sunnuntai 29. toukokuuta 2011
tiistai 24. toukokuuta 2011
Sulka
Yöllä mies ei enää jaksanut. Viimeiset päivät hän oli tehnyt linnnunsulalla akvarelleja. Inprovisaatiota sarjasta kalalokille. Epäonnistunutta sarjaa kasaantui nurkkaan. Jälki oli liian heikkoa ja kuitenkin siitä jäi puuttumaan sulanomainen luonnosmaisuus. Tekemisen kohteena oli jotain, johon hän ei päässyt kiinni eikä irti. Tahdon ja toteutuksen välillä piili ero. Kerta kerralta idea pakeni kauemmas, kunnes hän ei enää edes tiennyt, mihin pyrki. Hän makasi selällään sängyssä ja tuijotti laatoitettua kattoa yläpuolellaan. Äkkiä jokin tuntui halkeavan. Kattoon syntyi ohut epätasainen railo kuin negatiivi pimeällä taivaalla iskevästä salamasta. Hän kiskaisi nyrkkinsä seinään, veti vihoissaan takin päälle ja lähti.
Mies käveli varastoalueen ohi ja vilkaisi vartiokoppiin, jossa paloi valo. Ajatus liikahti toiseen ihmiseen, siihen mitä tämäkin mahtoi miettiä, miten sai aikansa kulumaan yön pitkäveteisinä tunteina, iskikö koskaan mieleen pelko. Tie jatkui radan yli tasoristeyksestä, jossa kaksisilmäinen liikennevalo vilkkui valkoista. Radan jälkeen mies kääntyi oikealle, kulki peltotietä jokivarteen, saapui penkereelle paikassa jossa joki teki jyrkän mutkan. Vesipiirin miehet olivat tässä paikassa mitanneet oikaisu-uoman niin, että vesi kulki pahimpien tulvapaikkojen ohi alavirtaan. Alajuoksulle suunniteltiin voimalaitosta. Näiden tekojen edessä taide oli voimaton niin kuin kaikki muukin vastustus. Jokin ihmistä hahmottomampi kone oli laatinut suunnitelmat, joita toteutettiin epäinhimillisellä teholla.
Hän oli ottanut kanootin ja vienyt sen autolla yläjuoksulle, pakannut tavarat ja ryhtynyt laskemaan alaspäin. Matkan varrella hän oli katsellut jokivarsia. Välillä pysähtynyt rantaan, ottanut akvarellipaperin ja värit, kastellut paperin jokivedessä ja pingottanut alustalle, luonnostellut nopeasti kynällä ja sutinut pensselillä vaikutelmia joesta, vesikasveista ja valon hetkelllisistä heijastuksista vedessä. Matka oli kestänyt pari viikkoa. Pahimmat koskipaikat hän kiersi rannan kautta, uitti kanootin niiden ohi. Alajuoksulta hän palasi kotiin mielessä jotain yhtä vaikeaa kuin nyt. Hän oli järjestänyt akvarelleista näyttelyn tadehalliin. Lehdissä asiaan kiinnitettiin huomiota, sanottiin että se on konkreettinen teko joen suojelemisen puolesta.
Nyt taivas oli elokuun yönvärinen. Ohuet pilvet olivat jähmettyneet taivaanrajassa. Vielä oli se aika vuodesta, jolloin tähtiä ei voinut nähdä. Kohta, kohta olisi jo syksy ehtinyt siihen asti, että taivas kävi yöllä tummaksi ja sitä puhkoivat valoisat pisteet. Kauempaa jokivarresta kuului rantasipin yksitoikkoinen surumielinen tihitys. Oikaisu-uomasta nousi ohut läpinäkyvä utukerros. Pajut uoman varressa taipuivat raskasmielisinä vettä kohti. Hän lähti kävelemään pengertä pitkin kauemmas, pienelle nevalle jonka reunat oli ojitettu.
Hän oli kulkenut tuntikausia. Rusakko oli pelästynyt liikkeelle penkereen reunalta, puolikasvuinen, tämän kevään poikasia. Neva oli keväästä kuivunut ja taivaanvuohien yöllinen mäkätys hiljentynyt. Aamuyöstä jaksoivat äännellä vain lokit ja rastaat. Mies oli löytänyt rimmen laidasta irtopuun, kelottuneen ja alta mädän. Hän oli nostanut sen kuiville ja iskenyt pystyyn. Olkalaukkuun hän pisti muutaman riekonuntuvan ja kirjoitti muistikirjaan tarpeettoman merkinnän.
"Mitä merkitsee linnunsulalla tehty akvarelli? Mitä sisältyy sulan tarkoitukseen, mikä on tekijän päämäärä? Joki on menetetty, suo on menetetty. riekonsulka on jäänne jostain, joka on hipaissut meitä ja hävinnyt. Minä nostan kelon vedestä ja nostan toteemiksi niille, jotka ymmärtävät ja osaavat nähdä. Ehkä jokin lintu joskus pysähtyy istumaan sen päähän, jonain keväänä kuovi varoittaa samanlaisesta kulkijasta kuin minä. Vaikka jokin muuttuu jokin jatkuu yhä. Tulee uusia kulkijoita, tehdään toisia tekoja. Linnunsulka-akvarellit unohdetaan, kalalokin lennon jäljiltä ilmassa heilahtaa yksinäinen untuva."
Mies seisoo penkereellä, paikassa jossa joki tekee mutkan. Oikaisu-uoman vesi tuoksuu levältä, joka tuo mieleen kuolleet kalat. Hän katselee vettä ja sille pudonneita lehtiä, niiden liikkumattomuutta. Yön ja aamun välissä, hämärässä joka sisältää aavistuksen kirkkautta, väsyneiden silmien pakottaessa, hän tuijottaa veteen, yrittää todistella että se liikkuu tai pysyy paikallaan. Lehdet tuntuvat jähmettyneen kahden olomuodon väliin. Vedestä on tullut pimeää, raskasta massaa. Miehen silmät ponnistelevat, hänen tahtonsa on veden pinnassa, lehtien liikkeessä tai liikkkumattomuudessa. Hän ei pääse selville tilanteesta. Hän ottaa riekonsulan laukustaan, puhaltaa sen lentämään vettä kohti.
Mies käveli varastoalueen ohi ja vilkaisi vartiokoppiin, jossa paloi valo. Ajatus liikahti toiseen ihmiseen, siihen mitä tämäkin mahtoi miettiä, miten sai aikansa kulumaan yön pitkäveteisinä tunteina, iskikö koskaan mieleen pelko. Tie jatkui radan yli tasoristeyksestä, jossa kaksisilmäinen liikennevalo vilkkui valkoista. Radan jälkeen mies kääntyi oikealle, kulki peltotietä jokivarteen, saapui penkereelle paikassa jossa joki teki jyrkän mutkan. Vesipiirin miehet olivat tässä paikassa mitanneet oikaisu-uoman niin, että vesi kulki pahimpien tulvapaikkojen ohi alavirtaan. Alajuoksulle suunniteltiin voimalaitosta. Näiden tekojen edessä taide oli voimaton niin kuin kaikki muukin vastustus. Jokin ihmistä hahmottomampi kone oli laatinut suunnitelmat, joita toteutettiin epäinhimillisellä teholla.
Hän oli ottanut kanootin ja vienyt sen autolla yläjuoksulle, pakannut tavarat ja ryhtynyt laskemaan alaspäin. Matkan varrella hän oli katsellut jokivarsia. Välillä pysähtynyt rantaan, ottanut akvarellipaperin ja värit, kastellut paperin jokivedessä ja pingottanut alustalle, luonnostellut nopeasti kynällä ja sutinut pensselillä vaikutelmia joesta, vesikasveista ja valon hetkelllisistä heijastuksista vedessä. Matka oli kestänyt pari viikkoa. Pahimmat koskipaikat hän kiersi rannan kautta, uitti kanootin niiden ohi. Alajuoksulta hän palasi kotiin mielessä jotain yhtä vaikeaa kuin nyt. Hän oli järjestänyt akvarelleista näyttelyn tadehalliin. Lehdissä asiaan kiinnitettiin huomiota, sanottiin että se on konkreettinen teko joen suojelemisen puolesta.
Nyt taivas oli elokuun yönvärinen. Ohuet pilvet olivat jähmettyneet taivaanrajassa. Vielä oli se aika vuodesta, jolloin tähtiä ei voinut nähdä. Kohta, kohta olisi jo syksy ehtinyt siihen asti, että taivas kävi yöllä tummaksi ja sitä puhkoivat valoisat pisteet. Kauempaa jokivarresta kuului rantasipin yksitoikkoinen surumielinen tihitys. Oikaisu-uomasta nousi ohut läpinäkyvä utukerros. Pajut uoman varressa taipuivat raskasmielisinä vettä kohti. Hän lähti kävelemään pengertä pitkin kauemmas, pienelle nevalle jonka reunat oli ojitettu.
