Hautakivihaiku

"varjon häivähdys
auringon kimallukseen
leppäkerttu ui"
(Jinsei Gaijan)

Tämä on ystäväni Mauri Kankaanpään eräästä hautakivestä valokuvaama haiku, yksi hienoimmista haikuista mitä olen koskaan lukenut.

Vaelluskirjaa 20.-31.8 2015 - Vaellus Välikylään osa III

Välikylä 23.8.

Sunnuntai. Aamupäivällä suunnittelin ylijääneistä laudanpätkistä linnunpönttöjä, En muistanut mittoja, mutta minulla on täällä pieni kirjasto alle 20-vuotiaana hankkimiani kirjoja. Pehmeää teknologiaa, ydinvoiman vastaisuutta, vapaa-ajattelua, sodanvastaisuutta, tai pikemminkin rauhan puolustusta. Leena Subran opinnäyte Sartren Dialektisen järjen kritiikki ja ekofilosofinen klassikko Framtiden i våra händer päällimmäisenä. No oli siellä yksi Flash Gordonkin, miestä lie kulkeutunut.

Mutta löysin tärkeimmän: Erkki Korpimäen, Esko Rajalan ja Pertti Sulkavan ja kumppaneiden "Harrasta lintuja", jonka on julkaissut Suomenselän lintutieteellinen yhdistys. Siitä löysin mitat pönttöihin.

Tein kaksi melko taiteellista harmaasiepon pönttöä, joissa yksikään lauta ei ollut yhtä pitkä toisen kanssa ja tiaispöntön johon kuitenkin tuli pieni suunnitteluvirhe: reikä josta lintu lentäisi pesään oli unohtunut. Totta puhuen en kuitenkaan löytänyt mökiltä poraa, joka täällä joskus on ollut.

I

Illalla haloin pari tuntia halkoja, kuskasin niitä kottikärryillä metsänlaidasta halkaisukoneelle. Tein halkopinoja paremmiksi avovaraston pohjalta kattoon.

Lintuhavainnot olivat suunnilleen edellisen päivän kaltaisia. Seurasin kahta puukiipijää, jotka kiersivät männynrunkoa pitkin ylöspäin, ja päätin maanantaina koittaa tehdä puukiipijän pöntön, jollaista en ole koskaan ennen tehnytkään.

Illalla ennen nukkumaanmenoa luin vielä Alkemisteja vähän. Aamulla olisi herätys 6.30. Olin lähdössä koululaisbussilla Kristiinaan.

Iltayöstä sumu verhoilee
taas hakkuuaukean.
Puolikuu hehkuu pilvettömällä taivaalla.
Tunnen että tänään on taas ollut
yksi elämäni mielekkäistä päivistä.

Vaelluskirjaa 20.-31.8.2015 – Vaellus Välikylän torpalle osa II

Välikylä 22.8.

Aamukahvin jälkeen menin pihaan ihmettelemään aamun tapahtumista. Perhosia pihalla lentelee paljon. Näin isoista perhosista sekä amiraalin että neitoperhosen, jotka molemmat ovat ”muuttoperhosia”, lentävät jopa Etelä-Euroopasta suomeen loppukesästä Suomenlahden uhkarohkeasti ylittäen. Kaaliperhosia pihassa oli myös. Ja noita ruskeita joiden nimeä en tiedä. Vihreä ukonkorento lensi ohi lasisin siivin nurmenpintaa pitkin.

Aloin suunnitella pihaan uutta kaivonkantta. Edellisen tein parikymmentä vuotta sitten. Hyvin se on toiminut, mutta on nyt niin läpimätä, että jäniskin putoaisi kannen läpi kaivoon. Mietin osaisinko vielä tehdä kaivonkannen, epäilin vahvasti ja lunttasin vanhasta mallia, miten tuo neliönmuotoinen reikä saadaan tehtyä keskelle? Askartelin aikani ja sain laudat suurinpiirtein taiteelliseen mittaan.

Välillä grillasimme pihassa päivällisen. Sen jälkeen jatkoin verkkaiseen tahtiin kaivonkannen askartelua. Käpytikka ei pitänyt uudesta naapurista vaan rääkyi minulle vihaisesti lähimetsässä.

Kyllästyin tilapäisesti ja lähdin iltapäivällä mustikkaan, keräsin 1,5 litraa. Mustikoita oli määrättömästi silmänkantamattomiin. Parvi paarmoja pörisi ympärillä, mutta jostain syystä ne eivät olleet ruokailutuulella. Tikka täälläkin kolosi lahopuuta aivan lähellä. Muut linnut tuntuivat vaikenevan helteessä.

Tulin takaisin torpalle ja tein kaivonkannen valmiiksi. Siinä riitti puuhaa laiskahkolle runoilijalle iltaan asti, niin että aurinko oli jo putoamassa kohti horisonttia kun kansi vihdoin oli paikallaan.

Kuulin hanhiparven kaakattavan muuttolennolla etelää kohti, mutta en saanut lintuja näkyviin. Mietin mikä hanhi kaakattaa, ei ainakaan metsähanhi. Kävin vielä illallisen jälkeen kävelyllä. Laskeva aurinko värjäsi horsmaisen hakkuuaukean hehkuvan punaiseksi. Yritin ottaa muutaman valokuvan, mutta ne olivat vain valjuja aavistuksia todellisesta näkymästä.

Äiti oli lämmittänyt illalla huoneen raukaisevan lämpimäksi. Nyt alkaa jälleen yösumu nousta hakkuuaukealta maantietä ja torpanpihaa kohti, mutta kaikki tarpeellinen on tältä päivältä valmis.

Kävin vielä pihassa tekemässä aamuksi sytykkeet. Punarinta siritteli oudosti. Se ei ollut kutsuääntä eikä laulua. Aivan kuin se olisi jutellut jonkun kaverin kanssa. Tuollaista en ole punarinnan nokasta ennen kuullutkaan. Sepelkyyhky jaksaa huhuilla vielä iltaisin, vaikka poikaset ovat jo pesästä lähteneet ja metsästyskausi alkanut. Onneksi iltaisin pihaan ei ole kuulunut vielä ainoatakaan laukausta.

Sain päivän valmiiksi.

Nämä vähäiset tapahtumat mökillä

tyynnyttävät mielen.

Tein kaivonkannen,

keräsin mustikoita,

kuuntelin lintuja

ja katselin perhosia.

Muuta ei täydelliseen päivään tarvitse.

Luen kuitenkin vielä vähän matkaa Antti Tuurin Alkemistit II:n taivaallisia häitä. Illalla kuulin päivän järkyttävimmän uutisen. Ikkeläjärvellä metsästäjät ampuvat sorsia huvikseen viitsimättä edes tehdä riistasta ruokaa. Eikähän juuri jostain tavista, pyystä tai kyyhkysestä juuri broilerinkoipea enempää ruokaa saakaan.

Kello 23 uutisten jälkeen menen ulos

katsomaan yön ensimmäisiä hetkiä.

