lauantai 26. lokakuuta 2013

Sjöbergin puiston ja Satiaisojan vaiheilta IV (Sjöbergin aika)

VIII Ala-Knuuttila sjöbergin aikaan

Olemme vihdoin päässeet Sjöbergin puiston ja Satiaiojan vaiheilla itse Sjöbergin puiston perustajaan Johan sjöbergiin, vuoteen 1874 ja sjöbergin aikaan Ala-knuuttilan tilan isäntänä. Aikapulan tähden siteeraan Heikki Taimin kirjoitusta Kauhajoen perinnemaisemakirjassa jossa taas lähteenä on käytetty Kauhajoen kotitalousoppilaitoksen historiikkia.

"Johan Bernard Sjöberg syntyi tammikuussa 1953 Kristiinankaupungissa laivanvarustajan ja raatimiehen perheeseen. hän kävi muutaman vuoden Vaasan lyeosta ja opiskeli sen jälkeen Mustialan  maanviljelysopistossa 1869-1871. Opiskelun jälkeen hän ryhtyi maanviljelijäksi, ensin Närpiössä sitten Kauhajoella.

Ala-knuuttilan tila tuli hänen omistukseensa 1874, ostajan ollessa 21-vuotias. Tilan pinta-ala oli 2640 ha, josta viljelysmaata vain noin 20 ha. Maa-alue oli yhtenäinen Lustilan kylästä Lellavan kautta Kainastolle, aina Teuvan rajalle saakka.

Johan Sjöberg meni elokuussa 1875 naimisiin Karin Norrgårdin kanssa. Kun pariskunta aloitti Ala-Knuuttilan tilan hoidon, päähuomio kohdistui pellon raibaukseen. Se toimi tehtiin ripeästi. Runsaassa kymmenessä vuodessa tilasta tuli peltoalaltaan maakunnan suurin, peltoalaksi tuli 756 ha. Ilman koneita suota kuokki peräti 200 miestä ja näiden lisäksi oli viitisenkymmentä ojankaivajaa.

Raivaustyö on osoitus epätavallisen suuresta yritteliäisyydestä ja pelottomuudesta. Taloudelliset edellytyksetkään eivät olleet erikoiset, osto oli tapahtunut lainarahalla ja tilan tuotto kärsi hallavuosista.

Sjöberg luovutti osan raivatusta maasta torppareille. Kullekin tuli tavallisesti 5 ha viljelysmaata. Kahdessatoista suurimmassa torpassa oli kussakin 20 lehmää ja 5 hevosta. Kaikkiaan torppia oli noin 70. Näillä varmistettiin tilan työvoima.

Ala-Knuuttilan navetassa oli 160 lehmää ja 50 päätä nuorte karjaa. Karjatalous tapahtui suunnitelmallisesti, jo silloin täällä oli friisiläisrotuisia lehmiä. Jos tilalle ostettiin lehmiä, ne tutkittiin ennen kauppaa perusteellisesti. Tilan maito käsiteltiin omassa meijerissä ja voi myytiin Englantiin. Sika- ja lammastaloutta harjoitettiin myös laajamittaisesti. tilalla järjestettiin karjanhoitokurssje ajo 1890-luvun lopulla. Viljelyssä käytettiin karjanlannan lisäksi väkilannoitteita, joita haettiin Seinäjoelta hevosella. Tilalla oli niittokone 1892. Suuri puimakone hankittiin 1897. Sen moottorina oli 24 hevosvoiman höyrykone. Sjöberg seurasi tarkasti maatalouden kehitystä erityisesti Ruotsissa.

Puoliso Karin Sjöbergin erityisen mielenkiinnon kohteena oli puutarhan hoito. Hänen perustamansa piha istutuksineen on hallinnut Kauhajoen kirkonkkylän maisemaa toistasataa vuotta. Ala-knuuttilan puutarha oli nähtävyys ja esikuva maakuntaakin ajatellen.

Sjöbergit luopuivat vuosisadan vaihteen jälkeen tilasta. Viljelysmaat myytiin kunnan välityksellä torppareille. itsenäisiä tiloja syntyi yli 70. Vuonna 1910 päätilan osti Nestori Rauska. Sjöbergin omistukseen jäi noin 20 hehtaaria viljelysmaata, se määrä, mikä tilalla oli omistuksen alakessa. Tämä maa-alue siirtyi 1923 ja 1933 Kauhajoen kotitalouskoulun kannatusyhdistykselle. oppilaitoksen toiemsta tämän kauhajokisen kulttuurimaiseman hoitoa jatketaan ansiokkaasti."

Tässä kohdin blogistina huomautan, että se miten ansiokkaasti kulttuurimaisemaa on hoidettu on vähän kaksipiippuinen juttu. Vuonna 1910 Nestori Rauska siis osti päätilan jonka nimi muuttui Rinta-Knuuttilaksi. Tämän tilan puolelle jäi Sjöbergin puisto, jota Rauskan suku jo neljännessä polvessa vaalii ansiokkaasti. Samoin Rauskojen tilalla edelleen on pyritty säilyttämään tilan historiaa ja sen arvokasta menneisyyttä. Sen sijaan Ala-knuutt6ilan uusi päärakennus ja Karin Sjöbergin maisemapuutarha siirtyivät Ala-knuuttilan tilana Sjöbergien ja sitten kotitalouskoulun kannatusyhdistyksen osaksi. Nykyään tilalla sijaitsee SEDUn moderni kotitalousoppilaitos sekä päiväkoti, joka sijaitsee Karin Sjöbergin maisemapuiston päällä. Karin Sjöbergin vaalima englantilaistyylinen maisemapuutarha on siis käytännössä kokonaan hävitetty. SEDUN tontilla historiasta muistuttavat kuitenkin edelleen rannassa olevat ikiaikaiset yli 100-vuotiaat rantakuuset, sekä vanha omenapuutarha, johon tosin yleistä käyttöä ajatellen on nuorisolle rakennettu fresbeekenttä.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Sjöbergin puiston ja Satiaisojan vaiheilta III (Toinen välisoitto)

V Ala-Knuuttilan tilan hävitys

Aidanseipäiden jälkeen palaan kirjoituksessani vuoteen 1808, historialliseen dokumenttiin Kapina Kauhajoella ja Ala-Knuuttilan tilan hävitykseen. Siteeraan edelleen 1859 aiheesta ensimmäisen kerran kirjallisen kuvaelman tahi historiallisen dokumenttiromaanin (luettuna) julkaissutta Osk Blomstedtia ja hänen kirjaansa Kapina Kauhajoella v. 1808. Ennen tätä oli tapahtunut seuraavaa. Ilmajoelle oli saapunut ilmeisesti Klinsporin ja Pohjanmaan pataljoonan von Otterin aloitteesta eräs jurvalainen Närpiön metelissä mukana ollut Jaakko Sarvela yllyttämään ilmajokisia kapinaan. Ilmajoella talonpoikien innostus kahakoimiseen oli heikko mutta vastakaikua löytyi Kauhajoelta ja Kurikasta ja tapahtui niin että noin 100 talonpojan joukko hyökkäsi venäläisen kuormaston kimppuun jossa 13 hevosella vietiin tätä "arvoesinettä", kuivaa leipää rannikon venäläisille joukoille. Kuormasto ryöstettiin Harjassa ja toista kuormastoa hätyytettiin Paljakan ja Kauhajoen kirkon silloilla. Tästä seurasi venäläisten kauhistuttava kostoisku Kauhajoelle. Näin Blomstedt historioi Ala-Knuuttilan tilan hävitystä:

"...Kääntykäämme nyt tarkastamaan, mitä se kasakkajoukko puuhasi, joka lähti kirkolta pohjoiseen ja ratsasti Ala-Knuuttilaan, joka sijaitsi noin virstan päässä kirkolta.

