Kyrönjokea ja Merenkurkkua suojelemassa

  

Tänään tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä kun 

Merenkurkun kansallispuisto ja saaristo 

hyväksyttiin Unescon maailmanperintölistalle. Se 

on ainoa suomalainen luntokohde tällä listalla. 

 

Tämä kirjoitukseni alkaa kuitenkin paljon 

kauempaa, niistä elämänvaiheista, jotka liittyvät 

Kyrönjoen ja lopulta myös Merenkurkun saariston 

suojeluun.

Vuonna 1982 pääsin hieman mutkan kautta 

toimitusharjoittelijaksi ja sittemmin toimittajaksi 

Pohjanmaan Kansan Seinäjoen toimitukseen. Se oli 

pieni sosialidemokraattinen maakuntalehti, jonka 

päätoimittaja oli Vesa Karvinen. Häntä kiitän siitä, 

että ensinnä pääsin lehteen töihin ja toiseksi siitä, 

että varsinaisten uutisjuttujen ohella saimme valita 

muiden kirjoitusten aiheet varsin vapaasti oman 

kiinnostuksemme mukaan.

Minua kiinnosti ennen kaikkea luonto ja kulttuuri. 

Olin jo ennen tätä kirjoittanut juttuja Pohjanmaan 

Kansaan Kristiinankaupungista käsin ja käynyt 

muun muassa Koijärvellä tekemässä aukeaman 

jutun Koijärven suojelusta.

Kamppailu Kyrönjoesta

Kun muutin Seinäjoelle kamppailu Kyrönjoesta oli 

kiivaimmillaan. Vaikka joki tavallaan oli jo pilattu 

yläjuoksun tekoaltailla ja voimalarakentamisilla, 

kädenvääntöä käytiin siitä, valjastetaanko koko 

Seinäjoen ja Vaasan välinen jokiuoma voimaloilla.

Polttopisteessä oli ennen kaikkea Ylistaron 

Kirkonkoskeen suunniteltu voimalarakentaminen 

joka tuhoaisi Ylistaron kuohuvat kosket. Tuhannet 

jokivarren asukkaat olivat nousseet vastustamaan 

joen lisärakentamista. Puolin ja toisin tunnelmat 

olivat varsin kiihkeitä.

Tämä kahtiajako ilmeni Pohjanmaan Kansan 

toimituksen avokonttorissakin, missä sermin 

toisella puolella Ilmajoen kunnanvaltuutettu, 

toimittaja Toive Tynjälä kirjoitti Ylistaron 

voimalarakentamisen puolesta ja minä sermin 

toisella puolella sitä vastaan.

Meidän kaksinkamppailumme oli kuitenkin varsin 

leppoisaa. Kehuimme toistemme juttuja mielipide-

eroista huolimatta, jos jompikumpi oli kirjoittanut 

hyvän jutun. Lisäksi opin Tynjälältä lähes kaiken 

minkä sanomalehden toimittamisesta tiedän. 

Olinhan tullut toimittajaksi tavallaan pystymetsästä 

kuten moni muukin siihen aikaan.

Joen suojelukysymyksessä olin kuitenkin hieman 

niskan päällä, koska Tynjälällä oli runsaasti 

kunnallispoliittisia asioitakin hoidettavana ja 

minulla oli paremmat tietolähteet. Takapiruna 

minulla hääri nimittäin vapaa toimittaja Jaakko 

Luoma joka kokosi aineistoa Kyrönjoki-kirjaansa 

varten. Sitä kirjaa ei vieläkään ole ilmestynyt, 

mutta häneltä sain runsaasti taustatietoa ja 

materiaalia joen suojelusta.

Kamppailu Kyrönjoen suojelusta kesti vielä 

vuosia. 

Olin jo siirtynyt lehden pääkallon paikalle Vaasan 

toimitukseen, kun vihdoin tuli päätös Ylistaron 

koskisodasta. 1980-luvun loppupuolella hallitus 

päätti suojella joen ja siis jättää suunnitellut 

voimalat rakentamatta. Tulvasuojelu aiottiin 

toteuttaa muulla tavoin. Samalla hallitus oli 

päättänyt suojella Merenkurkussa sijaitsevat 

Mikkelinsaaret luonnonsuojelualueeksi/

kansallispuistoksi.