On vaikea ajatella, että on kesäaika

ja yön pimein hetki vasta

kahden tunnin kuluttua.

Ja kaikki aurinkokellot ovat tunnin väärässä.

Jupiter loistaa kirkkaimpana läntisellä taivaalla,

suoraan hakkuuaukealle pystyyn jätetyn

EU-hongan yläpuolella.

Sumu verhoilee harsoon hakkuuaukean;

voin melkein nähdä sen tanssivan.

Löydän taivaalta Otavan ja Pohjantähden ja näen että torppa tässä tien mutkassa sittenkin on rakennettu pohjois-etelä- ja itä-länsi-suuntaan, niin kuin talot entisaikaan aina on rakennettu. Olen vain kuvitellut pohjoisen hieman toisaalle, koska tie kokonaisuudessaan vie itäkoilliseen.

Piirrän mielessäni tähtikarttaa.

Altassa kivikautiset ihmiset

olivat piirtäneet sen niin,

että Otavan tähdet

olivat sammakoiden näköisiä

taivaalla lentäviä ihmisiä.

Juon lasin viiniä loppuun

ja menen maate.

Vaelluskirjaa 20.-31.8.2015 – Vaellus Välikylän torpalle osa I

Seinäjoki 20.8.

On lintujen sulkasadon aika.

Kerään taas linnunsulkia

vaelluksen varrelta.

Entiset jätin Multialle

sulkaympyrään.

Naakkojen pilvi lensi ohi,

muotoutui lennossa yhä uudelleen:

tuhat naakkaa...

Pikkulapsi huusi: ”Äiti, lintuja paljon!”

Kurikassa kyltti:

Hevosuinnin SM-kisat

Pitkämön tekoaltaalla.

Yö Kauhajoella.

Välikylä 21.8.

Lähdimme äitini torpalle Välikylään. Mukana muutaman päivän ruuat ja kaksi kanisterillista juomavettä. Auton perällä laudat uutta kaivonkantta varten. Se on minun projektini täällä. Saa nähdä miten taiteellinen kannesta tulee.

Lähdin metsään katsomaan mustikoita, niitä oli metsä sinisenään. Verryttelyn vuoksi keräsin litran. Paikallinen kurkipari huuteli hakkuuaukean toisella laidalla. Korppi lensi kronkkuen hakkuuaukean eu-kelosta etäämmälle. Se moitti minua häirinnästä.

Torpan pihassa jälleen kurjenhuutoja. 15 kurkea lensi aurana itään. Käpytikka täälläkin lähimetsässä. Peipon kutsuääniä. Kaksi puukiipijää kierteli männynrunkoa pitkin latvaa kohti. Hippiäisparven ääniä korkealla kuusimetsässä.

Korjasin sahapukkia.

Sahasin kokeeksi kolme lautaa mittaan.

Piharakennuksen takana on

ruostunut katiska.

Jokiranta 300 metrin päässä,

mutta polku sinne on

kynnetty perunapelloksi.

Poimin suuhuni kesän viimeisiä

metsämansikoita.

Multakasa on ruohottunut niin että siitä on tullut luonnonkumpu. Se on valkoisenaan villiintyneitä syysleimuja. Illan hämärtyessä tulen sisälle. Äiti on pitänyt pesässä tulta niin että hatara mökki on yöksi lämmin.

Mietin Eeva-Liisa Mannerin spiraalimaista aikakäsitystä, josta olisin halunnut kysyä häneltä, mutta hän sattui kuolemaan emmekä koskaan tavanneet.

Kun suora viiva ylettyy äärettömyyteen se lopulta tekee ympyrän, samoin aika. Hiljattain kuulin että spiraalimainen aikakäsitys on alunperin saksalaisen filosofin idea.

Eeva-Liisa Manner tuntui uskovan, että ihminen esimerkiksi unessa ja meditaatiossa voi siirtyä tästä ajasta spiraalin samankohtaiselle toiselle tasolle. Oma elämänspiraalini on konkreettisempi. Vähän kuin metsään eksyttyään yritt5ää edetä suoraan, mutta kulkeekin ympyrää.

Vaikka kuljemme elämässämme samaa polkua eteenpäin tulemme takaisin, kohtaamme samanlaisia tilanteita, mutta ne eivät ole koskaan samoja, koska elämänkokemuksen myötä kohtaamme tilanteet uudestaan spiraalin toisella tasolla.

Yötaivaalla yksinäinen kirkas tähti.

Kun silmä tottuu,

niitä alkaa näkyä lisää,

mutta vielä ei ole tähtien katselun kuukausi.

Yölläkin pohjoisessa taivaanrajassa

ohut kellertävä kajo.

Harmaa usva kohoaa hakkuuaukean yläpuolelle.

Suden hetkellä

kaikki taivaan tähdet

ovat kirkastuneet näkyviin.

Maitorata halkaisee taivaan.

Karhean hellää Ojaharjua

Jorma Ojaharju:

Karhea, hellä

Tammi 1973

runoja 69 s

Jorma Ojaharju (1938-2011) aloitti kirjailijanuransa vuonna 1966 Köyliön varavankilasta kertovalla omaelämäkerrallisella teoksellaan Kakku. Ennen kirjailijauraansa Ojaharju ehti toimia merimiehenä, nyrkkeilijänä, sukeltajana, panostajana ja satamatyöläisenä. Ojaharju oli lähtenyt merille jo 15-vuotiaana ja hänen meriittinään oli myös nyrkkeilyn SM-hopeamitali vuodelta 1963.

Vaasalaislähtöinen Ojaharju sai 60-luvulla mainetta Helsingissä kapakkakirjailijana, jonka kantapaikkoina olivat Uusi Ylioppilastalo, Ravintola Hansa ja ennen kaikkea Ravintola Kosmos. Hänen alkuvuosien kirjallinen tuotantonsa pohjautui vankasti omaan elämänkokemukseen. Vankilakertomuksen lisäksi Ojaharju kirjoitti juttuja merimiehistä, nyrkkeilystä ja vuonna 1974 kohuteoksen Telakalta. Tunnetuin Ojaharjun teoksista lienee kuitenkin vuonna 1976 ilmestynyt Valkoinen kaupunki.

Vuonna 1973 ilmestynyt ”Karhea, hellä” on melkoinen poikkeus Ojaharjun muusta tuotannosta. Se on Ojaharjun ainoa runokokoelma ja väitän että monet kirjallisuutta lukevatkaan eivät välttämättä muista Ojaharjun kirjoittaneen myös lyriikkaa.

”Kuule miten vesi puhuu rauhallisesti,

katso kuinka vene nyökkää.

Pesäänsä menee lintu, kala kaislikkoon,

ja aurinko iltalempeä.”

