pienten sadekuurojen rapistessa.
Maalatussa veneessä pienen puusillan läheisyydessä.
Korkeassa bambumetsässä.
Kun suitsuke palaa pienessä huoneessa.
Kun juhla on ohi ja vieraat menneet.
Kun lapset ovat koulussa.
Rauhaisessa, yksinäisessä temppelissä.
Kuuluisien lähteiden ja kummallisten kallioiden läheisyydessä.

Hetkiä jotka eivät sovi teenjuontiin:

Kun teemme työtä.
Kun katselemme näytöskappaletta.
Kun avaamme kirjeitä.
Kun sataa rankasti vettä tai lunta.
Viinijuhlassa jossa on paljon vieraita.
Kun tarkastamme asiapapereita.
Kiireisinä päivinä.
Kun olosuhteet yleensä ovat vastakkaiset edellisessä osastossa mainituille.

Asioita joita on vältettävä:

Huonoa vettä.
Huonoja keittiövälineitä.
Messinkilusikoita.
Kuparipannuja.
Puisia vesiastioita.
Puuta polttoaineena (savun takia)
Jauhemaista puuhiiltä.
Ruokotonta palvelusväkeä.
Huonotuulisia tarjoilijattaria.
Likaisia pyyheliinoja.
Kaikkia savuaineita ja lääkkeitä.
Asioita ja paikkoja joita on kartettava:

Kosteita huoneita.
Keittiötä.
Meluisia katuja.
Kirkuvia lapsia.
Höyrypäisiä ihmisiä.
Riiteleviä palvelijoita.
Kuumia huoneita."

Mikäs ihmeen savun haju ja käry tuolta keittiöstä tulee? Pertaani! Se teekattila!

Henki joka elää tätä hetkeä mutta tavoittelee ikuisuutta

Sartre, Diogenes, Sapher Jetzira, Koraani...
Henki joka elää tätä hetkeä mutta tavoittelee ikuisuutta

On kehitetty teoria helvetistä, jossa ihmisiä ruokitaan viihdykkeillä (väritelevisio, miesten ja naisten lehdet), rikkaudella ja maallisella kunnialla ja näillä aseilla pitäisi taistella ikuisuutta vastaan, kestää ikuisuus.

Onko tässä elämässä mitään tarkoitusta. Onko maailman ymmärtäminen mahdollista? Joku on sanonut että elämän tarkoitus on sen etsimisessä. Mitä etsii nykyihminen väritelevisiosta mainoksen ja amerikkalaisen sarjafilmin välistä?

Sartre väittää eksistentialismin perusteesissä, että ihmisen olmassaolo on ennen olemusta. Ihminen luo itselleen olemuksen, joka hänestä tulee.

Yrittää tulla joksikin, kasvaa, kehittyä, itää. Taistella tyhjyyden virtaa vastaan. Rikkoa tyhjät kuoret ja murtautua ulos liian helpoista ratkaisuista.

Syntiinlankeemus... Heikko tahto, joka vie yksilön takaisin massaan, tahdottomaan virtaan. Etsiä jotain, ponnistella uudelleen ylös.

Tämä loputon aaltoliike: Välillä tuntee, että löytää jo, on löytämäisillään jotain. Sitten taas uppoaa henkiseen tyhjänpäiväisyyteen.

Tiedostamisen pelko: Kun äkkiä irtoaa melkein kaikesta totunnaisesta, jää jäljelle vain oma pelottava mitättömyys kaiken keskellä. Perusihminen, joka kamppailee päivästä toiseen kuluttaen tai tuhlaten aikaa, käsittämättä että aikaa ei tarvitse voittaa tai sille ei tarvitse hävitä. että aika ei ole itsetarkoitus.

Elää tätä hetkeä... Joka hetki ympärillä tapahtuu niin paljon käsittämätöntä ja merkittävää, mutta nykyihminen, joka on joukkoviestinnän ja sieltä syötetyn informaatiotulvan uhri, ei käsitä hetken merkitystä.

Henki joka elää tätä hetkeä, mutta tavoittelee ikuisuutta. Etsii jotain mikä on syvemmällä kuin surffaajien pintaliito. Ajattelemisen keskittäminen siihen mikä on olennaista. Näkemys tästä ajasta, elämästä, kaikkeudesta, jostain. Miten voi oppia ajattelemaan tai näkemään intensiivisesti? Ihmetellä kaikkea, asettaa kaikki kyseenalaiseksi, elää kriittisesti, sitoutumatta mihinkään? Käyttää luovaa tajuntaa?

Ihmisen vaikeus, jos hän etsii jotain, on mistä löytää tie, mistä tienviitat. Sitten olla sitoutumatta niihin tienviittoihin.

On mahdollista elää yksin ja kokea oma voimattomuus, virikkeettömyys, yksinäisyyden tyhjyys. On mahdollista elää tynnyrissä niin kuin Diogenes. Tai illalla lähteä sieltä öljylyhdyn kanssa vaeltamaan pitkin katuja, nostaa lyhty vastaantulijan kasvoille ja mutista: Etsin ihmistä. Sitten pettyä ihmisiin. Palat takaisin tynnyriin.

Uusimpien tutkimustulosten mukaan Diogenes ei elänytkään tynnyrissä vaan viiniruukussa. Siihen on vielä helpompi hukuttautua kuin tynnyriin.

Eri uskontojen pyhät kirjat ovat vain osa jumalan tahdon ilmentymää. Kirjoja verrataan jumalan muihin luomistöihin. Kirjojen vertaaminen luonnonvoimiin tai maailmaan...


Pyhässä kirjassa, Sapher Jezirassa, sanotaan että jumala on luonut maailmankaikkeuden 22 kirjaimesta. Näistä elämää merkitsevän kaf-kirjaimen avulla jumala on luonut muun muassa auringon, keskiviikon ja ihmisen vasemman korvan.

Islamilaiset väittävät, että Koraani on kopioitu alkuperäisestä pyhästä kirjoituksesta, jota säilytetään taivaassa. Kristityt (ainakin jotkut) väittävät, että on olemassa kaksi pyhää kirjaa, joista toinen on Raamattu, toinen maailmankaikkeus.

Kulkea ulkona, luonnossa jota ihminen on yrittänyt muuttaa mieleisekseen. tutkia tätä kirjoitusta. Mutta luonnon kirjoittamat tekstit ovat vaikeaselkoisia, eikä aina jää voimaa keskittyä puiden ja lintujen merkkeihin.

Jäljelle jäävät kirjat. Niihin voi paeta todellisuutta, joka tapahtuu ympärillä ja josta ei jaksa kiinnostua. (Höyheniään pörhistelevä sotkuinen varpunen kaupungin puistonpenkillä.) Lukea paljon ja kaikenlaista.

Ihmisten puheet ovat useimmiten tyhjiä. Jos haluaa löytää ajatuksia, on kai mielekkäämpää lukea kirjoja kuin kuunnella umpimähkäisiä puheita. Kirjaan on monesti tiivistetty ajatusrakenteita, joiden kehittäminen on saattanut kestää koko elämän.

