Vaellusrunoja 22.-23.2.2015

Rakkausruno 23.2.2015

TulIn ajatuksiin;
toisen ihmisen ajatuksiin.

Haiku 22.2.2015

Askel kerrallaan
mieleen tulee sanoja
joskus runoja.

Runo 23.2.2015

Askel askeleelta
mieleen tulee sanoja.
Vaelluksen mittaan
niistä kasvaa lauseita,
joskus runojakin.
Parhaimmillaan ne ovat kuin ilmestys:
en osaa selittää mistä ne tulevat
elämän matkan varrelta.

Runo 23.2.2015

Käveleminen on ajattelemista
ja meditaatiota.
Kun tulen kotiin
kirjoitan vain vihkooni
valmiin runon.

Runo 23.2.2015

Ohdakkeinen on runoilijan taival:
Eilenkin jokivarressa
ne tarttuivat olkalaukkuuni
ja takkini liepeisiin,
kun kuvasin koskentapaista sulaa,
jonka keskellä luminen karikivi
kasvatti yksinäistä pajua
kevättä haikaillen.

Haiku 22.2.2015

Mieli tekisi
en muista tavutusta
kirjoittaa haiku

Runo 23.2.2015

Minua ihmetellään
miten aikuinen mies kirjoittaa runoja
eikä juuri muuta teekään.
"Runoolu, sehän on valehtelemista",
sanoi poliisi Siriuksen vieraissa.
Tämä on sisäänrakennettu pakko,
joka tuli minuun vuonna 1974
eikä hellitä.
Runoni ovat kuin muukin puhe,
mutta yleensä siinä on vähemmän sanoja.

kirjallisuuden kustantamisesta

Suomessa on läpi muistamani historian ajan ollut viisi merkittävää kirjallista kustantamoa: WSOY, Otava, Tammi, Gummerus ja Weilin & Göös.

Mikä heille on yhteistä? Se että he tuottavat voittoa tuottavia kirjoja. Mitkä kirjat sitten tuottavat voittoa? Oppikirjat joita uusitaan joka vuoai. Suomessa julkaistaan asukaslukuun suhteessa lähes maailman eniten kirjallisuutta, koulukirjallisuutta jota opettajat kesälomillaan kirjoittavat ja joiden menekki on varma ja opetushallitus hyväksyy.

Lisäksi tuotetaan myös kaunokirjallisuutta, jonka kaksi myyntipiikkiä ovat isänpäivä ja joulu. Isänpäiväksi myydään sotakirjallisuutta ja jouluksi finlandiapalkintoehdokaslistalla olleita tai jotain muuta.

Miten me runoilijat mahdumme tähän kustantamojen saumaan? Näennäisyyden vuoksi, koska kustantamot haluavat toimia laaja-alaisesti, myös meitä julkaistaan. Olen kuullut kuitenkin esimerkiksi Kari Hotakaiselta kustantamon mielipiteen että viimeistään kolmen runokokoelman jälkeen olisi syytä siirtyä proosaaan. Jari Tervolla lienee vähän sama historia.

Muistan erään synkän vuoden 1990-luvulta, jolloin nämä viisi suurinta kustantamoamme julkaisivat yhteensä neljä uutta esikoisrunokokoelmaa. Runouden ystävänä olin melko järkyttynyt.

70-luvulla hippiliikkeen aikaan pyrittiin hetken ajan oma- ja pienkustantamiseen. Ne katosiivat valtavirran tuulessa. 1990-2000-luvulla uudet oma- ja pienkustantamot ovat kuitenkin tehneet aiheellisen rynnäkön. Nykyään Suomessa julkaistaan jälleen muutakin kuin kaupallisesti laskelmoitua paskaa.

keijo nevaranta: ihmisen alue

Keijo Nevaranta: Ihmisen Alue

Ryhdyin runoilijaksi noin vuonna 1974. Syy oli eräs koulun äidinkielen tunnilla sattunut episodi. Olin tuolloin 14 vuotias. Haukuin kouluaineessa lyttyyn Pentti Saarikosken Alue -kokoelman ja kehuin sen sijaan Bo Carpelania (enkä syyttä). Jälkeenpäin tuli huono omatunto. Enhän tuntenut kummankaan runoutta juuri lainkaan. Ryhdyin perehtymään. Siis runouteen, Kristiinankaupungissa. Luokkatoverit katsoivat vähän pitkään.

