Runo 17.5.2025

Muistelen nuoruuttani.

Minulla oli metsä,

metsässä puro ja lähde.

Lähteensilmästä kuvastui metsä.

Katselin tuntikausia sitä lähdettä

ja tunsin et minä omistan tämän kaiken

vaikken omistanut siitä yhtään mitään

paitsi tämän muiston.

Vappumuistoja Top 4

 

Vappumuistoja TOP 4

Mä aloin kelaan muistini pohjaltavappumuistoja kun tänään on hallituksestamme huolimatta työväen juhla. No nykyäänhän vappumarssit on kuolleet ja se on lähinnä erilaisten teekkariryhmien biletyspäivä ja syy riehua kännissä kadulla. Mut kirjotan kuitenkin viidestä elävimmin mieleenijääneestä vappumuistosta 67 vuoden elinajaltani. Nää ei siis oo missään paremmuusjärjestyksesä mut aikahorisontis ainakin osittain kyllä.

Nurmijärven vappu 1960-luku

Olin noin 4-vuotias kun pääsin mukaan elämäni ensimmäistä kertaa vappumarssille. Asuimme tuolloin Rajamäellä, mut vappumarssi oli Nurmijärvellä. Isoäitini, isäni ja minä matkustimme sinne linja-autolla. Äiti jäi kotiin hoitamaan kahta nuorempaa sisarustani.

Mun mielestä kulkuees oli ihan hirveesti ihmisiä, vaikka oli tyypillinen vappusää: Sato räntää ja tuuli vinhasti vastaan. Punaset liput liehuiva ja työväenlauluja laulettiin. Vaikka me lähdettiin käveleen alkujoukois niin iästäni johtuen me taidettiinntulla lähes loppupäässä perille. Mulla oli kamalan kylmä noin kilometrin marssin jälkeen mut työväentalolla sai simaa ja munkin. Minusta tuntui luultavasti silloin et mulla on pissahätä mut oon poliittisesti valveutunut.

Vappu Vaasassa 1980-luku

1980-luvun loppupuolelta muistan yhden vapun Vaasasta. Itse asias tää kertomus on lyhyt. Olin Vaasan torilla kuuntelemas tylsiä vappupuheita ja ihmettelin miks aikuset ihmiset viitti kantaa mukanaan jotain ilmapalloja. Jo tuohon aikaan oli kaks eri vappujuhlaa: SDPn ja SKDln vappujuhla.

Mutta Vaasan torin läheisyydes oli myös ulkoilma-rock-konsertti. Olisko joku ylioppilaskunta järjestänyt sen. Menin kattoon sitä.

Oli tyypillinen vappusää. Oli pari astetta astetta pakkasta jataivaan äydeltä sato lunta jota tuuli viskoi vasten sitä suoraan vasten soittajien naamaa. Ismo Alanko ja kumppanit kesti noin kolme biisiä, jonka jälkeen niiden sormet oli niin jäässä et he luovuttivat.

Mut parimetrinen Jukka Orma ei luovuttanut. Hän jäi lavalle yksinään, veti niskaa vaan enemmän kyyryyn ja soitti yksinään koko keikan läpi. Aloin tuolloin arvostaan Jukka Ormaa muusikkona.

Vappu 1 Kemissä 1990-luku

Maakunnallisen työväenfreelance toimittajana mä menin tekeen juttua sosialidemokraattien vappujuhlasta. Edelleen Aikusilla ihmisillä oli rintanappeihin kiinnitettynä punasia heliumilmapalloja, joissa luki SDP ja tais siellä olia jotain kylttejäkin työväenaatteesta. Vappupuheen pitäjäksi oli tullut joku Paavo Lipponen ihan Helsingistä asti. Oli tyypillinen vappusää eikä väkee ollu paikalla ku parisataa ihmistä.

Puoluelehden toimittajana sain tehdä Paavo Lipposesta erityishaastattelun. Sääolosuhteista johtuen päätimme tehdä sen läheisessä ravintolassa. Otimma siellä muutaman oluen ja ilta vähän venähti. Vaikka Lipponen on iso mies ja hyvä vesipalloilija hän loppuillasta herkistyi. Hän itki mn olkapäätäni vasten ja itki miten hän on aina joutunut oppositioon SDPssä eikä oo päässyt yhteenkään Paasioiden hallitukseen ministeriksi.

No kun Lipposesta sittemmin Ulf Sundqvistin tyrittyä kaiken tuli pääministeri niin aloin melko nopeasti ymmärtää miksi.