Talon silloinen omistaja oli Kustavi Inberg. Vihollinen epäili hänen myöskin yllyttäneen talonpoikia ryöstöihin. Inberg oli aavistanut koston koituvan Harjan ryöstöjen johdosta ja lähtenyt Ilmajoelle tiedustelemaan, koska von Otterin lupaama sotaväki oli odotettavissa. Mutta heti alkumatkasta tulivat häntä vastaan edellämainitut 15 kasakkaa Lapualta. Hän luuli heidän liikkuvan jo kostoretkellä ja juoksi metsään jättäen renkipoikansa heidän saaliikseen. Kasakat rupesivat nyt puolestaan aavistelemaan, että jokin konnuus oli tekeillä, ja ottivat pojan mukaansa ja veivät häntä kappaleen matkaa kirkon ohitse. Siellä he pitivät hänen kanssaan kuulustelun. Poika ei puhunut mitään, mutta hänen saatuansa tehdä tuttavuutta kasakanpampun kanssa irtautui hänen kielenkantansa ja hän tunnusti sekä tiettyä että tietämätöntä sekaisin. Hän kertoi myöskin isäntänsä osallistuneen Harjassa tapahtuneeseen ryöstöön.

Kun poika pääsi vapaaksi, riensi hän kotiinsa ja kertoi isäntäväelle tunnustuksensa. He säikähtivät siitä niin silmittömästi, että päättivät heti paeta metsätorppaan vieden mukanaan arvokkaimpia tavaroitaan. Mutta kun Uggla väkineen seuraavana päivänä palasi Nummijärveltä ja vakuutti, ettei vihollinen uskalla pitkiin aikoihin pyörtää Kauhajoelle, muutti Inberg kiluinensa ja kaluinensa takaisin taloonsa samana iltana. Se oli lauantai ja jo verrattain myöhäinen, siksipä he eivät ryhtyneet purkamaan tavarakuormia, joita oli 12 eli yhtä monta kuin hevosiakin oli. Kuormat vedettiin sellaisenaan vaunuvajaan.

Kun kasakat muutamia tunteja myöhemmin tulivat takaisin Ala-Knuuttilaan, tapasivat he kuormat, ja ne vahvistivat heidän epäluuloansa, että Inberg oli ollut osallisena kuormien ryöstössä, sillä mitäpä muuta varten hän olisi niin varuillaan ellei hän pelkäisi kostoa.

Miten Inbergin syyllisyys oikeastaan oli, on vaikea sanoa. Luotettavat tiedot siitä puuttuvat. Herra S-N. kirjasessaan selittää hänen olleen syyttömän, vieläpä hän olisi yhteisessä kokouksessa kieltänyt talonpoikia kuormaston ryöstöstä. Meidän ei tarvitse mitenkään himmentää sitä runollista hohtoa, jonka syyttömyys luopi Inbergin ja hänen perheensä kärsimysten ympärille. Mutta tapaus onkin arvosteltava toisia näkökohtia silmälläpitäen, ja silloin kirkastuu meille Inbergin mieliala, jos hän yhdessä talonpoikien kanssa suunnitteli vihollisen tuhoamista. Se oli isänmaallinen mieli, joka siihen kehoitti, vaikka eivät huomanneet tuumiansa punnita tarkemman varovaisuuden vaa´alla.

Ehkäpä hän oli pikemmin syyllinen kuin syytön. Ainakin kerrottiin hänen antaneen ampuma-aseita ja -tarpeita muutamille talonpojille, kun he lähtivät Harjaan. Ja vähän ennemmin oli hän alustalaisineen ja palvelijoineen ottanut kiinni venäläisen viestiä kuljettaneen upseerin ja lähettänyt hänet Suomen armeijalle. Mutta se sikseen.

Kun kasakat ratsastivat Ala-Knuuttilan pihaan, heräsi talon isäntärenki ensimmäisenä. Hän hyppäsi alas luhdistaan katsomaan, keitä rauhanhäiritsijät olivat, mutta sai heti tikapuiolta alasastuttuaan surmansa. Kasakka katkaisi häneltä pään korvia myöten.

Melkein yhtä julmasti kohdeltiin isäntää itseään, kun hän eteisen ovelta näyttäytyi. Ärtyneitten petojen lailla kasakat hyökkäsivät hänen kimppuunsa, mikä miekoin, mikä keihäin, ja tuotapikaa hän makasi maassa taimnnoksissa, Rouva joka ei malttanut viipyä makuuhuoneessa, kun petomaiset kasakat raatelivat hänen miestään, juoksi ulos puolipukimissa pieni lapsi sylissään ja huuteli haikealla äänellä miehensä nimeä.

Vaan tämäkään turvaton vaimo ei voinut herättää sääliä paatuneiden surmaajien povissa. He piirittivät hänet, näyttivät hänelle isäntärengin ruumista ja uhkailivat hänellekin yhtä surkeaa loppua. Mutta rouvan mieltä painoi murhe miehensä tuntemattomasta tilasta, eikä hän ehtinyt huolehtia itsestään. Hänen onnistui päästä pois piirittäjien keskeltä, ja kiireesti hän riensi portaitten luo. Sieltä hän toivoi löytävänsä miehensä ellei elävänä niin kumminkin kuolleena.

Mutta siinä kasakat saarsivat hänet uudestaan ja silpoivat miekoillaan hänen hameensa kaistaleiksi ja riistivat hänen vaatteensa, niin että ainoastaan ohut paita ja alushame jäivät ylle. Mutta sekään ei vielä riittänyt. He rupesivat ruoskimaan häntä pampuillaan, kunnes hän menehtyi (taintui K.N.) heidän käsiinsä. Sen jälkeen he jättivät hänet pihalle makaamaan.

Tällä välin olivat toiset kasakat tunkeutuneet huoneisiin ja ryöstäneet ja hävittäneet kaiken mikä eteen sattui. Yläkerrassa he tapasivat rengin, mätkivät hänet puolikuolleeksi ja heittivät lattialle virumaan. Kolme muuta renkiä sekä isännän isä, entinen komisarius Inberg, joutuivat vangeiksi. Heidät lähetettiin sittemmin Lapväärtiin, jossa tutkintojen jälkeen komisarius ja yksi rengeistä pääsivät vapaiksi, mutta kaksi laskettiin tuonerntuville menemään."