Ojaharju paljastaa nyrkkeilijän ja satamatyöntekijän rujon kuoren alta runokokoelmassaan uuden puolen itsestään, herkkyyden. Kokoelma kaikkineen on toki nimensä mukainen, karhean hellä. Hän kirjoittaa välillä yhteiskunnallista realismia, ajoin vasemmistolaista poliittista runoutta ja ajoittain näitä lyyrisiä luontokuvia, joiden ääreen lähes pakahtuu tunteen koskettavuudesta. Ojaharju on runoissaan särmikäs, välillä arkinen, välillä lyyrinen ja ajoittain dokumentoiva, mutta juuri tässä ilmaisun rehellisyydessä on Ojaharjun runojen vahva ydin.

”Tätä reittiä pitkin salakuljetti

paappa pirtukanistereita, ja

vakaasti sytki yksipyttyinen kultti

pressun alla. Sillä oli tuima ilme

ja lihavat viikset. Sen äiti oli

ensimmäinen valkoisten ampuma

ihminen täällä Vaasassa.

Kunta hoitaa haudan, koska se oli

ollut vahingonlaukaus.”

Vaikka Ojaharju oli runokokoelman ilmestyessä asunut jo kymmenkunta vuotta Helsingissä, Vaasasta hän yhtä kaikki kokoelmassaan kirjoittaa, muistoista Vaasassa ja omasta nuoruudestaan. Kirja enteilee samalla niitä teemoja, joita Ojaharju sittemmin Vaasa-trilogiassaan tuli käsittelemään. Hän sivuaa valkoisten Vaasan valloitusta ”Kaikki eivät riemuinneet tuona päivänä, eivät hiihtäneet jäälle vastaan...”, veneilee Vaasan seudulla, tuntee saariston sellaiseksi paikaksi missä viihtyy:

”Tullaan Valassaarilta

uimasta. Minulla on käsi

laidan yli, veden vastus

ja vauhdin. Kylmä

vesi sen tekee, sitä

kuvittelee olevansa

nuori ja terve,

maailmaa pitävänsä

kämmenellään.”

Varavankilassakin Ojaharju kirjassaan käy ja nyrkkeilee välillä, sukeltaa Vaasan saaristossa, ahtaa laivoja satamassa, kaikki nuoruuden muisti Vaasasta on kirjassa läsnä, todet ja kuullut tarinat. Parhaimmillaan Ojaharju kirjoittaa lyyristä lyriikkaa ja yhteiskunnallista osaaottavaa tekstiä samassa runossa ja itkee Merenkurkun ja kuolevien kalastajakylien puolesta.

Vielä muistan, että minua kosketti jostain syvältä tämä Ojaharjun runokokoelma niihin aikoihin 1970-luvun lopulla kun itse opettelin kirjoittamaan runoja.

”Tummuvan taivaanrannan taa

keula nyökkää. Viimeisellä luodolla punaisen

tuvan edessä pieni tyttö vilkuttaa.

Pohjassa kahden järkäleen välissä hiljaa

liikahdellen lahoava

Europa.”

Muu Maa Multiaa 5.-15.8.2015 - kymmenes ja viimeinen lokikirja

Sunnuntai

Heräsin aamulla yksin. Venäjänugrilaiset olivat lähteneet edellisiltana päättäjäisten, avajaisten ja uusien päättäjäisten sekä kahden näyttelyn jälkeen kotiin. Heistä ilmestyi sittemmin juttu Komsomolskaja UDssa (Udmurtian Komsomolskaja). Jutussa taiteilijat olivat matkalla bussilla johkin kohti Uralia.

Taidenäyttelyt oli purettu ja lähetetty Helsinkiin, missä muuten on marraskuussa etnofuturistinen taidenäyttely leirin antimista jossain galleriassa.

Minä hieman murheellisena kävin hyvästelemässä omat teokseni jotka eivät Helsinkiin voineet lähteä kun olivat veden alla ajopuuspiraalina ja linnunsulkina rannalla. Menin Nahkurin talon pihaan missä suomalaiset vielä puuhasivat siivoustalkoita. Laiskahkona runoilijana päätin olla osallistumatta.

Menin hakemaan kamojani Korsusta. Sekin oli jo siivottu, tavaroitani myöten. Patja oli häipynyt ja hädin tuskin sain pelastettua reppuni ja taidevärkkikassin siivousintoisten kynsistä. Maleksin kamoineni takaisin Nahkurin talolle ja mietin kyytiä. Sain järjestymään sellaisen. Henkilöautollinen taiteilijoita oli lähdössä Keuruun kautta Tampereelle.

Halasin kaikki naistaiteilijat lähdön hetkellä moneen kertaan ja vahingossa pari miestaiteilijaakin. Suuntasimme kohti Keuruuta. Matkalla olimme ajaa kolarin, jossa kaikilta autossa olevilta olisi lähtenyt henki, mutta tilanne oli vain melkein, koska tätä tässä kirjoitan. 

Kävimme katsomassa Keuruun ekokylää, johon sisältyy yli 40 rakennusta kuulemma. Ja peltoa ja metsää kymmeniä hehtaareja, ainoa mikä siellä ei kannata on maanviljely.

Etsimme Keuruulla asemaa puhelimen välityksellä emmekä muuten olisi sitä koskaan löytäneetkään, menin ainoiden ratakiskojen ääreen odottamaan junaa. Myöhemmin kuulin että koko ratayhteys lakkautetaan, mutta minä pääsin erääseen viimeisistä junista  ja Seinäjoelle ja Ylistaroon. 

Kotona menin välittömästi nukkumaan ja nukuin kaksi vuorokautta yhtä mittaa. Norsut olivat lakanneet tömistelemästä lattialla.

Muu Maa Multiaa -yhdeksäs lokikirja

Lauantai 15.5.2015

Aamulla heräsin. dejavu. Menin rantaan. Korjasin teokseni. Ihailin hetken näkymätöntä näyttelyäni metsässä. Outi tuli rantaan ja alkoi taas kahlailla seipäidensä ja kankaidensa kanssa. Minä menin Nahkurin tuvalle haravoimaani polkua pitkin.

Ohjelmassa oli yhtä aikaa avajaiset ja päättäjäiset. Minusta se kuulosti aika taiteelliselta. Varsinkin kun päättäjäiset aiottiin järjestää ennen avajaisia.

Paikan päällä kuulin että kyse on ensin symposiumin päättäjäisistä, sitten taidenäyttelyn avajaisista ja sulkemisesta samana päivänä. Olin niin äimänä että menin ostamaan kaupasta kalijaa.

Kun tulin takaisin minua huudeltiin nimeltä, sain kunnanjohtajan allekirjoittaman diploomin ja jääkaappimagneetin. Unohdin ne sittemmin keittiöön, mutta Esa-Jussi on luvannut lähettää ne myöhemmin.

Tuula ja Eliisa olivat tulleet ja istuimme portailla katsomassa ensin päättäjäisiä ja sitten avajaisia. Pientä riitaa liian kovaääninen puhe kesken udmurtien pyhän pirturituaalin synnytti.