(Tajunnanvirta 1/1981)

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Voiko yhteisö toimia: Hermann Hessen sodanvastaiset visiot


Hermann Hesse kirjoitti romaanissaan "Matka aamun maahan" mystisestä idänmatkaajien veljeskunnasta, yhteisöstä joka oli syntynyt jonain tuntemattomana aikana, ja joka sitten oli tuhoutunut yhtä mystisesti kuin oli saanut alkunsakin. Mutta eräs veljeskunnan jäsen katsoo, että yhteisön merkitys aikakautenaan on ollut paljon suurempi kuin yleisesti on tunnustettu. Siksi hän ryhtyy kirjoittamaan muistiin veljeskunnan historiaa, toivossa että yhteisö jonain toisena aikakautena saataisiin koottua uudelleen, että sen jalot periaatteet toteutuisivat myöhemmin, jonakin valistuneempana aikana.

Yleensäkin ajatus henkisestä yhteisöstä ilmenee Hessen tuotannossa voimakkaana. Jokaisena aikakautena, jolloin Hesse on tuntenut kulttuurin ja ihmisen henkiset arvot uhatuiksi, Hesse on kirjoittanut vastineensa, kaunokirjalliset manifestit, joissa vaaditaan kaikkien taiteen ja tieteenharjoittajien liittoa, joka kohoaisi epävakaisten aikojen yläpuolelle, yhteisöä joka säilyttäisi kulttuurin arvot maailmallisten levottomuuksien yläpuolella.

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Hesse keskeytti työnsä suppean elämäkertansa (Kurzgefasstener Lebenslauf) parissa ja kirjoitti artikkelin intellektuellin tehtävästä sodan aikana. Hän vaati, että älymystö asettaisi totuuden ja kulttuurin isänmaan yläpuolelle:
"Onko kehno saksalainen kirja tullut paremmaksi kuin hyvä englantilainen? Menettääkö ranskalainen kulttuuri arvonsa sodan aikana? Tätä meille yritetään uskotella. Tähän meidän on kieltäydyttävä osallistumasta.
Ketkä puolustavat totuutta, jos intellektuellit joutuvat sotakiihkon valtaan poliitikkojen tapaan?
Se joka kerran on uskonut ihmisyyden ajatukseen, tieteen universaalisuuteen, taiteeseen vailla kansallisia rajoituksia, ei saa pettää vakaumustaan nyt kun sitä koetellaan. Jos myös intellektuellit pettävät henkiset arvot, sota tulee ruhjomaan Euroopan."

Hessen artikkeli kuultiin, mutta siinä esitettyjä mielipiteitä ei kuunneltu. Artikkeli tuomitsi hänet sekä fyysiseen että henkiseen maanpakoon. Sota ruhjoi Euroopan. Akropolis oli raunioina.Idänmatkaajien veljeskunnasta oli jäljellä vain muisto, siihen osallistuneiden ristiretkeläisten kaipaus. Alfred Nobel keksi dynamiitin, Einstein oli mukana kehittämässä atomipommia. Oltiin eletty toiseen aikakauteen, rikottu ja sirpaleinen maailma natisi entistä lujemmin liitoksissaan. Shakkipelin asetelmat olivat valmiina toiseen maailmansotaan.

30-luvulla, fasismin nostaessa päätään Euroopassa, Hesse reagoi samoin kuin 1914. Hän ryhtyi kirjoittamaan pääteostaan Lasihelmipeliä. 1934 välittömästi Hitlerin valtaantulon jälkeen Hesse julkaisi teoksen johdannon, missä kerrotaan kuinka tieteenharjoittajat liittyvät yhteen ja muodostavat oman maailmansa verisen historian ulkopuolelle. Ja vuonna 1938, kun maailma oli vääjäämättömästi oli kulkemassa kohti historiansa verisintä vaihetta, alkoi Hesse kirjoittaa romaaninsa keskeistä osaa, Joseph Knechtin biografiaa.

Hessen vastalause toiselle maailmansodalle oli Lasihelmipelin yhteisö. Idea yhdyskunnasta, jossa taiteita ja tieteitä voitiin harjoittaa muun yhteiskunnan tuella, mutta siihen sitoutumatta. Suurin tavoite Lasihelmipelin yhteisössä oli rakentaa peli, joka yhdisti kaiken taiteellisen ja tieteellisen ajattelun, että kaikki henkinen pääoma saataisiin yhdistettyä pelissä, joka toisi ihmisen pisaran lähemmäs kuolemattomuutta.

Romaania kirjoittaessaan Hesse ajatteli, että olisi ehkä mahdollista muodostaa taiteilijoiden henkinen yhteisö, joka säilyttäisi henkisen ajattelun päämäärät ja arvot sodan yli ilman, että tiedemiesten ja taiteilijoiden luomisvoimat alistettaisiin sodan brutaaliuden ilmentäjäksi. Toisen maailmansodan aikaan Lasihelmipelin idea ei kuitenkaan millään tasolla toteutunut. Mutta tämä ajatus säilyy ikuisesti hänen kirjaansa kirjoitettuna, se on mahdollista toteuttaa minä aikakautena tahansa, jos ihmisillä vain riittää voimaa ja tahtoa tämän ajatuksen toteuttamiseksi.

Romaanin "Matka Aamun maahan" loppu on optimistinen. Veljeskunnan historiaa muistiin kirjoittava jäsen saa huomata, ettei veljeskunta sittenkään ole kuollut, se on ehkä voimakkaampi kuin koskaan, mutta hän itse on ajautunut veljeskunnan ulkopuolelle yhteiskunnallistuessaan, kääntyessään maalliseen elämään. Yhteisö tai ajatus yhteisöstä voi toimia hävityksen keskelläkin, ajasta toiseen, Lasihelmipelin idea on ikuinen. Hesse on nyt jo kuollut, mutta hänen ajatuksensa säilyvät katoamattomina.

On helppo kuvitella Hessen reaktiot nykyhetken tilanteeseen. Ajattelu ja kulttuuri ovat taas uhattuna. Sodan vaara ei ehkä ole ilmeinen, mutta jokapäiväinen elämä, mainonnan ja valmiiden ajatusten manipulaatio uhkaa ihmistä voimakkaammin kuin koskaan. Armi Aavikko turmelee lauluillaan lasten ja aikuisten mielet. Ajattelusta on tullut tyhjä fraasi, maailma mitataan lihakaupan tiskillä makkaran ja rahan suhteella. Kulutushysteria uhkaa ihmiskuntaa vakavammin kuin sota. Intellektuellit yritetään palkata tuotekehittelyn palvelukseen. Tämä on nykyinen uhka.

Nyt nousee Hessen vaatimus yhteisöjen perustamisesta voimakkaampana kuin koskan aikaisemmin. Jos yhteisön idea yleensä voidaan toteuttaa, sen tulisi tapahtua juuri tänä aikana, jolloin henkinen tyhjyys uhkaa tuhota koko kulttuurin. Juuri tähän aikaan tulisi kerätä yhteen kaikki saatavilla olevat voimavarat. Meidän on uskallettava olla idealisteja, meidän on jaksettava ilmentää luovuutta kaikessa, koko elämässämme. Pienyhteisöjen syntyminen on jo merkki siitä, että Lasihelmipelin henki on säilynyt ja ilmenee tässä ajassa. Mutta nyt tarvitaan enemmän, tarvitaan uutta taiteen tieteen ja kulttuurin välistä liittoa, tarvitaan uutta poikkitieteellistä ajattelua. Tarvitaan yhteisöä joka jaksaa kapinoida Listamusiikkia ja Mainosvaloja vastaan, säilyttää ja kehittää sitä mikä kulttuurissamme todella on arvokasta.