Joskus vuonna 1979 sain Kristiinankaupungin paikallisessa kirjoituskilpailussa I palkinnon.Muistaakseni silloinen kirjastonjohtaja oli hieman katkera, koska hän jäi toiseksi. Niihin aikoihin Kristiinassa sattui asustamaan Vaasan läänin lääninkirjailija joka oli tuomaristossa. Sain vuonna 1981 tuhat markkaa runokirjan julkaisemiseen läänin taidetoimikunnalta.Kirjan painatus maksoi 3000. Otin riskin, Näin syntyi esikoiskokoelmani Lintujen silmissä kivien kylmyys 1981.

Sitten tulikin pitkähkö tauko. Vuonna 1981 pääsin erääseen pohjalaiseen työväenlehteen työharjoittelijaksi, sittemmin toimittajaksi ja niin edelleen. Koko 80-luvun halusin kovasti tulla kirjailijaksi, mutta ei ne portit niin vain aukene. Tein 80- ja 90-luvun runolehtiä ja myin niitä vapaa-aikoina kapakoissa. 90-luvulla sain lisäksi burn outin lehtityöstä ja ryhdyin kuvataiteilijaksi. Koko ajan kirjoitin sivussa.

Vuonna 2004 muutin kuvataiteilijaystäväni Seppo J. Tannisen alivuokralaiseksi. Hän oli voittanut J.H.Erkon runokilpailun (vai WSOYn runokilpailun 1977), teoksella Krunoja, mutta sen jälkeen häneltäkään ei oltu julkaistu mitään kustantamojen kautta. Päätimme perustaa oman kustantamon: Non Art Books.Ensimmäiset runoteoksemme sen kautta ilmestyivät 2005, minulta Joet palaavat lähteilleen.

En ole enää pitänyt hirveää kiirettä runojeni julkaisun kanssa. Seuraava teokseni Rajakivet ilmestyi niin ikään Non Art Booksin kautta 2008. Molemmille kuten kaikille muillekin runokirjoilleni on yhteistä, että niissä on tekstiä noin 35 vuoden ajalta, etupäässä vuodesta 1981 esikoisteokseni ilmestymisetä lähtien. Olen niitä seulonut ja kirjoittanut uudelleen, yrittänyt tarkentaa asioita.Tässä mielessä kaikki teokseni ovat kootut ja valitut runot.

Vuonna 2013 sain kustantamo Kesuuran kautta uuden tilaisuuden. Olin lähettänyt jonkin verran runoja eri vuosikymmeniltä luettavaksi, koska olin perannut pöytälaatikosta paperiversioita tietokoneelle. Kesuura piti kokonaisuudesta ja parin kuukauden pähkäilyn jälkeen ilmestyi Tat tvam asi, virallisesti vuonna 2014.

Minä olin vähän jossain vaiheessa mutissut, että onhan minulla satoja hyviä ja tuhansia muitakin runoja pöytälaatikossa, niin Kesuura ehdotti,että tehdään runotrilogia. Mietin vuoden ja näin syntyi runotrilogian toinen osa Ihmisen alue. Se on hyvin erilainen kuin ensimmäinen osa, mutta niin on tarkoituskin. Tulevassa kolmannessa osassa vedän viitan liepeet yhteen.

Kaikki runouteni käsittelee kuitenkin samaa perusasiaa, ihmistä ja hänen luontosuhdettaan. Välillä ollaan vähän mystisemmillä poluilla,välillä konkreettisissa luontohavainnoissa. Myönnän olevani mielipideihminen ja kaikki runouteni toivottavasti on luonnon puolustuspuhetta ihmisen tuhoamisvimmaa vastaan, saarnaamatta.

Ihmisen Alue on nyt kirjapainossa ja tulevasta en tiedä. Jos ketään kiinnostaa niin sitä Ihmisen aluetta saa fb viestinä tilaamalla minun kauttani edullisesti.