Kilpikonnasaaren runot

Gary Snyder: Kilpikonnasaari

suom. Aki Räsänen, 204 s.

Basam Books 2014

Kilpikonnasaari ”Turtle Island” on alkuperäiskansojen Pohjois-Amerikan mantereelle antama nimi.Se liittyy myyttiin maapalloa tai jopa maailmankaikkeutta kannattelevasta suuresta kilpikonnasta. Intiaanimyyteissä maa, tässä tapauksessa Pohjois-Amerikan manner on muodostunut tämän jättiläiskilpikonnan kuoren päälle.

”Turle Island” on myös Gary Snyderin alunperin vuonna 1974 ilmestyneen runokokoelman nimi. Se kuuluu Snyderin runouden tärkeimpiin teoksiin, josta hän sai Pulitzerin palkinnon vuonna 1975. Suomeksi Kilpikonnasaari ilmestyi 40 vuotta myöhemmin Aki Räsäsen kääntämänä.

Turtle Islandia Snyder kirjoitti kaikkiaan viiden vuoden ajan, vuodesta 1969 lähtien. Snyder oli tuolloin palannut Kilpikonnasaarelle asuttuaan pääosan 1960-lukua Japanissa, perehdyttyään tuolla syvällisesti zen-buddhismiin ja matkailtuaan Tyynellä valtamerellä eri alkuperäiskulttuureihn tutustuen.

Turtle Islandin alkutahdit on kirjoitettu aikana jolloin USAssa nousi voimakas Vietnamin sodan vastainen liike, hippiliike huipentui Woodstockin festivaaleilla, ympäristöherätys saavutti amerikkalaiset, jotka olivat tuhonneet Pohjois-Vietnamin viidakoita napalmilla ja myrkyillä. Lyhyesti: Maailma tuntui olevan valmis muutokseen.

Snyder itse oli liittynyt 60-luvun lopun ja 70-luvun ”takaisin maalle”-liikkeeseen, jossa pyrittiin ekologisempaan elämäntapaan, ja rakentanut Sierra Nevadaan vuoren rinteelle pienen talon, jonka nimi oli Kitkitdizze (miwokinkielinen nimi eräälle ikivihreälle pensaalle).

Syväekologiseen ajatteluun liittyy myös kirjan lopussa oleva essee ”Neljä muutosta”, jossa luodaan katsaus väestön, saastumisen ja kulutuksen tilaan sekä luodaan toimenpidemalleja niiden muuttamiseksi kestävän kehityksen linjoille niin että ihmisestä tulisi todellinen osa luontoa ja energian iankaikkista virtaa.

II

”...

Mustakarhu nousee mäkeä

Plumasin piirikunnassa,

pyöreä takapuoli heilahtaa pajukon läpi -

Karhuvaimo liikkuu pohjoiseen pitkin rannikkoa

missä karhunvatukkapuskat

puskevat puroihin.

Ja saarten kaarta kiertäen

sumuiset tulivuoret

eteenpäin Pohjois-Japaniin. Karhut

& ainujen kalakeihäät.

Giljakit.

...”

Kuin karhuvaimo myös Snyder vaeltaa runoissaan jälleen pitkin maanpiiriä. Vaikka runot on kirjoitettu usean vuoden aikana ja ne ovat alunperin ilmeisestikin ilmestyneet useampina pieninä niteinä, on kokoelma jälleen kuin yhtä virtaavaa suurta runoelmaa.

Vaikka runojen keskiössä on Kilpikonnasaari ja sen alkuperäiskulttuurit, kokoelma sisältää koko Snyderin tuohonastisen elämänkokemuksen, hän yhdistää runouteensa sujuvasti hindulaista ja buddhalaista filosofiaa yhtä hyvin kuin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen viisautta.