Toimitukseen tuli tieto että itse silloinen 

ympäristöministeri tulee paikan päälle ikään kuin 

vahvistamaan Kyrönjoen ja Mikkelinsaarten 

suojeluun. Hieman yllättäen kuulin 

päätoimittajalta, että Kaj Bärlund oli lueskellut 

lehtikirjoituksiani Kyrönjoesta ja halusi 

nimenomaan minut reportteriksi matkaansa.

Ylistarossa ja Mikkelinsaarilla

Ministeri saapui Vaasaan valtioneuvoston mustan 

Mersun kyydissä ja nouti minut mukaansa 

toimituksesta. Näin lähdimme työpäivän mittaiselle 

matkalle Ylistaroon ja sieltä sittemmin 

Mikkelinsaarille. Mainittakoon, että ministerin 

virkamersun takapenkillä en ole koskaan ennen 

enkä jälkeen istunukaan.

Ylistarossa oli pienoisen kansanjuhlan tuntua kun 

ministeri tuli pitämään puhetta vierailua varten 

järjestettyyn tilaisuuteen. Paikalla oli runsaasti joen 

suojelua kannattanutta väkeä Ylistarosta ja 

kauempaakin jokivarresta. Voimalarakentamisen 

kannattajat pysyttelivät kotioloissa.

Ministeri piti puheensa ja minä kuvasin ja kirjoitin 

muistiin. No olihan siellä paikalla tietysti kaikki 

muutkin alueen mediat. Puheen ja 

tiedotustilaisuuden jälkeen me jatkoimme matkaa 

takaisin kohti Mkkelinsaaria.

Tunnetusti saareen ei ilman siltoja pääse autolla, 

joten siirryimme Raippaluodosta merivartioston 

alukseen ja matka jatkui meritse määränpäänä 

Mikkelinsaaret. Meri oli kuoppaisella tuulella.

Mikkelinsaaret on noin 300 pienen saaren 

saariryhmä viitisentoista merimailia 

Raippaluodosta pohjoiseen ja 10 kilometriä Vöyrin 

rannikolta. Mikkelinsaarten viimeinen 

ympärivuotinen asukas  kuoli vuonna 1993. 

Saarilla on kuitenkin huvila-asutusta. Siellä oli 

vierailuaikaamme merivartioston tukikohta jossa 

nykyään toimii luontomatkailukeskus. Saaret ovat 

tuttuja lintuharrastajille ja tunnetut antoisista 

kalavesistä.

No täällä ei tietenkään mitään vastaanottokomiteaa 

ollut, mutta Bärlund halusi itse käydä paikan päällä 

katsomassa, että mitä sitä oikein tuli suojeltua. 

Jonkinlainen merivatioston vastaanotto sinnekin oli 

järjestetty.

Saarten suurimpana uhkana on ollut 1940-luvulta 

lähtien tehometsätalous, joka 1980-luvulla uhkasi 

jo muuttua saarten paljaaksi parturoinniksi, kun 

maanomistajien korviin kantautui tieto 

suojeluhankkeesta. Se taidettiin saada estettyä 

jollain väliaikaisella hakkuukiellolla.

No Bärlund ja minä olimme tyytyväisiä vierailuun, 

suojelunarvoisiksi totesimme nämä saaret 

ehdottomasti. Alkoi paluumatka ja entistä pahempi 

ryskytys aallokossa. Minä istuin kajuutan keulassa 

ja pidin penkistä kiinni kun alus ryskytti tietään läp 

aaltojen. Keulapaikkaa en suosittele kenellekään.

Palasimme Vaasaan. Vielä oli illalla SDPn tilaisuus 

heidän kerhohuoneessaan. Bärlund puhui ja 

tilaisuuden seuraaminen kuului minunkin 

työpäivän ohjelmaani.