Hän oli kulkenut tuntikausia. Rusakko oli pelästynyt liikkeelle penkereen reunalta, puolikasvuinen, tämän kevään poikasia. Neva oli keväästä kuivunut ja taivaanvuohien yöllinen mäkätys hiljentynyt. Aamuyöstä jaksoivat äännellä vain lokit ja rastaat. Mies oli löytänyt rimmen laidasta irtopuun, kelottuneen ja alta mädän. Hän oli nostanut sen kuiville ja iskenyt pystyyn. Olkalaukkuun hän pisti muutaman riekonuntuvan ja kirjoitti muistikirjaan tarpeettoman merkinnän.
"Mitä merkitsee linnunsulalla tehty akvarelli? Mitä sisältyy sulan tarkoitukseen, mikä on tekijän päämäärä? Joki on menetetty, suo on menetetty. riekonsulka on jäänne jostain, joka on hipaissut meitä ja hävinnyt. Minä nostan kelon vedestä ja nostan toteemiksi niille, jotka ymmärtävät ja osaavat nähdä. Ehkä jokin lintu joskus pysähtyy istumaan sen päähän, jonain keväänä kuovi varoittaa samanlaisesta kulkijasta kuin minä. Vaikka jokin muuttuu jokin jatkuu yhä. Tulee uusia kulkijoita, tehdään toisia tekoja. Linnunsulka-akvarellit unohdetaan, kalalokin lennon jäljiltä ilmassa heilahtaa yksinäinen untuva."
Mies seisoo penkereellä, paikassa jossa joki tekee mutkan. Oikaisu-uoman vesi tuoksuu levältä, joka tuo mieleen kuolleet kalat. Hän katselee vettä ja sille pudonneita lehtiä, niiden liikkumattomuutta. Yön ja aamun välissä, hämärässä joka sisältää aavistuksen kirkkautta, väsyneiden silmien pakottaessa, hän tuijottaa veteen, yrittää todistella että se liikkuu tai pysyy paikallaan. Lehdet tuntuvat jähmettyneen kahden olomuodon väliin. Vedestä on tullut pimeää, raskasta massaa. Miehen silmät ponnistelevat, hänen tahtonsa on veden pinnassa, lehtien liikkeessä tai liikkkumattomuudessa. Hän ei pääse selville tilanteesta. Hän ottaa riekonsulan laukustaan, puhaltaa sen lentämään vettä kohti.
sunnuntai 22. toukokuuta 2011
Kallioon tatuoidut kuvat (Ihmisen Alue 70N-23E)
Pohjois-Norjassa, Altan kunnassa, Alattiovuonon rannalla, sijaitsee Pohjois-Euroopan suurin yhtenäinen kalliopiirrosalue.
Ensimmäiset kalliopiirrokset löydettiin Alattiovuonon pohjukasta vuonna 1973 ja sen jälkeen löytöjä on tehty jatkuvasti lisää; niiden lukumäärä oli 1990-luvun puolivälissä jo 2 500 - 3 000 kappaletta.
Altan kalliopiirroskentät
Alattiovuonon pohjukan kalliopiirrokset sijaitsevat neljällä eri alueella, joista Jiepmaluokta/Hjemmeluft on huomattavin. Jiepmaluokta-Hjemmeluftissa voidaan erottaa seitsemän pienempää aluetta, jotka sijaitsevat 8,5 - 26,5 metriä merenpinnan yläpuolella.
Eri korkeuksilla sijaitsevat piirrokset eroavat toisistaan sekä tyyliltään että aiheiltaan. On luultavaa, että piirrokset on aikanaan tehty paljaisiin kallioihin aivan vesirajan tuntumaan. Maan noustessa ja sammalen vähitellen peittäessä kalliot tehtiin uusia kalliopiirroksia uuteen vesirajaan. Tämän tulkinnan mukaan olisivat korkeimmalla sijaitsevat kalliopiirrokset vanhimpia. Eri korkeuserojen ikäämisen jälkeen on voitu päätellä, että kalliopiirrokset on tehty noin 6 200 - 2 500 vuotta sitten.
Tämän jälkeen ei kalliopiirroksia enää näy tehdyn. Viimeisellä vuosituhannella eaa. katoavat kalliopiirrokset Pohjois-Norjassa ihmisten ja ihmisten ja henkien välisenä kommunikaatiovälineenä. Ne eivät enää ole olennainen aines uskomuksissa ja uskonnossa, rituaaleissa ja seremonioissa, kuten ne olivat kivikaudella ja varhaisella metallikaudella.
Emme tiedä mitä tapahtui, mutta kalliopiirroksiin liittyvät käsitykset korvattiin toisilla aatteilla ja esittelytavoilla. Tämä laaja-alainen muutos, samoin kuin siirtyminen kivikudesta metalliaikaan, voi olla liittynyt uusien yhteisöjen ja ajattelutapojen muodostumiseen, jotka tulivat vallitseviksi vanhoihin uskomuksiin ja ajatustapoihin nähden.
Kalliopiirros ja kalliomaalaus
Kalliopiirrokset ja kalliomaalaukset edustavat ihmiskunnin vanhinta tunnettua taiteelliselta ilmaisumuotoa. Vanhimmat kallliomaalaukset on löydetty Ranskan ja Espanjan luolista ja ne on ajoitettu tehdyiksi noin 35 000 vuotta sitten. Tunnetuimmat luolamaalausalueet ovat Ranskan Lascaux ja Espanjan Altamira.
Metsästäjäin tyyliä noudattava kalliomaalaus alkoi noin 15 000 eaa levitä kaikkialle maailmaan. Metsästätyyli oli levinnyt Keski-Euroopasta niin Pohjois-Afrikkaan, Norjaan kuin Siperiaan. Tyyliä kutsutaan ns. yleismaailmalliseksi eläintyyliksi.
Fennosskandiassa tehtyjä kalliopiirroksia ja kalliomaalauksia on tämän hetkisen tietämyksen mukaan tehty noin 4 500 eaa - 500 jaa välisenä aikana. Kalliopiirrosten ja kalliomaalausten tekijät on väestönä luokiteltu pohjoisen pyyntikulttuurin piiriin.
Fennosskandiassa kalliopiirros ja kallliomaalauslöytöjen erityispiirteenä on se, että Norjasta ja Ruotsista on löydetty sekä kalliopiirroksia että kalliomaalauksia, Itä-Karjalasta ensi sijaisesti kalliopiirroksia ja Suomesta vain kalliomaalauksia.
Kalliopiirrosten ja kalliomaalausten olennainen ero liittyy niiden tekotapaan. Kalliopiirrokset on hakattu kiveen jollakin työkalulla. Arkeologisten kaivausten perusteella tiedetään, että tuon ajan ihmiset olivat taitavia tekemään työkaluja mm. kivestä, sarvesta ja luusta. Kalliomaalaukset ovat sen sijaan joko luoliin (Keski-Euroopassa) tai yleensä pystysuoriin kallioseinämiin (Fennoskandiassa) erilaisilla okraväreillä maalattuja.
Kalliokuvien aiheet
Altan kalliopiirrokset esittävät eläimiä, ihmisiä veneitä, aseita, erilaisia kuvioita sekä joitakin vaikeasti tunnistettavia merkkejä.
Kuvaamiensa konkreettisten asioiden lisäksi kalliopiirrokset kertovat myös silloisesta yhteiskunnasta ja sen uskomuksista. Eläin- ja metsästyskuvaukset saattavat olla ilmausta taiasta, jolla pyritään varmistamaan hyvä saalis. Karhunpyyntikuvaukset ovat mahdollisesti merkki karhunpalvonnasta. Raskaana olevat ihmishahmot ja tiineet eläimet symbolisoivat ilmeisesti hedelmällisyysrituaaleja ja suvunjatkamiseen liittyviä uskomuksia. Jotkin hahmot saattavat kuvata henkiä ja jumalia, joilla on yhteys esimerkiksi tiettyihin mytologisiin tapahtumiin tai rituaalisiin toimintoihin ja seremonioihin.
Vuosituhansien ikäisten kalliopiirrosten tulkinta ei ole tietenkään yksiselitteistä. Tulkintamahdollisuuksia on useita: todennäköisimmät vaihtoehdot voidaan päätellä, mutta yksiselitteisiä vastauksia on vaikea antaa. Ihmisen psyyke käytteli varmasti tuota tuttua elinpiiriä välikappaleena muunkinlaisten mielenliikkeiden ilmaisuun. Saattaa kvuitella, miten ihminen pyyntimatkoillaan kulkiessaan olennoi ilman, metsän ja veden ja miten nämä hahmot siirtyivät hänen uskomuksiinsa ja uniinsa.
Ne esittävät osaa yhtä hyvin saduissa ja enteissä kuin ympäröivien voimien ja hallitsemattomien voimien ja tapahtumien kokemisessa ja niiden kuvailussa. Ne olivat ainesta, jota käytettiin lapsia ohjattaessa, ajankuluiksi kerrotuissa tarinoissa, auringon ja tähtitaivaan ilmiöiden hahmottamisessa ja muistiinpanemisessa, yhteisön päätöksiä selitettäessä sekä päätöksiä vahvistettaessa.