VI Inbergin isännän kaamea loppu

"Näiden ryöstö- ja surmatöiden jälkeen alkoi vihollinen miettiä lähtöä. Päänvaivaa tuottivat heille ne kaksitoista tavarakuormaa, mutta eräs kasakoista huomasi talon lihavat ja voimakkaat hevoset laitumella ja niiden avulla pääsivät he jatkamaan matkaansa ja naapuritaloihin tihutöitänsä suorittamaan. Mutta ennenkuin kerromme niistä, lienee parasta vielä hiukan tarkastella hävitystyön jälkiä Ala-Knuuttilassa.

Ne olivat tosiaankin kaameat. Sisällä huoneissa oli kaikki ryöstettyä ja rikottua. Yläkerrassa makasi tainnoksiin piesty mies lattialla, mutta pihalla näky oli vielä hirveämpi. Portaitten edessä venyi isäntä verissään, vähän edempänä emäntä menehtyneenä (edelleen taintuneena k.n.) rinnallaan hoidotta jäänyt avuton lapsi, joka itki, ja ulkohuoneitten edustalla oli isäntärengin ruhjottu ruumis.

Emäntä ensin tointui. Moni nainen olisi varmasti säikähtänyt edessä olevasta näystä, niin ettei olisi kyennyt mitään tekemään, mutta rouva Inbergillä oli tavallista enemmän rohkeutta ja jäykkyyttä rinnassaan. Neuvokkaana hän ryhtyi työhön ja toivoi hengen kipinän olevan vielä miehensä rinnassa. Vaikka hän itsekin oli hyvin heikossa tilassa, pesetti ja sidotti hän miehensä haavat, joita oli iso joukko. Rinta oli keihäänpistoja täpö täynnä ja mustelmia ja miekan lyömiä oli koko ruumiissa. Vaarallisin oli miekan isku olkapäässä. Haava oli niin syvä, että toinen käsivarsi oli vain vähän enää kiinni varressansa.

Vaikka Inberg oli näin pahoin pidelty, virkosi hän kuitenkin vielä eloon. Mutta kuoloakin kurjemmat olivat hänen viimeiset hetkensä. Lääkkeitä saati sitten lääkärinhoitoa ei ollut saatavissa. Eipä ollut edes huonetta, johon olisi uskallettu viedä hänet suojaan, sillä vihollinen riehui vielä lähitienoilla ja olisi voinut millä hetkellä tahansa palata takaisin. Heillä ei ollut muuta neuvoa kuin kantaa sairas laihovainioon, jossa hän sai virua selvän taivaan alla. Hänellä ei ollut varjoa päivän tulisia nuolia vastaan eikä vettä, jolla olisi voinut kostuttaa kuumeista kieltä. Sittemmin keksi rouva kuitenkin savensekaista vettä eräästä ojasta ja toi sitä kengällänsä pikkuisen tilkan sairaan virvoitukseksi.

Uskollisena elämäntoverina miehelleen vaimo huolehti miehestään. Mukana hänellä olivat pieni poikansa ja isännän vanha äiti, joka kuin ihmeen kaupalla oli pelastunut ehjin nahoin vihollisten käsistä. Myöhemmin päivällä lähti rouva tiedustelemaan sairaalle asuntoa, mutta ei päässyt takaisin, sillä kasakoita ratsasteli edestakaisin kylässä. Kaiken kukkuraksi sairaan luona oleva lapsi rupesi nälissään itkemään, sillä hän ei koko päivänä ollut saanut eineen kipinätä. Ettei itku ohjaisi vihollista paikalle, täytyi Inbergin äidin lapsen kanssa lähteä salolle samoamaan. Sairas jäi yksin haavoinensa Jumalan ja oman heikon apunsa nojaan.

Miten hänen kurja elämänsä sitten sammui, ei ole täysin selvää. Joko hän kuoli liialliseen verenvuodon aiheuttamaan heikkouteen, haavakuumeeseen tai julmien kasakoiden hevosten kavioiden alle. Jäkimmäinen otaksuma on todennäköisin, sillä saatuansa vihiä sairaan olinpaikasta nähtiin kasakoiden kauan aikaa ratsastelevan ristiin rastiin laihovainiossa. Seuraavana päivänä hänern ruumiinsa sitten löytyi samasta paikasta, johon hänen omaisensa olivat hänet jättäneet."

VII Kasakoiden tuhotyöt Kauhajoella

Jälkikäteen on määritelty kasakoiden hyökkäyksen ja murhayön ajoittuneen heinäkuun 8 - 9 päivän väliseen aikaan. Kasakat jatkoivat kuitenkin kostotoimia kuormaston ryöstöstä vielä elokuun lopulle useissa eri vaiheissa. Ala-Knuuttilan talon kaikki rakennukset poltettiin myöhemmin luultavasti lukuunottamatta Sjöbergin puiston saunaa, jossa talon henkiinjäänyt emäntä pienen lapsensa kanssa jonkin aikaa minun käsittääkseni majaili. Lisäksi poltettiin ja tuhottiin 29 muuta Kauhajoen vaurainta taloa sekä loppukaneetiksi Kauhajoen kirkko. Erään silminnäkijän kertomuksen kirkolla oli hirsipuu, jossa  oli roikkunut kaksi ihmistä.  Kolme henkilöä poltettiin hitaasti kiduttamalla rovioilla heitä kuulustaessa. Annan kuitenkin paikkakuntalaisia tapahtumien todistajia kuulleen Blomstedtin puhua:

"Vain vähäinen vihollisjoukko oli jäänyt Kauhajoen kirkolle, ja kun se huomasi suomalaisten sotilaitten tulon, se sytytti kirkon ja Yli-Knuuttilan palamaan estäen siten von Otterin joukkoineen pääsemästä Palmfeltia takaa ajavien toevereittensa selkään. Nyt von Otter päätti palata Kurikassa olevien etujoukkojensa luo niine hyvineen ja jätti Kauhajoen viimeistä kertaa vihollisen haltuun. Lähtiessään hän kuitenkin hyvästeli hyvin tähdätyillä tykinlaukauksilla kirkon luona hääriviä vihollisia.