Katastrofi työpaikalla

Tuli viikonloppu ja maanantaina töihin 

kirjoittamaan aukeaman juttua suojeluretkestä ja 

ministerivierailusta. Kauhistukseni huomasin vasta 

työpaikalla, että muistilehtiöni oli jäänyt 

kerhotalolle, jonne nyt ei voinut mitenkään päästä. 

Siellä muistilehtiössäni nyt lojui koko 

ministerivierailu. Katastrofi.

Ei ollut vaihtoehtoja. Oli pakko vetästä koko 7 

liuskan teksti omasta päästä mutu- ja 

hihatuntumalla. Hikoilin tuskanhikeä koko päivän 

ja kirjoitin hampaat irvessä. Sain tekstin lähes 

valmiiksi kun minulla tuli hirveä kiire vielä yhteen 

viikonlopuksi Vaasaan jääneen Bärlundin 

tilaisuuteen, mistä piti saada vielä yksi valokuva ja 

kuvateksti lehteen. Löin tietokoneen kiinni ja 

juoksin tilaisuuteen.

Takaisin tultuani avasin tietokoneen ja koin entistä 

suuremman järkytyksen: Lähtökiireessä olin 

unohtanut tallentaa tekstin ja koko päivän 

kirjoitustyö oli aloitettava alusta. Deadlineen puoli 

tuntia. Niin nopea kirjoittaminen oli mahdotonta. 

Niinpä lopulta koko kirjapainon väki oli selkäni 

takana katsomona kun minä hädissäni väänsin 

tekstiä. 2,5 tuntia sen kirjoittamiseen lopulta meni. 

Kotona minulla ei ollut harmainta mielikuvaa siitä 

mitä olin tullut kirjoittaneeksi.

Seuraavana päivänä työpaikalla istuin kalpeana. 

Olin mokannut ministerivierailun, enkä uskaltanut 

edes katsoa mitä lehdessä luki. Aamupäivällä 

päätoimittajan puhelin soi ja puhelua välittäessään 

päätoimittaja totesi: siellä on ministeri Bärlund, 

joka haluaa puhua kanssasi. ”Apua, nyt tuli potkut, 

ajattelin.” Ministeri aloitti keskustelun: ”Niin, minä 

luin sen sinun juttusi,” Nielaisin kuuluvasti. 

Päässäni vallitsi kuolemanhiljaisuus. Ikuisuudeksi 

muuttuneen sekunnin kuluttua Bärlund jatkui:”Se 

oli loistava juttu. Sinä et kirjoittanut sitä mitä minä 

sanoin vaan sen mitä minä ajattelin!”

Kissan oikeuksista, vapaudesta ja kissanarvoisesta elämästä

 Kun SEY nyt on lähtenyt Don Quijoten sotaan kaikkia vapaana ulkona liikkuvia kissoja vastaan katsellen kissojen elämäntapoja jostain helsinkiläisen tornitalon ikkunasta käsin. Niin Kisu Jellona toivoo jonkinlaista käänteistä kansalaisaloitetta vähintään 200 000 vapaana ulkoilevan kissan oikeuksien puolesta.

Minä Kisu Jellonan toisena omistajana esitän seuraavaa:

Kaikilla kissoilla täytyy olla lakisääteinen mahdollisuus ulkoiluun ja vapauteen. Itse emme olisi edes harkinneet kissan hankkimista, ellei sille olisi ollut tarjolla varsin turvallista ja rauhallista elinympäristöä täällä Kajaanissa Hoikankankaalla, kaupungin kaava-alueen ulkopuolella, missä se voi retkeillä vapaana turvallisesti mahdollista ilkivaltaa ja hiljaista liikennettä lukuun ottamatta.

Mutta ymmärrän myös sellaisia kissoja rakastavia ihmisiä, jotka asuvat jossain keskellä Ruuhka-Helsinkiä tai muussa vastaavassa paikassa, missä kissan vapaa ulkoilu on käytännössä hengenvaarallista ja suorastaan mahdotonta. Mutta miten kovasti kissoja rakastava henkilö sittenkin kaipaa kerrostaloasuntoonsakin seurakseen ihanaa kissakaveria.