”Snyder on runoillut Kilpikonnasaareen koko laajan sivistyksensä: biologisen ja geologisen osaamisen, alkuperäiskansojen tuntemuksensa, perehtynesyytensä Itä- ja Etelä-Aasian kuttuureihin sekä laajan lukeneisuutensa. Niinpä käsinkosketeltava luontokokemus hänen runossaan tai runo-osaston sisällä voi toisinaan kurkottaa sille tietoisuuden tasolle, jolla ihmismieli hindulaisen ja buddhalaisen ajattelun mukaan yhtyy maaimankaikkeuden perimmäiseen todellisuuteen”, kirjoittaa suomentaja Aki Räsänen esipuheessa.

Snyder itse kirjoittaa teoksen esipuheessa: ”Runot puhuvat paikasta ja energian teistä, jotka pitävät elämää yllä. Jokainen elävä olento on pyörre virrassa, muodon saanut kertoliike, ´laulu´. Maa, koko planeetta, on myös elävä olento – omassa tahtilajissaan.”

Ja runossa Frazier Greekin putouksilla:

”Tämä elävä, virtaava maa

on kaikki mitä on, ikuisesti

Me olemme sitä

se laulaa meissä -

Voisimme elää tämän Maan kamaralla

ilman vaatteita ja työkaluja!”

Uni

Yllätyin, kun Kari Laita kutsui minut kyläilemään Keski-Pohjanmaalle Jomalaan. Lähdin sinne punaisella 73-mallin Kadetillani. Emme olleet ennen tavanneet. Hän oli jonkin sortin käsityöläinen. Minä pitkätukkainen taiteilija. Tervehdimme iloisena, olisin vieraana joitakin päiviä. Ajattelin jatkaa sitten matkaa pohjoiseen.

Karilla oli perhettä, vaimo ja kaksi lasta. Hänen tyttärellään oli tulossa ylioppilasjuhlat. Jossain vaiheessa havaitsin kuitenkin perheessä olevan tragedian. Nuorin lapsi oli syntynyt keskosena ja häntä pidettiin hengissä lasipurkissa jossakin nesteessä. Ennuste oli että lapsi kuolisi lähiviikkoina ja Karin vaimo oli siitä surullinen. Vistaa olikin nähdä lasipurkissa jossain nesteessä sätkivä epämuodostunut rääpäle.

Minut kutsuttiin kahvipöytään, jossa Karin lisäksi istui minulle ennen tuntematon mies. Kuulin että hän on valokuvaaja Jaakko Heikkilä vaikka ei ollutkaan yhtään tuntemani Jaakko Heikkilän näköinen. He katselivat pöydälle levitettyjä Jaakon valokuvia. Minäkin yritin kommentoida niitä, mutta minua kiellettiin, kun en kuitenkaan valouvista mitään ymmärtäisi. 

Sitten Jaakko kuitenkin käänsi kuvat ylösalaisin pöydälle ja kukin sai ottaa yhden kuvan ja niitä analysoitiin sitten. Minun valitsemassani kuvassa ryhmä tyttöjä rooliasuissa. Selitin että kuva on otettu teatterin lämpiössä ennen esitystä, mutta sitten tytöt alkoivat liikkua ja huomasin että lämpiö olikin teatterin lavastusta ja näytelmää esitttiin. Se oli kuitenkin sillä tavalla vanhanaikainen ohjaus että lavalla ei tapahtunt oikein mitään. Lausuttiin vain vuorosanoja.

Ylioppilasjuhliin olivat tulleet myös isäni, äitini, siskoni ja veljeni veljen autolla. Lähdimme juhliin kahdella autolla. Minä olin Kadetin kuskina ja poikkeuksellisesti selvin päin. Matkalla kävimme kuitenkin katsomassa missä viinakauppa on että voisin palatessa hakea viinat juhliin. Ajoimme pitkin lakeutta, välillä pitkin peltoakin. Siellä ruokaili iso joutsenparvi.

Auto temppuili, siitä katosiva jarrut kokonaan ja yhden tasoristeyksen kohdaalla ykköselle vaihtaessani päälle menikin pakki ja auto lähti peruuttamaan, minä en nähnyt peilistä missä tie menee ja jouduin peruuttamaan sokkona, kaiken lisäksi takaa lähestyi auto. Onnistuin saamaan viime hetkellä vaihteen kakkoselle ja pääsimme alta pois ja matkaa jatkamaan.