Silloin oli iltahämy ja tuotapikaa syysyön pimeä verhosi luonnon. Palavan kirkon lieskat punersivat taivasta ja loivat kaamean juhlallisen näyn ympäristöönsä. Kenenkään ei ole vaikea arvata, mitkä tunteet koviakokeneitten kauhajokisten mielissä liikkuivat, kun he piilopaikoistaan katselivat rakkaan kirkkonsa tuhoutumista. He olivat nähneet ystäviänsä ja omaisiansa kidutettavan ja rääkättävän kuoliaiksi, kolmekymmentä pitäjän vaurainta taloa oli poltettu ja kokonaisen kuukauden, vieläpä kauemminkin olivat tykkien jylinät yhtä mittaa kaikuneet heidän korviinsa ja monin paikoin punersivat kentät verestä."

lauantai 19. lokakuuta 2013

Sjöbergin puiston ja Satiaisojan liepeiltä II (Välisoitto)

III Kapina Kauhajoella vuonna 1808

Palaan kirjoituksessani kuitenkin vielä vuoteen 1808 ja jo edellisessä osassa mainitsemaani kirjaan Kapina Kauhajoella. Oskar Blomstedtin Kapina Kauhajoella on monessakin suhteessa mielenkiintoinen kirja. Se on alunperin julkistunut luettuna jo 1859 pohjalaisen ylioppilaskunnan tavanmukaisessa vuosijuhlassa. Painettuna teos ilmestyi eräisen vaikeuksien ja vastuksien johdosta vuonna 1862. Kun tavan takaa käydään kiistaa siitä, kuka julkaisi ensimmäisen suomenkielisen romaanin, oliko se 1870 neljänä vihkona ilmestynyt Aleksis Kiven Seitsemän veljestä tai jokin muu, niin ilmoitan kyseisen Blomstedtin Kapina Kauhajoella mukaan tähän mittelöön. Sillä vaikka kirja on pitkälti historiallinen dokumentti, sen kieli on niin kaunokirjallista ja kertoelma sen verran vapain kädenpiirroin kirjoitettu että Ursula Pohjolan-Pirhosen tai Kaari Utrion kirjoittamana se luokiteltaisiin historialliseksi romaaniksi, Paavo Rintalan kynästä lähteneenä se taas olisi Lakko-teoksen tyylinen dokumenttiromaani.

Tällä kertaa en kuitenkaan ryhdy kertomaan tai referoimaan koko teosta Kapina Kauhajoella, jossa vuoden 1808 Kauhajoen tapahtumat käydään läpi kokonaisuudessaan vaan pääosin keskityn Ala-Knuuttilan talon vaiheisiin "kapinan" aikana. En kuitenkaan malta olla mainitsematta, että kirja on uudelleenjulkaistu vuonna 1933 Kauhajoen suojeluskunnan toimesta ja tämä suojeluskunnan kirjanen kulkeutui käsiini Kauhajoen kirjasston lainausosastolta. Alkulauseessa suojeluskunta perustelee uudelleenjulkaisua seuraavasti:

" Kapina Kauhajoella v. 1808, jonka toinen painos täten tarjotaan kauhajokisten hankittavaksi, on ensimmäisen kerran ilmestynyt v. 1862. Teoksen silloin valmistunut ensimmäinen painos on kuitenkin jo kauan ollut loppuunmyytynä, ja sen vuoksi Kauhajoen suojeluskunta on katsonut tarpeelliseksi otattaa siitä uuden painoksen. Tämä toimenpide on johtunut ennen kaikkea siitä, että on tahdottu saattaa nämä kaikkia kauhajokisia läheltä koskevat ja heissä varmaan aivan erikoista mielenkiintoa herättävät tapaukset, jotka Suomen sodan aikana täällä ovat sattuneet, myös nykyisen sukupolven tietoon siinä toivossa, että sama isänmaanrakkaus, jota isämme sanotun sodan aikana ja myös tämä sukupolvi erityisesti Suomen vapaussodassa ovat osoittaneet, täällä edelleen säilyisi vieläpä vahvistuisikin."

Teoksen kertonut Osk Blomstedt itse kertoo alkulauseessaan teoksen syntyvaiheista lukijalle:

"Lukijalle. Tämä kokoelma on jo kolmatta vuotta ollut valmiina ja pääkohdiltaan luettuna pohjalaisen ylioppilaskunnan tavanmukaisessa vuosijuhlassa v. 1859. Mielin jo silloin lähettää sen julkisuuteen, mutta väliin sattui odottamattomia esteitä, jotka sillä kertaa tekivät aikomukseni tyhjäksi. Nyt kun toivon sellaisten esteiden ikuisiksi ajoiksi poistuneen maastamme, lasken tämän vanki raukan vapauteen, näitä uusia ilmoja haistelemaan. Onko hän vankeudessa parannut vai pahennut, en ota sanoakseni. Varmaa vain on, että hän viime aikoina on toden teolla koettanut ulkonaista käytöstään oikoa. Vaikkapa hän ei näinkään näkyisi täysin kelvolliseksi uutta vapauttansa nauttimaan, toivon toki, ettei häntä varsin tylysti  kohdella.
Kokkolassa maaliskuussa 1862. Tekijä"

IV Johdannosta

"Olen ottanut selostaakseni muutamaa kohtaa 1808 vuoden sodasta, jota ei ainakaan kokonaisuudessaan ole kirjallisen sanan tarkkaan talteen korjattu. Ne tapaukset, joista tulen kertomaan, eivät tosin ole sen luontoisia, että olisivat millään tavoin sodan pääkulkuun vaikuttaneet. Mutta kuinka vähäpätöisiltä ne näyttävätkin, on niillä mielestäni kyllin arvoa ansaitaksensa päästä unohduksen pimeydestä Suomen tulevien miespolvien tietoon. 1808 vuoden sodan historia puuttuu paljon, ellei se muuta esittele kuin heikkojen sotajoukkojemme vihollisen sotalaumoja vastaan käymät veriset taistelut.

Se  sota, jos jokin oli todella kansallinen; siinä sodassa, jos jossakin, oli koko Suomen kansa osallisena , ei ainoastaan sotajoukkojensa urhoollisten ponnistusten kautta, vaan myös itse välittömästi, niin mielellänsö kuin työllänsäkin. Kun vihollinen jo ennen sodan julistamista karkasi Suomeen, oli meikäläinen, rajalla oleva sotaväki liian heikko sitä vastustamaan, minkä tähden sen täytyi tapellen vetäytyä Hämeenlinnaan. Mutta talonpojat olivat heti alussa valmiit aseihin tarttumaan sekä muutenkin apuansa tarjoamaan isänmaan suojelijoille, ja samoin oli laita koko sodan ajan, vaikka ylipäällikön nolous teki kaikkensa tukahduttaakseen heistä tämän jalomielisen hengen.

Uskollisuus, joka näin omasta ehdostaan, ilman vähintäkään ulkopuolista pakkoa tai kehoitusta, pani viimeisen veripisaransa alttiiksi isänmaan ja hallituksen puolesta, - eihän se muuta tainnut kuin vaikuttaa vihollisessa kunnioitusta sellaista kansakuntaa kohtaan, jonka povessa niin isänmaallinen ja miehuullinen mieli asui.

Kuinka paljon siis lienevätkin urhoollisen sotajoukkomme Savon ja Pohjanmaan kentillä käydyissä verisissä taisteluissa suorittamat loistavat sankarityöt vaikuttaneet vihollisen mielialaan meikäläisiä kohtaan ja siten nykyisen tilamme ja asiaimme laidan muodostumiseen, niin vakaana totena pysyy, että koko Suomen kansan jalo käytös ja menettely kyseessäolevassa sodassa melkoisesti vaikutti sen lopullisen päättymisen muotoon ja siitä seuranneisiin onnenvaiheisiin.