Tässä tilanteessa sisäkissan hankkiminen niin että kissa joutuu kärsimään asunnossa elinikäistä vankeutta pääsemättä koskaan nauttimaan ulkoilusta vapaana luonnossa ei ole oikea ratkaisu. Kaikille kissoille tulee antaa oikeus vapauteen, ulkoiluun ja kissan luonnonmukaiseen elämään.

Yhtenä pienenä osaratkaisuna voisi olla kissan totuttaminen jo pentuna valjaisiin. Mainitsen tässä yhteydessä, että olen vähän eri mieltä kissan valjasulkoilusta kuin monet sen kokonaan tyrmäävät. Kisu Jellona muuten, vaikka enimmäkseen kulkeekin vapaana pikkumetsän kautta kahden pienkerrostalon välistä mäenrinnemetsään missä se suorittaa omia myyrätutkimuksiaan, niin yllättävää kyllä se nauttii myös suuresti siitä että sitä aina joskus ulkoilutetaan valjaissa tai sitä seurataan muuten vain sen tutkimusretkillä, koska se ymmärtää silloin(kin), että sitä rakastetaan ja siitä välitetään. Mutta tämän ulkoilun on aina tapahduttava kissan omilla ehdoilla niin että kissa saa päättää minne se milloinkin mennä mielii.

Esitän sekä kissan että koiranomistajille pakollista vähintään 2 tunnin päivittäistä ulkoilutuspakkoa, joka tulee kirjata lakiin. Ei koirien elämäkään kovin onnellista ole jos koiraa käytetään hihnassa hätäisesti tarpeillaan ja sitten kiireesti kiskotaan sitä takaisin kotiin ilman että se ehtii kunnolla tutustua edes sähköpylväiden hajumaailmaan saati etä itse saisi päättää ja mennä sinne minne mieli tekee.

Suurkaupungeissakin on myös puistoja ja metsiäkin, ihmisten koirien ja kissojen henkireikiä, missä niitä voi ulkoiluttaa vapaammin ja tutustua mielenkiintoisiin ympäristöihin. Niissä hihnanmittaisessa vapaudessakin koira tai kissa voi ainakin hieman toteuttaa kaipuutaan luonnolliseen luontoon.

On hienoa että koirille on (tosin enimmäkseen vasta 2000-luvulla) perustettu koirapuistoja. Niissä koirilla on mahdollisuus tavata lajitovereitaan, viettää laatuaikaa ja sosiaalista elämää. Myös nykyisille sisäkissoille tulee antaa mahdollisuus tähän. Kissoille kuntien olisikin perustettava kissapuistoja yhtä paljon kuin nykyään on koirapuistoja niin että ne nykyään monesti omassa asuinympäristösään melko yksinäiseen kissanelämään pakotettuina saisivat seurustella lajitovereidensa kanssa ja kohtaisivat samaa sosiaalista vuorovaikutusta mitä ihmisetkin omana lajinaan kaipaavat: ystävyyttä ja kumppanuutta kanssakissojen seurassa. Lakiin olisi kirjattava pakolliseksi kissapuistojen perustaminen jokaiseen kuntaan.

Viime vuosina etupäässä suurimpiin kaupunkeihin on uutena hyvänä ideana perustettu myös kissakahviloita. Niissä kissat ja kissanomistajat voivat seurustella lajitovereidensa kanssa ja keskustella tärkeistä kissakysymyksistä, ihmiset ihmisten kanssa ja kissat keskenään. Olen käsittänyt että kissakahvilat tällä hetkellä on kuitenkin perustettu enemmän näiden kissakahvilan pitäjien eläinrakkauden kuin taloudellisen hyödyn takia. Yhteiskunnan pitäisikin voimakkaasti tukea tätä toimintaa niin että jokaiseen pieneenkin kuntaan saataisiin ainakin yksi kissakahvila kunnan tai valtion tuella.

