Vaelluksen varrelta
I
yöllä
kuuntelen
lehdet
kasvavat puihin
puut
rahisevat
II
Istun
kuistilla.
Punarinnan
laulu solisee purona
piharakennuksen
takana havumetsässä
aamusta
iltaan.
Pihapensaiden
väliin on kasvanut
idänsinililjojen
kukkamatto.
Neitoperhonen
kiertelee bussipysäkin ympärillä.
Leskenlehdet
kukkivat maantien pientareella.
Kuljemme
jokivartta pitkin rakkaani kanssa
ja
pysähdymme lintutornille syömään retkieväitä.
Uusia
muuttolintuja ilmestyy maisemaan päivittäin.
Mustarastaat
konsertoivat vastarannalla moniäänisesti.
Kellokallion
rantaterassilla katselen
pienen
ahvenparven uiskentelua vedessä.
Saavumme
takaisin kotipihaan.
Minä
istun pihakeinuun katselemaan ja kuuntelemaan kaikkea.
Aurinko
paistaa niin lämpimästi,
että
on riisuttava paita,
vaikka
on vasta huhtikuu.
Tällaiset
yksinkertaiset tapahtumat
saavat
elämän maistumaan mielekkäältä.
III
Metsät
liikkuvat!
Ne
kulkevat junien puutavaravaunuissa
kasvupaikoiltaan
sellutehtaille:
Niistä
tehdään kartonkia ja paperia
että
tämäkin runo kirjoittuisi vihkoon.
Mutta
samalla hiilinielut ehtyvät:
Ihmisiä
ja kirjoja on maailmassa liikaa.
Itsekin
istun junassa
matkalla
poikki isänmaan.
Junan
ikkunasta avautuu surullisia maisemia:
Tehotalousmetsää,
määrämittaan kasvatettua,
viivottimella
rajattuja metsäpalstoja,
metsänsuikaleiden
väleissä aukkohakattuja raiskioita.
Tasapäisiä
istutusmänniköitä,
jotka
kasvavat riveissä sotilaina.
Syvään
auratut kuivausojat halkovat niitä,
kuljettavat
ruskeaa hapanta lietettä jokiin
ja
niitä pitkin mereen asti.
Oikeaa
metsää en näe koko matkan varrella.
Ymmärrän
täysin, miksi puut ääneti itkevät.
Koko
luonto vaikenee surusaattueessa.
IV
Sana
on lumen painon alle
jännittynyt
oksa
odottamassa
laukeamisen hetkeä.
Tänä
talvena lunta on paljon
täällä
missä asun yli puoli metriä
ja
talvi on vasta puolivälissä
tammikuun
alkupäivinä, nyt.
Olen
lähtenyt uuteen vuoteen
jatkamaan
tätä mitä nimitän vaellukseksi.
Vaellus
on kaikkea sitä,
mitä
minä näen, koen,
kirjoitan,
maalaan ja tiedostan.
Ja
se mikä jää tiedostamattomaksi
on
ehkä tärkeintä minussa.
Unissa
se joskus paljastaa osittain itsensä.
Nuoruudessani
vaelsin usein pitkiäkin matkoja,
kuljin
jo kuljettuja reittejä luonnossa.
Silloinkaan
kulkemattomia metsiä ei enää ollut.
Nykyään
vaellukseni ovat lyhyempiä,
kuljen
vain lähimetsissä ja jokivarsia,
tarkennan
katseeni luonnon pieniin yksityiskohtiin,
niistä
löydän vielä aitoutta.
Joskus
vaellukseni on vain kauppamatkalla syntynyt runo,
jonka
kotona työhuoneessani kirjoitan muistiin.
Joskus
levotonta vaeltelua kotona huoneesta toiseen,
odottaen
että ajatus tulisi,
kun
tunnen että jokin on kerääntymässä,
mutta
ei vielä tule.
On
kuin odottaisi jonkun soittavan ovikelloa,
mutta
ei se soi.
Joskus
vaellan vain ajatuksissa,
sängyssä
ennen nukahtamisen hetkeä,
silloin
maailmantuskani on usein pahimmillaan.
Kunnes
uni armahtaa minut,
Kirjoitan
ja maalaan, koska en muuta osaa,
mutta
siihen että järjestän näyttelyitä ja julkaisen
on vain yksi syy: tämä luonto,
kaikkialla
ympärilläoleva,
josta
olen hiukkasen osallinen.
Se
osa joka kuluttaa, hävittää ja tuhoaa,
hyödyntää
ja riistää,
niin
että tämä maa on jo ruostumassa,
kulumassa
loppuun,
heikentyneenä
ennenaikaiseen vanhuuteen.
Pyrin
hyvään, vakuutan itselleni,
pyrin
sanomaan jokusen sanan luonnon puolesta,
mutta
miten heikolla äänellä, miten voimattomasti.
Hyvä
on samanlainen käsite kuin täydellisyys,
niitä
kohti voi kyllä pyrkiä
saapumatta
koskaan perille.