Mitä tämä onneton kansa kantoi uhriksi tuolle järkähtämättömälle uskollisuudellensa, mitä se teki, toimi ja kärsi sen vaatimukset täyttääksensä sekä mitkä mielialat sitä johdattivat ja elähdyttivät kaikessa tässä, - sehän siis ei liene joutava syrjäpiirros tässä kuvaelmasssa, jonka pitäisi uskollisesti ja tarkasti kuvailla vuoden 1808 sotaa. Ja kuitenkin ovat tähän kuuluvat tapaukset - kumma kyllä - jättäneet tarpeeksi asti tarkkaamatta ne, jotka ovat tämän sodan seikkoja selvitelleet.

Enin osa itse  kansan yrityksistä ja kärsimyksistä on joko tuiki tuntematonta meille tai tunnemme niitä vain vaillinaisesti, juuri kuin olisivat epäselvinä taruina tulleet tietoomme vuosituhansien sakeiden sumujen takaa. Eikä kuitenkaan tämä sota ole meistä puolta vuosisataa kauempana!

Keskuudessamme elää vielä monia kansalaisia, jotka ovat olleet osallisina tässä isänmaan puolesta käydysä ikimuistettavassa taistelussa ja itse huokailleet niiden rasitusten ja ahdinkojen alaisina, joita tämä sota saattoi Suomen saloille. Mutta he, nämä isäimme sanomattomien ponnistusten ja kärsimysten harmaapäät todistajat, horjuvat jo haudan partaalla, eikä muutamien vuosien kuluttua meillä ole ainoatakaan heistä enää keskuudessamme. Toinen toisensa perään näen heidän lähtevän manalan majoille ja vievän mukanaan ikuiseen unohdukseen tämän sodan tapauksista monta tietoa, jotka toki olisi pitänyt historiallemme korjata heidän muististaan.

...

Minun aikomukseni on tässä kertoella kansan sotaisista vehkeilyistä Kauhajoella ja niiden hirmuisista seurauksista, ja kuvaelmani tulee perustumaan pääasiallisesti seudulla vielä eläväin vanhusten muistelmiin, vanhusten, jotka itse omin silmin ovat nähneet nämä tapaukset ja muutamat työlläänkin olleet osallisena tässä surkeassa murhekuvaelmassani."

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Sjöbergin puiston ja Satiaisojan liepeiltä I


Olen pariin kertaan aiemminkin mainostanut pientä luontoparatiisia keskellä Kauhajokea. Paikka on parin hehtaarin niemeke Kauhajoen mutkassa, siinä on luonnonniitty ja kauniisti säästetyt rantapensaikot. Paikkaan ei oikeastaan pääse mistään, ellei halu kulkea viereisen maalaistalon pihan läpi. Itse olen kuitenkin kulkenut puistoon pienen puirontapaisen yli toisaalta ja viime viikon lopulla näin paikassa syksyn ensimmäisenä pähkinähakkini. Tavallaan puisto liittyy myös läheiseen Sedun kotitalousoppilaitokseen joka taas tuli tunnetuksi Kauhajoen veriteosta jossa siskontytön lukuisat luokkatoverit kuolivat. Siskontyttökin olisi ollut luokassa mutta piti sapattivuotta.

Sedun ranta ja Kauhajokivarsi sekä kyseinen joenmutkan takana oleva niemeke ovat Kauhajoen kauneinta jokivarsimaisemaa keskellä kylää. Viime keväänä sitten löysin puistosta vanhan lankkupenkinkin eräänlaiselta laiturilta sekä sen viereen sijoitetun perunalaaria muistuttavan rakennelman joka kasvaa nokkosia. Pari vuotta sitten puiston ja SEDUn koulukeskuksen välissä uiskenteli ja rantautui saukko. Syksyisin puisto on rastaiden ja tilhien ääntä, kesällä siellä lauloi muun muassa viitakerttunen.

Olen siis istunut puistossa monesti. Penkki on tähän tarkoitukseen laiskahkolle luonnonharrastajalle mitä mainioin apuväline, ei tarvitse muuta kuin istua penkillä, kuunnella lintuelämää ja tyhjentää ruokintapäniköitä siinä aikaa ja elämää kuluttaessaan.

Mutta minua on alkanut kiinnostamaan myös kyseisen paikan historia. Penkin takana on pylvässä pieni metallilaatta: "1808" ja hieman etäämpänä "Sjöbergin puisto 1880". Olen jo aiemmin vähän saanut vihiä paikan historiasta mutta kun eilen näin läheisen maatalon miniän pihamaalla menin kyselemään paikan taustoista tarkemmin. Kävi ilmi että oja tai puronen jota olin mennen tullen ylitellyt luonnonniitylle kulkiessani on nimeltään Satiaisoja. Sen ja Sjöbergin puiston historia alkoi avautua tarkemmin kun talon isäntä Pentti Rauska antoi minulle audieenssin ja ryhtyi kertomaan puiston sekä Ala-Knuuttilan tilan sekä Rinta-Knuuttilan tilan historiasta. Kyseiseen Rinta-knuuttilan tilaan Sjöbergin puisto kuuluu nykyään ja nyt puiston vaalimisen perinnettä jatkaa Pentti Rauska poikansa Jarkon kanssa.

Koska kirjastoaikani on kuitenkin rajallinen ja sulkeminen häämöttää, joudun kirjoittamaan tämän hyvin mielenkiintoisen kappaleen Kauhajoen kotiseutuhistoriaa useammassa osassa. Vakuutan kuitenkin että kertomuksesta ei puutu veritekoja, ruumiita, omalaatuista liiketoimintaa tai mitään muutakaan värikkään kertomuksen juonenkäänteitä. Kotiseutuhistoriasta kiinnostumatontakin Ala-knuuttilan tilan vaiheet saattavat siis jonkin verran kiinnostaa.

II

Pentti Rauska, tilan isäntä (s. 1954) jatkaa Sjöbergin puiston perinteiden vaalimista yhdessä poikansa Jarkko Rauskan kanssa. Mutta palataanpa vaelluskertomuksessani palan matkaa taaksepäion, puiston ja paikan varhaisempiin vaiheisiin.

Pentti Rauskan isä Paavo Rauiska on viljellyt Kauhajoella peltoja ja isännöinyt Rinta-knuuttilan tilaa noin vuodesta 1948. Tarkkaa rajaviivaa on mahdoton piirtää, koska tuohon aikaan sukupolvenvaihdoseläkkeitä ei tunnettu. Tila siirtyi Paavo Rauskan omistukseen kuitenkin hänen isältään hieman viime sotien jälkeen. Rauskan sukuun taas tila siirtyi vuonna 1910, jolloin Pentin isoisä Nestori Rauska osti tilan Sjöberg nimiseltä suurtilalliselta. Uusi päärakennus paikalle valmistui vuonna 1914 ja karjarakennus vuotta aiemmin 1913.