Vappu 2 Kemissä 1990-luku

Olin jo melko kuuluisa kemiläisissä taiteilijapiireissä, mut elintasoni ei siitä ollut noussut yhtään. Asuin vanhan mineriitti talon toises kerrokses. Alapuolellani oli pimeän viinan kauppa ja toises asunnos kaks kroonista alkoholistia joista ainakin mies oli ollut ennen tuon asunnon saamista ollut yli 10 vuotta asunnoton. Nää kaikki oli oikeen mukavia ihmisiä.

Pariskunta oli tehnyt vapusimaa, siis saavillisen kiljua vedestä, hiivasta sokerista ja kahdesta sitruunasta. No olin yhdes heidän kanssaan nauttimas sitä. Heillä oli kyllä vahvemmat pohjat ku mulla ja jossain vaihees nainen alko itkeen et kun hän ei edes vappumarssille pääse ku jalat on niin heikot. Niin mä ryhdistäydyin ja sanoin et mä voin mennä vappumarssille heidän puolestaan. Nainen alko itkeä uudestaan mut nyt ilosta.

No lähdin kaupunkiin. Siihen aikaan puolueet oli kyllästynyt vappukulkueiden järjestämiseen mut ay-liike marssi yhä työtätekevän väestön puolesta. Mä menin sinne marssin lähtöpaikalle ja menin kysyyn järjestäjiltä et mis täällä on työttömien ja osattomien osasto. Se katto mua vähän pitkään ja sano et tää on ay-liikkeen marssi jos saa kulkee vaan ay-liikkeen jäsenet. Mää olin kauhean hämmästyny.

Mut yks rakennusliiton pomo li kuullu sivusta melko kovaäänisn keskustelumma ja lupas et saan kulkee rakennusliiton peräs jonon hännillä. No niin sit lähdimme kulkemaan. Entises punases Kemiski väkeä oli katujen varsilla moninkertanen määrä ihmisiä siihen nähden mitkä itse kulkueeseen uskalsi tai viitti osallistua. Näin kadun varrella muutamia tuttuja ja taiteilijakavereitakin. Jostain syystä ne hurras ja osotti suosiotaan MINNUlLE !?

No toki kylähullun maineessahan olin Kemissä ollut jo ennestäänkin.

Pakolaisaalto ja rasismin vastustus

 Vuosina 2014-2015 Eurooppa joutui ns. pakolaiskriisiin. Useista eri syistä Eurooppaan alkoi tulvia pakolaisia pääosin Välimeren yli ja Turkin kautta. Suomikin sai osansa pakolaisaallosta. Vuonna 2015 Suomeen kulkeutui huippuvuonna 32 000 pakolaista ja vuosina 2014 – 2017 kaikkiaan vajaa 45 000 pakolaista. Luvut ovat kuitenkin melko pieniä verrattuna vuosina 2014-2017 esimerkiksi Saksan tulleisiin hieman vajaaseen 1,5 miljoonaan pakolaiseen/turvapakanhakijaan.

Turvapaikan hakijoiden tullessa Suomessa puhkesi kukkaan myös rasismi. Itse olin tuohon aikaan kolumnistina Puhetta Vaasasta fb-sivustolla. Töitä tekemättömät rasistit valtasivat kaupunkimedian täydellisesti ja kun Ylistarosta käsin puolustin turvapaikanhakijoita ja vastustin rasismia sain tappouhkauksia tyyliin: ”Me kyllä tiedämme missä sinä asut. Tulemme käymään siellä jonain yönä.”

Oma reaktioni oli perustaa kolme rasismin vastaista fb-ryhmää ”Mieluummin otan naapurikseni turvapaikanhakijan kuin rasistin”, ”Elämänsuojelijat” ja ”LOL Dears of Odinn Ylistaro”. Kriisi ja suurin kohu laantui vuoden 2018 jälkeen vaikka rasistit ovat sen jälkeenkin innokkaasti jatkaneet puuhailuaan jopa nykyisen hallituksemme kakkospuolueessa. Ryhmä ”Mieluummin otan naapurikseni turvapaikahakijan kuin rasistin” toimii kyllä edelleen mutta muiden hekilöiden pyörittämänä. Itse olen 2020-luvulla keskittynyt enemmän taiteen tekemiseen, näyttelyiden järjestämiseen, runouden kirjoittamseen ja lintu- sekä luontoharrastukseen.