Mutta
vaellus on kaikki mitä minulla on
kaikki
kuljettu matka; se on elämäni.
Kunnes
aavistamatta hetkeä olen vihdoin perillä
sulautuen
suureen yhteiseen, lopulliseen, nimettömään.
V
Auringon
noustessa
Mittaan
varjoni pituutta.
Rautatiesillalta
se piirtyy
koko
jokilaakson ja metsien yli
kunnes
etäisyydessä
lopulta
himmenee ja häviää.
Sen
pituus muistuttaa elämän pituutta
jos
sitä ei mittaa ajalla
vaan
olemisella ja kokemisella.
Sen
pituus vaihtelee ja on epämääräinen,
yhtä
aikaa rajallinen ja ääretön.
Riippuu
siitä, mistä elämää katsoo,
se
yltää läheltä kauas
silmänkantamattomiin
VI
Vaikenen
liikaa, peläten, ahdistuen.
Jokainen
sana ja lause on mahdollisuus
vilpittömin
sydämin:
tie
alkuun, keskitiehen tai loppuun,
on
vain uskallettava.
Mitä
minun on uskallettava?
Varovasti
puhua totuudesta,
totuuksia
on paljon,
niistä
ei ole edes vessapaperiksi.
Kirjoita
paremmin, kevyemmin ja tarkemmin!
Sodista,
julmuuksista, pakolaisista,
valtioiden
hallinnosta, vallasta,
luonnon
tuhoamisesta
ja
miten kaikki lopulta luhistuu ja luisuu käsistä-
Ei,
mieluummin istun olohuoneen lasioven äärellä
ja
katselen lasin läpi maailmaa,
urpiaisparvea
ruokintamökillä
ja
pidän kaukana kaiken sen mikä minua pelottaa.
VII
Puut,
vanhemmat veljemme
ovat
melkein kaikki tässä sodassa
jo
kaatuneet.
Vanha
viisaat kuuset, entit
eivät
enää tee liittoa ihmisten kanssa,
vaikka
niiden halaamisesta saa energiaa.
Männyt
ovat jäyhiä ja yleensä hiljaa,
vaikka
ne on istutettu määrämittaan
kuin
sotilaat,
Ne
antavat lintujen puhua puolestaan.
Koivu
heiluttaa vihtalehtiään kesällä ennen juhannusta
ja
kuiskaa:
"Emme
me omista tätä maata
emme
me, mutta et ainakaan sinä.”
VIII
Antakaa
puiden puhua!
Puut
puhuvat toisilleen juurillaan
ja
rihmastojen kautta:
Sienirihmastot
ovat metsän internet,
ravinto-
ja viestintäverkosto.
Ne
ovat verkostoituneet jo paljon ennen ihmistä,
joka
vasta kivikaudella keksi sanomalehdet,
nakutteli
kalliopiirroksiin viestejään
jälkeentuleville.
Mutta
puut puhuvat.
Talvisessa
metsässä kulkiessani voin kuulla
-
tai ehkä vain kuvittelen kuulevani -
niiden
hiljaisen, hitaan mutinan
metrisen
hangen lävitsekin.
Vanhat
puut kertovat tarinoita
muinaisesta
metsien suuruuden ajasta,
ne
jakavat viisauttaan nuoremmille
ja
kenttäkerroksen pikkuväelle,
sienillekin
joita Linné nimitti tuskastuneena
metsien
kuljeskelevaksi roskajoukoksi,
koska
ei saanut niitä sopimaan
mihinkään
määrityskaavaan,
ei
kasveiksi sen paremmin kuin eläimiksi.
Hän
ei tiennyt mitään metsän twitteristä
tai
kuljetuspalveluista.
Mutta
nykyään tieteellisestikin väitetään,
että
vanhat vahvat puut
voivat
kerätä vettä ja ravinteita
ja
välittää niitä nuoremmille heimolaisilleen,
Mutta
vanhan puukansan tarinoita
kuulee
yhä harvemmin, yhä niukemmin
ja
nekin alakuloisina mollisointuina.
Puumaahan
on hyökännyt
metsään
kuulumaton tunkeutuja, vieraslaji,
joka
väittää suorittavansa pientä sotilasoperaatiota
tuhotessaan
metsän koko ekosysteemin.
IX
Männyn
varjosta kasvaa koivu.
Varjo
saa sen hohtamaan valkoisuutta,
Koivun
vieressä kivi, ne ovat toisiinsa kiintyneet.
Kun
katselen pitkään,
vain
varjo liikkuu
mihinkään
kiintymättä: ohittaa hitaasti koivun ja kiven,
kunnes
lopulta katoaa
havunneulasten
ruskeaan
illan
hämärtymöön.
Ja
lopulta katoavat koivu ja kivi
ja
on yö.
X
Ja
lopulta yötä pitkin
kävelen
takaisin kotiin
josta
alunperin
olen
tähän maailmaan tullutkin.