Mutta paalu ja paalussa kyltti: 1808? Mitä paikalla tapahtui Suomen sodan aikaan vuonna 1808?

- Suomen sodan aikaan poltettiin tilan tuolloinen Ala-Knuuttilan tilan päärakennus. Tuolloin 1808 poltettiin koko tilan rakennukset, tapettiin isäntä ja isäntärenki. se oli venäläisten kosto, ne polttivat käytännössä koko Kauhajoen kirkonkylän. Kerrotaan, että täällä olis kauhajokelaiset ryöstäneet venäläisten kuorman. jotain arvokasta siinä oli. tuolloin Ala-Knuuttilan tilan omisti Imberg ja siitä kerrotaan kirjassa Kapina Kauhajoella.

- Tilanne oli sellainen että Imbergit tiesivät venäläisten tulevan tänne ja olivat lymyssä. Mutta kun he olivat tulleet takaisin piilopaikastaan venäläiset tulivatkin takaisin eikätalon väki ehtinyt pakenemaan, Pentti Rauska kertoo.

Jokirannassa oli saunarakennus, joka ilmeisesti säästyi tuhotöiltä. Taloon jäi leski joka myöhemmin meni uudelleen naimisiin. He eivät kuitenkaan enää kauaa poltetulla tilalla viihtyneet vaan tilalle tuli toinen omistaja ja 1800-luvulla useampikin henkilö asui Ala-Knuuttilaa, joka sitten lopulta 1875 siirtyi Kristiinasta tulleen laivanvarustajan ja myöhemmän suurmaanomistajan Sjöbergin omistukseen. 

Mutta tässä vaiheessa kertomus saakin puolipisteen uja jatkuu ylihuomenna.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Pohjalaisen kirjallisuuden modernismista - HÄH?

Pikapiirtoja pohjalaisen kirjallisuuden modernismista 1981 - 2013

Julkaisin runoteokseni "Lintujen silmissä kivien kylmyys" omakustanteena vuonna 1981. Olin viettänyt nuoruuteni Kristiinankaupungissa ja kokoelmani runot ovat paljolti syntyneet siellä. Tunsin ja tiesin, että ruotsinkielisellä Pohjanmaalla asuu joitakin ihan tunnettujakin kirjailijoita. Suomenkielisellä puolella kartta olikin autio ja tyhjä.

Kun runokokoelmani vuonna 1981 ilmestyi olin jo muuttanut Seinäjoelle. Asuin tämän jälkeen Pohjanmaalla Seinäjoella ja Vaasassa vielä kymmenen vuotta vuoteen 1991. Toimittajana tutustuin kulttuuripiireihin, mutta kirjallisuuden ja kirjailijoiden osalta kartta pysyi yhtä  tyhjänä kuin aiemminkin. Jonkin antologian nimi oli Routakukkia. Se olisi hyvin määritellyt myös pohjalaisen kaunokirjallisuuden peltomaiseman yleisemmin. Hyinen halla oli puhaltanut pellot tyhjiksi. 1980-luvun alkupuolella en tiennyt Pohjanmaalla muita kirjailijoita olevankaan kuin nuorisokirjailija Hellevi Salminen-Matilhaltin. Olihan sitten tämä Lakeuden Kutsun kulttuuriporukka, Pohjanmaan Kirjailijoiden harrastekirjailijat ja ladoton latomeri.

Kun siis pakenin Pohjanmaalta henkisesti avarampaan maisemaan (niin kuvittelin) pohjoiseen ja Kemiin vuonna 1991, mieleen jäi vaikutelma ettei Pohjanmaalle ketään nykykirjailijoita enää jäänytkään. Pohjalaiset runoilijat olivat maan povessa (Färding) tai muuten (Melleri, Vieno ym) paenneet niin kauas kuin rataa riitti. Ja sitähän onneksi riitti kolmeenkin suuntaan Vaasasta ja Seinäjoelta pois.

Sama tilanne oli romaanikirjallisuuden suhteen: Antti Tuuri ja Orvokki Autio olivat ottaneet ajat sitten hatkat Helsinkiin, Hyry on niin hiljainen mies että hänestä en oikein koskaan ole tiennyt missä hän on. Minun kanssani Seinäjoen näytelmäkirjailijoissa pyörinyt Mirja Kuivaniemi sentään ryhtyi saamaan läpi pohjalaisen murrekirjallisuuden perinteiden vaalimista niin hyvin, että jopa Orvokki Autiota syytettiin hänen plagioimisestaan. Maatalon eläkeläisemäntä Sisko Istanmäki löi itsensä läpi romaanilla "Liian paksu perhoseksi". Mutta voiko heitä nimittää modernisteiksi?

Muuten tyhjyyden tuuli puhalsi Lakeuden kirjallisen maiseman yli; mitä nyt Jaakko Korjus kävi hetkeksi pomottamassa Pohjalaista, lakimies Kemppinen runoili Helsingissä ja ainoastaan Reino Lehväslaiho kävi säännöllisesti tuhlaamassa seuraavan sotakirjansa ennakoita ja kihlautumassa seinäjokisten neitojen kanssa silloin 23 sotaromaanin meriiteillä. Heikki Hemminki jankkasi samaa 30 vuotta vanhaa Pohjanmaa-runoaan kaikissa kirjallisissa matineoissa.

Lakeus oli kirjallisuuden suhteen autio ja tyhjä ja uskoin sen edelleen tyhjänä pysyneenkin kun vuonna 2001 muutin takaisin Pohjanmaalle, ensin Kristiinaan ja sitten jo toisen kerran elämässäni 2004 Kristiinasta Seinäjoella. Nämä vuodet olen pysynyt paitsiossa tahtoen ja tahattomasti kaikista pohjalaisista kulttuuripiireistä niin että ainoa merittini Pohjanmaan Taidetoimikunnan suhteen on edelleen 1000 markan apuraha runokirjan julkaisemiseen vuonna 1981. Pienkustantamomme Non Art Books julkaisi muutaman vaille levikkiä jääneen runo-, aforismi- ja sarjakuvakirjan. Mistään muusta pohjalaisesta kirjallisuudesta saati kirjallisesta modernismista en sitten mitään kuullutkaan.

Ällistykseni olikin melkoinen kun hiljattain kuulin radiossa Vaasan kirjamessujen yhteydessä haastattelun kirjasilija Marko Hautalasta. Olen kyllä hänen fb-kaverinsa ja tiedän hänen olevan kirjailija, mutta se oli minulle suuri yllätys, että hän ei kaikkien muiden pohjalaiskirjailijoiden tapaan olekaan ostanut pelkkää menolippua Stadiin vaan puurtaa edelleen Vaasassa, POHJANMAALLA!, suomalaisen kirjallisuuden umpisuolessa!!! Kaiken lisäksi hän kirjoittaa mainiosti ja modernisti, aivan tavatonta.

