Kissan oikeuksista ja vapaudesta!
1. Luontoharrastukseni alkuvaiheet
Olen luonnonsuolija ja lintuharrastaja. Jo yli 50 vuoden aian olen kuulunut erilaisiin intuharrastus- ja luonnonsuojeluyhdistyksiin. Liityin Tampereen Lyseon lintutieteelliseen yhdistykseen Tringaan 12-vuotiaana, jolloin aloitin aktiivisen lintuharrastuksen. Tai olin minä lintuja harrastanut jo 7-vuotiaasta lähtien luokkakaverini Heikkilän Erkin kanssa Rajamäellä, mutta tuolloin sain muistaakseni ensimmäiset kiikarini.
Muutettuamme Tampereelta Kristiinankaupunkiin noin vuonna 1972 kiinnostukseni linnuista laajeni lajemmin luonnonharrastukseeen ja luonnonsuojeluun. Virikkeenä luonnonsuojeluun olivat lukemani Pentti Linkolan ”Unelmat paremmasta maailmasta sekä tietokirjat ”Serengeti ei saa kuolla” ja Rachel Carlsonin Äänetön Kevät.
Kristiinankaupunkiin muuton syynä oli se, että isäni koneinsinöörinä palkattiin suunnittelemaaan ja rakentamaan (monien muiden kera) Pohjolan Voiman kivihiilivoimalaitosta Kristiinankaupungin Karhusaareen Itse taas vastustin jo tuolloin jyrkästi ydinvoimaa niiden noin 100 000 vuoden ajan vaarallisen radioaktiivisina säilyvien ydinjätteiden vuoksi. (Isänikin eläkepäivinään kääntyi ydinvoiman vastustajaksi voimalainsinööritaustastan huolimatta.) Liityin Vaihtoehto ydinvoimalle -yhdistykseen ja Pehmeän teknoologian seuraan. Jaoin koulussa ydinvoiman vastisia ”pleijareita” ja myin Ei ydinvoimaa nappeja.
Vuonna 1979 Koijätviliikkeen toisena kansalaistottelemattomuusvuonna päätin lähteä liftillä Forssaan katsomaan paikan päältä, mitä ihmettä tällä kuivatusuhan alla olleella kosteikolla oikein puuhataan. No patoahan Koijärven suojelijat siellä innolla rakensivat, vaikka juuri tuolloin Koijärven puolustajien ei enää tarvinnut sitoutua kahleisiin ja kettinkeihin, kuten edellisenä vuonna. Altassa taisteltiin tuohon aikaan Alta-joen suojelun puolesta paljon rajummin, verisestikin kun muuan saamelainen pommia rakennustyömaalle johtavan sillan alle räjähteitä asettaessaanmmenetti toisen kätensä ennenaikaisessa räjähdyksessä.
Koijärvellä häärättiin tuolloin erityisesti pääkaupunkiseudulla iduillaan olevan Vihreän liikkeen ja erityisesti kumisaapasmies Ville Komsin johdolla. Käviväthän paikalla ilmeisesti myös kaikki tulevan vihreän liikkeen ja Helsingissä vaikuttaneen Oraansuojelijoiden keskeiset henkilöt mm. tuleva europarlamentaarikko Heidi Hautala, tuleva ulkominiseri Pekka Haavisto ja tuleva apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri, sekä vihreän liikkeen eräänlainen flosofinen pääideologi Pekka Sundell. Ainakin he olivat olleet mukana jo 2018 Inkoon Kopparnäsissä 1978 järjestetyllä Suomen ensimmäisellä ympäristöleirillä.
Siellä Koijärvellä telttaillessani minua huvitti erityisesti, kun paikalle tuotiin linja-autolasteittain pääkaupungista nuoria luonnonsuojelijoita, jotka eivät ilmeisesti koskaan olleet käyneet Helsingin ulkopuolella tai ainakin heidän luonnontuntemuksensa näytti rajoittuvan Töölönlahteen. He olivat siis tulleet patoa rakentamaan pikkukengissä ja teltalleni lappoi väkeä kyselemään, vuokraisinko suojelijoille kumisaappaitani. Niinpä innostuin itsekin kantamaan kiviä veteen padon kärjestä, jonne saappaattomat eivät päässeet. Kirjoitin Koijärvestä jutun Pohjanmaan Kansa-lehteen ja päädyin itse Uuden Suomen etusivulle Koijärvi-jutun puolen sivun kokoiseen kuvaan.
Joka tapauksessa Koijärvi-liike sysäsi minut passiivisesta luonnonsuojelijasta luonnonsuojeluaktiiviksi ja jo samana kesänä liftasin kaverini kanssa Suomussalmelle Äiti Maan Puolustusleirille sekä sitä seuranneeseen pohjoismaisten kollektiivien yhteisötapaamiseen Nordisk Samaktioniin.
Kissoista, koirista ja niiden vapaudesta
Kissoista, koirista ja yleisesti ottaen kaikista eläimistä olen ollut kiinnostunut jo lapsuudesta lähtien. Kotonani ei kuitenkaan pidetty kotieläimiä siskoni akvaariota lukuunottamatta, missä oli kaksi kultakalaa sekä parikymmentä miljoonakalaa,jotka nimensä mukaisesti lisääntyivät melko holtittomasti, niin että äiti aika ajoin veti kannanhoidollisista syistä joitakin yksillöitä vessanpöntöstä alas.
Kosketuksen kissoihin, koiriin ja tuotantoeläimiin sain polvenkorkuisesta lähtien isovanhempieni luota joilla oli aina maatilalla sekä vapaana kulkeva koira että vapaa navettakissa ja lisäksi isovanhemmilla oli kesäisin pihanliepeillä haassa hevonen ja muutama lehmä sekä vapaana pihassa taapertavia kanoja ja kukko, joita sen paremmin kissa kuin koirakaan eivät koskaan häirinneet. Kanahaukan tai ketun kynsiin jokin kana aina silloin tällöin saattoi joutua.Sieltä isovanhempien pientilalta varmaankin on peräisin kiintymykseni sekä kooiriin, kissoihin että kaikkiin muihinkin eläimiin ja yleisemmin luonnossa kulkemiseen.
Kun vuonna 1971-1972 muutimme Kristiinankaupunkiin, se oli Suomen tunnetuin kissakaupunki. Suomen kolmanneksi pienimmässä kaupungissa oli tuolloin vain 2500 asukasta, mutta yli tuhat vapaana kaupungilla liikkuvaa kissaa. Minkäänlaista ekokatastrofia tai lintutuhoa nämä vapaat kissat eivät kaupungin lintu- ja lajimääriin kuitenkaan aiheuttaneet. Sen sijaan kaupungin rottakannan ne kyllä pitivät tehokkaasti kurissa.