Me elämme keskellä mullistavia aikoja. Keskellä suunnatonta kehityshistoriallista kriisiä, merkittävämpää murrosta kuin yksikään tähänastinen sota. Sen tähden, jos yhteisöajatus ja sen toteutuminen yleensä on mahdollinen, yhtesöä tarvitaan juuri nyt. Nyt tarvitaan ihmisiä, jotka tekevät Lasihelmipelin ideoista totta, johtavat sitä mestarillisesti kuin Joseph Knecht aikoinaan. Sillä henkinen tyhjyys uhkaa kaikkialta. Ihmislajin kohtalo on taas uhattuna.

Palvelijasi Leo


(Tajunnanvirta 1/1981)

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Maailman ymmärtämisen mahdollisuudesta

Onko maailman ymmärtäminen mahdollista? Mitä tapahtuu tänä aikana, joka on täynnä informaatiometeliä? Voiko nykyihminen kaiken tämän kaaoksen keskellä nähdä jotain olennaista ja käsittää sitä mitä näkee?

Ihminen yrittää peittää omaa henkistä tyhjyyttään kaikin mahdollisin tavoin. Maailma on rakennettu liian valmiiksi. Ympäristö viestittää mieliimme ärsykkeitä valtavalla nopeudella. Tajunta täyttyy massaviihteestä, mainoksista, joka puolelta syötettävästä informaatiotulvasta, impulssseista.

Ihminen on tyytyväinen kun hänen maailmansa täytetään valmiiksi. Pakotetaan kaikkialla ottamaan vastaan äänten ja värien, muotojen loputtomia kerrostumia. Maailma on kakofoninen viestintäverkko, jossa tyrkytettävien, pakkosyötettyjen määrä korvaa laadun.

Kun ihmisen mieli täytetään jatkuvasti toistuvilla sisällöttömillä kuvilla ja äänillä, hän menettää kykynsä eritellä, arvioida ja nähdä. Mielikuvitus ja luovuus tuhoutuvat kaupungin yliherkässä elämänrytmissä. Menetämme kykymme etsiä ja tavoitella jotain.
Jos äkkiä joudummekin tilanteeseen, jossa ulkopuolelta tulevat virikkeet loppuvat, meidän henkinen tyhjyytemme ilmenee pelottavana, musertavana toimettomuutena. Se on kaikkein syvin hetki, kerrankin meillä on mahdollisuus olla vastakkain oman tyhjyytemme kanssa. Mutta uskallammeko me kokea sitä? Onko maailman ymmärtäminen mahdollista?

(Tajunnanvirta 1/81)

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Hyvinvointiyhteiskunnasta

Kun minä olin nuori, Suomessa oli vielä kaikille töitä. Ensimmäisen työpaikkani (vain päiväksi) sain rakennustyömaalta. Piti kiskoa nauloja irti tarpeettomiksi käyneistä rakennustelineistä ja suoristaa nitä vasaralla betonilaattaa vasten uutta käyttöä varten. Palkkaa en muistam, mutta lie ollut että kymmenestä naulasta sai pennin. Sillä taas sai nallekarkin kioskista.

Seuraavan työmaan muistan. Rajamäen viinatehtaitten omistamaan kesätyöpaikkaan jonotettiin kuin Turun satamaan töihin. Tehtävä oli kitkeä 200 metriä pitkä sokerijuurikaspelto kontillaan edestakaisin. Palkka 0.8 penniä metri. Kun sen oli läpäissyt pääsi pitkävartisella kuokalla jatkamaan kitkemistä. Kukin meistä lapsista sai 2 kilometriä pitkän reviirin tehdäkseen, josta siis sai palkaksi 18 markkaa. Mutta kaverini Heikkilän Erkki ei läpäissyt ensimmäistä 400 metriä. Hän joutui hosuttuuaan konttaamaan uudelleen kyseiset 400 metriä, ennenkuin sai pitkävartisen kuokan.

Siis vanhaan hyvään Kekkosen aikaan meillä Suomessa oli kaikille töitä.

Olen ollut yhden kesän Kristiinan Pohjolan Voimalla kesätöissä. Tehtävämme oli haravoida ja siivota aluetta kolmen kuukauden ajan. Ensimmäisenä päivänä siivosimme yli puolet. Sitten tajusimme että leipä loppuu, jos työmaa edistyy. Ryhdyimme lusmuilemaan, juoksimme jänistenpoikasten kanssa kilpaa, heitimme rautakankea, mutta palkka juoksi.

Sitten pääsin talveksi Kristiinan aluesairaalaan risusavottajaostoon. Katkoimme risuja vesurilla aluksi innokkaasti kunnes metsä alkoi häiritä työnjohtajan esimiehen silmää. Saimme ohjeen: Piilottakaa ne risut montuihin ja kuoppiin tuolla metsässä. Teimme niin, mutta sekään ei miellyttänyt esimiehemme esimiehen eli silmäätekevän silmää.

Uusi neuvonpito. Tehtävä noutaa risut piiloistaan ja koota ne kasaksi sekä polttaa ne. Kokosimme. Alkutalvesta muuten risuläjä ei kauhean helposti ilman polttonesteitä syty. Tulimme aamulla töihin. Sytyttelimme. Kun saimme tulen syttymään tuli kahvitunti. Jouduimme sammuttamaan paloturvallisuussyistä tulen kahvitunnin ajaksi. Ja ennen ruokatuntia sama. Ja niin edelleen. Tulistelimme siinä koko talven ilman että ainoakaan risu olisi palanut loppuun asti.

Kolmas työtehtäväni oli Kristiinankaupungissa työttömyystöissä kirjastoapulaisena. Se oli parasta mitä minulla on ollut. Koska minulle annettiin 6-tuntinen nelipäiväinen työviikko, minun annetiin tehdä 48 tuntia viikossa ja joka toinen viikko oli vapaa. Niinä vapaaviikkoina kirjoitin ensimmäisen runokokoelmani. Lisäksi luin työaikana Otavan Keltaisen kirjaston läpi. Olin myös järjestämässä Lapväärtin kirjavaraston arkistoa yksin kolme kuukautta. Tapasin nukkua siellä työpäivän kaksi kirjaa pään alla koska tajusin tehtävän ylivoimaiseksi. Aaakkosista olisi pitänyt siirtää kirjat luokiteltuun järjestykseen, mutta ḿihinkä siirrät vaikkapa kirjan "Zen ja moottoripyörän kunnossapidon taito", uskontoonko, filosofiaan vaiko tekniikkaan, vai ruuanlaittoon?

Mutta siihen vanhaan hyvään Kekkosen aikaan meillä oli kaikilla Suomessa töitä. Vaikkemme mitään tehneetkään puuhastelimme. Kaipaan niitä aikoja. Kun Suomessa työttömien määrä ylitti 50 000 Kekkonen perusti hätätilahallituksen. Nykyään Suomessa on 660 000 ihmistä seurakunnan nälkäjonossa ja lisäksi muiden uskontokuntien ruuanjakelut. 900 000 köyhää EU:n normien mukaan. Se ei hetkauta enää ketään.

Itse olen runoilijana ja kuvataiteilijana ollut sosiaaliturvan varassa pääosin vuodesta 1992 lähtien. Tuntuu mutu-pohjalta, että se sosiaaliturva on koko ajan suhteessa ruuan hintaan vain heikentynyt. Vuosi vuoden jälkeen olen ollut köyhempi kuin koskaan aikaisemmin.

Olen vielä osittain työkykyinen siinä mielessä, että osaisin tehdä vaikkapa taiteeseen liittyviä tuommoisia risusavotan kaltaisia työsuorituksia, jos joku pyytäisi. Mutta kukaan ei enää 15 vuoteen ole pyytänyt. Minut ja moni muu on päätetty lopullisesti unohtaa tähän marginaaliin.