On muistettava että nykyään useimmilla kotitalouksilla on käytössä autot. Nykyisin sisäkissoiksi vangittujen ahdistuksesta ja stressistä sekä virikkeiden puutteesta kärsivien kissaraukkojen omistajien olisikin ymmärrettävä, että auto on myös kissalle mahdollisuus päästä retkeilemään kauemmas, tutustumaan uusiin maisemiin ja seutuihin. Niille jolla autoa ei ole on olemassa julkiset kulkuneuvot, joilla kissat voivat matkustaa omistajiensa kanssa uusiin paikkoihin, tutustumaan kävelymatkaa laajemmin koko kotiseutuun.

Kissan oikeuksiin kuuluu ja kissan hankkimisen perusehtona on oltava syvällinen kaiken kattava välittäminen, sen elämän onnellisuudesta huolehtiminen. Eivät ihmisetkään viihdy elinkautisessa vankeudessa eikä kissan huolehtimiseen riitä pelkkä ruokakupin täyttäminen ilman virikkeellistä elämää ja rakkaudellisuutta. Se voi työssäkäyvistä ja kiireestä kärsivistä lemmikin omistajista tuntua hieman haasteelliselta, mutta takaan että sen seurauksena tuotettu kissan onnellisuus, tyytyväisyys ja vastarakkaus palkitsee monin verroin kaiken lemmikin parhaaksi uhratun ajan ja ”vaivannäön”.

Ensi sijaisesti pitääkin nopeasti saada aikaan kissan oikeuksien julistus niin että se on merkitykseltään yhtä arvokas ja sitova kuin YK:n ihmisoikeuksien julistus. Ja sitä on jokaisen kissanomistajan rangaistuksen uhalla noudatettava. Se on julistus Kissan oikeuksista, vapaudesta ja kissanarvoisesta elämästä.

Kissan oikeuksista ja vapaudesta

 

Kissan oikeuksista ja vapaudesta!

1. Luontoharrastukseni alkuvaiheet

Olen luonnonsuolija ja lintuharrastaja. Jo yli 50 vuoden aian olen kuulunut erilaisiin intuharrastus- ja luonnonsuojeluyhdistyksiin. Liityin Tampereen Lyseon lintutieteelliseen yhdistykseen Tringaan 12-vuotiaana, jolloin aloitin aktiivisen lintuharrastuksen. Tai olin minä lintuja harrastanut jo 7-vuotiaasta lähtien luokkakaverini Heikkilän Erkin kanssa Rajamäellä, mutta tuolloin sain muistaakseni ensimmäiset kiikarini.

Muutettuamme Tampereelta Kristiinankaupunkiin noin vuonna 1972 kiinnostukseni linnuista laajeni lajemmin luonnonharrastukseeen ja luonnonsuojeluun. Virikkeenä luonnonsuojeluun olivat lukemani Pentti Linkolan ”Unelmat paremmasta maailmasta sekä tietokirjat ”Serengeti ei saa kuolla” ja Rachel Carlsonin Äänetön Kevät.

Kristiinankaupunkiin muuton syynä oli se, että isäni koneinsinöörinä palkattiin suunnittelemaaan ja rakentamaan (monien muiden kera) Pohjolan Voiman kivihiilivoimalaitosta Kristiinankaupungin Karhusaareen Itse taas vastustin jo tuolloin jyrkästi ydinvoimaa niiden noin 100 000 vuoden ajan vaarallisen radioaktiivisina säilyvien ydinjätteiden vuoksi. (Isänikin eläkepäivinään kääntyi ydinvoiman vastustajaksi voimalainsinööritaustastan huolimatta.) Liityin Vaihtoehto ydinvoimalle -yhdistykseen ja Pehmeän teknoologian seuraan. Jaoin koulussa ydinvoiman vastisia ”pleijareita” ja myin Ei ydinvoimaa nappeja.