Sitten nuotiopaikalla oleva veistos sytytettiin tuleen ja ihmiset hyppivät nuotion yli, joku harjoitteli hiilillä kävelemistä. Lopuksi tanssittiin piirissä. Minulla on kaksi periaatetta elämässä, minä en laula enkä tanssi. Sivustaseuraajan silmissä meno näytikin melkoisen kahelilta, varsinkin kun olkiympyräni siinä nuotion läheisyydessä tanssittiin paskaks.

Lopulta Tuula oli suuttunut ja lähti. Kaikki ihmiset lähtivät ja minä jäin yksin pihaan. Onneksi. Joitakin ihmisiä tuli pihaan ja kysyivät missä se näyttely on. Mikä ihmeen näyttely, luulin ja olin kuullut että se on tässä pihassa. Ei kun kuulemma jossain makasiinissa.

Lähdimme etsimään näyttelyä joka löytyi SIWAn pihasta. Ihmiset olivat juuri tulossa jo näyttelystä ulos. Hyvästelin opastusta kaivanneet vieraat ja painuin korsuun nukkumaan.

muu maa multiaa 5.-15.8.2015 - kahdeksas lokikirja

unohdin että tein rantaan vedenalaisen spiraalin

            
Perjantai 14.8.

Uskokaa tai älkää, aamulla heräsin.

Menin rantametsään istumapaikalleni. Aloin ihmetellä kun rannalla joku kahlaili vedessä ja istutti puunrunkoja veteen. Se oli Outi. Oli pakko mennä lähemmäs katsomaan. Hän hakkasi rautakangella reikiä järvenpohjaan saadakseen rankapuut pysymään pystyssä ja suunnitteli aina välillä. Mieleen tuli jo asterixin lause että "hulluja nuo taiteilijat".

Sitten huomasin että hänellä oli rannassa kymmeniä metrejä kankaita. Hän sai seipäät istutettua järveen ja tuli rantaan. Tuuli melko vinhasti ja mietimme pysyvätkö seipäät pystyssä kun tuuli puhalsi purjekankaisiin. Eivät ne pysyneet, onneksi Marika ja Helena tulivat avuksi. Laiskahkona runoilijana seurasin sivusta enkä koskenut varpaallanikaan veteen. 

Saivat he kankaat lopulta pystyyn (vaikka ne lauantaiaamuna piti pystyttää uudestaan). Outi oli kahlannut vedessä kaikkiaan pari tuntia ja mietin että helpompi olisi olla Jouko Turkan poikana pakastimessakin kuin ympäristötaiteilijana Multialla.

Kun naisihmiset olivat saaneet työnsä tehtyä ja istuneet rantaan levähtämään, mieleni teki uimaan. Minulla oli ainoana koko porukasta ollut uimahousut mukana yömajassa, mutta tasapuolisuuden vuoksi en viitsinyt hakea niitä. Menin nakuna ja uin parikymmentä metriä suuntaan ja takaisin. Kun nousin ylös uimasta kävelläkseni rantaa kohti huomasin, että koko ranta oli tyhjentynyt autioksi.

Pukeuduin, poltin pari tupakkaa ja menin Nahkurin talon pihasta hakemaan haravaa sekä jätesäkkiä. Palasin takaisin rantametsään ja rannalle. Haravoin sulkaympyrän. Kävin noukkimassa jätesäkkiin edellisenä päivänä keräämäni havunneulaset ja kilon käpyjä.

Menin Nahkurin talon pihaan. Siitä olin edellisenä päivänä katsonut pienen nuotiopaikan, jossa oli kai harjoiteltu maalauskankaiden polttamista. Siinä oli yksi hiiltynyt puu jonka pystytin ja tein ympärille spiraalin havunneulasista. Edellisenä päisänä paikalla oli käynyt joel joka oli vuollut siellä puulintuja, "puulintujen vuolija". Keräsin lastut ja tein niistä havunneulasspiraalin sisään toisen spiraalin.

Olin myös löytänyt edellisenä päivänä Korsun talon pihasta olkikompostin. Hain säkillisen olkia. Tein toisen ympäristöteoksen, olkiympyrän niin että se oli linjassa minun spiraalini ja Aino Jn Mandalan kanssa. Toin siihen rannalta palaneen hiilen pystyyn. Kokki Aino oli löytänyt ihmisen kaulanikaman kaltaisen luun hautausmaan kaatopaikalta, laitoin sen hiilifalloksen kaulaan.

Joku taiteilijakolleega alkoi ihmetellä että "ai, sinäkin teet vihdoin töitä, aluksi luulimme, että olet joku paikallinen spurgu joka pörrää täällä muuten vain." "Pakko alkaa pikkuhiljaa tehdä, eikös huomena ole näyttelyn avajaiset?"

No niin, tein ne duunit. Lisäksi olin hautausmaan kaatopaikalta löytänyt ruukusta irrotettuja kuihtuneita kanervia juurimultapaakkuineen. Istutin ne pihaan kannon päähän. Taisin puuhata taideteoshommieni kanssa yöhön asti koska en siltä illalta muista muuta.

Muu Maa Multiaa 5.-15.8.2015 - Setsemäs lokikirja

Torstai 12.8.

Heräsin ja menin rantaan. Tyrmistyksekseni huomasin että kaikki koululaisten tekemät puuta sisältäneet ympäristöteokset oli tuhottu ja oma ajopuuni poltettu nuotiolla joidenkin suomalaisugrilaisten taiteilijoiden toimesta nuotiossa, vaikka metsä olisi ollut täynnä oksia ja muuta nuotiontekovärkkiä 30 metrin säteellä niin että niistä olisi saanut vaikka juhannuskokon. 

Erityisesti vitutti koululaisten teosten tuhoaminen, kun sitä eivät olleetkaan tehneet paikalliset "nuorisovandaalit" vaan symposiumin kaksi taiteilijaa näin muiden taideteokset häpäisten. Hain nuotiosta rangaksi palaneen ajopuuni ja pystytin sen takaisin sulkaympyrään. Aino tuli kahlailemaan, hän liikkui kuin Aino vedessä ja purin hänelle närkästymistäni.

Lähdin hermostusta lauhduttaakseni kävelemään. Huomasin että lummelammessa kukkivat lumpeet. Niitä ei Etelä-Pohjanmaalla näy missään. Etsin Esa-Jussin taloa ja lopulta löysinkin sen. Lainasin häneltä haravan. Tulin  takaisin Nahkurin talon pihaan ja teokseeni johtavan kadonneen villalangan sijaan haravoin polun pihasta rantaan ja teokselleni. Haravoin myös sulkaympyrän, jalanjäljet siitä pois.

Haravoin myös polut korsutalon pihasta rantaan ja siitä vähän matkaa rantaa pitkin kulkevaa polkua pitkin. Minulla oli idea ympäristöteokseen nahkurin talon pihassa ja tarvitsin sitä varten havunneulasia. Jätin kuitenkin haravoidut kasat vielä keoiksi ja lähdin kylille.