En kaipaa takaisin Kekkosta, mutta kaipaan takaisin hyvinvointiyhteiskunnan ideaa ja sitä että jokaiselle ihmiselle aikanaan annettiin töitä itse kunkin kykyjen mukaan.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Teuvo Ypyä - kuvanveistäjän elämää

http://www.artfinn2k.fi/displayimage.php?album=9&pos=10

Teuvo Ypyä - kuvanveistäjän elämää

Kun Teuvo Ypyä vuonna 1998 astui taidemaailmaan kuvanveistäjänä, takana oli suuri elämänmuutos. Tuolloin vasta 43-vuotias kultaseppämestari, gemmologi ja korusuunnittelija oli aiemmin tullut tunnetuksi Kemin Jalokivigallerian luojana, sen kokonaistaideteoksen suunnittelijana, korutaiteilijana, Suomen kuninkaan kruunun tekijänä ja Tornion matkailupysäkin Green Linen ”Four Seasons”(1992) ja ”Northern Lights”(1992)- tilataideteosten tekijänä.

Ypyä oli jo tehnyt yhden elämäntyön valmiiksi, kun Kemin Jalokivigalleria vuonna 1986 oli avannut ovensa yleisölle. Vuonna 1987 Teuvo Ypyä oli Jalokivigallerian ansiosta valittu Lounais-Lapin yleisöäänestyksessä vuoden kemiläiseksi. Jalokivigalleria veti Kemiin turisteja ympäri maailmaa siinä missä paljon myöhemmin ideoitu Kemin Lumilinnakin. Mutta kun yhteiskunnallista tukea jalokivigallerian ylläpitoon ei tullut, maassamme ja koko maailmassakin ainutlaatuinen koru- ja korukivimuseo oli siirtynyt 1990-luvun puolivälissä Kemin kaupungin omistukseen. Tornion näyttelykokonaisuus ”Neljä vuodenaikaa” oli sulkenut ovensa.

Korutaiteilijasta kuvanveistäjäksi

Näennäisesti taiteellinen suunnanmuutos oli suuri, kun korutaiteilijana tunnetuksi tullut Ypyä vuonna 1998 näyttäytyi yhtäkkiä kuvanveistäjänä Haaparannalla toteutetussa näyttelyssä, jossa Ypyän lisäksi olivat mukana graafikko Lenita Rundgren ja allekirjoittanut. Ypyä oli vaihtanut teosten materiaalin lähes toiseen äärimmäisyyteen. Korukivien sijasta hän oli työstänyt veistoksiaan muun muassa muovisista viemäriputkista. Polyeteenistä oli syntynyt sellaisia teoksia kuin Mies omakuva (1997) ja Katuva munkki (1997). (Samaa linja jatkoi vuonna 2001 valmistunut teos ”Kolmisydäminen nainen”.)

Materiaalivalintaa voisi pitää tahallisena irtiottona kaikesta aikaisemmasta. Korukiven, kullan ja hopean sijaan äkkiä viemäriputkea kuin provokaationa aiemmin tehtyä kohtaan. Näin ei kuitenkaan tosiasiallisesti ollut. Ypyä oli siirtynyt kuvanveistoon johdonmukaisesti hallitsemansa korusuunnittelun pohjalta. Kun hän asetti näyttelyyn veistoksia, hän ei tullut esille oppipoikana tai kisällinä vaan valmiina kuvanveistäjänä, jonka veistotaiteelle korusuunnittelijan tausta antoi kantavan pohjan. Ypyä jatkoi samalla plastisella muotokielellä, jota hän oli aiemmin toteuttanut korutaiteessaan. Vain materiaali ja mittasuhteet olivat nyt toiset.

Haaparannan kirjaston galleriassa Ypyän teokset ottivat tilan haltuunsa. Näyttelysalin lattialla veistokset muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden, jossa teokset tihkuivat hillittyä erotiikkaa. Katuvan munkin mustien viemäriputkista sahattujen ja sulatettujen kylkiluiden ontelossa hehkui punainen sydän. Kaiken yllä leijui kuitenkin uhka. Eräässä teoksessa puolittain poikkisahautuneen narun varassa roikkuva kivi uhkasi pudota allaolevaan linnunsulista vuorattuun pesään, jossa kolme linnunmunaa oli uhanalaisena. Myöhemmin kivi putosikin ja teos on toteutettu nyt toisessa muodossa Jenni ja Antti Wihurin taidekokoelmiin ”Katsokaa itse eteenne” -nimisenä veistoksena (2002).

Uran alkutaival

Ennen vuoden 1998 näyttelyä Ypyän elämässä oli ehtinyt tapahtua paljon. Taide, kiinnostus taiteeseen ja korut ympäröivät Teuvo Ypyää lapsuudesta lähtien. Hänen isänsä oli kultaseppä, joka piti Kemissä Ypyän kultasepänliikettä. Perheen piirissä oli kiinnostusta myös kuvataiteisiin, mitä osoittaa sekin, että kun Teuvo Ypyä lapsena alkoi purkaa omaa luovuuttaan piirustuksiksi, uhriksi joutui impressionismia käsittelevä taidekirja.

Isänsä jälkiä astuen Teuvo Ypyä ryhtyi opiskelemaan kultasepäksi. Ylioppilaaksi tulon jälkeen hän siirtyi vuonna 1976 opiskelemaan Lahden muotoiluinstituutin kultaseppäkoulussa. Vuonna 1977 hän suoritti gemmologian (jalokiviopin) perustutkinnon ja vuonna 1982 Iso-Britannian gemmologisen seuran diplomitutkinnon, vuonna 1983 Ypyä saavutti kultaseppämestarin arvon. Samalla alkoi kymmenvuotinen elämäntyö Kemin Jalokivigallerian perustajana ja johtajana.

Korunäyttelyitä ja kuninkaan kruunu

Julkisen uransa Teuvo Ypyä aloitti heti Lahden muotoiluinstituuttiin siirtymisen jälkeen. Vuonna 1977 hän sai Gustav Pauligin stipendin ja vuonna 1978 ensimmäisen palkinnon Lahden kaupungin lahjaesineen suunnittelukilpailusta. Vuonna 1979 Ypyän suunnittelemia koruja oli esillä Helsingin Työ ja Taito-näyttelyssä ja vuonna 1981 Kemissä Kemin Taidemuseossa.

Läpi 1980-luvun ja 90-luvun alun Ypyä jatkoi Kemin Jalokivigallerian toteuttamisen rinnalla myös korunäyttelytoimintaa. Hän osallistui kansainvälisiin korunäyttelyihin Münchenissä, Piteåssa, Tukholmassa ja Helsingissä ja oli itse järjestämässä kansainvälistä korusuunnittelukilpailua vuonna 1991 Kemin Jalokivigallerian yhteydessä.

Vuonna 1988 Teuvo Ypyä saavutti valtakunnallista julkisuutta suunniteltuaan ja toteutettuaan Suomen kuninkaan kruunun. Suomestahan piti alun perin tulla kuningaskunta. Lokakuussa 2008 tuli kuluneeksi 90 vuotta siitä, kun eduskunta valitsi Hessenin prinssi Karlin Suomen kuninkaaksi. Kuningaskunnalle ehdittiin suunnitella lippu ja kuninkaalle kruunu. Lähinnä Santeri Alkion johtaman tasavaltalaisten vastustuksen seurauksena Friedrich Karl lopulta luopui kuninkuudesta ja Suomesta tuli tasavalta.