Vuonna 1979 Koijätviliikkeen toisena kansalaistottelemattomuusvuonna päätin lähteä liftillä Forssaan katsomaan paikan päältä, mitä ihmettä tällä kuivatusuhan alla olleella kosteikolla oikein puuhataan. No patoahan Koijärven suojelijat siellä innolla rakensivat, vaikka juuri tuolloin Koijärven puolustajien ei enää tarvinnut sitoutua kahleisiin ja kettinkeihin, kuten edellisenä vuonna. Altassa taisteltiin tuohon aikaan Alta-joen suojelun puolesta paljon rajummin, verisestikin kun muuan saamelainen pommia rakennustyömaalle johtavan sillan alle räjähteitä asettaessaanmmenetti toisen kätensä ennenaikaisessa räjähdyksessä.

Koijärvellä häärättiin tuolloin erityisesti pääkaupunkiseudulla iduillaan olevan Vihreän liikkeen ja erityisesti kumisaapasmies Ville Komsin johdolla. Käviväthän paikalla ilmeisesti myös kaikki tulevan vihreän liikkeen ja Helsingissä vaikuttaneen Oraansuojelijoiden keskeiset henkilöt mm. tuleva europarlamentaarikko Heidi Hautala, tuleva ulkominiseri Pekka Haavisto ja tuleva apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri, sekä vihreän liikkeen eräänlainen flosofinen pääideologi Pekka Sundell. Ainakin he olivat olleet mukana jo 2018 Inkoon Kopparnäsissä 1978 järjestetyllä Suomen ensimmäisellä ympäristöleirillä.

Siellä Koijärvellä telttaillessani minua huvitti erityisesti, kun paikalle tuotiin linja-autolasteittain pääkaupungista nuoria luonnonsuojelijoita, jotka eivät ilmeisesti koskaan olleet käyneet Helsingin ulkopuolella tai ainakin heidän luonnontuntemuksensa näytti rajoittuvan Töölönlahteen. He olivat siis tulleet patoa rakentamaan pikkukengissä ja teltalleni lappoi väkeä kyselemään, vuokraisinko suojelijoille kumisaappaitani. Niinpä innostuin itsekin kantamaan kiviä veteen padon kärjestä, jonne saappaattomat eivät päässeet. Kirjoitin Koijärvestä jutun Pohjanmaan Kansa-lehteen ja päädyin itse Uuden Suomen etusivulle Koijärvi-jutun puolen sivun kokoiseen kuvaan.

Joka tapauksessa Koijärvi-liike sysäsi minut passiivisesta luonnonsuojelijasta luonnonsuojeluaktiiviksi ja jo samana kesänä liftasin kaverini kanssa Suomussalmelle Äiti Maan Puolustusleirille sekä sitä seuranneeseen pohjoismaisten kollektiivien yhteisötapaamiseen Nordisk Samaktioniin.

3. Kissoista, koirista ja niiden vapaudesta

Kissoista, koirista ja yleisesti ottaen kaikista eläimistä olen ollut kiinnostunut jo lapsuudesta lähtien. Kotonani ei kuitenkaan pidetty kotieläimiä siskoni akvaariota lukuunottamatta, missä oli kaksi kultakalaa sekä parikymmentä miljoonakalaa,jotka nimensä mukaisesti lisääntyivät melko holtittomasti, niin että äiti aika ajoin veti kannanhoidollisista syistä joitakin yksillöitä vessanpöntöstä alas.

Kosketuksen kissoihin, koiriin ja tuotantoeläimiin sain polvenkorkuisesta lähtien isovanhempieni luota joilla oli aina maatilalla sekä vapaana kulkeva koira että vapaa navettakissa ja lisäksi isovanhemmilla oli kesäisin pihanliepeillä haassa hevonen ja muutama lehmä sekä vapaana pihassa taapertavia kanoja ja kukko, joita sen paremmin kissa kuin koirakaan eivät koskaan häirinneet. Kanahaukan tai ketun kynsiin jokin kana aina silloin tällöin saattoi joutua.Sieltä isovanhempien pientilalta varmaankin on peräisin kiintymykseni sekä kooiriin, kissoihin että kaikkiin muihinkin eläimiin ja yleisemmin luonnossa kulkemiseen.