Todennäköisesti tieto ankkuroitiin ympäristöstä saatuihin kuviin sekä niihin puettuihin ihmiselon syvyydestä kumpuaviin myytteihin. Näin ymmärrettynä kallioseinämien kuvat ovat yksi avain ihmiskunnan yhteiseen muistiin sekä ajattelun ja ilmaisun kehittymiseen.
Metsästäjäkansojen ajattelu ja taide
Varhaisimpina aikoina, jolloin ihminen oli vielä tavoittelemaansa riistaa heikompi, metsästys vaati ihmisen koko fyysisen ja henkisen keskittymiskyvyn. Tämä keskittyminen ja ihmisen suhde luontoympäristöön synnyttivät erikoisen henkisen asenteen.
Ennen kaikkea metsästäjä tunsi olevansa yhtä luonnon kanssa. Hänen maailmankäsityksissään henki ja aine muodostavat ykseyden. Metsästäjän koko ajattelutapaa, kuten hänen taidettaankin hallitsevat eläimet, jotka hän näkee itsensä vertaisena tai jopa häntä ylempänä.
Tämä asenne saa ihmiset kuvaamaan eläimiä taiteen keinoin. Tekemällään kuvalla hän toivoo saavansa haltuunsa kuvatun eläimen olennaisen aineksen, sen hengen. Kuvien tarkoituksena on vangita ja tallentaa kysymyksessä olevien eläinten voimat ja ne tajutaan maagiseksi keinoksi varmistaa riistansaanti.
Shamanismin merkitys
Shamaani on erikoinen yksilötyyppi, joka vielä elää eskimoiden ja Pohjois-Siperian metsästäjien keskuudessa ja on jättänyt jälkiään Australiaan ja Afrikkaan. Hänessä yhdistyvät tehtävät ja kyvyt, jotka ovat modernissa maailmassa joutuneet jyrkästi erilleen toisistaan: shamaani on samanaikaisesti pappi, lääkäri ja taiteilija. Kuten voidaan osoittaa vielä elävien shamaanien taiteesta, suuri osa jopa varhaisista franco-kantabrialaisista kalliomaalauksista on shamanistisia - niiden tekijöinä olivat siis shamaanit ja ne perustuivat heidän ajattelutapoihinsa.
Heimon jäsenet pitävät shamaaniaan henkilönä, joka transsissa ollessaan voi tilapäisesti erottaa tahdonvoimallaan sielunsa ruumiista ja matkata manalaan tai tuonpuoleiseen, missä hän (psykologisella tasolla) luo edellytykset todellisessa maailmassa sattuville tapahtumille.
Käsitys sielusta, joka voi erota ihmisen ruumiista ja elää edelleen kuoleman jälkeen ja myöhemminkin saada uudelleen ruumiin asuttavakseen, on perustavan tärkeä shamanismin synnyssä. Sekä ihmisillä että eläimillä on sielu, joka oli molemmilla samojen hajoamista ja reinkarnaatiota koskevien lakien alainen.
Varhaisten metsästäjäkansojen magia, joka on hyvin vanhaa alkuperää, pohjautuu kokonaan siihen, että eläimen sielu voidaan vangita ja tappaa. Siitä seurasi, että eläimet voitiin tappaa samoin keinoin.
Varmistaakseen metsästyksen shamaani lähtee tai tarkemmmin sanoen lähettää sielunsa toiseen maailmaan samalla "kun hänen ruumiinsa makaa kuin kuolleena". Toisessa maailmassa hän joko metsästää eläinten valtiattaren kanssa, jolle kaikki tavoiteltavat eläimet ovat kuuliaisia.
Piirrokset (esimerkiksi kalliopiirrokset) runot ja tanssi ovat kaikki shamaanin apuvälineitä tämän manalanmatkan kuvaamisessa. Onnistuneen metsästysmagian salaisuutena on jäljittely. Shamaani visualisoi onnistuneen retken etukäteen ja kuvaa sen niin vakuuttavasti, että kun metsästäjät lähtevät matkaan, he eivät edes kuvittele retken mahdollisesti epäonnistuvan.
Röntgentyyli
Metsästäjäkansojen valtavasta taiteellisesta tuotannosta voidaan erottaa eräitä pysyviä aiheita ja ilmaisutapoja, joista Altan ja yleensä Fennosskandian kalliopiirroksissa leimallisimpana läpi vuosituhanten on säilynyt niin sanottu "röntgentyyli". Tämän tyylin varhaisimmat edeltäjät on löydetty Lounais-Ranskan uurretuista luupaloista, jotka on tehty vuosien 13 000 ja 6 000 eaa välillä. Lounais-Ranskasta tyyli on levinnyt jälleen jatkuvasti pohjoiseen ja itään päin ja lopulta Siperian kautta Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan mutta ei sen sijaan etelään esimerkiksi Espanjaan tai Pohjois-Afrikkaan.
Röntgentyyli-nimitystä käytetään merkitsemään tyyliä, jossa saalieläimeen kuvataan maagisista syistä metsästäjän tärkeäksi tietämät sisäelimet. Usein ne on yksinkertaistettu 'elämänviivaksi', joka ulottuu eläimen suusta sen sydämeen tai mahaan. Lounais-Ranskassa Madeleine-kauden lopun röntgentyyliä selväpiirteisesti muistuttavat kuvat löytyvät juuri Norjan arktisesta taiteesta (6000 - 2000 eaa), mutta on vielä kiistanalaista miten tämä tyyli on kulkeutunut Norjaan. Röntgentyylin myöhäistä jatkumista nähdään maalatuissa rummunkalvoissa, joita Lapin shamaanit ovat käyttäneet viime vuosisadalle asti.
Keski-Norjan kalliouurrostuksissa sisäelimet on pelkistetty suorakulmio- ja vinoneliökuvioiksi. Norjan kalliopiirroksissa on löydettävissä useita erilaisia pelkistysvaiheita täsmällisestä kuvauksesta, jossa tärkeimmät elimet ovat elämänviivalla eläimen suuhun yhdistettyjä ympyröitä, myöhäisen vaiheen pelkkään viivasokkeloon. Altassa eläimistä löytyy niin ympyrämerkkisiä sydän- ja kohtupisteisiä eläimiä kuin nelikulmioihin paloiteltuja eläimiä. On myös hedelmällisyysrituaaleihin kuuluvia kuvia, joissa syntymättömät hirvenvasat on kuvattu emoeläimen nahan sisälle.
Kalliopiirros ja noitarumpu
Altan kalliopiirroksissa shamanistinen usko ja metsästysmagia nousee hyvin keskeiseksi niin röntgentyylisissä eläinkuvissa kuin erilaisissa rituaalikuvissa, tanssivissa ihmishahmoissa, hirvenpääveneillä tehtävissä kalastusmatkoissa tai symbolistisemmissa ja vaikeimmin tulkittavissa olevissa piirroksissa.
Altassa on nähtävissä kuvia, joissa shamaani lentosauvoineen tekee sielunmatkaa, unimatkaa. Toisaalta lentomatka on kuvattu peräkkäin toistuvien ihmiskuvien halki ilman kulkevalla radalla. On vene, jossa miehistön arvojärjestystä kuvataan esitettyjen henkilöiden koolla, niin että soutajat on kuvattu 'tikkuina', metsästäjä jousineen suurempana, ihmishahmoisena, mutta suurimpana kaikista on shamaani, jokin taikaesine, myyttinen kalanpyydys (tuulenpyydys) käsissään. On kuvia, jotka on tulkittu karhunpesäksi ja karhuansaksi, mutta jotka houkuttelevat myös kosmologiseen selitykseen.
Hyvin lähellä Pohjois-Norjan kalliopiirrosten kuvastoa ja Euroopan alkuperäisen metsästäjätaiteen kuvallista ilmaisua on viimeksi elänyt Pohjois-Skandinavian lappalaisten ilmaisukieli, missä tämän tyypillistä ilmaisua on esiintynyt 1600-luvulle saakka. Erityisesti alkuperäiseen metsästäjätaiteeseen on löydettävissä yhtymäkohtia shamaanirummuista.
Shamaanirummut eivät ole vain shamaanin korvaamaton apuväline hänen synnyttäessään maagisille riiteilleen tärkeän transsitilan, vaan ne ovat myös omaehtoisia taideteoksia.
Lapin ja Siperian shamaanirumpujen kalvoon on maalattu kuvia, joita ei ole valittu sattumanvaraisesti, vaan jotka ovat metsästäjätaiteilijoiden kosmologan tärkeitä selityksiä. Lappalaisrumpujen kalvoissa on usein keskellä vinoneliö, jonka neljä säiettä jakaa pinnan sektoreihin. Vinoneliö edustaa aurinkoa ja muilla figuureilla, jotka voivat olla ihmisiä, jumalia, eläimiä tai esineitä, on kaikilla tekemistä shamanistisen maailmankuvan kanssa. Näihin figuureihin kuuluvat ukkosen, tuulen ja manalan jumala sekä eräät muut, jotka viittaavat porojen ja muiden eläinten elämään ja lisääntymiseen. Kuvattiin myös leirejä, asuinyhteisöjä, hautoja ja manalaa.