Tulimme kirkon pihaan, missä isäni, äitini ja sisarukseni jo odottivat. Meidän piti kantaa ruumisarkku kirkkoon, mutta siellä oli väkeä; edelliset hautajaset menossa, pappi messusi ja kuoro lauloi. Äitini hermostui ja ryntäsi keskelle siunaustilaisuutta ja alkoi sättiä hautajaisväkeä niin että tilaisuus keskeytyi. Äitini  oli hurjana kuin noita-akka. Isä yritti mennä väliin rauhoittamaan äitiä, mutta oli jo syntynyt yleinen hässäkkä. 

Äitini ja isäni pidätettiin ja kuulin että heidät vangittiin ehdottomaan vankeuteen odottamaan oikeudenkäntiä. Äiti kyseli ,että ei kai heitä sentään jumalanpilkasta voida syyttää, mutta juuri siitä syyte oli. Äiti arveli että heidät vapautettaisiin ja väärinkäsitys selviäisi, kun he pääsevät tuomarin puheille. Muut tiesivät että tuomio olisi vuosien vankeus. Äiti kysyi oliko isä pyytänyt jo anteeksi ja isä sanoi pyytäneensä, mutta että äidinkin pitäisi pyytää. Siihen äitini ei suostunut.

Pappi oli niin järkyttynyt että oli saanut lievän sydänkohtauksen ja voi pahoin. Minä talutin hänet punaiselle penkille lepäämään. Menin ulos tupakalle ja siellä veljeni ja siskoni olivat lähdössä. Minä kysyin eivätkö he jäisi kyläilemään, mutta heidän piti lähteä tapahtuneen johdosta heti Tampereelle. Menin takaisin sisälle. Pappi oli toipunut ja istui syömässä. Messu oli alkanut uudelleen. Minä ihmettelin eikö papin pitäisi mennä jumalanpavelukseen, mutta hän sanoi syövänsä nyt ja että hän voisi kyllä mennä vähän myöhästyneenäkin.

Minä kiipesin Kari Laidan kanssa urkuparvelle. Sieltä löytyi pienestä puulaatikosta irtolehtinä messukäsikirjoitus. Varastin siitä yhden sivun ja ajattelin tehdä siitä modernin tulkinnan, koska Shakespearen näytelmissä ei tapahdu mitään. Kari jäi sotkemaan käsikirjoituksen järjestystä että varkautta ei huomattaisi ja minä livahdin paikalta. 

Kun tulin teatterilavalle siinä istui värivalolavasteissa seitsemän veljestä kylvyssä. Piti esittää ohjaamani Lemminkäisen kuolema Jouko Turkan koulukunnan tyylillä ja veljekset hakkasivat puukoilla Lemminkäistä kuoliaaksi porealtaassa kuola suusta valuen. Koko altaan vesi muuttui pikku hiljaa vereksi.

Kritiikeistä:

Lintujen silmissä kivien kylmyys (1982)
Ihminen, luonnon osa ja tuhooja 

Keijo Nevaranta liikkuu runokokoelmassaan Lintujen silmissä kivien kylmyys perimmäisten kysymysten äärellä. Hän pohdiskelee ihmisen tarkoitusta, asemaa ja tehtävää luonnon suuressa kiertokulussa. Näkökulma on biologinen, kehtysopillinen ja eettinen, ei niinkään uskonnollinen.
   Merenranta on Nevarannan runojen maisema. Siinä yhtyvät kolme elementtiä, vesi, maa ja ilma. Meri on elämän symboli, se on kohtu, missä elämä syntyi. Meri on myös helposti haavoittuva. Öljyläikät veden pinnalla ja kuolleet lokinpoikaset kivettyneine silmineen ovat tuhon enteitä.
   Jonakin huikaisevana hetkenä ihminen voi tuntea olevansa osa luontoa ja suurta maailmankaikkeutta, mutta hänessä on myös voimia, jotka saavat hänet toimimaan luontoa vastaan, uimaan vastavirtaan ja tuhoamaan sekä itsensä että muunkin elollisen. Epävarmuus ja vastustamaton kapaus aikkeen uuteen saavat ihmisen tavoittelemaan tähtiä. Lopputulos on väistämätön, kuollut maapallo, jota avaruusromut kiertävät.
   Pohdiskelevan aineksen ohessa kokoelmassa on myös persoonallsta tilitystä ja kokemusta. Yksinäinen ranta, jossa meren ääni vielä kuuluu, huojentaa toisaalta epätoivoa ja elämäntuskaa ja auttaa kokoamaan elämän pirstoutuneen mosaiikin, mutta toisaalta se myös lisää ahdistusta: "Tästä huomiseen/ minun on mahdottomampi elää kuin lintujen./ Hiljaisuus ja meri murtavat minua./ Jalkani rikkovat rannassa/ ohutkuorisia simpukoita."
   Nevaranta kehittelee teemojaan selkeästi ja johdonmukaisesti. Luonnon, alkusynnyn ja ihmisen kehityksen kuvauksissa on sekä intensiteettiä että tehokkuutta. Nevarannan aihevalinta ei ole kuitenkaan kovin omaperäinen. Näitä tuhon profeettoja suomalaisessa runoudessa on tuskastumiseen asti. Ei ihme, että parhaimmassa runoiässä olevan nuorison maailmankuva on täysin toivoton.
   Vaasan läänin taidetoimikunta ja Kistiinankaupungin kulttuurilautakunta ovat avustaneet teoksen julkaisemsessa.

Leena Tuomela
Ilkka 16.10.1982


Joet palaavat lähteilleen (2005)
”Keijo Nevarannan (s.1957) runot vievät matkalle pohjoiseen, halki jokien ja hakkuuaukeiden. Karikkeen seasta puskevat pintaan luonto, rakkaus ja vanhat tutut kivet ja linnut. Kiihkeä lähtemisen, sanomisen tarve leimaa kokoelman alkutaivalta kuin patoluukut olisi aukaistu pitkän suvannon jälkeen. Perillä virta pysähtyy ja luontokuvat syvenevät. Hetken vangitseminen aukenee usein sellaisenaan, toisinaan vie merkityksen seuraavalle tasolle.”
Maria Mäkelä
Ilkka 2.6.2006


Rajakivet (2008)
”Cityshamaani ja monitaiteilija Keijo Nevaranta liikkuu uudessa runokokoelmassaan Rajakivet (Non Art Books) urbaanin maailman ja luonnonympäristön sekä ihmismielen rajamailla.
  Seinäjokinen Nevaranta on kuvataiteilija, joka maalailee näkymiä sanoilla.
  Runoilija solahtaa teksteissään sujuvasti metsän peittoon ja liukuu osaksi maisemaa. Herkän havainnoitsijan toinen jalka on tukevasti rantakivillä ja puron uomassa.
  Pajuluoman runot on otsikkona osalle Nevarannan teosta. Seinäjoen kaupungin halki virtaavan puron rannoilta ja poukamista on löytynyt yllättävän runsaasti alkuperäisen näköistä luontoa, joka on innoittanut kirjoittajaa.
  Kuolemanajatus ja elämän rajallisuus ovat pysäyttäneet äskettäin 50 vuotta täyttäneen taiteilijan. Runoista käy ilmi, että monenlaista olisi vielä tehtävä, mutta onko aikaa?”
Raimo Hautanen
Pohjalainen 12.11.2008

