Tänään tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä kun Merenkurkun kansallispuisto hyväksyttiin Unescon mailmanperintölistalle. Se on ainoa suomalainen luontokohde tällä listalla.
Tämä kirjoitukseni alkaa kuitenkin paljon kauempaa, niistä elämänvaiheistani, jotka liittyvät Kyrönjoen ja lopulta myös Merenkurkun saariston suojeluun.
Vuonna 1982 pääsin hieman mutkan kautta toimitusharjoittelijaksi ja sittemmin toimittajaksi Pohjanman Kansan Seinäjoen toimitukseen. Se oli pieni sosialidemokrattinen maakuntalehti, jonka päätoimittaja oli Vesa Karvinen. Häntä kiitän siitä, että ensinnä pääsin lehteen töihin ja toiseksi siitä, että varsinaisten uutisjuttujen ohella saimme valita muiden kirjoitusten aiheet varsin vapaasti oman kiinnostuksemme mukaan.
Minua kiinnosti ennen kaikkea luonto ja kulttuuri. Olin jo ennen tätä kirjoittanut juttuja Pohjanmaan Kansaan Kristiinankaupungista käsin ja käynyt muun muassa Koijärvellä tekemässä aukeaman jutun Koijärven suojelusta.
Kamppailu Kyrönjoesta
Kun muutin Seinäjolle kamppailu Kyrönjoesta oli kiivaimmillaan. Vaikka joki tavallaan oli jo pilattu yläjuoksun tekoaltailla ja voimalarakentamisilla, kädenvääntöä käytiin siitä, valjastetaanko koko Seinäjoen ja Vaasan välinen jokiuoma voimaloilla.
Polttopisteessä oli ennen kaikkea Ylistaron Kirkonkoskeen suunniteltu voimalarakentaminen joka tuhoaisi Ylistaron kuohuvat kosket. Tuhannet jokivarren asukkat olivat nousseet vastustamaan joen lisärakentamista. Puolin ja toisin tunnelmat olivat varsin kiihkeitä.
Tämä kahtiajako ilmeni Pohjanmaan Kansan toimituksen avokonttorissakin, missä sermin toisella puolella Ilmajoen kunnanvaltuutettu, toimittaja Toive Tynjälä kirjoitti Ylistaron vomalarakentamisen puolesta ja minä sermin toisella puolella sitä vastaan.
Meidän kaksinkamppailumme oli kuitenkin varsin leppoisaa. Kehuimme toistemme juttuja mielipide-eroista huolimatta, jos jompikumpi oli kirjoittanut hyvän jutun. Lisäksi opin Tynjälältä lähes kaiken minkä sanomalehden toimittamisesta tiedän. Olinhan tullut toimittajaksi tavallaan pystymetsästä kuten moni muukin siihen aikaan.
Joen suojelukysymyksesä olin kuitenkin hieman niskan päällä, koska Tynjälällä oli runsaasti kunnallispoliittisia asioitakin hoidettavana ja minulla oli paremmat tietolähteet. Takapiruna minulla hääri nimittäin vapaa toimittaja Jaakko Luoma joka kokosi aineistoa Kyrönjoki-kirjaansa varten. Sitä kirjaa ei vieläkään ole ilmestynyt, mutta häneltä sain runsaasti taustatietoa ja materiaalia joen suojelusta.
Kamppailu Kyrönjoen suojelusta kesti vielä vuosia. Olin jo siirtynyt lehden pääkallon paikalle Vaasan toimitukseen, kun vihdoin tuli päätös Ylistaron koskisodasta. 1980-luvun loppupuolella hallitus päätti suojella joen ja siis jättää sunnitellut voimalat rakentamatta. Tulvasuojelu aiotiin toteuttaa muulla tavoin. Samalla hallitus oli päättänyt suojella Merenkurkussa sijaitsevat Mikkelinsaaret luonnonsuojelualueeksi/kansallispuistoksi.
Toimitukseen tuli tieto että itse silloinen ympäristöministeri tulee paikan päälle ikään kuin vahvistamaan Kyrönjoen ja Mikkelinsaarten suojeluun. Hieman yllättäen kuulin päätoimittajalta, että Kaj Bärlund oli lueskellut lehtikirjoituksiani Kyrönjoesta ja halusi nimenomaan minut reportteriksi matkaansa.
Ylistarossa ja Mikkelinsaarilla
Ministeri saapui Vaasaan valtioneuvoston mustan Mersun kyydissä ja nouti minut mukaansa toimituksesta. Näin lähdimme työpäivän mittaiselle matkalle Ylistaroon ja sieltä sittemmin Mikkelinsaarille. Mainittakoon, että ministerin virkamersun takapenkillä en ole koskaan ennen enkä jälkeen istunukaan.