Noitarummuissa näyttää säilyneen joitakin hyvin vanhoja käsityksiä ja aiheita, kuten röntgentyyliset eläimet, sekä eräs aina Madeleine-kauden luolamaalauksiin asti viittaava ansasymboli. Harvinaisen röntgentyylin harrastus yhdistää lappalaistaiteen niiden arktisten metsästäjien taiteeseen, jotka tekivät kalliopiirroksia Norjassa noin 6000 - 2000 eaa.
Tyylitelty elämänviiva, jonka lappalaiset piirsivät shamaanirumpuja porokuviin, on röntgentyylin jäänne ja yhteydessä heidän saivo-käsitykseensä. Saivo on eläinhenkien esunto, ei kuolleiden manala. Pohjois-Euroopan primitiivisten asukkaiden keskuudessa on levinnyt laajalti usko, että metsästysretki onnistuu, jos pyydystettävien eläinten sielut on ensin taltutettu shamaanin avulla. Kun ne piirretään, tärkeimmät elimet tehdään näkyviksi, jotta ne voisivat tulla uudelleen lihaksi. Ajateltiin, että surmattu eläin voitiin luista, nahasta ja muista samantapaisisista osista herättää henkiin. Röntgentyyli on ilmaus näistä käsityksistä, joihin perustuvat sekä shamanismi että varhainen metsästyskulttuuri. Röntgentyyliä tavataan ainoastaan metsästäjien asuinalueilla.
Tunnisteet:
Alta,
kalliopiirrokset,
kalliotaide,
primitiivinen taide
maanantai 2. toukokuuta 2011
Paranormaali uni
Uni. Vuonna 1992:
- Olin jossain kirjailijakokouksessa. Kirjailija Hannu Mäkelä tuli vastaan kokoustilan käytävällä kun etsin vessaa. (Vaikka en tunne Hannu Mäkelää, enkä tuohon aikaan edes tiennyt minkä näköinen hän on, aivan varmasti Hannu Mäkelä hän oli). Esittelin Mäkelälle uusinta runokirjaani (jota en siihen aikaan ollut julkaisusut, enkä ollut aikeissakaan julkaista). Olin jo jatkamassa matkaani, kun Hannu Mäkelä antoi minulle vihreäkantisen kirjan. "Lue tämä kirja. Se on hyvä", Hannu Mäkelä sanoi. Katsoin kirjaa. Sen etulehdeltä näin että kirjailijan nimi oli Mu-Tzu ja kirjan nimi oli "Kymmenen kirjaa". Jatkoin matkaani vessaa kohti. Siihen heräsin.
Herättyäni olin ihmeissäni. Uni oli hyvin selkeä. Niin selvä että muistan unen varsin hyvin vieläkin. (Vain tuo Mu-Tzu on hivenen epävarma, vaikka se on tarinan kannalta kaikkein olennaisin seikka. Se on kuitenkin kääntäen etymologisesti oikein johdettu, joten olkoon tässä Mu-Tzu ja piste.) Näen runsaasti unia, koska elämäntapani on sellainen, että minun ei ole pakko sännätä heti herätyskellon piristessä pystyyn uuteen tappavarytmiseen arkipäivään. Joskus näen tällaisia selkeitä unia, joilla tunnen olevan jokin merkitys. Innokkaana "työpäiväkirjan" pitäjänä kirjoitan näitä unia myös muistiin. Nimitän niitä voimauniksi.
Tämän unen kirjoitin ylös välittömästi päiväkirjaan, jonka sitten myöhemmin hukkasin. Minua hämmästytti unen selkeys. Minua ihmetytti myös miksi unessa oli Hannu Mäkelä, joka kirjailijana varsinkaan tuohon aikaaan minua juurikaan kiinnostanut. Olin lukenut häneltä viimeksi pari vuotta aikaisemmin hirvittävän huonon romaanin nimeltä Vetsikko. Miksi hän esitteli minulle kiinalaista kirjaa. Kiinalainen kirjallisuus ei ole ollenkaan hänen lajiaan. Miksi kirjailijan ja kirjan nimet olivat unessa niin selviä, mutta itse kirjan sisällöstä uni ei kertonut mitään. Arvelin että tällä unella täytyy olla jokin merkitys.
Itse olen ollut koko aikuisikäni monien muiden asioiden ohessa kiinnostunut japanilaisesta ja kiinalaisesta filosofiasta, erityisesti zen-buddhismista ja klassisesta kiinalaisesta filosofiasta, varsinkin taolaisuudesta. Oppaanani kiinalaiseen filosofiaan on ollut ensisijaisesti Pertti Niemisen kirja Keskitie. Valikoima kiinalaista viisautta. Sitä luen selaillen sieltä ja täältä aina aika ajoin. Unen näön aikaan en kuitenkaan ollut koskenut tuohonkaan kirjaan puoleen vuoteen.Kuitenkin olisi loogisempaa ollut, että kirjan olisi minulle kirjallisuuskonferenssissa antanut Nieminen eikä Mäkelä.
Ryhdyin miettimään, olisiko mahdollista, että sellainen kirja kuin "Mu-Tzu: Kymmenen kirjaa" voisi olla olemassa? Kiinalaisilla filosofeilla on ollut tapana antaa joskus hieman merkillisiä nimiä kirjoilleen. Päätin etsiä käsiini tuon kirjan. Siitä alkoi verraton salapoliisityö.
Ensimmäisenä etsin tietenkin käsiini Pertti Niemisen Keskitien. Se löytyi melko helposti kirjahyllyn takaa lattialta. (Sieltä olen jo oppinut etsimään jotain tärkeää ensimmäisenä. Yleensä en löydä etsimääni, mutta löydän aina jotain muuta.) Niemisen kirja on antologia, jossa on esitelty klassista kiinalaisia kirjoja ja otteita kiinalaisten filosofien kirjoittamista kirjoista pääosin ajalta noin 700 - 200 eaa. Pari viimeistä kirjoitusta on 1000-luvulta. Kiinan sivistyksellä on pidemmät juuret kuin länsimaisella sivistyksellä. Tuon nimistä kirjailijaa ja kirjaa Keskitiestä ei kuitenkaan löytynyt.
Kihelmöiden odotin kirjaston aukeamista. Olisiko siellä? Vedin rotsin niskaan ja painelin kirjaston oven taakse odottaen sen aukeamista. Ei löytynyt sieltäkään. Hämmennyin. Petyin. Jätin silleen, kuten Heidegger sanoisi. (Silleen jättämisestä ja Heideggerista pitääkin kirjoittaa joskus toiste.)
Ja toisaalta en jättänyt. Eikö sellaista kirjaa tosiaan ollut olemassa? Miksi sitten olin nähnyt siitä unta? Jatkoin uneni ihmettelemistä seuraavina aikoina ja kertoilin oudosta unestani kavereille silloin tällöin kapakoissa niin seikkaperäisesti, että yleensä keskustelukumppaneiden tuskastuneena loppukaneettina oli: "Etsi käsiisi se kirja. Siinä voi olla jotain tärkeää." Niinpä.
Mutta mistä etsin kun Mu-Tzua ei löytynyt Niemiseltä eikä kirjastosta. Jätin silleen. Sen sijaan ryhdyin lukemaan uudelleen Keskitietä takemmin. Taisin tulla lukaisseeksi sen kolmannen kerran kokonaan läpi. Lisäksi luin entistä aktiivsemmin kirjaa sieltä täältä. Ajoittain jätin Keskitien käsistäni ja puuhasin muuta. Ajoittain palasin Keskitien. Näin muitakin mielenkiintoisia unia ja Mu-Tzun Kymmenen kirjaa alkoi hautautua historian pölyyn ja uudempien unien jalkoihin.
Kunnes yhtäkkiä pari vuotta myöhemmin tärppäsi. Oivallus tuli kuin salamanisku. Pertti Niemisen lisäksi ja jo ennen häntä on kiinalaista filosofiaa ensisijaisesti suomentanut rovasti Toivo Koskikallio. Hänen suomennoksiaan en kuitenkaan ole lukenut. Hän translitteroi kiinalaisten filosofien nimet suomeksi eri tavalla kuin Pertti Nieminen, vanhanaikaisemmalla tavalla. Otin uudestaan käsiini Niemisen Keskitien ja aloin tutkia. Nyt juurta jaksain.
Niemisen kirjan esipuheessa esitellään lyhyesti kirjassa olevien filosofien ajatuskantoja. Huomiota saavat muun muassa Laotse, Kungfutse, Mengtse ja Motse. Ei Mu-Tzua. Mutta esipuheen lopussa todetaan: "Niinpä filosofien nimissä yleisen "mestari"-liitteen tzu olen yleensä kääntänyt meillä käytettyyn muotoon tse. Esim. Laotse, Kungfutse, Mengtse pro Lao tzu, K'ung fu tzu, Meng tzu. Muita jo vakiintuneita esimerkkejä suomessa on Jangtse-joki pro Yang tzu..." Voisiko Mu-Tzu siis ollakin nimeltään Mutse?
