keskiviikko 27. helmikuuta 2013

viisaat istuvat puun varjossa

Viisaat istuvat puun varjossa
päiväkausia, keskustelemassa jostain
minkä he tuntevat tärkeäksi.

Koko ajan sataa, heidän viittansa
kastuvat läpikotaisin
lierihatut valuvat vettä
silti eivät viisaat hievahdakaan.

Leipää on vähän
he murtavat sitä ja syövät
viiniä riittää, he juovat

istuvat melkein hievahtamatta
kumartuneena puun juurella
selvittämässä olennaisimpia asioita.

Viisaat eivät tiedä mitä ulkopuolella
tapahtuu. He vain istuvat.
He eivät tahdo menettää mahdollista viisautta.

 (Keijo Nevaranta: Joet palaavat lähteilleen, 1981.)

maanantai 11. helmikuuta 2013

Loputtomasti virtaavien vuorten ja jokien vaeltaja (osa II)

Gary Snyder: Loputtomat vuoret ja joet
(suom. J.K.Ihalainen)
Palladium-kirjat, 2010

II

Kävellä kävelemällä
       jalkojen alla    maa kääntyy
Virrat ja vuoret eivät pysy koskaan samoina.

"Neljänkymmen vuoden mittaisen kirjoittamisen ja elämisen tulos, Gary Snyderin amerikkalainen eeppinen runo ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1996." Sitaatti on Gary Snyderin kirjan Loputtomat vuoret ja joet takakannesta. Gary Snyder aloitti Loputtomien vuorten ja jokien kirjoittamisen 1956 Marin-anissa ja löi sen loppuun pisteen vuoristomökissään Kitkitdizzessä 1996. Mutta voidaanko sanoa, että noin 150 sivuinen teos on vain yksi runo, kun siinä on neljä osastoa ja suuri määrä yksittäisiä otsikoituja runoja? Tässä tapauksessa: Kyllä voidaan.

Loputtomat vuoret ja joet on synteesi siitä mitä Gary Snyder on elänyt kokenut ja kirjoittanut ja koko 40 vuotta hän on kirjoittanut tätä yhtä kirjaa, yhtä runoa, määrätietoisesti. Toki hän on samana aikana kirjoittanut ja julkaissut muutakin, mutta tämä on hänen juttunsa: "Ihmisillä oli tapana sanoa minulle tietävästi hymyillen, 'Vuoret ja joet on loputon', eikö vain?" Minä en koskaan ajatellut niin. Maisemat ovat loputtomia omalla tavallaan, mutta tiesin aikani tämän runon parissa lopulta päättyvän."

Tilaa on.
Mutta märkä musta sivellin
päättää liikkeensä
vetäytyy pois.

Snyderin teoksen, runon, lähtökohtana on vanha kiinalainen käsikäärö, tuntemattoman tekijän tussimaalaus kolmanneltatoista vuosisadalta. Kiinalaista tussimaalausta kääröä avataan, luetaan vaihe vaiheelta rullaa avaten ja toisesta päästä samalla sulkien ja niin avaa myös Gary Snyder oman elämänsä polun, kuljetun matkan. Matka alkaa tavallaan liftireissusta Valtatie 99 pitkin, mutta kuitenkin se laajenee käsittämään koko ihmisen historian, maailmankuvan, sen käsityksen ja selitysyrityksen - ja vieläkin kauemmas:

Tuolla kävelemme ympäriinsä, ruokaa etsien,
juurta, linnunlaulua, siementä jota murskata
kiskoen, ansoittaen, pyydystäen,
töin tuskin tullaan toimeen.

Yön valtatie 99 halki Kilpikonnamantereen. Sitä lähdetään liikkeelle. Liftillä: "Viisikymmentä ryytynyttä intiaania/ koisaa bussiasemalla,/ mansikanpoimijat puhuvat kwakiutlia" (MT Vernon) "Yösadetta märkää betonia ajovalot sokaisevat" (Tacoma) "Öljypumppu rikki moottori leikannut kiinni" (Salem). Mutta salakavalasti kuvaan alkaa soluttautua myös intiaaniviisautta, buddhalaista viisautta ja lopulta valtatie tai koko Kilpikonnamanner ei vaeltajalle enää riitä.

Runoilijalla on tekemistä Seattlessa, "kuunnella puhelinpylväiden humisevan vangita tasankosukkanauhakäärmeitä", tekemistä Portlandissa, "juoda kirnupiimää", tekemistä Lookoutissa, "kääriytyä peittoon kylmänä päivänä", tekemistä laivassa merellä "tehdä suunnitelmia" ja tekemistä Kiotossa, "maata matoilla ja hikoilla helteessä". Hän rakastuu ja menettää rakkauksia, on tavannut mustahäntäisen preeriajäniksen ja tytön Elwbajoen sillalla. Hän tutustuu siniseen taivaaseen ja maailmaan joka on puhdas kuin Lasuurikivi, taivaansiniseen säteilevään Tathagataan.