Bjarmiasta

 Bjarmia on osittain kuvitteellinen osittain historiallinen valtio, joka on ollut olemassa mutta kukaan historioitsija ei tarkkaan ottaen ole tienny missä se on sijainnnut Vepsässä, Komissa vai kenties Udmurtiassa: Luen kuitenkin nyt Ville Ropposen toimittamaa Bjarmia antologiaa, jonka yhtenä kääntäjänä on ystäväni Esa-Jussi Salminen, joka kutsui minut suomalaisugrilaisten taiteilijatapahtumaan Multialle noin 10 vuotta sitten. en kuitenkaan kirjoita hänen suomentamia runoja ko. teoksessa vaan virolaisen runoilija Jan Rahmanin runon, joka säväytti. Runon on suomentanut Anniina Ljokkoi:

Hakkuuaukella

Kuudenkymmenen vuoden päästä

tulen tänne takaisin.

Silloin täällä taas on metsä.

Tykkää

Kommentti

Jaa

5 runoani antologiasta "Tulit villoina virtaa pitkin"

                  Vaelluksen varrelta -sarjasta

                                                                I

yöllä kuuntelen

lehdet kasvavat puihin

puut rahisevat

                                                                II

Istun kuistilla.

Punarinnan laulu solisee puroina

piharakennuksen takana havumetsässä

aamusta iltaan.

Pihapensaiden väliin on kasvanut

idänsinililjojen kukkamatto.

Neitoperhonen kiertelee bussipysäkin ympärillä.

Leskenlehdet kukkivat maantien pietareella.

Kuljemme jokivartta pitkin rakkaani kanssa

ja pysähdymme lintutornille syömään retkieväitä.

Uusia muuttolintuja ilmestyy maisemaan päivittäin.

Mustarastaat konsertoivat vastarannalla moniäänisesti.

Kellokallion rantaterassilla katselen

pienen ahvenparven uiskentelua vedessä.

Saavumme takaisin kotipihaan.

Minä istun pihakeinun katselemaan

ja kuuntelemaan kaikkea.

Aurinko paistaa niin lämpimästi,

että on riisuttava paita,

vaikka on vasta huhtikuu.

                                                            V

Auringon noustessa

mittaan varjoni pituutta.

Rautatiesillalta se piirtyy

koko jokilaakson ja metsien yli

kunnes etäisyydessä

lopulta himmenee ja häviää.

                                                           VII

Puut, vanhemmat veljemme,

ovat melkein kaikki tässä sodassa

jo kaatuneet.

Vanhat viisaat kuuset, entit,

eivät enää tee liittoa ihmisten kanssa,

vaikka niiden halaamisesta saa energiaa.

Männyt ovat jäyhiä ja yleensä hiljaa,

vaikka ne on istutettu määrämittaan

kuin sotilaat.

Ne antavat lintujen puhua puolestaan.

Koivu heiluttaa vihtalehtiään

kesällä ennen juhannusta

ja kuiskaa:

"Emme me omista tätä maata,

mutta et ainakaan sinä."

                                                           X

Ja lopulta yötä pitkin

kävelen takaisin kotiin

josta alun perin

olen tähän maailmaan tullutkin.

(Kainuun Eino Leino-seura järjesti 50-vuotisjuhlavuonna valtakunnallisen runokilpailun. Kilpailuun lähetetiin yhteensä 1908 runoa 424 kirjoittajalta. Kilpailun parhaimmistosta koottuun antologiaan valikoitui 150 runoa 49 kirjoittajalta.)

                                                                  

Elämänvaellus I ja II

 

Elämänvaellus I

Sinä elät kesän ja syksyn välisssä

elämässäsi, vuosi vuodelta

kuljettua polkua kertyy lisää,

tehtyä matkaa, kokemista ja muistoja,

parhaimmillaan jonkin ymmärtämistäkin.

Onnellisuutta siitä,

että varmaa tietoa määränpäästä ei vielä ole.

Hapuillen yhä elämää kuin vastasyntyneet

me kaikki jatkamme tahoillamme.

Tai tieto määränpäästä kyllä on,

mutta koska ja missä,

sitä emme aavista,

kaukana edessä sumussa vielä

se mitä kutsutaan lopulliseksi,

vaikka ei se ole lopullinen,

jossain muodossa jatkumme edelleen.

Sinussa on kesä ja syksy yhtä aikaa,

kaikki mennyt ja nykyisyys

ja tulevaisuuden mahdollisuudet:

lehdet vielä vihreät,

vasta aavistus siitä,

miten suonien kuljettama neste

hitaasti ehtyy, puut ruskautuvat,

vasta illansuussa, yöpuolessa

syksy paljastaa kauneimmat värinsä,

sitä kauneutta kohti meidän on alati kuljettava.
Muistaa ei tarkoita: katsoa menneeseen,

oleminen ei tarkoita: oltava tässä,

vaan olevan ja tulevan rajaviivan ylittämistä,

kohti jotain, mikä on joka aamu

uusi, hätkähdyttävä, outo

ja ihastusta täynnä.