Kyllä. Alkusanojen sivulla 20 Nieminen luettelee kiinalaisten filosofien aiempia suomennoksia ja sivun alaviitteestä saan lukea, että Keskitien ensimmäisen painoksen ilmestymisen jälkeen "on Toivo Koskikallio julkaissut Lun yün, Mengtsen ja Motsen käännökset. Voisiko Mu-Tzu olla Motse eli Mo Ti tai Mengtse? Keskitien lopusta kirjallisuushakemistosta se löytyy: Toivo Koskikallio on jukaissut vuonna 1959 kirjan Mung tse: Opetukset ja vuonna 1964 Mee-Tse: Kaksitoista kirjaa. Arvoitus on ratkennut: Mu-Tzu ei ole Motse eikä Mo Ti vaan Mee-Tse! Kymmenen kirjaa ei ole kymmenen kirjaa vaan kaksitoista kirjaa. Ällistyn.
Arvoitus on ratkennut mutta tämähän on paranormaalia. En tiedä koskaan nähneeni sellaista teosta kuin Mee-Tse: Kaksitoista kirjaa. Motsen filosofian esittelyssä ei mainita sellaista teosta nimeltä. Miten sitten olen voinut nähdä kirjan unessa? Miten olen unessa voinut yhdistää sivun 20 alaviitteen lopun kirjallisuushakemistoon ja nähdä jonain aivan muuna aikana kuin Keskitietä lukiessani unta, joka yhdistää nämä kaksi toisiinsa ja tarjoaa minulle kirjaa jota en muista nähneeni ja jonka olemassaolosta en ainakaan päivätajusesti ole tietoinen? Tämähän on paranormaalia, toistan.
Menen jälleen kirjastoon. Kemin kaupunginkirjastosta löytyy kuin löytyykin Mee-Tsen Kaksitoista kirjaa. Kirjavarastosta. Koska kirjastot kortistoivat huolellisesti kaiken näköistä, kysyn koska kirja on viety varastoon. 1970-luvun alussa. Kysyn kuinka paljon sitä kaikkiaan on lainattu. Kirjastovirkailija tarkistaa: "Tuota ei ole lainattu vielä koskaan." Kiitän ja lainaan kirjan.
Ryhdyn innokkaasti lukemaan. Petyn. Motse eli Mee-Tze on tylsä. Hän oli Kungfutsen ensimmäinen vastustaja, mutta kirjoittaa pragmaattisesti ja kuivasti. Lopulta antaudun, en jaksa lukea kirjaa kuin joitakin kymmeniä sivuja. Ei siinä ole minulle mitään. Mutta mistä ihmeestä olen siepannut kirjan uneeni, ulkoavaruudestako, henkimaailmasta, alitajunnastako - mutta miten se sinne olisi joutunut.
Kysyn asiaa tavatessani Kemissä asuvan filosofin Topi Salosen, jonka jotkut muistavat kirjoituksista muun muassa Köynnös, Uuden Ajan Aura ja komposti-lehdistä. "Ei alitajunnasta vaan pikemminkin ylitajunnasta. Lue se kirja", vastaa ufoistakin kiinnostunut Topi Salonen.
Myöhemmin löydän toisenkin mahdollisen luonnollisen selityksen. Olin vuonna 1978 puoli vuotta töissä Lapväärtin kirjaston kirjavarastossa siirtämässä kirjoja uuteen järjestykseen. Työ oli toivoton. Yleensä laitoin pairi kirjaa pään alle ja nukuin pävän varastossa. Joskus lueskelin. Ehkä olen siellä ollessani selannut Mee-Tsen kirjaa. Mutta se että unessa vuonna 1992 yhtäkkiä näen unta kirjasta jonka olen mahdollisesti nähnyt kerran vuonna 1978, viitisentoista vuotta aiemmin tai että olen alitajunnassani yhdistelly Niemisen kirjan alaviitteitä ja kirjallisuusluetteloita unessa. Sehän tarkoittaisi...
Sehän tarkoittaisi, että ihmisen aivoissa on tietokone, joka tallentaa kovalevylle käytännössä kaiken mitä me eläessämme näemme, tunnemme ja koemme, aistimme ja ajattelemme. Näin sen täytyy olla. Näin se on. Mutta sehän ON paranormaalista! Sitä paitsi Mee-Tzen Kaksitoista kirjaa ei ole vihreä vaan harmaakantinen. Yksivärinen kyllä ja kirjan nimi löytyy vasta etulehdeltä. Pitäisiköhän lukea se kirja?
Tuulihaukka ja muuttohaukka
"Jo matkaan muuttohaukka käy, /kotoaan taivaltaa./ Jo matkaan muuttohaukka käy/ keltä käskyn se saa?/ ki-ki-kii, ki-ki-kii..." Laulussa väitetään kyseisen äänen kuvaavan siis muuttohaukkaa. Tämä ei kuitenkaan vähäisimmässäkään määrin pidä paikkaansa. Muuttohaukalla on pesimisaikana laaja valikoima ääniä: iskevä kja-jakk, kimittävä kjä-kjä-kjä-kjä, karhea gra-gra-gra-grak jne, myös hento vihellys kjyy-kjyy. Ki-ki-kiitä muuttohaukan äänivalikoimassa ei ole. Paremmin se sopisi kuvaamaan tuulihaukan ääntä, joka sekään ei kylläkään ole ki-ki-kii vaan terävä kii-kii-kii-kii sekä soinnikkaampi kaksoisääni kii-lii.
Joku voisi antaa lauluntekijälle anteeksi sinänsä kauniissa, hyvää tarkoittavassa ja luonnonsuojeluhenkisessä laulussa moisen lintutieteellisen lapsuksen. Minä en anna. Kappale menee aina korvissani pilalle siinä vaiheessa, kun haukka alkaa huutaa ki-ki-kii. Virhe on yhtä anteeksiantamaton kuin Koijärven suojelulaulussa, jossa väitetään allien soutavan Koijärven aalloilla. Eivät muuten varmasti souda. Ne muuttavat pääosin rannikkoa pitkin ja pesivät Lapin puhtaissa tunturijärvissä.
Mutta asiaan. Viikon lintuina käsittelen tällä kertaa tuulihaukkaa ja muuttohaukkaa, kahta itselleni jo luontoharrastuksen alkuaikoina hyvin läheiseksi muodostunutta lintua. Niin läheisiä ne ovat, että tavanomainen seinäkirjoitus ei riitä lintujen esittelyyn, vaan kirjoitan pidemmän elämäkertakertomuksen suhteestani tuuli- ja muuttohaukkaan tänne keskusteluihin.
Akuutin aiheen kirjoitelmaani antoi eilinen luontovaellukseni lakeuden pelloilla. Törmäsin nimittäin hävitetyn latomeren keskellä tuulihaukan pesään. Hämmästyin kun (yhden harvoista jäljellä olevista ladoista) ladon seinästä lähti lentoon tuulihaukka ja hetken kuluttua vielä toinen. Etummaisena ylitseni lensi suurikokoisempi naaras ja sitä seurasi hetken kuluttua hieman pienempi koiras. Haukankeveästi ne lensivät ja vaikuttava oli näky läheltä yksisilmäisellä kiikarlla niitä tiiraillessani.
Kun pääsin ladolle, selvisi syy siihen, miksi haukat lähtivät lentoon ladon seinästä eivätkä esimerkiksi katolta. Seinään oli kiinnitetty tuulihaukan pönttö, jossa jo tähän aikaan kevättä lienevät valmiiksi munitut munat. Poistuin siis kiireen vilkkaa paikalta takavasempaan. Havainto oli ilahduttava. Tuulihaukkoja olen viime vuosina nähnyt perin, perin harvoin, joten ilahduttava ja yllättävä tapaaminen sai muistinpohjalta kumpuamaan monenmoisia tuulihaukkaan ja muihin jalohaukkoihin liittyviä muistoja ornitologisen urani varrelta.
Molempien sekä muuttohaukan että tuulihaukan historia on Suomessa ja muuallakin Euroopassa karua luettavaa. DDT:n ja muiden ympäristömyrkkyjen seurauksena näiden jalojen lintujen kannat alkoivat nopeasti 1960-luvulla nopeasti huveta. Muuttohaukka romahti nopeasti sukupuuton partaalle. Pahimmillaan muistelen noin lonkalta vedettynä Suomessa pesineen enää kymmenkunta muuttohaukkaparia. Tuulihaukat alkoivat huveta ja kadota enemmälti peltoaukeilta 1960-luvun lopulla. Sukupuutoilta kuitenkin onneksi vältyttiin ja nyt pitkän tunnelin päässä näkyy vähän valoa. Kumpikaan laji ei enää ole välittömästi uhanalainen. Tuulihaukan pelastukseksi ovat koitumassa osaltaan nämä pesäpöntöt, jollaiseen eilen siis törmäsin.