Teuvo Ypyä sai käsiinsä Erik O. Ehrnströmin luonnospiirustukset kuninkaan kruunusta ja toteutti Suomen kuninkaan kruunun, joka edelleen on Kemin Jalokivigallerian edessä matkailunähtävyytenä ja muistuttamassa Suomen historian eräästä merkittävästä ja usein unohdetusta vaiheesta. Tällaisella kruunulla piti kruunattaman ”Kaarle I, Suomen ja Karjalan kuningas, Ahvenanmaan herttua, Lapinmaan suuriruhtinas, Kalevan ja Pohjolan isäntä”.

Jalokivigalleria elämäntyönä

Kemin Jalokivigalleria muodostui 1980-luvulla Teuvo Ypyän suurimuotoiseksi kuningasajatukseksi ja kokonaistaideteokseksi, joka käsitti hänen keräämänsä yli 3000 korukiven kokoelman. Kemin sisäsataman vanhaan tullirakennukseen perustettu jalokivigalleria ehti toimia Ypyän omistuksessa yli vuosikymmenen ajan Kemin merkittävimpänä matkailunähtävyytenä, ennen kuin se 1990-luvun lamavuosina lopulta ajautui kaupungin omistukseen.

Jalokivigallerian perustana toimii yhä tänä päivänäkin Ypyän keräämä ainutlaatuinen kivikokoelma, jossa esitellään muun muassa pohjoisen jalo- ja korukivet koko laajuudessaan. Jalokivigalleria voidaan nähdä paitsi koru- ja jalokivivimusona myös kokonaistaideteoksena, jossa edelleen on nähtävänä Ypyän taiteellinen kädenjälki ja visuaalinen suunnittelu. Näyttely perustuu Ypyän itse keräämiin ja vaihtamiin koru- ja jalokiviin.

Lasivitriineissä esillä olevan näyttelyn rungon muodostaa Ypyän omistuksessa ollut yksityiskokoelma, jonka kokonaisuudessa on esillä pääosin itse keräämällä ja vaihtamalla hankitut koru- ja jalokivet kittiläläisistä vuorikristalleista brasilialaisiin ametisteihin, kivettyneisiin puihin tai dinosauruksen ulosteisiin.

Ypyä kertoo itse keränneensä kiviä 7-vuotiaasta lähtien ja kivikokoelman rungon muodostavat Ypyän luonnosta etsimät ja löytämät korukivet. Esimerkkinä kiviharrastuksen yllätyksellisyydestä toimii vaikkapa omalta takapihalta löydetty ametisti. Teuvo Ypyän kultasepän työtä taas ovat Suomen kuninkaan kruunun lisäksi muun muassa jäljennökset Venäjän keisarillisesta valtikasta ja Marie Antoinetten timanttiketjusta.

Materiaalien ja muotojen vuoropuhelua

Veistoksellisina tilataideteoksina voitiin nähdä jo vuonna 1992 Tornion Green Line Centeriin valmistuneet teokset ”Neljä vuodenaikaa” ja ”Northern Lights”. Tilataideteoksissa Ypyä rakenteli pohjoista maisemaa ja tähtitaivasta pääosin koru- ja jalokivistä. Urakan suuruutta kuvaa se, että esimerkiksi tähtitaivaaksi Ypyä kiinnitti Green Linen kattoon 10 000 kristallia omin käsin niin että lopputuloksena oli ”aito” tähtikartta.

Jo näissä teoksissa on nähtävänä, että Ypyän veistotaide on käsitetaidetta, jolle materiaali antaa lähtökohdan. Kun materiaalikirjon toisesta ääripäästä löytyivät muoviset viemäriputket, oli kyseessä vain uuden materiaalin visuaalinen löytäminen. Hylätyt muoviputket toimivat esimerkkinä Ypyän visuaalisesta ajattelusta: hän etsii ja löytää materiaaleja, joiden ehdoilla lopullinen veistos toteutetaan.

Ypyän käyttämien materiaalien kirjo veistoksissa onkin hengästyttävä: Ypyä yhdistelee teoksissaan ruosteen patinoimaa terästä ja rautaa pronssiin ja hopeaan. Materiaalien vastakohtaisuus yhtyy Ypyän muotokielessä suuren ja pienen, kovan ja pehmeän, rosoisen ja puhtaan vastakkainasetteluun. Materiaalit ja muodot käyvät teoksissa jatkuvaa vuoropuhelua.

Muodon plastisuus korostuu Carraran marmorista tehdyissä veistoksissa, jotka ovat ikään kuin tulemisensa tai syntymisensä tilassa. Näissä teoksissa on nähtävissä se, miten Ypyä on muotoillut marmoria sen omista ehdoista lähtien. Marmorista veistetyissä henkilöhahmoissa esimerkiksi teoksessa ”Antar ja morsian” (2003) on näkyvissä edelleen itse kivimateriaaliin kätkeytyvä alkumuoto, se miten veistoksen lopputulos nousee pakottomasti esiin marmorisesta alkumuodosta.

Teosten kokonaisuutta kantaa aina ajatuksellinen lähtökohta. Niissä voi nähdä Ypyän huolen globalisaation suhteen. Veistosten usein miniatyyrisen pienet hopeiset ja pronssiset figuurit yhdistettynä laajoihin pintoihin kuvastavat voimakkaasti yksinäisyyden tuntoja, joka tuo mieleen Eino Leinon elämännäkemyksen: ”Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin”.

Ihmisen yksinäisyyden vaikuttava kuvaus on esimerkiksi vuonna 2004 valmistunut teos ”Okay?”, jossa kuumavesisäiliön pohjasta polttoleikatut ruostuneet koverat kolme mannerlaatan kappaletta liukuvat hitaasti toisistaan erilleen. Aluksi jopa huomaamattomaksi saattaa jäädä yhden mannerlaatan reunalla istuva minimaalinen hopeinen figuuri, jonka hahmossa välittyy koskettavalla tavalla ihmisen neuvottomuus, epätietoisuus, yksinäisyys ja lohduttomuus tulevaisuuden edessä. Samaa kaltevan teräspinnan ja yksinäisen hahmon vuoropuhelua voidaan nähdä vuonna 2005 valmistuneessa teoksessa ”Nomad”, jossa yksinäinen vaeltelija on pysähtynyt epäröimään kuilun edessä.

Galaktisia veistoksia ja Carraran marmoria

Vuonna 2003 Ypyältä valmistui sarja galaktisia veistoksia, joita oli esillä myös seuraavana vuonna Seinäjoen Taidehallissa järjestetyssä Yhteys-ryhmän näyttelyssä. Nämä teokset ovat esimerkkejä Ypyän veistosten globaalisuudesta yhdistettynä kultaseppämäiseen tarkkuuteen. Ypyän galaksit ovat saaneet muotonsa teräksestä ja kromatusta raudasta.

Galaksien avaruudellisesti pyörivien muotojen keskuksiksi on upotettu hopeisia ja pronssisia lasimaisesti säihkyviä jalometallipalloja, jotka tuovat teoksiin paitsi galaktisuuden myös ufomaisuuden vaikutelman. Kokonaisuutena teokset toimivat näyttelytilassa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ja tuovat jälleen esiin ihmisen maailmassa olemisen mittasuhteet verrattuna kosmoksen kokonaisuuteen, vaikka ihmistä näissä teoksissa ei ole edes nähtävissä. Galakseissa on jotain samankaltaista henkeä kuin Science fiction –elokuvissa. Ne voisi kuvata veistoksiksi, jotka ovat laskeutuneet tilaan jostain avaruudesta, tulevaisuuden maailmoista.