Olin edellisiltana hukannut taas ponnarin ja kun kuulin että niitä olisi myynnissä SIWAssa menin kauppaan. Oli vain pinkkiä ja punaista. Kerroin kassalle että olen mukana symposiumissa. Hän sanoi että oli kuullut kirjastonhoitajalta Vuorela-illasta edellisenä päivänä. Kerroin mitä symposiumissa milloinkin missäkin tapahtuu (omien hatarien tietojeni pohjalta) aikavarauksella että venäläinen aikakäsitys on erilainen kuin suomalainen.

SIWAn kassa kiitteli minua. Kertoi että erinäisiä taiteilijoita oli käynyt kaupassa jo yli viikon, mutta olin ensimmäinen joka kertoi tapahtumasta jotain taio ylipäätään puhui mistään mitään.

Ulkona törmäsin Esa-Jussiin joka oli menossa leirintäalueelle syömään. Suunnistin mukaan. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi, henkilökunta hyvin ystävällistä.

Kiertelin iltapäivän siinä Korsun ja rannan ja Nahkurin talon väliä ympäriinsä, kuvasin kännykällä Korsun pihaa, etsin ajatusta, kuuntelin lintuja ja saatoin nähdä pari alastonta naista uimassa. Soitin Tuulalle joka lupasi tuoda erään Keuruulle majoittuneen residenssinaistaiteilijan mukanaan vuorela-tilaisuuteen. Sovimme treffit sinne.

Jätin illallisen väliin, koska en tiennyt alkaako Einari Vuorela tilaisuus suomalaisen vai udmurtialaisen aikataulun mukaan, kello 18 vai kello 19. Lähdin kiireettä ajoissa kirjaston pihaa kohti, kuvailin lumpeita lammessa ja muuta mitä nyt sattui matkan varrella näkymään.

Tulin kirjastolle treffeille. Paikalla ei ollut vielä muita kuin Tuula, taiteilijavieras Eliisa ja minä. Ja kirjastonhoitaja ja Marika joka sääteli äänentoistoa. Kävimme pari kertaa tupakilla ja paikalle alkoi tulla yleisöä. Vähitellen paikalle alkoi kerääntyä yleisöäkin, ensimmäistä kertaa myös keuruulaisia ja multialaisia, ilmeisesti Einari vuorelasta ja Vuorela-seurasta kiinnostuneita ihmisiä, myös symposiumilaisia tippui vähitellen sisään niin että vähitellen arvioin tilaisuudessa olevan noin 80 ihmistä.

Tilaisuudessa piti olla runokooste Vuorelan runoista, mutta esiintyjä oli sairastunut. Sen sijaan seuran olikohan varapuheenjohtaja kertoi Vuorela- seuran toiminnasta lyhyesti. 

Einari Vuorelahan oli Multialla syntynyt luontorunoilija, jonka runoista itse nuoruudessani olen pitänyt hyvin suursti. Kysyin Vuorela-seuran runopalkinnosta, se on suurin Suomessa jaettava runoilijoille tarkoitettu palkinto jota seura ja säätiö jakaa kuulemma joka kolmas vuosi. Se oli jo katkolla mutta nyt palkinnon rahoitus ja jatkuminen on kuulemma saatu turvattua.

Muuan etnofuturistisen taiteen marilainen tutkija ensin kuitenkin presentoitui. Hän esitteli tunnin etnofuturistisen taiteen syntyä, kehitystä, muutoksia, sekä vihdoin myös kuvataiteellista toimintaa ja siinä esiintyviä periaatteita. Sain vihdoinkin puuduttavan ja pitkästyttävän katsauksen siitä mitä etnofuturistinen taide on. Se esitettiin niin perusteellisesti että laiha perseeni puutui penkissä täysin kun hänen jälkeensä vielä joku etnofuturisti presentoi itsensä.

Kun muut lähtivät kahville ja syömään Vuorela-leivoksia minä karkasin ulos hengittämään raikasta happea tupakin filtterin läpi ja kiertelin koulun pihassa ja rannoilla Esa-Jussin esitelmän ajan, jossa hän mm kertoi suomentamastaan udmurtien kansalliseepoksesta. Ajattelin lukea sen eepoksen ensi tilassa myöhemmin, ja kun takapuoleni ei kestänyt penkillä istumista, ajattelin ettei minun tuota esitystä tarvitse kuullakaan, saan sen jostain käsiini myöhemmin kuten itse eepoksenkin.

Sen sijaan löysin koulun takaa rannalta tiipiin, risumajan, joka oli hienosti tehty ja ihmettelin miten koululaiset olivat jo ehtineet tänne rannallekin taidetta rakentamaan, mutta saattoi se olla jonkun taiteilijankin tekele, lasten ja ammattitaiteilijoiden teoksiahan ei erota periaatteessa mistään muusta kuin hintalapusta. 

Istuin siinä kodassa puun juurella pitkään ja tunsin selässäni vanhan kuusen pihkaisen viisauden joka virtasi selkääni pitkin. Katselin rantanäkymää ja annoin ajatusten levätä narikassa.

Kun takapuoleni taas tuntui kestävän sammalen lisäksi myös kirjaston kuivia penkkejä palasin tapahtumaan ja kuuntelin loput presentaatiot. Tuula ja Eliisa lupasivat tulla uudelleen tapahtuman avajaisiin ja päättäjäisiin lauantaina. Oli jo pimeää. 

Minä taas lähdin korsuun ja menin yön selässä hautausmaalle kopioimaan hautakiviä, vai kopioinko ne jo edellisenä yönä. En enää muista, joka tapauksessa kopiot epäonnistuivat, vanhat kivestä hakatut graniittipaadet olivat liian "rupisia", tapetti liian paksu ja punaliitu liian hentoa että olisin saanut kopioitua edes jotain läpi

Lasten intiaanikylä jonka taiteilijat tuhosivat

Muu Maa Multia 5.-15,8,2015 - kuudes lokikirja

keskiviikko 13.8

Heräsin ja menin rantaan. Koululaisten intiaanikylä ja oma sulkaympyräni olivat ehjiä.

Istuin siinä aikani. Kaksi parvea koululaisia tuli opettajien johdolla paikalle. He olivat innoissaan: Joo me tehtiin nää eilen.

Olin lainannut Esa-Jussilta haravan ja haravoinut ympyrääni.

Aino kahlasi vedessä ja toi minulle pihaan ulpukoita, että tekisin niistä jotain. Oli rituaali, Ainon veteen hukuttautuminen. En keksinyt mitä ulpukoista tekisin.

Pihassa puuhattiin. Aino J oli ryhtynyt tekemään tupakantumpeista mandalaa. Tuuli kaatoi Lenarin fallokset kumoon. John-John oli käynyt uimassa ja tuli ilman alushousuja näyttämään miten jokin työ pitäisi tehdä. "Tuota minun ei välttämättä olisi tarvinnut nähdä", kokki-aino totesi

Marja-Leena kertoi että illalla olisi sauna ja suomalaisudmurtialainen karaoke makasiinissa. Sain kyydin sinne. Mustikoita oli tien varrella paljon. Ajoimme metsätietä kilometrin ohi jonkin talon pihaan, siellä mies ja vaimo viuhtoivat saunassa alasti. Palasimme takaisinpäin ja löysimme makasiinin.