Kun vuonna 1971-1972 muutimme Kristiinankaupunkiin, se oli Suomen tunnetuin kissakaupunki. Suomen kolmanneksi pienimmässä kaupungissa oli tuolloin vain 2500 asukasta, mutta yli tuhat vapaana kaupungilla liikkuvaa kissaa. Minkäänlaista ekokatastrofia tai lintutuhoa nämä vapaat kissat eivät kaupungin lintu- ja lajimääriin kuitenkaan aiheuttaneet. Sen sijaan kaupungin rottakannan ne kyllä pitivät tehokkaasti kurissa.

Runoudesta

Runoudesta 2025

Se on ääretön polku

jota kukin runoilija

elämäntiessään vaeltaa,

eksyen välillä harhaankin.

Kunnes joskus

ehkä yllättävänäkin päivänä

astuu runoon herra nimeltä kuolema,

jonka jälkeen maanpäällistä

ei kauheasti ole enää tehtävissä.

Runo 8.8.2024

Runo 8.8.2024

Menen nyt vain metsään

missä puut minua hiljaa puhuvat

ja sammaleiset kivet.

Keskityn kuuntelemaan hiljaisuutta

kaikesta yksin.

Runo 17.5.2025

Muistelen nuoruuttani.

Minulla oli metsä,

metsässä puro ja lähde.

Lähteensilmästä kuvastui metsä.

Katselin tuntikausia sitä lähdettä

ja tunsin et minä omistan tämän kaiken

vaikken omistanut siitä yhtään mitään

paitsi tämän muiston.

Vappumuistoja Top 4

 

Vappumuistoja TOP 4

Mä aloin kelaan muistini pohjaltavappumuistoja kun tänään on hallituksestamme huolimatta työväen juhla. No nykyäänhän vappumarssit on kuolleet ja se on lähinnä erilaisten teekkariryhmien biletyspäivä ja syy riehua kännissä kadulla. Mut kirjotan kuitenkin viidestä elävimmin mieleenijääneestä vappumuistosta 67 vuoden elinajaltani. Nää ei siis oo missään paremmuusjärjestyksesä mut aikahorisontis ainakin osittain kyllä.

Nurmijärven vappu 1960-luku

Olin noin 4-vuotias kun pääsin mukaan elämäni ensimmäistä kertaa vappumarssille. Asuimme tuolloin Rajamäellä, mut vappumarssi oli Nurmijärvellä. Isoäitini, isäni ja minä matkustimme sinne linja-autolla. Äiti jäi kotiin hoitamaan kahta nuorempaa sisarustani.

Mun mielestä kulkuees oli ihan hirveesti ihmisiä, vaikka oli tyypillinen vappusää: Sato räntää ja tuuli vinhasti vastaan. Punaset liput liehuiva ja työväenlauluja laulettiin. Vaikka me lähdettiin käveleen alkujoukois niin iästäni johtuen me taidettiinntulla lähes loppupäässä perille. Mulla oli kamalan kylmä noin kilometrin marssin jälkeen mut työväentalolla sai simaa ja munkin. Minusta tuntui luultavasti silloin et mulla on pissahätä mut oon poliittisesti valveutunut.

Vappu Vaasassa 1980-luku

1980-luvun loppupuolelta muistan yhden vapun Vaasasta. Itse asias tää kertomus on lyhyt. Olin Vaasan torilla kuuntelemas tylsiä vappupuheita ja ihmettelin miks aikuset ihmiset viitti kantaa mukanaan jotain ilmapalloja. Jo tuohon aikaan oli kaks eri vappujuhlaa: SDPn ja SKDln vappujuhla.

Mutta Vaasan torin läheisyydes oli myös ulkoilma-rock-konsertti. Olisko joku ylioppilaskunta järjestänyt sen. Menin kattoon sitä.