Samoihin aikoihin Teuvo Ypyä matkasi itse myös täysin toisaalle, Italiaan josta löytyi materiaaliksi Carraran marmori. Kahden Italiassa vietetyn veistojakson (2003 Firenze ja 2006 Rooma) aikana Ypyä on etsinyt veistoksellisia muotoja Carraran marmorista, antiikin kuvanveistomestareiden ja Michelangelon veistosten materiaalista.

Carraran marmorista veistetyissä teoksissa Ypyä ei kuitenkaan etsi lähtökohtia antiikin veistosten tai Michelangelon muotokielestä. Hänen marmoriveistoksissaan välittyy ennemminkin sukulaisuus toisaalta Henry Mooren kaltaiseen plastiseen muotokieleen, toisaalta niitä sävyttää tietynlainen primitiivisyys jonka juuret ovat esihistoriallisissa luolamaalauksissa ja veistoksissa. Samoihin aikoihin Ypyä on tehnyt aikamatkaa sekä tulevaisuuden galaktisiin näkyihin että menneisyyteen ihmiskunnan alkujuuria kohti.

Pako Impivaaraan

Oma lukunsa Ypyän veistoksellisessa tuotannossa on hänen kiinnostuksensa kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven Seitsemää veljestä kohtaan. Teos ”Impivaaraan” on kolmella nelikulmaisella puukappaleella istuvista hopeisesta ja kuudesta pronssisesta istuvasta hahmosta koostuva pienoisveistoskokonaisuus.

Seitsemän veljestä istuvat teoskokonaisuudessa ajatuksiinsa vaipuneina. Vaikka nyt ei kysymys ole yksittäisestä hahmosta vaan ihmisryhmästä, Ypyän teoksille leimallinen yksinäisyys välittyy katsojalle tässäkin teoksessa: jokainen seitsemästä veljeksestä on pohdinnoissaan, oman ajattelunsa kanssa yksin, vaikka ilmeisestikin samoja asioita mietiskellen, kenties pohtien pakoa maailman melskeistä Impivaaran metsiin. Vai istuvatko veljekset jo Hiidenkivellä näkymättömän härkälauman ympäröimänä? Kuten taiteessa aina teoksen lopullinen tulkinta jää katsojalle ja taiteilija antaa sen tulkitsemiseen korkeintaan rakennuspuita, vihjeitä.

Harvinainen taidevarkaus tapahtui Yhteys-ryhmän Haaparannan näyttelyssä vuonna 2008, jolloin yksi seitsemästä veljeksestä varastettiin vaikka teos oli suojattu painavalla lasikuvulla. Vaikka varkaus sinänsä oli vakava tapahtuma, voidaan tämä varkauskin nähdä aleksiskivimäisessä tragikoomisessa valossa: ikään kuin yksi veljeksistä olisi lähtenyt käpälämäkeen koko näyttelystä.

Seitsemän veljeksen Impivaaralle löytää sukulaisuuden teoksesta ”Kaikki isieni synnit”. Siinä samanlainen pienoisfiguuri kiskoo perässään ylivoimaiselta näyttävää taakkaa, suurta kulmikasta järkälettä. Ihminen ponnistelee ylivoimaisen edessä, mutta peräänantamattomasti kuitenkin yritystään jatkaen. Toimittaja Kenneth Mikko on kuvannut osuvasti tämän veistoksen tunnelmia: ”Teoksen nimi ”Kaikki isieni synnit” jättää tilan vapaaksi omille tulkinnoille. Mutta kuten toisissakin pienoisveistoksissa antavat pienet figuurit voimakkaan yleisinhimillisen vaikutelman Ihmisestä ja hänen ehdoistaan.”

Yksinäisyyden varjot ja rakkauden kaipuu

Läpi Teuvo Ypyän tuotannon voidaan nähdä tiettyjä ajatuksellisia teemoja, joita hän yhä uudelleen - uusien materiaalien ja uudessa muodossa toteutettujen teosten avulla - käy läpi. Leimallisimpana ajatuksellisena lähtökohtana on yksilön suhde kokonaisuuteen, globaaliuteen ja globaalin maailman yksityiseen ihmiseen kohdistama uhka. Se sävyttää yhtä hyvin galakseja kuin Impivaaraan pakenevia tai paenneita veljeksiä.

Yksinäisyyden varjojen voi nähdä leimaavan koko Ypyän taiteellista tuotantoa, jonka toisaalta kuitenkin lävistää rakkauden kaipaus. Rakkaus – sen tarve, sen erilaiset ilmenemismuodot tai sen puute – näkyvät Ypyän veistoksissa aina ”Katuvasta munkista” lähtien. Voimana rakkaus sykkii sammuttamattomana munkin sydämessä. Vaikka hän katuu, hän ei viemäriputkesta muotoiltunakaan verhoudu säkkiin ja tuhkaan: hänen sisällään palaa sammumattomana punainen hehku. Katumuksen jälkeenkin munkki tuntuu olevan kiusauksille altis.

Yksinäisyys ilmenee kiven putoamisen uhkana, erilaisina kuiluina tai galaksien tarjoamine hämmentävinä mittasuhteina. Sekä ihmiset että eläimet ovat hahmoina pieniä, voimattomia, ulkopuoliselle uhalle alttiita. Näin myös happoteräksestä ja teräksestä tehdyissä eläinveistoksissa ”Pakeneva kirahvi” (2002) ja ”Juomapaikka” (2005).

Näissä hauskasti pelkistetyissä veistoksissa itse eläin on muotoiltu nelikulmaisesta kiiltävästä teräskappaleesta, joka seisoo tai juoksee tukirautaisten jalkojen varassa ruosteiseksi patinoituneella jalustalla. Kirahvi on pelkistetty niin pitkälle, että kaulan kuvitteleminen jää katsojan mielikuvituksen varaan.

Perimmäisiä kysymyksiä

Yksinäisyyden ja olemisen peruskysymysten pohdinta näkyy Teuvo Ypyän vuonna 2004 toteuttamassa veistoksessa Suoritus. Suorituksessa ruosteisesta raudasta muotoiltu jättiläisen jalka kannattaa kaarevaa kromatusta teräsputkea jonka varassa tällä kertaa roikkuu putoamisen uhan alla, mutta painovoimaa uhmaten ja ilmeisesti huipulle pyrkien hopeinen ihmisfiguuri, joka tuo mieleen akrobaatin. Itse tilanne muistuttaa kuitenkin nuorallatanssia kuilun yllä. Hyvin vähän tässä uhkia täynnä olevassa tilanteessa on suorittajan tai suoriutujan itsensä varassa. Suorituksen sisarteos on toteutettu suuremmassa mittakaavassa julkiseksi veistokseksi Kemi-Tornion ammattioppilaitokseen Kemiin.

Suoritus muistuttaa, että vaikka Ypyä teoksissaan käsittelee kuolemanvakavia asioita, hän kuitenkin katsoo maailmaa humorististen silmälasien läpi. Kuten hyvässä näytelmäkirjallisuudessa myös Ypyän veistoksissa elämä näyttäytyy tanssina, jossa tragedia ja komedia kulkevat käsi kädessä. Ypyän taiteen salakavala syvällisyys piilee siinä, että vaikka teokset ensi näkemältä usein näyttäytyvät hauskoina, hupaisina ja hymyilyttävinä anekdootteina, niiden pinnallisen huumorin läpi porautuu elämän perimmäisiä kysymyksiä ja ihmisen paikkaa maailmassa pohtiva syvällinen sisältö.