Snyder on torilla San Fransiscossa, Seattlessa, Saigonissa, Kathmandussa ja Varanasissa. Hän siteeraa zeniläisiä munkkeja, ihmettelee polttoainekorkin käyttöohjeita, saa äidiltään kirjeen, kuuntelee pöllön huhuilua yössä ja miettii vuorten syntyä ja ekologiaa, Indusjoella hän uhraa Taralle ja tutkii Milarepan kivitaloja.

Kunnes lopulta Maan runon jälkeen Snyder on löytämässä tilan sydämessä ja laulaa sutria hyönteisille erämaassa täynnä sydäntä:

Kävellä kävelemällä
      jalan alla    maa kääntyy
Virrat ja vuoret eivät pysy koskaan samoina

Ja näin on kirjakäärö avattu ja suljettu kuin loputtomat vuoret ja joet avaavat ja sulkevat ohilipuvasta kanootista näkymänsä. Koetusti, aidosti, todesti kuten tämän neljänkymmenen mittaisen kirjoittamisen ja koko elämänmittaisen vaelluksen ja kokemuksen pohjalta vain voi tehdä. Kunnes märkä musta sivellin päättää liikkeensä ja vetäytyy tästä runosta pois.

Loputtomasti virtaavien vuorten ja jokien vaeltaja (osa I)

Gary Snyder: Loputtomat vuoret ja joet
suom. J. K. Ihalainen
Palladium Kirjat. 2010

I

Gary Snyder (s.1930)
"selkäreppuvallankumouksellinen"
beatkirjallisuuden johtohahmoja
luontorunoilija
Allen Ginsbergin ja Jack Kerouackin kaveri
Kerouackin Dharmapummien Japhy Ryder

vaellellut vuorilla lapsuudesta lähtien
liftannut Valtatie 99 pitkin ja poikin
halki Kilpikonnamantereen
käyttänyt peyotea Meksikossa
toiminut palovartijana
Mounth Bakerin kansallismetsässä
lähellä Kanadan rajaa
saanut potkut punaisen parran tähden

opiskellut antropologista kielitiedettä
sekä itämaisia kieliä Berkeleyssä
tutkinut kiinalaista ja japanilaista taidetta
opiskellut itäaasialaista sivellinmaalausta sumia
kirjoittanut väitöskirjan intiaanien haida-myyteistä
perehtynyt zen-buddhismiin ja kalligrafiaan
ollut kesätöissä vuorilla
tukkijätkänä Oregonin jättiläismetsisssä
myyjänä kauppakeskuksessa
istunut jalat ristissä Berkeleyn buddhalaisessa kirkossa
perehtynyt täällä Jodo-shiniin
Puhtaan maan buddhismiin

ystävystynyt Alan Wattsin kanssa
juonut seremoniallisesti jauhettua vihreää teetä
Aasian Tutkimuskeskuksen Akatemian opettajan
Saburo Hasegawan luona
julkaissut ensimmäiset runosarjansa
lähtenyt matkustajalaivalla Kiotoon Japaniin
työskennellyt välillä öljytankkerilla
viettänyt suurimman osan 60 lukua Japanissa
palannut vuonna 1969 asumaan Kilpikonnasaarelle
kiertänyt katselemassa kaikki tärkeimmät
kiinalaisen maalaustaiteen kokoelmat
Kansasista Honoluluun Bostonista Tukholmaan

palattuaan Tyynen meren rannalle
laajentanut kävelemiensä maisemien ulottuvuuksia
retkeilemällä Alaskaan Jäämeren rantaan
ja etelään Baja Californiaan saakka
matkustanut meren yli Keski-Australian aavikolle
Himalajan Ladakshiin vieraillut Kiinassa
ja Taiwanin villeimmissä osissa

suomennettu kolme teosta
Virtaavan veden musiikkia, runoja 1996
Erämaan opetus, esseitä 2010
ja Loputtomat vuoret ja joet, runoelma 2010
saanut Pulitzerin palkinnon
runokokoelmasta Turtle Island 1975
No Nature Kansallisen Kirjapalkinnon 1992
runoelmaa tai oikeastaan runoa
Loputtomat vuoret ja joet
kirjoittanut 40 vuotta 1956 - 1996
viimeisteli sen Sierra Nevadassa
vuoren rinteellä pienessä talossa
jonka nimi on Kitkitdizze.