Ylistarossa oli pienoisen kansanjuhlan tuntua kun ministeri tuli pitämään puhetta vierailua varten järjestettyyn tilaisuuteen. Paikalla oli runsaasti joen suojelua kannattanutta väkeä Ylistarosta ja kauempaakin jokivarresta. Voimalarakentamisen kannattajat pysytteliät kotioloissa.
Ministeri piti puheensa ja minä kuvasin ja kirjoitin muistiin. No olihan siellä paikalla tietysti kaikki muutkin alueen mediat. Puheen ja tiedotustilaisuuden jälkeen me jatkoimme matkaa takaisin kohti Mkkelinsaaria.
Tunnetusti saareen ei ilman siltoja pääse autolla, joten siirryimme Raippaluodosta merivartioston alukseen ja matka jatkui meritse määränpäänä Mikkelinsaaret. Meri oli kuoppaisella tuulella.
Mikkelinsaaret on noin 300 pienen saaren saariryhmä viitisentoista merimailia Raippaluodosta pohjoiseen ja 10 klometriä Vöyrin rannikolta. Mikkelinsaarten viimeinen ympärivuotinen asukas kuoli vuonna 1993. Saarilla on kuitenkin huvila-asutusta. Siellä oli vierailuaikaamme merivartioston tukikohta joka nykyään toimii luontomatkailukeskus. Saaret ovat tuttuja lintuharrastajile ja tunnetut antoisista kalavesistä.
No täällä ei tietenkään mitään vastaanottokomiteaa ollut, mutta Bärlund halusi itse käydä paikan päällä katsomassa, että mitä sitä oikein tuli suojeltua. Jonkinlainen merivatioston vastaanotto sinnekin oli järjestetty.
Saarten suurimpana uhkana on ollut 1940-luvulta lähtien tehometsätalous, joka 1980-luvulla uhkasi jo muuttua saarten paljaaksi parturoinniksi, kun maanomistajien korviin kantautui tieto suojeluhankkeesta. Se taidettiin saada estettyä jollain väliaikaisella hakkuukiellolla.
No Bärlund ja minä olimme tyytyväisiä vierailuun, suojelunarvoisiksi totesimme nämä saaret ehottomasti. Alkoi paluumatka ja entistä pahempi ryskytys aallokossa. Minä istuin kajuutan keulassa ja pidin penkistä kiinni kun alus ryskytti tietään läp aaltojen. Keulapaikkaa en suosittele kenellekään.
Palasimme Vaasaan. Vielä oli illalla SDPn tilaisuus heidän kerhohuoneessaan. Bärlund puhui ja tilaisuuden seuraamnen kuului minunkin työpäivän ohjelmaani.
Katastrofi työpaikalla
Tuli viikonloppu ja maanantaina töhin kitjoittamaan aukeaman juttua suojeluretkestä ja ministerivierailusta. Kauhistukseni huomasin vasta töpaikalla, että muistilehtiöni oli jäänyt kerhotalolle, jonne nyt ei voinut mitenkään päästä. Siellä muistilehtiössäni nyt lojui koko ministerivierailu. Katastrofi.
Ei ollut vaihtoehtoja. Oli pakko vetästä koko 7 liuskan teksti omasta päästä mutu- ja hihatuntumalla. Hikoilin tuskanhikeä koko päivän ja kirjoitin hampaat irvessä. Sain tekstin lähes valmiiksi kun minulla tuli hirveä kiire vielä yhteen viiknlopuksi Vaasaan jääneen Bärlundin tilaisuuteen, mistä piti saada vielä yksi valokuva ja kuvateksti lehteen. Löin tietokoneen kiinni ja juoksin tilaisuuteen.
Takaisin tultuani avasin tietokoneen ja koin entistä suuremman järkytyksen: Lähtökiireessä olin unohtanut tallentaa tekstin ja koko päivän kirjoitustyö oli aloitettava alusta. Deadlineen puoli tuntia. Niin nopea kirjoittamnen oli mahdotonta. Niinpä lopulta koko kirjapainon väki oli selkäni takana katsomona kun minä hädissäni väänsin tekstiä. 2,5 tuntia sen kirjoittamseen lopulta meni. Kotona minulla ei ollut harmainta mielikuvaa siitä mitä olin tullut kirjoittaneeksi.
Seuraavana päivänä työpaikalla istuin kalpeana. Olin mokannut ministerivierailun, enkä uskaltanut eds katsoa mitä lehdessä luk. Aamupäivällä päätoimittajan puhelin soi ja puhelua välittäessään päätoimittaja totesi: siellä on ministeri Bärlund, joka haluaa puhua kanssasi. ”Apua, nyt tuli potkut, ajattelin.” Ministeri aloitti keskustelun: ”Niin, minä luin sen sinun juttusi,” Nielaisin kuuluvasti. Päässäni vallitsi kuolemanhiljaiuus. Ikuisuudeksi muuttuneen sekunnin kuluttua Bärlund jatkui:”Se oli loistava juttu. Sinä et kirjoittanut sitä mitä minä sanoin vaan sen mitä minä ajattelin!”