II
Lintuharrastuksen aloitin vakavamielisesti tuollaisena kymmenkorvaisena 1960-luvun lopussa. Muistan harrastuksen alun. Olin Tampereen lyseon ensimmäisellä luokalla ja liityin koulun luontokerhoon. Sain joulupukilta kiikarit ja kiertelin talven Pyynikkiä tiiraillen mäntyjen latvoissa askartelevia lintuja yrittäen epätoivoisesti tunnistaa niitä sekä kiikareilla että äänestä: ti-ti-tyy. (Niin siihen aikaan lauloivat talitiaiset vielä kaupungissakin, sittenhän laulu on muuttunut epätoivoiseksi ti-tyy tai tyy-tyy huuteluksi, joka yrittää nousta autojen ja muun melusaasteen yläpuolelle.) Tietämättäni olin aloittanut lintuharrastuksen ainoalla oikealla tavalla: talvella jolloin lintuja on vähiten, ne on helpointa oppia tuntemaan ja erottamaan toisistaan.
Kevään mittaan lintutietämykseni kasvoi ja saatoin kesän tullessa katsoa jo urani ornitologina alkaneeksi. Kesiä vietin tuohon aikaan runsaasti isoäitini luona Rajamäellä, olin siellä - syntymäkodissani - oikeastaan kesälapsi koko lapsuuteni ajan. Isoäitini osasi paistaa maailman parhaat lätyt joihin päälle laitettiin runsaasti oman maan mansikkahilloa. Tehtiin lätystä käärö, nautittiin ja syötiin maha kipeäksi. Ennätys taisi olla parikymmentä lättyä. Siihen aikaan kukaan ei tiennyt että mahakipuni ja kuratautini johtuivat lätyistä ja laktoosi-intoleranssista. Sitä lääkittiin kuumalla sipulimaidolla! Jaa niin mutta ornitologiaan.
Se kesä kului Rajamäen luonnossa ja lähiseuduilla aamuvarhaisesta melkeinpä iltahämäriin retkeillen. No ruoka-aikoina kyllä piti käydä syömässä, vakka se välillä unohtui. Rajamäki nyt ei lintuharrastajan kannalta ole kovinkaan monipuolinen lintuhavaintomaasto. Varsinaisen kylän lisäksi siellä on oikeastaan vain Tykkitorninmäki ja Rajamäen Alkon viljapellot. Vantaanjoki tai jokin sen sivuhaara virtaa luruna Rajamäen läpi. Eniten tein retkiä Alkon jätevedenpuhdistamolle (jonka haju on lähtemättömästi syöpynyt nenäni limakalvoihin) sekä sen takaisille pelloille. Jätevedenpuhdistamo oli hyvä kahlaajapaikka. Pelloilla ja ojanreunapusikoissa taas tutustui moniin nyttemmin suuresti harvinaistuneisiin peltolintuihin: peltopyihin, pensastaskuihin, pikkulepinkäisiin, peltosirkkuihin, keltavästäräkkeihin - ja tuulihaukkaan.
Tuulihaukka oli vielä 1970-luvun vaihteessa peltojen tyyppilintuja samaan tapaan kuin kiurut, kottaraiset, isokuovit ja töyhtöhyypätkin. Niinpä Alkon pelloillakin ei ollut kesäpäivää, jolloin ei olisi nähnyt kolmea neljää tuulihaukkaa lekuttelemassa ilmassa myyräjahdissa. Jätevedenpuhdistamon liepeillä olimme kaverini Heikkilän Erkin kanssa löytäneet haukka-ansan. (Kun muuttohaukan ja tuulihaukan vähenemisestä on puhuttu, on unohdettu että eräs syy petolintujen harvinaistumiseen on ollut metsästys. Petolintuja on metsästetty, vaikka ne eivät ole syötäviä, koska ne ovat "petoja", mutta täytettyinä myös jonkinlaisia statussymboleja täytettynä metsästäjän olohuoneen kirjahyllyn päälle.) Haukka-ansassa oli syöttinä elävä pulu.
Kauhistuimme pulun ja mahdollisten haukkojen karua kohtaloa. Kansalaistottelemattomuuteni ei kuitenkaan ollut tuolloin kehttynyt niin pitkälle, että olisin uskaltanut vapauttaa pulun ansasta. Sen sijaan istuskelin tuntikausia jätevesialtaan pielessä vartoiden, etteivät tuulihaukat - jotka kyllä ovat kiinnostuneita enemmän myyristä kuin puluista - lentäisi ansaan. Suojelin ansaa haukoilta ja haukkoja ansalta. Siitä voi katsoa alkaneen luonnonsuojelijan urani. (Kävin muuten pari kesää sitten samoilla pelloilla. Yhtään tuulihaukkaa en enää nähnyt.)
III
Vuonna 1973 muutimme Tampereelta Kristiinankaupunkiin ja kesänviettoni Rajamäellä harvinaistuivat. Isäni monien muiden ohella ryhtyi rakentamaan Pohjolan Voiman höyryvoimalaitosta. Laitos on sittemmin tullut kuuluisaksi siitä, että se on laajennuksista ja kivihiilivoimalaksi muuttamisesta huolimatta koko ajan pysynyt varavoimalaitoksena, joka ei ole käytössä koskaan. Se on kuitenkin kannattava ja sen kannattavuus perustuu sähköalalla olevaan merkilliseen laskentaperiaatteeseen, jonka mukaan Pohjolan Voima voi tietyn määrän varavoimaa olemassaollessa ostaa halvemmalla muilta sähköyhtiöiltä sähköä toimivien voimaloidensa seisokkien aikana.
Lintuharrastukseen Kristiina toi uuden ulottuvuuden, meren. Kristiina on muutenkin Suomen parhaita lintuhavaintoseutuja. Siipyyn Kiilin lintutornissa on kolmena vuotena peräkkäin havaittu ensi viikonloppuna taas järjestettävässä tornien taistossa eniten lintulajeja Suomessa. Tuohon aikaan Kristiinassa oli kuitenkin kaksi muuta lintutornia, joihin havainnointi keskittyi. Kristiinan kaupunginlahden lintutorniin ja kaupunginlahden liepeille sekä Närpiön Piolahden lintutorniin, joka siihen aikaan oli Suomen paras lintuhavaintopaikka.
Keväisin viikkorytmini oli sellainen että unikekona ja alituisena koulustamyöhästyjänä muina vuodenaikoina tunnettu koululainen heräsi aamulla viiden kuuden korvilla linturetkelle kaupunkiin ja lahdelle, viikonloput kuluivat Piolahden lintutornissa. Torniin tuli matkaa yhteen suuntaan polkupyörällä 12 kilometriä. Odotuksen jännityksestä levottomana usein en nukkunut yöllä lainkaan vaan lähdin kahden kolmen korvissa kevätpakastuvina öinä pyöräilemään Piolahden lintutornia kohti värjötellen siellä kohmeessa, josta aurinko sulatteli minut pikkuhiljaa joskus aamupäivällä. Tältä ajalta on peräisin myös läheltä piti tilanne hirven kanssa, johon olin ajaa pahki polkupyörällä. Siinä tuijottelimme toisiamme keskellä tietä ikuisuudelta tuntuvan ajan muutaman metrin päässä toisistamme, mutta siitähän ole kertonut jo aiemmin.
Joka tapauksessa. Matkan varrella oli muutama postimerkin kokoinen peltotilkku, mutta ei yhtään jolla ei jonkin ladon katolla olisi istunut tai pellolla lekutellut tuulihaukka. Piolahti taas on maanviljelyaluetta, jonka peltojen yllä tuulihaukkoja lenteli joka puolella. Sitten ne yhtäkkiä alkoivat vähetä ja kadota.
Kuten sanoin aloitin luonnonsuojelutyöni suojelemalla tuulihaukkoja haukka-ansalta. Mutta lintu- ja luonnontietämyksen lisääntyessä syveni myös luonnonsuojeluharrastus. Luin Pentti Linkolan Unelmat paremmasta maailmasta, ja minusta tuli ankara linkolalainen, paljon ankarampi kuin Linkola itse tuohon aikaan oli. Luin Rachel Carlsonin kirjan "Äänetön kevät" ja kauhistuin: Koko luonto on tuhottu ja myrkytetty! Valitettavasti tämä järkyttävä toteamukseni on sittemmin osoittautunut täysin oikeaksi.