perjantai 8. helmikuuta 2013

Musta aurinko

Kirjoja hyllystäni:
Eino Hosia: Musta aurinko
Otava 1941

"Eräänä suvena puhkesi joessa kalarutto. Haaskojen lemu kohosi virrasta rantaheinässä kahlaavien eläinten sieraimiin. Rannoilla kulkevat ihmiset tuon kuuman, ellottavan tuoksun tunsivat. Joen molemmin puolin makasi sinertävässä mudassa veden heittämiä kuolleita kaloja, joiden suomusten kylmä sini niin kuin Tuonen kuun kylmä valo. Kylissä aina kaupunkiin asti ihmeteltiin tätä ilmiötä, Olipa niitäkin, jotka näkivät siinä huonojen aikojen, jopa viimeisten päivien, enteen. Jokivarressa kiertelevät lahkolaissaarnaajat saivat tuosta tapahtumasta sanoihinsa uutta kiivautta ja voimaa, ja he pitivät varmana, että Kristuksen toinen tuleminen olisi oleva pian käsillä. Kohta olisi aukenava taivaan hehkuva portti, ja Herra sotajoukkoineen olisi näyttäytyvä kaikille kansoille valossa ja leimuavassa kirkkaudessa."

Näin alkaa Eino Hosian romaani Musta aurinko. Kirja joka on hyllyssäni on siis melko vanha, kirjoitettu 1938-1939. Julkaistu Otavan kustantamana siis 1941. Eino Hosian oma kirjallinen ura katkesi "ennenaikaiseen kaatumiseen jatkosodan alussa" (kuten Wikipedia määrittelee) 19. heinäkuuta 1941. Ennen kuolemaansa hän ehti kirjoittaa romaanit Kypsynyttä viljaa (Gummerus 1937), Tulipunaiset ratsastajat (Otava 1938), Orjantappuratie (Otava 1938), Tuliholvin alla (Otava 1940) ja Musta aurinko (Otava 1941). Kukkivia hautoja ilmestyi Otavalta vuonna 1945 sisältäen Hosian jälkeenjääneitä novelleja.

Eino Hosia oli suomalaisessa kirjallisuudessa poikkeuksellinen henkilö. Nimittäisin häntä impressionistiksi. Kuten alun tekstikatkelma osoittaa hän ikäänkuin maalasi tunnelmia ja tunteita sanoilla. Punkalaitumen Korpi-Hosian tilalta kotoisin ollut Hosia aikoikin ensin taiteilijaksi, mutta sitten kirjoittaminen vei voiton. Hosian teokset ovat kiihkeitä ja kuumaverisiä maiseman kuvauksissa ja tunnelmissa. Hänen pääteoksenaan pidetään talvisodan kuvausta Tuliholvin alla, mutta tämä Musta aurinko kolahti minun päähäni enemmän. Pääosin teoksissaan Hosia kuvasi uskonnollisia hurmosliikkeitä sekä maaseudun oloissa eläviä köyhiä, sairaita ja vaivaisia.

Minulla on eräänlainen henkilökohtainen linkki Eino Hosiaan. Muuten en hänen kirjoihinsa olisi luultavasti koskaan törmännytkään. Ystäväni Marjatta Ripsaluoma ja edesmennyt Jaakko Hosia ovat hänen lähisukulaisiaan. Täti-Marjatan (Eino Hosian vaimo) talon halkoliiterissä Nurmon Ripsaluomalla äänitettiin juhannusjuhlissa 1984 Musiikkia halkoliiterille, joka löytyi Jaakko Hosian kuolinpesää setvittäessä mökin vintiltä. Julkaisimme kyseisen kasetin Non Art Books-kustantamon ensimmäisenä tuotteena cd-levynä vuonna 2004. Eino Hosian Tuliholvin alla on uudelleenjulkaistu vuonna 2005 kirjailijan syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi.

Mustasta auringosta en oikeastaan uskalla kirjoittaa sen enempää. Saan Marjatta Ripsaluomalta luultavasti tukkapöllyä jo tästäkin. Tyydyn siteeraamaan vain jotain toista sattumanvaraista kohtaa teoksesta jossa kieli maalaa värejä tajunnan taivaanrantaan melko uskomattomalla ja nerokkaalla tavalla.

"Syvenevä, pehmeä hämärä levittäytyi silloin hitaasti peltojen yli. Sinertävää sumua häilyi joella. Veden mukana ajelehti lukemattomia kuolleita kaloja, jotka maksivat liikkumattomana kyljellään, eväkään värähtämättä. Niiden suomukset välähtelivät joen tummalla pinnalla kuin sammumaisillaan olevat tähdet. Nuo kuolleet kalat ajelehtivat ja ajelehtivat pitkin iltaista virtaa, säihkyivät himmeinä, lyhtyjen tavoin, ja viimein sammuivat, kuin haihtuen ajattomuuteen.(...) Se oli kuin unta, uutta todellisuutta, jossa kaikki muuttui, sai uuden värin ja hohteen, siirtyi lähelle suurta tuhoutumista ja kuolemaa. Sitten nousevan kuun ruumis viskautui äänettömästi, pitkin pituuttaan virtaan, jonka yltä usva vitkaan hälveni. Niin, kuun ruumis, alastomuudessaan aineeton, jonka läpi kuolleet kalat uivat..."