Rajakivet (2008)
”Meri ja myöhemmin Pajuluoma ovat Keijo Nevarannan (s.1957) Rajakivet-kokoelman maisemaa. Siihen kuuluvat kaislat ja tyrnit, kirkuvat lokit, rätisevät ruokokerttuset ja ohilipuvat isokoskelot.
   Meri vaihtelee ilmettään vuodenaikojen mukaan. Se myrskyää, heijastaa valoa, peittyy riitteeseen ja jäähän, tarjoaa visuaalisia elämyksiä ja antaa taustan ja vertauskohdan mielen ailahteluille ja elämän ja tarkoituksen pohdinnalle.
   ”Nuorempana etsin itse rajoja, rajakiviä / ylittääkseni. Odotin huomista. / Nyt olen kääntynyt sisäänpäin, menneeseen”, Nevaranta kirjoittaa kokoelman nimirunossa.
   Elämästä ei oikein saa otetta, se tuntuu vain lipuvan ohi kuin vene ja purje. ”Kesän istuin rantakivellä. / Katselin miten kaislat kasvoivat. / Odotin että tulee syksy”, runojen minä muistelee.
   Syksy onkin runojen keskeisin vuodenaika. Se tuo mukanaan tyrnien oranssin, sienet ja värien kirjon. Pajuluoman runoissa luoma nousee selvästi elämän vertauskuvaksi. ”Minulla on tämä puronreuna: /pieni kaistale elämää, /joitakin linnunääniä, / jokin keskeneräinen ajatus”, runoilija tunnelmoi. Silmä seuraa puron ilmeen vaihtumista. Riitteen ja jäänkin alla virtaus jatkuu. Puro saattaa olla pimeä peili, mutta yksinäinen koivu heittää siihen valkoisen varjonsa.
   Runoja sävyttävät sivullisuus, yksinäisyys ja ehkä vieraantuneisuuskin. Luontoa runojen minä rakastaa, mutta yhteiskuntaa hän ei tunne kodikseen. Hän haluaisi olla nomadi, vailla pysyväistä majaa, Leinon sanoin kirjaton karjaton mies.
   Runoilijan roolistaan Nevaranta toteaa: ”On niin vaikeata kirjoittaa yksinkertaisesti.”
   Ikä on kuitenkin parantanut tilannetta. Ilmaisu on kirkasta ja parhaimmillaan aistimusvoimaistakin niin kuin monen alan taitajalta saattaa odottaakin.”
Leena Tuomela
Ilkka 18.1.2009

Tat Tvam asi (2013)
Monitaiteilija kirjoittaa hienopiirteisiä runoja luonnosta ja sivullisuudesta

Keijo Nevarannan Tat tvam asi –kokoelman runot on viritetty verkkaiselle olemassaolon taajuudelle. Ne hakevat rytminsä ja raaminsa luonnosta ja sen kiertokulusta.
   Kokoelman keskeislyyriset runot ovat konkreettisiin havaintoihin ankkuroituvia kuvia. Runojen puhuja on sivustaseuraaja. Vallitseva tunnetila on vuoroin melankolia, vuoroin odotus.
   Tat tvam asin runoissa ollaan eräänlaisessa välitilassa. Runojen puhuja ei kuulu ihmisten maailmaan, mutta ei ole osa luontoakaan. Merkityksellistävän katseen ja tietoisuuden hinta on erillisyys. Kokoelman nimen panteistinen viittaus jää viittaukseksi. Sulautumisen kokemusta luontoon tai maisemaan runoissa ei tapahdu, ja jos tapahtuukin, se on hetkittäistä, melkein vahingonomaista: ”ranta niin hiljainen/ että mies ajattelee sen autioksi/ unohtaa olevansa itse läsnä.”
   Kokoelman toinen luku sisältää muutaman rakastetun läsnäolosta kertovan runon, mutta ihmisen läheisyyskään ei suo kokoelman runojen maailmassa vapautusta. Toisen ihmisen sydämenlyönnit osoittautuvat liian kauhistuttavaksi: ”en jaksa vastaanottaa/ näin suurta rakkautta/ kiellän sen mikä sitoutuu minuun/ odotuksen ja pelon.”
   Kokoelman hienoimmissa runoissa tapahtuu oivallus, tai oikemminkin paljastus. Tietämisen hetkelläkin on konkreettisen havainnon luonne, se on ytimeltään visuaalinen, ei-älyllinen: ”ja vesi avautuu/ sen läpi näkee kirkkaaseen pohjaan/ pikkukalaparvet/ veden sisälle taittuvan käden/ pohjassa auringon välähtävän/ kiiltävän kiven.”
   Nämä hetket ovat enemmän aavistettavissa kuin koettavissa: ”aavistan toisen kirkkauden/ kiven sisälle naulatun.”
   Runon luontokokemuksessa kaikuu usein yksin jäämisentai jätetyksi tulemisen melankolia. Joet kääntyvät, linnut lähtevät, syksy tekee tuloaan. Viimeisessä runossa kätkeydytään jo armahtavaan pimeään. Osa kokoelman runoista on runojen henkilöhahmon orpouden reflektointia luontonäkyjen kautta.
   Aktiivisen tyoimijan roolin runojen puhuja ottaa vain unessa: ”unessa minulla on ruohon tapa/ luovuttaa pois väsynyt syksy/ ja lähteä itse.”