Ja tässä vaiheessa astuu muuttohaukka kuvaan. En nimittäin ole koskaan nähnyt muuttohaukkaa. Olen kierrellyt maita ja mantuja puoliammattimaisesti nuoruudessani kymmenkunta vuotta ja nähnyt melko tasan 200 lintulajia Suomessa, mutta en koskaan muuttohaukkaa. Sen kanta ehti romahtaa ja tuhoutua juuri lintuharrastukseni alkamisen kynnyksellä. Sen sijaan luin noihin aikoihin englantilaisen lintutieteilijän kirjan Muuttohaukka. Se vavahdutti. Haukoista jaloin, voi syöksyssä saavuttaa Wikipedian mukaan lähes 400 km/h nopeuden (tässä on kyllä luullakseni jonkin verran lapin lisää). Luin elävästi kirjoitettua kirjaa ja kuvittelin mielessäni muuttohaukkaa taivaalleni lentämään nopein siiveniskuin ja kääntymään huimaavaan syöksyyn. Se kuva tallentui muistiini kuin elokuva: olen nähnyt muuttohaukan vaikka en ole koskaan nähnyt sitä. Nytkin vedet tippuvat silmistäni kun näen silmien ja näytön välissä muuttohaukan syöksyssä jonkin rastaan niskaan.
Luonnonsuojeluharrastus syveni, lintuharrastus jäi aikuisiässä vähemmälle, pakkasin kahleeni ja kettinkini ja lähdin Koijärvelle vuokraamaan helsinkiläisille luonnonsuojelijoille kumisaappaitani. Vaikka oikeasti lähdin Koijärvelle vain tehdäkseni freelancerina jutun tulevaan leipäpuuhuni Pohjanmaan Kansa-lehteen, jouduin lopulta uuden Suomen etusivulle valokuvassa, jossa padon päässä heitin kiveä patoon, koska olin Ville Komsin lisäksi ainoita, jolla porukassa oli pitävät kumisaappaat. Ryhdyin toimttajaksi, kulttuurinharrastus kasvoi, luonnonharrastus jäi taka-alalle. Mutta joka kevät innostun uudelleen. Ryhdyn taas tarpomaan peltoja ja järvenrantoja lintuja yksisilmäisellä kiikarillani tiiraillen.
IV
Ja eilen sydämeni siis nyrjähti jälleen puolittain sijoiltaan. Löysin tuulihaukan pesän -pöntöstä tosin, mutta edes pöntön olemassaolosta en tiennyt ennen kuin ladon seinästä lensi kaksi tuulihaukkaa. Edellisestä tuulihaukanpesälöydöstäni on aikaa on kulunut noin 35 vuotta. Ne tulevat takaisin! Muuttohaukkojakin Perä-Pohjolassa pesii nykyään taas noin 250-300 paria. Ehkä näen sen sittenkin vielä joskus! Maailman nopeimman tapahtuman eläinmaailmassa: muuttohaukan syöksymässä saalistaan kohti! Nähdä muuttohaukan syöksy edes kerran tässä elämässä! Siinä toivossa nyt edelleen elän.
-------
JK. Muinaisessa Egyptissä muuttohaukka oli palvonnan kohde. Sitä pidettiin auringonjumala Horuksen lapsen ruumiillistumana. Muumioidun vainajan sisäelimiä sisältävän ruukun päälle asetettiin usein muuttohaukan kuva. Toisinaan vainajien kesy haukka jopa muumioitiin yhdessä omistajansa kanssa.
Joku voisi antaa lauluntekijälle anteeksi sinänsä kauniissa, hyvää tarkoittavassa ja luonnonsuojeluhenkisessä laulussa moisen lintutieteellisen lapsuksen. Minä en anna. Kappale menee aina korvissani pilalle siinä vaiheessa, kun haukka alkaa huutaa ki-ki-kii. Virhe on yhtä anteeksiantamaton kuin Koijärven suojelulaulussa, jossa väitetään allien soutavan Koijärven aalloilla. Eivät muuten varmasti souda. Ne muuttavat pääosin rannikkoa pitkin ja pesivät Lapin puhtaissa tunturijärvissä.
Mutta asiaan. Viikon lintuina käsittelen tällä kertaa tuulihaukkaa ja muuttohaukkaa, kahta itselleni jo luontoharrastuksen alkuaikoina hyvin läheiseksi muodostunutta lintua. Niin läheisiä ne ovat, että tavanomainen seinäkirjoitus ei riitä lintujen esittelyyn, vaan kirjoitan pidemmän elämäkertakertomuksen suhteestani tuuli- ja muuttohaukkaan tänne keskusteluihin.
Akuutin aiheen kirjoitelmaani antoi eilinen luontovaellukseni lakeuden pelloilla. Törmäsin nimittäin hävitetyn latomeren keskellä tuulihaukan pesään. Hämmästyin kun (yhden harvoista jäljellä olevista ladoista) ladon seinästä lähti lentoon tuulihaukka ja hetken kuluttua vielä toinen. Etummaisena ylitseni lensi suurikokoisempi naaras ja sitä seurasi hetken kuluttua hieman pienempi koiras. Haukankeveästi ne lensivät ja vaikuttava oli näky läheltä yksisilmäisellä kiikarlla niitä tiiraillessani.
Kun pääsin ladolle, selvisi syy siihen, miksi haukat lähtivät lentoon ladon seinästä eivätkä esimerkiksi katolta. Seinään oli kiinnitetty tuulihaukan pönttö, jossa jo tähän aikaan kevättä lienevät valmiiksi munitut munat. Poistuin siis kiireen vilkkaa paikalta takavasempaan. Havainto oli ilahduttava. Tuulihaukkoja olen viime vuosina nähnyt perin, perin harvoin, joten ilahduttava ja yllättävä tapaaminen sai muistinpohjalta kumpuamaan monenmoisia tuulihaukkaan ja muihin jalohaukkoihin liittyviä muistoja ornitologisen urani varrelta.
Molempien sekä muuttohaukan että tuulihaukan historia on Suomessa ja muuallakin Euroopassa karua luettavaa. DDT:n ja muiden ympäristömyrkkyjen seurauksena näiden jalojen lintujen kannat alkoivat nopeasti 1960-luvulla nopeasti huveta. Muuttohaukka romahti nopeasti sukupuuton partaalle. Pahimmillaan muistelen noin lonkalta vedettynä Suomessa pesineen enää kymmenkunta muuttohaukkaparia. Tuulihaukat alkoivat huveta ja kadota enemmälti peltoaukeilta 1960-luvun lopulla. Sukupuutoilta kuitenkin onneksi vältyttiin ja nyt pitkän tunnelin päässä näkyy vähän valoa. Kumpikaan laji ei enää ole välittömästi uhanalainen. Tuulihaukan pelastukseksi ovat koitumassa osaltaan nämä pesäpöntöt, jollaiseen eilen siis törmäsin.
II
Lintuharrastuksen aloitin vakavamielisesti tuollaisena kymmenkorvaisena 1960-luvun lopussa. Muistan harrastuksen alun. Olin Tampereen lyseon ensimmäisellä luokalla ja liityin koulun luontokerhoon. Sain joulupukilta kiikarit ja kiertelin talven Pyynikkiä tiiraillen mäntyjen latvoissa askartelevia lintuja yrittäen epätoivoisesti tunnistaa niitä sekä kiikareilla että äänestä: ti-ti-tyy. (Niin siihen aikaan lauloivat talitiaiset vielä kaupungissakin, sittenhän laulu on muuttunut epätoivoiseksi ti-tyy tai tyy-tyy huuteluksi, joka yrittää nousta autojen ja muun melusaasteen yläpuolelle.) Tietämättäni olin aloittanut lintuharrastuksen ainoalla oikealla tavalla: talvella jolloin lintuja on vähiten, ne on helpointa oppia tuntemaan ja erottamaan toisistaan.
Kevään mittaan lintutietämykseni kasvoi ja saatoin kesän tullessa katsoa jo urani ornitologina alkaneeksi. Kesiä vietin tuohon aikaan runsaasti isoäitini luona Rajamäellä, olin siellä - syntymäkodissani - oikeastaan kesälapsi koko lapsuuteni ajan. Isoäitini osasi paistaa maailman parhaat lätyt joihin päälle laitettiin runsaasti oman maan mansikkahilloa. Tehtiin lätystä käärö, nautittiin ja syötiin maha kipeäksi. Ennätys taisi olla parikymmentä lättyä. Siihen aikaan kukaan ei tiennyt että mahakipuni ja kuratautini johtuivat lätyistä ja laktoosi-intoleranssista. Sitä lääkittiin kuumalla sipulimaidolla! Jaa niin mutta ornitologiaan.
Se kesä kului Rajamäen luonnossa ja lähiseuduilla aamuvarhaisesta melkeinpä iltahämäriin retkeillen. No ruoka-aikoina kyllä piti käydä syömässä, vakka se välillä unohtui. Rajamäki nyt ei lintuharrastajan kannalta ole kovinkaan monipuolinen lintuhavaintomaasto. Varsinaisen kylän lisäksi siellä on oikeastaan vain Tykkitorninmäki ja Rajamäen Alkon viljapellot. Vantaanjoki tai jokin sen sivuhaara virtaa luruna Rajamäen läpi. Eniten tein retkiä Alkon jätevedenpuhdistamolle (jonka haju on lähtemättömästi syöpynyt nenäni limakalvoihin) sekä sen takaisille pelloille. Jätevedenpuhdistamo oli hyvä kahlaajapaikka. Pelloilla ja ojanreunapusikoissa taas tutustui moniin nyttemmin suuresti harvinaistuneisiin peltolintuihin: peltopyihin, pensastaskuihin, pikkulepinkäisiin, peltosirkkuihin, keltavästäräkkeihin - ja tuulihaukkaan.