Ypyän veistokset ovat pohjimmiltaan runoja, jotka esittävät kysymyksiä, mutta jättävät vastaamisen katsojalle. Hänen omassa ”Runo”-nimisessä veistoksessaan runo on pelkistetty Outokummun Kemin kaivokselta löydetyistä teräskappaleista, jotka ovat ryhmittyneet kuin sävellyksen partituuriksi. Jälleen teoksessa on läsnä löydetty materiaali, sen ehdoilla rakentuva veistoksellinen idea ja lopulta kultaseppämestarin ja korusuunnittelijan taito rakentaa pelkistetyistä kappaleista, säkeistä tai yksittäisistä sanoista kokonainen ehjä ja herkkä runo. Tässä runossa ollaan jälleen Teuvo Ypyän taiteen ytimessä.

Keijo Nevaranta

sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

Martin Luther King Jr (15.1.1929-4.4.1968) / Minulla on unelma - I Have a Dream

Huhtikuun 4. päivä 1968 - tasan 33 vuotta sitten - jäi historiaan eräänä niistä päivistä, "joiden jälkeen mailma ei enää koskaan ole entisensä". Tuona päivänä murhattiin tohtori Martin Luther King Jr ampumalla häntä päähän motelli Lorrainen parvekkeelle Memphisissä, Tennesseessä. Tohtori Martin Luther King Jr (15.1.1929 - 4.4.1968) oli babtistipastori ja ihmisoikeusaktivisti, joka sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1964.

Martin Luther King oli Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen keskeisiä hahmoja, joka 1950- ja 1960-luvulla ajoi erityisesti etelävaltioiden mustien kansalaisoikeuksien tunnustamista. Hän oli väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden järkkymätön kannattaja ja onkin Mahatma Gandhin ohella väkivallattoman vastarinnan filosofian tärkeimpiä kehittäjiä.

Martin Luther King syntyi Atlantassa, Georgian osavaltiossa Michael King junior -nimisenä. Hänen vanhempansa olivat Martin Luther King Sr (alk. Michael King) ja Alberta Williams King. Hänen isänsä oli myös pastori, joka muutti oman ja poikansa nimet Martti Lutherin kunniaksi vuonna 1934.

King valmistui Morehouse Collegesta sosiologian kandidaatiksi vuonna 1948. Vuonna 1951 hän valmistui teologian kandidaatiksi Crozerin teologisesta seminaarista (Crozer Theological Seminary). 1953 King avioitui Coretta Scottin kanssa Marionissa, Alabamassa. King ja Scott saivat sittemmin kaikkiaan neljä lasta.

Vuonna 1954 isä Martin Luther King Sr nimitti nuoremman Kingin Dexter Avenuen baptistikirkon pastoriksi Montgomeryssä, Alabamassa. Teologian tohtoriksi King valmistui kesäkuun 5. päivä 1955 Bostonin yliopistosta.

Martin Luther Kingin ura kansalaisoikeusaktivistina ja ihmisoikeustaistelijana sekä mustien oikeuksien puolestapuhujana alkoi vuonna 1955 Montgomeryn bussiboikotista. Boikotti sai alkunsa kun Rosa Parks kieltäytyi luovuttamasta paikkaansa valkoihoiselle miehelle, ja näin rikkoi Jim Crow -lakia.

Boikotti kesti 381 päivää, ja tilanne kiristyi niin että Kingin Montgomeryn asunnon kuistille heitettiin pommikin. 13. marraskuuta 1956 Yhdysvaltain korkein oikeus totesi päätöksessään, että rotuerottelu busseissa oli Yhdysvaltain perustuslain vastaista.

Kampanjan jälkeen King perusti Southern Christian Leadership Conferencen (SCLC) 1957, jota hän johti kuolemaansa saakka. King sovelsi vaalimaansa väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden filosofiaa SCLC:n järjestämissä protesteissa.

King päätteli että järjestäytynyt, väkivallaton kansalaistottelemattomuus eteläistä rotuerottelua vastaan keräisi julkisuutta mustien tasa-arvon ja äänioikeuden tavoitteluun. Eteläisten mustien puutteesta ja nöyryytyksestä, rotuerottelusta ja kansalaisoikeusaktivistien ahdistelusta tehdyt lehti- ja televisiojutut keräsivätkin yleistä ymmärrystä ja sympatiaa niin että kansalaisliikkeestä tuli 1960-luvun alun merkittävin poliittinen tapahtuma.

Vuonna 1963 Martin Luther King Jr piti kuuluisan puheensa "I have a Dream" presidentti Abraham Lincolnin muistomerkillä. Kuuluisassa puheessaan King kiteytti suvaitsevaisuuden unelmansa seuraavasti: "Minulla on unelma... Uneksin että jonakin päivänä maamme noudattaa käytännössä itsenäisyysjulistukseemme kirjattua periaatetta... jonka mukaan kaikki ihmiset ovat syntyneet tasa-arvoisina."

Martin Luther King Jr palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla vuonna 1964. Paljolti Kingin järjestämien marssien ansiosta Yhdysvaltain lakiin lisättiin kansalaisoikeuslaki (Civil Rights Act) 1964 ja äänioikeuslaki (Voting Rights Act) 1965.

King alkoi elämänsä myöhäisemmissä vaiheissa ottaa kantaa myös muihin yhteiskunnallisiin kysymyksiin kuin kansalaisoikeuskysymyksiin. Hän asettui vastustamaan Vietnamin sotaa julkisesti ensimmäistä kertaa tasan vuotta ennen kuolemaansa 4. Huhtikuuta 1967, pitäessään "Beyond Vietnam" puheensa New Yorkin Riverside kirkossa. Pitämässään puheessaan hän kritisoi rajusti Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa, kutsuen Yhdysvaltoja mm. " Maailman suurimmaksi väkivallan lietsojaksi", joka herätti paljon paheksuntaa ja kritiikkiä.

Viimeisenä elinvuotenaan 1968 Martin Luther King Jr keskittyi entistä enemmän köyhyyteen ja tuloeroihin. Hän tunnustautui yksityisesti demokraattiseksi sosialistiksi ja oli suunnitellut organisoivansa "Köyhien Kampanjan", mutta kuoli ennen kampanjan toteuttamista.

Martin Luther King Jr. siis murhattiin 4. huhtikuuta 1968 motellin parvekkeella parvekkeelle Memphisissä, Tennesseessä. Teosta epäilty pikkurikollinen James Earl Ray pidätettiin Lontoossa kolme kuukautta myöhemmin. Ray tunnusti syyllisyytensä ja tuomittiin 99 vuodeksi vankilaan. Myöhemmin Ray peruutti tunnustuksensa ja yritti koko loppuelämänsä saada tuomionsa oikeuden käsiteltäväksi.

James Earl Ray kuoli vankilassa 70-vuotiaana 23. huhtikuuta 1998. Edellisenä vuonna 1997 Dexter King oli tavannut vankilassa Rayn ja todistusaineiston nähtyään vakuuttui Rayn syyttömyydestä ja tuki hänen pyrkimyksiään saada tuomio oikeuden käsiteltäväksi. Loyd Jowers, motelli Lorrainen lähellä sijainneen ravintola Jim's Grillin pitäjä, väitti olleensa osallinen Kingin murhan suunnitelleessa salaliitossa ja vastaanottaneensa 100 000 dollaria murhan järjestelyistä, tosin tietämättä, että tarkoituksena oli murhata King.