Kuuntelimme karaokea ja kolme presentaatiota sekä esittelyn makasiinin historiasta. Menimme saunaan ja kävin uimassa. Huomasin että miehet olivat lähteneet saunasta ja parvella pölisi viisi suomalaista neitosta alasti. Pienen epäröinnin jälkeen menin sinne sekaan.

Pesin pääni ja lähdin. Menin pihaan. Siellä kokki-aino soitti udmurteille saamelaista musiikkia. Sain kyydin korsuun ja palasin yömajaan. 

Minulla oli rulla tapettia ja menin piirtämään hautakiviä punaliidulla tapetin läpi. vaikka mukana oli otsalamppu en löytänyt niitä kiviä mitä päivällä olin ajatellut kopioida. Työt osittain epäonnistuivat, osittain eivät edustaneet etnofuturismia. Päätin unohtaa ne. 

Menin yömajaan. Siellä udmurtien heimopäällikkö ja marilainen joivat venäläistä vodkaa. Menin istumaan seuraan. Kysyin marilaiselta englanninkielentaitoiselta saisinko kysyä etnofuturismista jotain.

"No, you shall not ask something, you can just listening" ja jatkoivat polotustaan venäjäksi.

Menin puistonpenkillä ja itkin aamuneljään asti. Katsoin kun tähdet ensin tulivat taivaalle näkyviin ja sitten alkoivat kadota

Muu Maa Multiaa 5-15.8.2015 Lokikira osa V tiistai 12.8.

Heräsin aamulla, menin taas käymään rannalla katsomaan sulkateostani.

Sinne tuli muuan äiti pikkulapsineen ja lapsi oli innoissaan punaisesta langastani ja juoksi sitä pitkin edestakaisin.

Istuin pidempään.

Koulut olivat juuri alkaneet.

Sinne tuli ryhmä alakoululaisia ja ne heti tajusivat mikä sulkaympyrän idea on.

He rakensivat intiaanikylän siihen viereen yhden oppitunnin aikana. 

Erityisesti mieltäni liikutti, kun he selittivät että olivat löytäneet rannalta kusiaispesän ja rakentaneet heille keon ja tornin jonka päässä liehui kaarnalippu.

Muutama nainen tuli alasti uimaan.

Iltapäivällä tutkin metsikköä lähemmin. Huomasin että teen ajatuksissani luonnonsuojelualuetta kävyistä muurahaiset

Illalla oli presentaatiot. Markus Tuormaa kertoi miten kuusesta valutetaan pihkaa ja marika, outi ja helena kertoivat miten he olivat tehneet palestiinalairille teatteria.

Ihminen, luonnon osa ja tuhooja - Ilkka 16.10.2012

Kirjat

Keijo Nevaranta:

Lintujen silmissä kivien kylmyys.

Runoja. 46 s. Omakustanne 1982.

Keijo Nevaranta liikkuu runokokoelmassaan ”Lintujen silmissä kivien kylmyys” perimmäisten kysymysten äärellä. Hän pohdiskelee ihmisen tarkoitusta ja tehtävää luonnon suuressa kiertokulussa. Näkökulma on biologinen, kehitysopillinen ja eettinen, ei niinkään uskonnollinen.

Merenranta on Nevarannan runojen maisema. Siinä yhtyvät kolme elementtiä, vesi, maa ja ilma. Meri on elämän symboli, se on kohtu, missä elämä syntyi. Meri on myös helposti haavoittuva. Öljyläikät veden pinnalla ja kuolleet lokinpoikaset kivettyneine silmineen ovat tuhon enteitä.

Jonakin huikaisevana hetkenä ihminen voi kokea olevansa osa luontoa ja suurta maailmankaikkeutta, mutta hänessä on myös voimia, jotka saavat hänet toimimaan luontoa vastaan, uimaan vastavirtaan ja tuhoamaan sekä itsensä että muunkin elollisen. Epävarmuus ja vastustamaton kaipaus kaikkeen uuteen saavat ihmisen tavoittelemaan tähtiä. Lopputulos on väistämätön, kuollut maapallo, jota avaruusromut kiertävät.

Pohdiskelevan aineksen ohella kokoelmassa on myös persoonallista tilitystä ja kokemusta. Yksinäinen ranta, jossa meren ääni vielä kuuluu, huojentaa toisaalta epätoivoa ja elämäntuskaa ja auttaa kokoamaan elämän pirstoutuneen mosaiikin, mutta toisaalta se myös lisää ahdistusta: ”Tästä huomiseen/ minun on mahdottomampi elää kuin lintujen./ Hiljaisuus ja meri murtavat minua./ Jalkani rikkovat rannassa ohutkuorisia simpukoita.”

Nevaranta kehittelee teemojaan selkeästi ja johdonmukaisesti. Luonnon, alkusynnyn ja ihmisen kehityksen kuvauksissa on sekä intensiteettiä että tehokkuutta. Nevarannan aihevalinta ei ole kuitenkaan kovin omaperäinen. Näitä tuhon profeettoja suomalaisessa runoudessa on tuskastumiseen asti. Ei ihme, että parhaimmassa runoiässä olevan nuorison maailmankuva on täysin toivoton.

Vaasan läänin taidetoimikunta ja Kristiinankaupungin kulttuurilautakunta ovat tukeneet teoksen julkaisua.

LEENA TUOMELA

Muu Maa Multia 5.-15.8.2015 osa V - Neljäs Lokikirja ma 12.8.

Maanantai

Heräsin, kun muut jo kolisivat ylhäällä. Hämmästyin kun huomasin, että kolme vuorokautta peiton alla maannut neitonen oli vironnut koomasta ja noussut ylös. Naisten huoneen naiset tervehtivät minua ystävällisesti. Hekin näyttivät osaavan englantia.

Ugrit lähtivät aamiaiselle, minä perässä rantametsikköön ja rantaan istumaan. Kävin tarkastamassa sulkateoksen. Joitakin sulkia tuuli oli lennättänyt ympyrään. Korjasin sulat paikalleen pystyyn ja jäin istuskelemaan rannalle pienen pensaan varjoon.

Siihen rannalle tulivat performanssitaiteilijat Marika ja Helena. He harrastivat jonkinlaista aamujumppaa selät vastakkain toisiaan nostellen ja venytellen. Tasapaino oli kohdallaan. Marika oli kertonut jo aiemmin, että kehollinen ilmaisu oli hänen taidemuotonsa, mutta täällä he olivat paikalla lähinnä järjestäjinä, eikä ollut tietoa esittäisivätkö he varsinaisesti mitään..