Elämänvaellus II

Sana on lumen painon alle

jännittynyt oksa

odottamassa laukeamisen hetkeä.

Tänä talvena lunta on paljon,

täällä missä asun yli puoli metriä

ja talvi on vasta puolivälissä,

tammikuun alkupäivinä, nyt.

Olen lähtenyt uuteen vuoteen

jatkamaan tätä mitä nimitän vaellukseksi.

Vaellus on kaikkea sitä,

mitä näen, koen, ymmärrän,

kirjoitan, maalaan, tiedostan.

Ja se mikä jää tiedostamattomaksi

on ehkä kaikkein tärkeintä minussa.

Unissa se joskus paljastaa osittain itsensä.

Nuoruudessani vaelsin usein pitkiäkin matkoja,

kuljin jo kuljettuja reittejä luonnossa.

Silloinkaan kulkemattomia reittejä ei enää ollut.

Nykyään vaellukseni ovat lyhyempiä,

kuljen vain lähimetsiä ja jokivarsia,

tarkennan katsettani luonnon pieniin yksityiskohtiin,

niistä löydän vielä aitoutta.

Joskus vaellukseni on vain kauppamatkalla syntynyt runo,

jonka kotona työhuoneessani kirjoitan muistiin.

Joskus levotonta vaeltelua kotona huoneesta toiseen,

odottaen että ajatus tulisi,

kun tunnen että jokin on kerääntymässä

mutta ei vielä ilmene.

On kuin odottaisi jonkun soittavan ovikelloa,

mutta ei se soi.

Joskus vaellan vain ajatuksissa, sängyssä,

ennen nukahtamisen hetkeä,

silloin maailmantuskani on usein pahimmillaan.

Kunnes uni armahtaa minut.

Kirjoitan ja maalaan, koska en muuta osaa,

mutta siihen että järjestän näyttelyitä ja julkaisen

on vain yksi syy: tämä luonto,

kaikkialla ympärilläoleva,

josta olen hiukkasena osallinen.

Se osa joka kuluttaa, hävittää ja tuhoaa,

hyödyntää ja riistää,

niin että tämä maa on jo ruostumassa,

kulumassa loppuun,

heikentyneenä ennenaikaiseen vanhuuteen.

Pyrin hyvään, vakuutan itselleni,

mutta miten heikolla äänellä, miten voimattomasti!

Hyvä on käsitteenä samanlainen kuin täydellisyys,

niitä kohti voi kyllä pyrkiä

saapumatta koskaan perille.

Mutta vaellus on kaikki mitä minulla on,

kaikki kuljettu matka: se on elämäni.

Kunnes lopulta aavistamatta hetkeä olen vihdoin perillä

sulautuen suureen, yhteiseen, lopulliseen nimettömään.

Keijo Nevaranta: Viisi julkaisematonta runoa 1970-luvun alkupuolelta

I

Minä rakennan surullisen talon

lammen rannalle, yksinäiseen metsään.

Mietin kenet saisin asumaan talooni,

ihmisiä ei näy.

Ruoho kasvaa, kivijalat sammaloituvat,

talo näyttää autiolta.

Minä  vanhenen, lopulta huomaan

tehneeni turhaa työtä.

Metsä  on yhä yksinäinen, syvällä

lammen vedessä ui yksinäisiä kaloja.

II

Valon syksy

on hiljaista poismenoa,

joka saa trubaduurit

kokoamaan soittimensa

ja kulkemaan

läpinäkyvien ovien läpi

III

Viimeinen helmenpyytäjä Pohjolassa

tavattiin hukkuneena tämän vuosisadan alussa.

Nyt rannoilla kaikki on hiljaista

       (taivutettaessa lasisauva murtuu,

       viiltää sormeeni syvän haavan)

ja sydämessäni laajenevat 

                           kylmät väreet.

IV

Metsänreunassa näin.

miten punatulkku oli lentänyt lankaan

        (maassa tukko pörhistyneitä höyheniä)

Akvaariossa ei enää uinut kaloja,

kasvit olivat käyneet limaisiksi,

vesi ruskeaksi

                            ja haisi.

V

Magdalena joka kevein askelin

ennen joka päivä kulki maitokaupan kulmasta

kadun yli,

on käynyt jo kankeaksi kuin lauta

ja lakannut kävelemästä

       (sylkemästä kuolleiden kissojen päälle).