Ja kaiken lisäksi kymmenen vuoden poissaoloni aikana on ilmaantunut muitakin. Olen kuullut ainakin naiskirjailijasta jonka nimen olen unohtanut, lapualaisesta oliko hän nyt aforistikko, jonka nimen olen myöskin unohtanut ja entinen työkaverini Seppo Lahti on kirjoittanut parikin romaania, toisen poikansa kanssa yhdessä. olen hämmästynyt ja järkyttynytkin niin syvästi kuin tällaisen pakinanomaisen huitaisun perusteella pystyy:

Mitä ihmettä? Onko Pohjanmaalla sittenkin taas elinvoimaista kirjallisuutta ja kaiken kukkuraksi jopa kirjallista modernismia? nyt ryhdynkin seulomaan kirjastoja hakemistoja ja kirjavarastoja selvittääkseni onko Pohjanmaalla kenties muitakin täällä eläviä nykykirjailijoita. Ja Marko Hautalan kirjoihin Itsevalaisevat, Käärinliinat ja Torajyvät lupaan palata blogissani aivan lähiaikoina erikseenkin. aivan uusinta kirjastoista vielä tuskin edes löytyy.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013

Seinäjoen taidelainaamon juhlakekkereillä


Seinäjoen Taiteilijaseuran taidelainaamotoiminta vietti 10-vuotisjuhliaan prameasti tänään Taidehallissa osana Seinäjoki Art&Design viikon tapahtumia. Taidelainaamon ripustus oli uusittu kokonaan, vanhat työt oli heitetty huitsiin ja putkirikon takia itsekin vasta viime hetkellä ehdin ripustaa uudet työt ”juhlanäyttelyyn”. Seinäjoen Taiteilijaseura on ammattimaisesti taidetta tekevien taiteilijoiden yhdistys (rahaahan tästä hommasta ei saa kun tauluja ei nykyään osta pirukaan ja henkilökohtaisesti olen ollut apurahapaitsiossa vuodesta 2001 lähtien, jolloin paluumuutin Pohjanmaalle).

Taidelainaamon uuden näyttelykattauksen ohella Taidehallissa on mahdollista tutustua vielä tämän kuun ajan Lehtimäen pellepelottoman Antti Maasalon vaikuttavaan tuotannon läpileikkaukseen hänen kineettisestä kaudestaan vuodesta 1968 lähtien. Kahdesti olen näyttelyn käynyt katsomassa monien muiden puuhieni ohessa. Molemmilla kerroilla olen viipynyt näyttelysaleissa pitkään ja ajatellut että täällä voisi viettää vaikka kokonaisen ihmiselämän ja koko ajan kineettiset omissa rytmeissään toimivat installaatiot, valoveistokset ja muut teokset tarjoaisivat uutta nähtävää. Olen katsellut, ihmetellyt, katsellut ja välillä istunut tuoliin taas ihmettelemään.

Maasalon näyttely on vaikuttavinta mitä Taidehallissa olen nähnyt aikoihin ehkä Matti Kujasalon muutaman vuoden takaisen näyttelyn jälkeen ja näin äkkiseltään ajatellen vieläkin vaikuttavampi kuin Kujasalo, siitäkin huolimatta että Kujasalon avajaisten jälkeen pääsin istumaan hänen kanssaan baarissa kaljallakin, vierailevan taiteilijan tai vuokraisännän piikkiin. Mutta Maasalostahan olen kirjoittanut erikseen jo blogissanikin.

Joka tapauksessa Taidehallissa voi nyt lyödä kuusi kärpästä yhdellä iskulla. Maasalon näyttelyn lisäksi pienellä puolella on avattu Hannele ja Ossi Rajalan näyttely Pohjoista leveyttä, itäistä pituutta. Se kiinnostaa minua suuresti pelkästään nimensä puolesta, kun itse olen järjestänyt kymmenen ALUE-näyttelyä joiden lähtökohtana ovat paikat ja niiden koordinaatit, samoin kuin Rajakivet kirjassakin. Taidelainaamon näyttelyripustus on siis uusittu. Seinäjoki Art&Design-viikon puitteissa Taiteilijaseura on pystyttänyt taidebasaarin. Kuukauden taiteilijana oleva kuvanveistäjä Tiina Laasonen esittelee sunnuntaina teoksiaan taidelainaamon tiloissa. Ja lisäksi ainoana taidemuseomaisena pysyvänä näyttelynä Seinäjoen Taidehallissa on esillä Taiteilijaseuran pysyvä kokoelma.

II

Siis päivän tapahtumaan, johon tulen tietenkin myöhässä. Olemme kuitenkin jo edellisenä päivänä vuokraisäntä Tannisen kanssa koonneet paikalle myyntipöytää ja viime tingassa päivemmällä kävin lisäämässä kaksi tussimaalausta taidelainaamoon. Myyntipöydässä on esillä talomme kustantamon Non Art Booksin kaunokirjallista tuotantoa – Tanninen: Korpus (2005), Ariel (2007) ja Paluu (2010), Nevaranta: Joet palaavat lähteilleen (2005), Rajakivet (2008) ja Juha Saari: Täydellisyyden mittakaavoja (2007), Tuuli Tuikan Banjokärmestä meillä ei enää ole myyntiin, sitä pitää kysyä häneltä itseltään tai kirjastosta – ja Juha Ilvaksen ja Tellervo Lahden kirja ”Seppo-Juhannus Tanninen/Maalattu maailma-Painted World”. Lisäksi Tannisen vanhoja pienehköjä teoksia sekä omia uudempia akvarellejani ja uunituore taidekorttisarja.

Aluksi juomme kuitenkin kahvia ja syömme taideyhdistyksen puheenjohtajan Heikki Mäki-Tuurin torttua. Lasken että kahdessa pöydässä ja parilla irrallisella tuolilla istuu yhteensä 13 ihmistä. Suurin osa on Taiteilijaseuran taiteilijoita, joiden teoksia lainaamon juhlanäyttelyssä on esillä. Henkilökuntaa on yksi. Loput ovat kaiketi taidelainailijoita tai vahingossa paikalle saapuneita. Olen epämääräisesti pettynyt runsaasti markinoidun kulttuuriviikon väkimäärään tapahtumassa.

Mutta kuten seinäjokelaiset taiteilijat hyvin tietävät, pääsääntöisesti kukaan seinäjokinen kadunmies ei tiedä missä Seinäjoen Taidehalli edes on ja vahingossakaan sinne ei helpolla eksy, kun se sijaitseee ikkunattomassa kellarissa. Ajatus Taidehallin muuttamisesta Taidekeskukseksi avaakin hieman valonkajoa Seinäjoen ummehtuneeseen taideilmapiirin omassa bunkkerissaan. Yläkertakin saataisiin taidenäyttelykäyttöön, jolloin Taidekeskukseen voisi osata muutenkin kuin yhden talon katolla sijaitsevan Maasalon veistoksen opastamana.