Tuulihaukka oli vielä 1970-luvun vaihteessa peltojen tyyppilintuja samaan tapaan kuin kiurut, kottaraiset, isokuovit ja töyhtöhyypätkin. Niinpä Alkon pelloillakin ei ollut kesäpäivää, jolloin ei olisi nähnyt kolmea neljää tuulihaukkaa lekuttelemassa ilmassa myyräjahdissa. Jätevedenpuhdistamon liepeillä olimme kaverini Heikkilän Erkin kanssa löytäneet haukka-ansan. (Kun muuttohaukan ja tuulihaukan vähenemisestä on puhuttu, on unohdettu että eräs syy petolintujen harvinaistumiseen on ollut metsästys. Petolintuja on metsästetty, vaikka ne eivät ole syötäviä, koska ne ovat "petoja", mutta täytettyinä myös jonkinlaisia statussymboleja täytettynä metsästäjän olohuoneen kirjahyllyn päälle.) Haukka-ansassa oli syöttinä elävä pulu.
Kauhistuimme pulun ja mahdollisten haukkojen karua kohtaloa. Kansalaistottelemattomuuteni ei kuitenkaan ollut tuolloin kehttynyt niin pitkälle, että olisin uskaltanut vapauttaa pulun ansasta. Sen sijaan istuskelin tuntikausia jätevesialtaan pielessä vartoiden, etteivät tuulihaukat - jotka kyllä ovat kiinnostuneita enemmän myyristä kuin puluista - lentäisi ansaan. Suojelin ansaa haukoilta ja haukkoja ansalta. Siitä voi katsoa alkaneen luonnonsuojelijan urani. (Kävin muuten pari kesää sitten samoilla pelloilla. Yhtään tuulihaukkaa en enää nähnyt.)
III
Vuonna 1973 muutimme Tampereelta Kristiinankaupunkiin ja kesänviettoni Rajamäellä harvinaistuivat. Isäni monien muiden ohella ryhtyi rakentamaan Pohjolan Voiman höyryvoimalaitosta. Laitos on sittemmin tullut kuuluisaksi siitä, että se on laajennuksista ja kivihiilivoimalaksi muuttamisesta huolimatta koko ajan pysynyt varavoimalaitoksena, joka ei ole käytössä koskaan. Se on kuitenkin kannattava ja sen kannattavuus perustuu sähköalalla olevaan merkilliseen laskentaperiaatteeseen, jonka mukaan Pohjolan Voima voi tietyn määrän varavoimaa olemassaollessa ostaa halvemmalla muilta sähköyhtiöiltä sähköä toimivien voimaloidensa seisokkien aikana.
Lintuharrastukseen Kristiina toi uuden ulottuvuuden, meren. Kristiina on muutenkin Suomen parhaita lintuhavaintoseutuja. Siipyyn Kiilin lintutornissa on kolmena vuotena peräkkäin havaittu ensi viikonloppuna taas järjestettävässä tornien taistossa eniten lintulajeja Suomessa. Tuohon aikaan Kristiinassa oli kuitenkin kaksi muuta lintutornia, joihin havainnointi keskittyi. Kristiinan kaupunginlahden lintutorniin ja kaupunginlahden liepeille sekä Närpiön Piolahden lintutorniin, joka siihen aikaan oli Suomen paras lintuhavaintopaikka.
Keväisin viikkorytmini oli sellainen että unikekona ja alituisena koulustamyöhästyjänä muina vuodenaikoina tunnettu koululainen heräsi aamulla viiden kuuden korvilla linturetkelle kaupunkiin ja lahdelle, viikonloput kuluivat Piolahden lintutornissa. Torniin tuli matkaa yhteen suuntaan polkupyörällä 12 kilometriä. Odotuksen jännityksestä levottomana usein en nukkunut yöllä lainkaan vaan lähdin kahden kolmen korvissa kevätpakastuvina öinä pyöräilemään Piolahden lintutornia kohti värjötellen siellä kohmeessa, josta aurinko sulatteli minut pikkuhiljaa joskus aamupäivällä. Tältä ajalta on peräisin myös läheltä piti tilanne hirven kanssa, johon olin ajaa pahki polkupyörällä. Siinä tuijottelimme toisiamme keskellä tietä ikuisuudelta tuntuvan ajan muutaman metrin päässä toisistamme, mutta siitähän ole kertonut jo aiemmin.
Joka tapauksessa. Matkan varrella oli muutama postimerkin kokoinen peltotilkku, mutta ei yhtään jolla ei jonkin ladon katolla olisi istunut tai pellolla lekutellut tuulihaukka. Piolahti taas on maanviljelyaluetta, jonka peltojen yllä tuulihaukkoja lenteli joka puolella. Sitten ne yhtäkkiä alkoivat vähetä ja kadota.
Kuten sanoin aloitin luonnonsuojelutyöni suojelemalla tuulihaukkoja haukka-ansalta. Mutta lintu- ja luonnontietämyksen lisääntyessä syveni myös luonnonsuojeluharrastus. Luin Pentti Linkolan Unelmat paremmasta maailmasta, ja minusta tuli ankara linkolalainen, paljon ankarampi kuin Linkola itse tuohon aikaan oli. Luin Rachel Carlsonin kirjan "Äänetön kevät" ja kauhistuin: Koko luonto on tuhottu ja myrkytetty! Valitettavasti tämä järkyttävä toteamukseni on sittemmin osoittautunut täysin oikeaksi.
Ja tässä vaiheessa astuu muuttohaukka kuvaan. En nimittäin ole koskaan nähnyt muuttohaukkaa. Olen kierrellyt maita ja mantuja puoliammattimaisesti nuoruudessani kymmenkunta vuotta ja nähnyt melko tasan 200 lintulajia Suomessa, mutta en koskaan muuttohaukkaa. Sen kanta ehti romahtaa ja tuhoutua juuri lintuharrastukseni alkamisen kynnyksellä. Sen sijaan luin noihin aikoihin englantilaisen lintutieteilijän kirjan Muuttohaukka. Se vavahdutti. Haukoista jaloin, voi syöksyssä saavuttaa Wikipedian mukaan lähes 400 km/h nopeuden (tässä on kyllä luullakseni jonkin verran lapin lisää). Luin elävästi kirjoitettua kirjaa ja kuvittelin mielessäni muuttohaukkaa taivaalleni lentämään nopein siiveniskuin ja kääntymään huimaavaan syöksyyn. Se kuva tallentui muistiini kuin elokuva: olen nähnyt muuttohaukan vaikka en ole koskaan nähnyt sitä. Nytkin vedet tippuvat silmistäni kun näen silmien ja näytön välissä muuttohaukan syöksyssä jonkin rastaan niskaan.
Luonnonsuojeluharrastus syveni, lintuharrastus jäi aikuisiässä vähemmälle, pakkasin kahleeni ja kettinkini ja lähdin Koijärvelle vuokraamaan helsinkiläisille luonnonsuojelijoille kumisaappaitani. Vaikka oikeasti lähdin Koijärvelle vain tehdäkseni freelancerina jutun tulevaan leipäpuuhuni Pohjanmaan Kansa-lehteen, jouduin lopulta uuden Suomen etusivulle valokuvassa, jossa padon päässä heitin kiveä patoon, koska olin Ville Komsin lisäksi ainoita, jolla porukassa oli pitävät kumisaappaat. Ryhdyin toimttajaksi, kulttuurinharrastus kasvoi, luonnonharrastus jäi taka-alalle. Mutta joka kevät innostun uudelleen. Ryhdyn taas tarpomaan peltoja ja järvenrantoja lintuja yksisilmäisellä kiikarillani tiiraillen.
IV
Ja eilen sydämeni siis nyrjähti jälleen puolittain sijoiltaan. Löysin tuulihaukan pesän -pöntöstä tosin, mutta edes pöntön olemassaolosta en tiennyt ennen kuin ladon seinästä lensi kaksi tuulihaukkaa. Edellisestä tuulihaukanpesälöydöstäni on aikaa on kulunut noin 35 vuotta. Ne tulevat takaisin! Muuttohaukkojakin Perä-Pohjolassa pesii nykyään taas noin 250-300 paria. Ehkä näen sen sittenkin vielä joskus! Maailman nopeimman tapahtuman eläinmaailmassa: muuttohaukan syöksymässä saalistaan kohti! Nähdä muuttohaukan syöksy edes kerran tässä elämässä! Siinä toivossa nyt edelleen elän.
-------
JK. Muinaisessa Egyptissä muuttohaukka oli palvonnan kohde. Sitä pidettiin auringonjumala Horuksen lapsen ruumiillistumana. Muumioidun vainajan sisäelimiä sisältävän ruukun päälle asetettiin usein muuttohaukan kuva. Toisinaan vainajien kesy haukka jopa muumioitiin yhdessä omistajansa kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)