Oli tyypillinen vappusää. Oli pari astetta astetta pakkasta jataivaan äydeltä sato lunta jota tuuli viskoi vasten sitä suoraan vasten soittajien naamaa. Ismo Alanko ja kumppanit kesti noin kolme biisiä, jonka jälkeen niiden sormet oli niin jäässä et he luovuttivat.

Mut parimetrinen Jukka Orma ei luovuttanut. Hän jäi lavalle yksinään, veti niskaa vaan enemmän kyyryyn ja soitti yksinään koko keikan läpi. Aloin tuolloin arvostaan Jukka Ormaa muusikkona.

Vappu 1 Kemissä 1990-luku

Maakunnallisen työväenfreelance toimittajana mä menin tekeen juttua sosialidemokraattien vappujuhlasta. Edelleen Aikusilla ihmisillä oli rintanappeihin kiinnitettynä punasia heliumilmapalloja, joissa luki SDP ja tais siellä olia jotain kylttejäkin työväenaatteesta. Vappupuheen pitäjäksi oli tullut joku Paavo Lipponen ihan Helsingistä asti. Oli tyypillinen vappusää eikä väkee ollu paikalla ku parisataa ihmistä.

Puoluelehden toimittajana sain tehdä Paavo Lipposesta erityishaastattelun. Sääolosuhteista johtuen päätimme tehdä sen läheisessä ravintolassa. Otimma siellä muutaman oluen ja ilta vähän venähti. Vaikka Lipponen on iso mies ja hyvä vesipalloilija hän loppuillasta herkistyi. Hän itki mn olkapäätäni vasten ja itki miten hän on aina joutunut oppositioon SDPssä eikä oo päässyt yhteenkään Paasioiden hallitukseen ministeriksi.

No kun Lipposesta sittemmin Ulf Sundqvistin tyrittyä kaiken tuli pääministeri niin aloin melko nopeasti ymmärtää miksi.

Vappu 2 Kemissä 1990-luku

Olin jo melko kuuluisa kemiläisissä taiteilijapiireissä, mut elintasoni ei siitä ollut noussut yhtään. Asuin vanhan mineriitti talon toises kerrokses. Alapuolellani oli pimeän viinan kauppa ja toises asunnos kaks kroonista alkoholistia joista ainakin mies oli ollut ennen tuon asunnon saamista ollut yli 10 vuotta asunnoton. Nää kaikki oli oikeen mukavia ihmisiä.

Pariskunta oli tehnyt vapusimaa, siis saavillisen kiljua vedestä, hiivasta sokerista ja kahdesta sitruunasta. No olin yhdes heidän kanssaan nauttimas sitä. Heillä oli kyllä vahvemmat pohjat ku mulla ja jossain vaihees nainen alko itkeen et kun hän ei edes vappumarssille pääse ku jalat on niin heikot. Niin mä ryhdistäydyin ja sanoin et mä voin mennä vappumarssille heidän puolestaan. Nainen alko itkeä uudestaan mut nyt ilosta.

No lähdin kaupunkiin. Siihen aikaan puolueet oli kyllästynyt vappukulkueiden järjestämiseen mut ay-liike marssi yhä työtätekevän väestön puolesta. Mä menin sinne marssin lähtöpaikalle ja menin kysyyn järjestäjiltä et mis täällä on työttömien ja osattomien osasto. Se katto mua vähän pitkään ja sano et tää on ay-liikkeen marssi jos saa kulkee vaan ay-liikkeen jäsenet. Mää olin kauhean hämmästyny.

Mut yks rakennusliiton pomo li kuullu sivusta melko kovaäänisn keskustelumma ja lupas et saan kulkee rakennusliiton peräs jonon hännillä. No niin sit lähdimme kulkemaan. Entises punases Kemiski väkeä oli katujen varsilla moninkertanen määrä ihmisiä siihen nähden mitkä itse kulkueeseen uskalsi tai viitti osallistua. Näin kadun varrella muutamia tuttuja ja taiteilijakavereitakin. Jostain syystä ne hurras ja osotti suosiotaan MINNUlLE !?

No toki kylähullun maineessahan olin Kemissä ollut jo ennestäänkin.