III

Taideyhdistyksen puheenjohtaja Heikki Mäki-Tuuri ottaa ohjat käsiinsä ja kahvittelun jälkeen pääsemme itse asiaan. Mäki-Tuuri esittelee kokoelman ja sen tekijät. Seinäjoen Taiteilijaseurassa on jäseniä 28 mutta vain hieman toistakymmentä on jaksanut liikahtaa uuninpankolta tuodakseen teoksia juhlaripustukseen. Seppo J. Tanninen esittelee hauskasti viereisen Pohjalaisen Taiteiljaliiton kokoelman syntyvaiheita ja sen taiteilijoita. Kokoelmahan on edesmenneen Oiva Polarin keruutyön ansiota vaikka myöhemmin kokoelmaa on laajennettu liiton taiteilijoiden teoslahjoituksella ja deponoinneilla. Onhan siellä yksi minunkin akvarellini sarjasta Kolme Sulotarta. 

Sitten suoritetaan arvontaa taidelainaajien kesken. Minä istun myyntipöydän takana ja haen lisää kahvia. Vieressä istuu samassa kahvinjuontipuuhassa taidegraafikko Riitta Ylinen myyntipöydässään.

Mielenkiintoisena kokeiluna paikalle on kutsuttu taideraati johon on valittu Pohjalaisen taidekriitikko Raimo Hautanen, taideostolautakunnan entinen puheenjohtaja Ilkka Mäkelä ja pitkän matkan taideharrastaja Tapio Mustonen. He saavat arvioitavakseen neljä taidelainaamon uutta teosta: Hannu Peltokangasta, Anne Niemeä, Tiina Laasosta ja Seppo Karia. Tosi-tvn tunnelmaa luo se että raatilaiset antavat teoksille pisteitä yhdestä kolmeen. Kukahan putoaa? Mutta raati suoriutuu tejhtävästään mielestäni nasevasti ja ytimekkäästi teoksia kommentoiden. 

Yleisökin – jota on kertynyt tällä välin muutama lisää – saa antaa pisteitä ja esittää mielipiteitä. Minä kommentoin tietenkin joka välissä, mutta muuten äänensä avaa lähinnä vain vuokraisäntä ja puheenjohtaja. Anne Niemi voittaa teoksella jolle olen antanut yhden pisteen. Mutta näin minulle käy aina Euroviisuissakin: se mitä minä äänestän jää aina viimeiseksi.

IV

Seuraa tapahtuman vapaamuotoinen osuus eli ihmiset liikkuvat Taidehallissa miten haluavat. Kukaan ei tule lähellekään myyntipöytäämme. Taiteilija Katri Kokkinen käy sentään vilkaisemassa kollegansa Riitta Ylisen grafiikantöitä. Yhtään kirjaa, korttia saati taideteosta ei mene kaupaksi. Mutta suuntaamme jo katseemme toivorikkaina huomiseen. Onhan basaari auki koko viikon. Ehkä jo huomenna, ehkä tulee edes yksi joka ostaa edes joltain jotain.

Itse toivon että yleisö löytäisi tiensä lauantain Angstila-tapahtumaan paremmin kuin Taidehalliin. Muuten monen viikon tai kuukauden suunnittelu ja Angstila-tapahtuman sekä koko Taidesuunnistuksen järjestäminen on vain hukkaanheitettyä aikaa ja tuulentuhlattua työtä. Näemme siis lauantaina 5.10.2013 Villenraitti 8:n Angstilassa kello 11 eteenpäin.

Klubi-illassa muusikkona kello 18 jälkeen muun muassa Sameli Rajala ja vierailevina taiteilijoina/esiintyjinä lisäksi Tiia Viitasaari, Tuukka Tanninen, Petri Loues, Justus Manninen. Lisäksi paikalla on tietenkin talon oma väki näyttelyineen ja happeningeineen. Esillä on taidetta neljästä Pohjoismaasta, kuvataidetta, videota, äänitteitä, performansseja, piha- ja sisätilataidetta talon väeltä, pakurikääpäteetä ja punajuuripiirakkaa sekä yllätysesiintyjiä, jotka eivät olisi yllätyksiä jos kertoisin niistä etukäteen tässä.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Pöytälaatikon runot II (1980-luku)


1.

Lintujen kompassin haluaisin
suunnistaa tätä maisemaa
muuttolennon tarkkuuden
itseni näköiseksi tulla
löytää paikka tyhjältä kartalta

2.

Yö hajoaa kuin kipsinen patsas
kello tikittää sen rikki
eikä huoneessa ole ketään
autiossa talossa ilta illan jälkeen
tuntematon vetää kellon

aamun valossa torso venus
himmenee ja häipyy avaruuden lasiin
kuvapatsas putoaa ikkunalta
portailta kuuluvat poistuvan askeleet

3.

Olen vanhentunut taas vuoden
tahtoisin nimittää tämän muutokseksi
istua joen rantaan
kesän kukkien ajelehtia ohi
puunlehtien energia ehtyy
suonet käyvät hauraammiksi
parta, hiukset ja kynnet kasvavat
päivä päivältyä olen luopunut
ehkä lähempänä saavuttamista
joen ylittämistä, perillepääsyä
puolet elämää on takana vasta
edessä ehkä muutama vuosi
ja joki palaa lähteilleen
käteen jää kaarnavene
kevyt tieto maan voimakkuudesta

4.

Hylätty lähde metsän silmässä
ikävöi kerran koskettanutta
kalpeaa neitoa
kättä joka hyväili hetken
ja liukeni
myöhenevän syksyn savuun

polku on unohdettu
kuten syvälle johtavat
kerran kuljetut polut unohdetaan
ja lähde
itseään heijastava kylmä vesi
kalpean kosketuksen ikävä
pohjaton vilu

joskus kuu kulkee ohitse
naavaisten varjojen lomasta
erottuu etäinen tähti
joskus ei mitään

5.

Etsin polkua
ihmisen vanhinta tietä
metsään jossa moottorisaha soi
kirjallisuutta ja filosofiaa
yritän aurinkokelloa mökin pihaan

mutta alkupiste? en löydä
hetkeä jolloin aika lähtee liikkeelle
en paikkaa missä se pysähtyisi
yhden ihmisen elämässä

6.

Eksyn hämärään metsään
kuuset varastavat kaiken valon
etsin aukkopaikkoja
joihin taivas tulee läpi

itse olen pimeä
syvällä sisällä metsän sydämessä
aavistan toisen kirkkauden
kiven sisälle naulatun

sen sisällåä metsän pimeys
ja minun pimeyteni lepäävät

7.

Hylätyn lähteen vesi on tummaa
kuin joku olisi kaatanut viiniä
sekoittanut häränverta
kuuset nousevat yli mittansa

valon pääsemättömissä
kenttäkerros kasvaa sudenmarjaa
kerran kuljetun polun peitoksi

taivas ei kuvastu veteen
eivät elokuun tähdet

8.

Pimeys, yön suru
yökehrääjä kehrää täyteen
yhden hetken kärsimystä ja unta
toivon valosta, liekin vapaudesta
kärventää ruumiinsa sulaan steariiniin
tuntematon puhaltaa kynttilän

perhosen siivet värisevät
aineeseen sidottu henki kituu
kynttilän vaha on kuivunut
yökehrääjä kehrää hidasta unta