Anne Puumala
Ilkka 9.2.2014




Ihmisen alue (2015)
Kirjoittamisen valo ja hitaat päivät
Keijo Nevaranta: Ihmisen alue. Kesuura 2015. 103 sivua. 

Seinäjokelaisen Keijo Nevarannan runokokoelman Ihmisen alue nimeen on ladattu kysymys. Mikä tai missä on ihmisen alue? 
   Vastausta voi teoksesta toki etsiä. Parempi on kuitenkin jäljittää jotain muuta. Kuten sitä, mitä Nevarannan runot kertovat luonnolle avautumisesta. 
   Kokemus maiseman muutoksesta, luonnon kiertokulusta ja ajasta on kokoelman ydin. Runoissa korva on virittäytynyt kuulemaan ja silmä näkemään pienetkin ympäristön liikahdukset. 
   Nevarannan runojen luonto on aina lähellä, ikkunan takana ja katseen ulottuvilla, välittömästi koettavana. 
   Kuten Nevarannan edellisessä kokoelmassa Tvat tvam asi, myös Ihmisen alueessa kaikuu sivullisen ääni. Olemisen läpäisevät melankolia, vieraantuneisuuden tunne ja halu eheyteen. 
Pihapuun linnut ja sään vaihtelut ovat kouriintuntuvampi todellisuus kuin yhteiskunta. Tähän tapaan: ”Uutiset radiosta eivät kuulu/ tänne asti, eivät kosketa maisemaa, / syksyä, joka on aavistus.” 
   Ulkomaailman vaateiden sijaan olemassaoloa määrittää omarytminen oleminen. Kapinaksi sitä ei voi kutsua, sopeutumattomuudeksi ehkä. Aika kuluu. Elämä toteutuu omalla vaiteliaalla tavallaan. 
”Istun ja puhaltelen käsiini, kohmeisiin./ Hitaat päivät nousevat pystyyn/ ja kaatuvat pois.” 
   Nevaranta ei rakenna runoissaan filosofisia pilvilinnoja. Asiat ovat niin kuin ovat. Havainto on ajatusta voimakkaampi ja pakottavampi. Merkitys on kätketty, ja valmiit maailmanselityksetkin torjuttu. 
   Kirjoittamisessa on kyse selkeyden hakemisesta: ”Minä himoitsen kirjoittamisen valoa./ Jokaisella rivillä näköni ehtyy.” 
   Kokoelman parhaissa runoissa ja säkeissä on hienoa voimaa ja kirkkautta. Rakkaudestakin Nevaranta kirjoittaa. Teoksen kiinnostavimmissa runoissa kierrytään kohti hetkeä, jossa sanat raukeavat ja kadottavat voimansa. 
   ”Olen kieli./ Menetän merkitystäni/ sana sanalta: / anna minä kosketan kämmenellä/ rintojasi.” 
   Jos ihmisen alueen haluaa Nevarannan runoista paikantaa, niin ehkä se löytyy kielestä, kirjoittamisesta – siitä mitä niiden avulla rajautuu pois ja mitä lopulta jää. 
   ”Jäljelle jää puheen yritys./Lause on valmis,/kun se on tarpeeksi lyhyt./Minä olen valmis,/ kun en enää kaipaa pois.” 

Anne Puumala
Ilkka 1.4.2015

Pertti Niemiselle

Mestari sulki

runovihkonsa kannet

ja matkusti pois.

Hän astui itäportista

ja katosi tyhjyyteen.