Marika riisuutui nakuksi ja lähti uimaan. Seurasin katseella, kun hän kahlasi pitkää matalaa rantaa vedessä järvelle päin. Olisi tehnyt mieli ottaa kännykällä kuva, mutta häveliäisyys esti, sen sijaan lähdin rannalta pois.

Myöhemmin kuulin, että Helenaa oli vähän ujostuttanut mednnä alasti uimaan minun siinä katsellessa ja minua kehuttiin hienotunteiseksi, kun olin ymmärtänyt lähteä muualle. Hienotunteiseksi minua ei ole kukaan koskaan aiemmin kehunutkaan.

Menin Nahkurin talon pihaan. Juttelin kokki Ainon kanssa. Purnasin siitä, että tapahtumassa tarjottiin pelkästään murukahvia ja hän lupautui keittämään oikeat kahvit. Venäläisillehän ei kahvi kelvannut. Menin pihaan istuskelemaan.

Olin tuntenut alkupäivinä oloni melko yksinäiseksi. Udmurtit, komit, marit ja virolainen viihtyivät omassa venäjänkielisessä porukassaan.. He tekivät etnofuturistista taidetta ja me muut teimme jotain muuta, paitsi minä en tehnyt oikein mitään. Tuntui vahvasti siltä, että muuallakin kuin ruokailussa oli kahden kerroksen väkeä: parempia taiteilijoita Venäjältä ja sitten suomalaisia. Tietenkin kaukaa tulleet vieraat olivat etusijalla kohteliaisuussyistä, mutta jotenkin eriarvoisuus huusi koko tapahtuman läpi.

Tuula oli luvannut tulla iltapäivällä katsomaan mitä puuhaamme. Multiahan on melkein Keuruuta, matkaa kirkolta kirkolle vain 19 kilometriä. Häntä odottelin pihamaalla ja katselin, miten Lenarin veistokset hahmottuivat muotoonsa. Esa-Jussi näyttäytyi pihassa ja sain häneltä kaksi ruokalappua leirintäalueen ruokalaan, missä muut vieraat kävivät päivittäin syömässä. Oma ruokalistani käsitti kuitenkin tänään puolikkaan euron pizzasta.

Esa-Jussilta varmistin että oma presentaationi oli illalla kello 19. Käsitin, että kun pari tapahtumaan ilmoittautunutta oli perunut tulonsa, olisin presentaatiossa yksin ja arvelin, että saisin esiintyäkin siellä yksin tyhjälle katsomolle.

Tuula tuli ja kävin opastamassa hänet Salen kaupan edestä Nahkurin talon pihaan. Häntä ihmetytti etnofuturismi yhtä paljon kuin itseänikin, erityisesti ehkä liiterin seinään ilmestynyt kaksimetrinen vagina-maalaus. Minä mietin auton peräkärryn kokoista punapohjaista maalausta, jonka halkaisi pystysuora sivuille haaroittuva muoto. Muuan Kauhajoella tapaamani kelttiläinen druidi maalasi ihmisen DNA-ketjua ja tämäkin maalaus toi mieleeni DNA:n vaikka tosiasiassa en vieläkään tiedä mitä maalaus esitti. Joka tapauksessa pidin siitä.

Marja-Leena oli maalannut neliön muotoiselle pohjalle laitoihin ruudukkoa ja keskelle pienemmän neliön, jonka läpi pohjan värit kuulsivat ikään kuin himmeän lasin läpi katsottuna. Kävi ilmi että laitojen ruutuihin oli tarkoitus taiteilijoiden kirjoittaa nimensä. Muuan udmurti kieltäytyi jyrkästi. Hän sanoi maalaavansa vain omia töitään, nimeään hän ei toisten töihin kirjoita.

Menimme Tuulan kanssa rantaan katsomaan sulkainstallaatiotani. Sinne kerääntyi lopulta koko pihallinen väkeä teostani katsomaan. Sana siitä oli kulkeutunut Nahkurin talolle, mutta ei kauemmas.

Olin putsannut ovaalini sisustaa ja pyyhkinyt siitä jalanjäljet. Nyt esitin runoperformanssin yleisölle. Istuin ovaalin sisään hiekalle ja luin shamaanirunoelmaa kokoelmasta Joet palaavat lähteilleen sellaisella äänenpainolla että udmurtitkin kuulemma ymmärsivät mitä sanoin.

No örtistähän siinä runossa puhutaan, örtin kulkemisesta. Ört on entisten tseremissien, nykyisten marilaisten henki, joka jättää meidät unessa, palaa herätessä sierainten kautta kehoon ja kuolemassa jättää meidät lopullisesti, jääden kuukaudeksi kiertelemään vajaan metrin korkeudelle maan pinnalta, se etsii uutta vastasyntynyttä kehoa johon asettua.

Tuula lähti aikanaan, hän yritti saada symposiumin porukkaa käymään

Iltapäivällä olin antanut Marikalle presentaatiotani varten Maailman synty runoelmani, jonka kemiläinn Jussi Paakkola oli säveltänyt ja Kambri-ryhmä esittänyt livenä Yli-Iin kivikautisessa Kierikkikylässä. Paikalle ei kuitenkaan oltu saatu kuin tietokoneen pienet kaiuttimet.

Pelkoni siitä että presentoisin yksin osoittautui turhaksi. Ohjelmaan oli ilmestynyt peräti viisi presentaatiota. Minun piti aloittaa ja jälkeeni piti presentoida suomalaiset valokuvagraafikot Sami ja Jussi. Lopussa oli kolme venäläistä presentaatiota.

Kaksi minuuttia ennen tilaisuuden alkua paikalla oli koko symposiumin väki, mutta ei ainoatakaan multialaista. Se ei kyllä ollut mikään ihmekään, koska tapahtuma-ajoista tai ohjelmasta ei edelleenkään ollut kylällä mitään tietoa. Ja jos joku paikallinen olisi presentaatioihin halunnut tullakin, hän olisi ohjelman mukaan tullut presentaatioon kello 18, jolloin Korsussa ei ollut ketään, kun tapahtumat alkoivat ohjelmasta poiketen kello 19.

Marika varmisti kaksi minuuttia ennen tapahtuman alkua, että pitihän esiintymisjärjestys nyt paikkansa ja minä aloitan. Esa-Jussi lupasi että piti paikkansa. Ei se pitänyt. Kun minä olin jo menossa estradille, tapahtuma alkoikin udmurtialailaisten taiteilijoiden päällikön presentaatiolla. Hänellä oli menoa jonnekin ja niinpä hän alussa esitteli etnofuturistisen taiteen taustoja. Sitten tauon jälkeen vuoroon tuli toinen udmurti jokEsa-Jussin tulkkaamana puhui koulun oppitunnin verran.

Tuli taas tauko. Suomalaiset Pasi ja Jussi ihmettelivät pääsevätkö he ollenkaan esittäytymään, kun heidän presentaationsa olisi pitänyt olla jo perjantaina ja he olivat lähdössä tiistaina kotiin.