Kingin perhe nosti Jowersia ja muita tuntemattomia salaliittolaisia vastaan kuolemantuottamuskanteen Memphisin siviilioikeudessa. Päätöksessään valamiehistö totesi Jowersin syylliseksi ja katsoi että taustalla on myös laajempi salaliitto.

Kingin syntymän kunniaksi vuoden kolmas maanantai, Martin Luther King Day, on Yhdysvalloissa yleinen vapaapäivä. Asetuksen hyväksyi presidentti Ronald Reagan 18. tammikuuta 1986.

Suomen kansan pyhät paikat

Kirjoja hyllystäni:
Risto Lounema: Suomen kansan pyhät paikat.
Yhtyneet Kuvalehdet Oy, 2003 (239 s.)
Toimittaja-kuvaaja Risto Lounema on kartoittanut ja kiertänyt Suomen kansan pyhiä paikkoja. Hän esittelee 270 valokuvan ja elämyksellisesti kirjoitetun tekstin myötä kulttipaikkojamme 10 000 vuoden ajalta: "Se mikä on ollut arvokasta, tärkeää ja säilyttämisen arvoista on muodostunut aikaa myöten pyhäksi. Muinaiset pyhät luovat suomalaisuuden perustan. Niistä löytyy vastaus kysymykseen, keitä olemme, mistä olemme tulleet", väitetään takakansitekstissä.
Pelkästään sisällysluettelon perusteella saa melko hyvän kuvan siitä, mitä Risto Lounema kirjasssa on luokitellut pyhäksi: "Mitä tämä tarkoittaa? Pyhäjärvet, Pyhätunturit. Pyhää alkutaidetta. Viikingit idäntiellä. Rooma valloittaa Suomen. Pyhästä hiidestä piruksi. Karjalan ja Kalevalan pyhät. Kivijumalien kivikova kohtalo. Neitsyet huutavat helaa. Kolmen kuninkaan pyhät..." Lounema siis tekee matkaa paitsi suomalaisissa pyhissä paikoissa myös aikamatkaa Suomen kansan muinaisuudesta kohti nykyisyyttä, kertoo ja kuvaa sitä mikä eri aikakausina on ollut meille pyhää.
Tässä tyydyn vapaasti referoimaan vain kirjan aloitusjaksoa Pyhäjärvet, Pyhätunturit pyhistä paikannimistä:
"Ei niin mitätöntä paikkaa etteikö sillä olisi nimeä.
Maanmittaushallituksen nimistörekisterin mukaan paikannimiä on 800 000. Osaa paikoista kansa on pitänyt erityisessä arvossa ja on nimennyt ne pyhiksi. Tällaisia paikkoja on useita satoja eri puolilla maata.
Eniten on Pyhäjärviä, 42. Pyhäniemiä on 22, Pyhälampia 18, Pyhämäkiä 16, Pyhäjokia 15, Pyhälahtia 11, Pyhävaaroja 10 ja Pyhävuoria 9.
Omituisiakin nimiä on. Kävin katsomassa Pyhänpaheikon Pellossa. Se oli louhikkoinen jyrkänne Koutusjärven rannalla. Kemijärvellä taas oli Pyhänulkki, vaarantapainen, monen muun pyhän kanssa vanhalla lappalaisseudulla."
"Kielentutkijat ovat osoittaneet, että pyhä-sana on pronssikaudella, kolmisentuhatta vuotta sitten, varhaiskantasuomeen omaksuttu germaaninen laina.
Pyhäksi on alunperin nimitetty näkyvä ja erottuva maastonkohta, joka on ollut selvä raja tutun asutun alueen ja ulkopuolisen erämaan välillä. Pyhä on merkinnyt vaarallista, varottavaa ja kiellettyä.
Kristinusko kiepautti asian päälaelleen. Pyhä varattiin Jumalalle joka oli hyvä, kunnioitettava ja pyhä."
"Taiteemme kultakauden nimimiehet, Juhani Aho, Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Eino Leino ja Jean Sibelius, pohtivat Elias Lönnrotin hengessä kansamme muinaisuutta. He tunkeutuivat syvälle juurillemme.
Aho etsi taiteen pyhää alkuaikaa, Gallen-Kallela loi oman Vänämöis-uskonnon, Halosen mielestä taide, tiede ja uskonto olivat yhtä, Leinolle pyhää olivat Helkavirret. Herrojen mukaan suomalaiseen pyhyyteen kuuluivat luonto, taide ja uskonto. Aitous kruunasi pyhyyden."
Lounema kuljettaa kauniisti kuvitetussa kirjassaan lukijaa läpi pyhien paikkojen ja paikannimien, karsikoiden ja kivijumalien kalliomaalauksista nykypäivään. Matkan varrella kohtaamme pyhiä eläimiä ja suomalaisia "muinaismaisemia".
Lounema vaeltaa pitkin viikinkien idäntietä, käy käräjäkivillä ja dokumentoi katotililaisuuden vaikutusta ja sen jälkiä Suomessa. Saamme tietää, että aikojen saatossa pyhän Henrikin luut ovat huvenneet, pääkallo ja käsivarren luut ovat kadonneet ja ainoa varma jäännös piispasta on kyynärluun kappale.
Varsinais-Suomi on ollut aikanaan hiisistä seutua. Perttelin kirkonmäeltä katsottaessa horisontin takana ovat kylät Isohiisi, Vähähiisi, Härkäöhiisi ja Nokkahiisi. Lounema tekee hiisiretken lähtien täältä ja päätyen "Lapin raukoille rajoille, Yli-Penikan taakse". Hän kertoo miten alunperin Pyhä Hiisi on sittemmin muuttunut piruksi. Uhrilehdot ovat hävinneet. Jätinkirkkojen pyhyys hävinnyt ihmisten mielissä. Pirunpellot ja jatulintarhat kuitenkin ihmetyttävät kulkijaa vieläkin.
Karjalan maisemissa tutustutaan ortodoksien pyhään ja perinnemaisemiin sekä vieraillaan Vienan pyhillä laulumailla. Lapissa jäljitetään kovan kohtalon kokeneita kivijumalia ja seitapaikkoja. Rapolan, Repolan, Ritvalan seudulla vieraillaan perinnejuhlilla neitsyen helaa huutamassa. Juhannusta Lounema viettää Pielpmajärven erämaakirkossa. Inasrinjärven Ukonkivet ja Akankivet sekä lappalaiskalmistot tulevat kierretyiksi.
Ja lopulta päädytään kristinuskoon ja luterilaisuuteen, meidän tuntemaamme pyhään, joka lopulta valloitti maan ja viimeisenä lappalaiseudut lievää kovempaa henkistä väkivaltaa. Sen siivellä maan valloitti nykyaikainen kehitys ja kulttuuri, mutta Lounema jää kirjan lopussa kyselemään:
"Paraniko metsälappilaisten elämänlaatu ja lisääntyikö onnellisuus jumalaa vaihtamalla?"
"Sompion siidan mailla sijaitsi Euroopan suurin yhtenäinen suoalue, Posoaapa. Ehdin nähdä sen juuri ennen kuin se hukutettiin Lokan altaan alle. Valtava oli ja vaikuttava.
Sääliksi käy Sompion lappalaisten kohtalo. Ensin menivät pyhät. Lopuksi tuli vielä vedenpaisumus."