No minä selvisin presentaatiosta tulkkauksineen vartissa, johon sisältyi 10 minuuttia runomusiikkia. Selitin lyhyesti Yli-Iin Kierikin, miten se on ollut kivikautinen hylkeenpyyntikeskus, jossa on rakennettu hirsisiä rivitaloja 5000 vuotta sitten ja kauppaa on käyty Virosta Norjan Altaan Kierikin kauppakeskuksen välityksellä. Ja että runoelmassani kerron oman selitykseni Maailman synnystä, joka on saanut vaikutteita niin ugrilaisesta perinteestä kuin taolaisuudesta ja intiaanikulttuureistakin.

Kaiuttimet särkivät cd:n äänen niin että sanoista ei saanut selvää kukaan muu kuin minä, kun tunsin runoni ennestään, siinä mielessä esitys oli tasapuolinen venäjänkielisillekin.

Loputkin presentaatiot pidettiin, Sami ja Jussi saivat vihdoin tilaisuuden oman esittelynsä esittämiseen.

Yöllä istuin rannalla Markuksen kanssa, joka maalaa kuusenpihkalla lasille, juttelimme kaikenlaista aamuyöhön asti.

runo 30.8. 2015

Kaksi kurkea liihotti
kirkonkylän ja pääni yli pellolle.
Keräsin parisataa naakansulkaa nurmikolta.
Menin vaikeasti Sjöberginpuistoon
ohdakemetsän läpi ja Satiaisojan yli.
Toiosella puolella huomasin,
että sinne oli tehty silta
kymmenen metriä alavirftaan.
Istuin puiston rantaan
tulva-aikaan ajelehtineelle penkille.
Katselin siinä kaikkea.
Vastarannalle oli rakennettu
kaksikerroksisia puutaloja
Kauhajoen korkeimmat rakennukset
kirkkoa ja paloaseman tornia lukuunottamatta.
Vihervarpunen lauloi kuusen
äärimmäisessä latvassa,
Sen vatsa hohti auringossa aivan valkoisena.
Rusakko hyppeli metsän suojasta
muutaman metrin päähän
ja pysähtyi siihen.
Se alkoi aavistaa minut
ja nosti korvansa pystyyn.
Koikkelehti sitten laiskasti rannan suojaan
niin että mieleen jäi harmaa töpöhäntä.
Pysähtyi sinne niin että näkymään
jäi pää ja korvat.
Parvi pikkuvarpusia lensi yli.
Orava tuli rapisten männynkylkeä
pitkin alas.
Oli alkuillan hetki.
Tunsin olevani omassa paikassani
juuri nyt
ja join hitaasti oluen loppuun.

Muu Maa Multia 5.-15.8.2015 osa IV Kolmas Lokikirja 11.8.

Sunnuntai

Aamulla heräsin norsujen tömistelyyn huoneessa. Venäläiset toverit lähtivät aamiaiselle. Itse menin perässä pihalle ja rantaan. Vain ”Naisten huoneen” udmurtialainen neitonen jäi nukkumaan. Menin rantaan tarkistamaan teokseni, ovaaliympyrän tai sulkaympyrän. Se oli säilynyt ehjänä.

Rantaan tulivat aamiaiselta virolainen Andrus ja englanninkielinen udmurti. Jotka painelivat uimaan kelteisillään. Minä olin siirtynyt lähimetsään, rantaan laskeutuvien portaiden yläpäähän, mistä käsin ihailin järveä ja ilmaa (vihdoin oli alkanut kesä) ja mietin omia ympäristötaiteellisia suunnitelmiani.

Siirryin Nahkurin talon pihaan katselemaan mitä siellä puuhattiin. Tauluja maalattiin urakkatahtiin. Aino J:kin oli ryhtynyt työhön ja maalannut teoksen, josta tuli mieleen ihmisen silmä. Huomasin että karhumyytit ovat udmurteillekin tärkeitä, samoin kuin ne ovat muinoin olleet suomalaisille ja saamelaisille. Muuten aloin aavistaa, että etnofuturismin etnisyys, siis kansalliseen perinteeseen pohjautuva, liittyy jotenkin kansallisromantiikkaan, kuten Gallen-Kallelan Kalevalan kuvitukset Suomessa.

Futurismihan puolestaan oli taidesuunta 1910-1920 -luvulla, aate joka uskoi tulevaisuuteen, tekniikkaan, koneisiin ja alkuvaiheissa jopa sodan kauneuteen (ennen kuin ensimmäinen maailmansota tuhosi tämän illuusion).

Vaikka Kalevala tuntuikin olevan myös Venäjän ugrilaisille kansoille ”pyhä” kirja, ei heidän maalauksissaan mitään väinämöuisiä ja joukahaisia esiintynyt sentään esiintynyt, modernia kansallisesta perinteestä ja kansallismielisyydestä lähtevää puoliabstraktia taidetta kylläkin.

Olin ymmärtävinäni, että etnofuturismi on paitsi aatesuunta myös tietynlainen aatteellinen suuntaus. Henkisyyttä töissä saattoi havata ja monessa niistä oli jonkinlainen shamanistinen pohjavire.

Minulla oli mukanani kerä punaista villalankaa. Aikanaan muuan oululainen ystäväni ehdotti, että voisin virkata siitä hiirenhäntää Seinäjoelta Ouluun. Hukkasin kuitenkin virkkuukoukun ja ketjusilmukat eli hiirenhäntä jäi virkkaamatta. Nyt hain lankakeräni ja vedin langan nahkurin talon kuistilta metsäpolkua pitkin järven rantaan ja sidoin langan toisen pään ajopuupökkelööni. Muuten olin tämänkin päivän enimmäkseen katseluoppilaana tekemättä yhtään mitään.

Aloin kuitenkin tulla tutuksi muutaman suomalaisen taiteilijan ja teatteri-ihmisen kanssa. Näiden kanssa ruopattelin pihassa ja rannalla illalliseen asti. Ohjelma oli taas merkitty niin, että sekä illallinen että presentaatiot oli merkitty alkavaksi kello 18. Kävin syömässä jotain jälkijoukossa ja lähdin Korsu-ravintolaan (joka ravintolana oli sulkenut ovensa vuotta aiemmin) katsomaan minkälaisia nämä presentaatiot lopulta olivat. No, oman taiteellisen toiminnan esittelyähän se presentaatio suomeksi tarkoitti.

Esa-Jussi tulkkasi ja kolme venäjänugrilaista esittäytyi. Tulkkauksineen kukaan ei selvinnyt esittelystä alle tunnissa ja päättelin, että venäläinen aikakäsitys on aivan erilainen kuin kiireeseen sidottu suomalainen aika.

Positiivista oli, että kaikilla taiteilijoilla sunnuntaina ja myöhemmin koko viikon ajan oli kuvamateriaalia tai videoesityksiä ja Marika heitteli kuvat tietokoneen kautta videotykillä kankaalle.

Illalla menin kello 22 jälkeen metsään ja rannalle istumaan ja istuin rannalla yöhön asti.