Lähde: Taiteen maailmanhistoria
Kiinalainen maalaustaide
Michel Courtois, Ex Libris
© Editions Rencontre, Lausanne 1975
I
Kuten kirjoituksen ensimmäisessä
osassa totesin, vanhimmat säilyneet kiinalaiset silkkimaalaukset
ovat ajalta 300 – 200 eaa. Kuitenkin kiinalaisen maalaustaiteen,
kalligrafian, runouden ja filosofian juuret ulottuvat huomattavasti
kauemmas legendaarisen Keltaisen hallitsijan aikaan noin vuoteen 2000
eaa. Tuolloin väitetään syntyneen kiinalaisen ennustuskirjan I
Chingin sekä kiinalaisen kirjoituksen. I Ching puolestaan pohjautuu
yinin ja yangin vastakkaisuuteen ja alunperin tämä
ennustusfilosofia oli syntynyt kuumennetun kilpikonnankuoren
halkeamia tutkimalla.
Kun 500-luvulla eaa. luotiin pohja
konfutselaiselle ja taolaiselle filosofialle, olikin kiinalaisen
maalaustaiteen pääasiallinen perusta jo luotu. Läpi historian tämä
maalaustaide on kuljettanut mukanaan samoja perinteitä, samoja
perusperiaatteita. Maalatussa kuvassa ja sen rinnalla on aina
kirjoitus (kalligrafia), runous ja filosofia. Ja vaikka maalaustaide,
tussimaalaus kuvarullinene viime vuosisadalle asti on lähtenyt
2000-vuotisen perinteen pohjalta, siihen pitäytyen ja sitä
arvostaen, se on koko ajan myös uudistunut ja kehittynyt näissä
puitteissa.
Han-dynastian aikana (206 eaa. – 220
jaa.) kiinalaisessa maalaustaiteessa tapahtui vilkasta kehitystä.
Tosin sen suunnan määräsivät keisari ja konfutselaisuus, joka
julistettiin valtion uskonnoksi vuonna 136. Taolaisuus saattoi levitä
vain salaa. Konfutselaisuus erotti taiteen uskonnon ja magian
vaikutuspiiristä ja sai moralisoivan ja valtiota ihannoivan
luonteen. Se merkitsi myös hengettömän laatukuvamaalauksen
yleistymistä.
Seuranneella kuuden dynastian kaudella
(265 -589) vakiintuivat useimmat maalaustaiteen säännöt. Suuret
taideteokset ovat tuhoutuneet, mutta myöhemmän Tang-kauden
(618-907) ensimmäinen taidearvostelija Tsang Jen-Jyan mainitsee,
että ”Ku osasi maalata mestarillisesti henkeä, Lu luita ja Tsang
lihaa.
II
Buddhalaisuus levisi Kiinaan
Sui-dynastian aikana 589-618 ja sen vaikutus näkyy myös
maalaustaiteessa vuoden 845 suureen vainoon asti, jolloin heidän
runsas tuotantonsa tuhoutui ja Kiinan buddhalaisuuden kultainen aika
päättyi.
Tang-dynastian (618 – 907) voidaan
katsoa olevan kiinalaisen maalaustaiteen suuri kulta-aika. Voitaisiin
sanoa että se kaiken kaikkiaan oli nykykäsittein liberalismin
aikaa. Keisarin hoviin kutsuttiin legendaariset runoilijat Li Po ja
Tu Fu, myyttinen maalari Wu Tao Tzu ja Tsang Syan, Li Sihyn ja Wang
Wei ja maisemamaalauksen vastakkaisten koulukuntien perustajat.
Tänä aikakautena maalaustaide
Kiinassa jakautui kahteen koulukuntaan, eteläiseen ja pohjoiseen,
joista pohjoinen sai vaikutteensa rationaalisuutta korostavasta
konfutselaisuudesta ja eteläinen intuitioon ja vapaaseen
assosiaatioon perustuvasta taolaisuudesta.
Tähän aikakauteen sijoittuu myös
kiinalaisen maalaustaiteen ensimmäinen tunnettu taidehistorioitsija
Tsang Jen-Jyan, joka setti ehdottomasti etusijalle taolaisuudesta
vaikutteita saanen henkistyneen, pelkistyneen ja synteettisen
maalauksen. Hänen mielestään Wu Tao-tzu loi maisemamaalauksen
periaatteet ja uuden koulukunnan, Eteläisen koulun ja ihaili tämän
”maalaustaiteen pyhimykseksi” kutusutun mestarin nerokkaasti ja
nopeasti työskentelevää kättä.
Taolaiset oppineet ja Tsang Jen-Jyan
valittivat, että useimmat sen ajan taiteilijat syyllistyivät
liioitteluun ja pyrkiessään täsmälliseen ja muototarkkaan
ilmaisuun he laiminlöivät olennaisen ja siksi heidän taiteestaan
puuttui elinvoimainen kaiku.
III
Jos Wu Tao-Tzuta pidetään kiinalaisen
maisemamaalauksen luojana ja pyhimyksenä (jonka omaa tuotantoa ei
juurikaan ole säilynyt) niin samanlaiseen arvoon on nostettu hänen
seuraajistaan Wang Wei, jota pidetään oppineiden koulun
perustajana, maalaustaiteen eteläisen koulukunnan henkiinherättäjänä
ja ruohokirjoituksesta johdetun murretun tussin mestarina. Hän nosti
arvoon ”tussin tien”, joka on myös mietiskelijöiden tai
mystikoiden tie ja kaikkien itsenäisten runoilijoiden ja oppineiden
tie.
Wang Weitä pidetään monkronistisen
maalauksen kehittäjänä, kiinalaisen ilmaperspektiivin
käyttöönottajana ja murretun tussin suuntauksen perustajana. Hän
piti pelkkää tussilaveerausta kiinalaisen maalaustaiteen
korkeimpana asteena. Wang Wein jäljissä spontaanin ilmaisun
mestareina mainitaan 700 luvulta muun muassa puiden ja kivien mestari
Tsu Tsing-tsen ja katkaistulla siveltimenkärjellä maalannut Tsang
Tsao.
Tsu Tsing-tsen luokitteli luomisen eri
asteisiin ”itsenäiset”, jotka löysivät innoituksenlähteensä
katsellessaan jokia ja vesiputouksia, tuulta ja pilviä, vanhoja
puita ja vuoria ja joilla ei ollut lainkaan sosiaalista kunnianhimoa
eikä itsekkäitä pyyteitä ja jotka saivat sydämelleen rauhan
mietiskelemällä ja sisäisellä kosketuksellaan luontoon;
”jumalallisiksi” nimitettiin niitä, jotka olivat kokeneet
todellisen innoituksen, ”ihmeellisiksi” täydellisen lahjakkaita,
”kelvollisiksi” teknisesti lahjakkaat joilta puuttui
persoonallinen tyyli ja ”i-luokkaan” luettiin spontaanit, jotka
olivat kääntäneet maailmalle selkänsä ja olivat häkin
ulkopuolella.
IV
Jo 600-luvulla Kiinassa oli saanut
jalansijaa tsan-buddhalaisuus, joka vaikutti osaltaan sekä pohjoisen
että eteläisen koulukunnan maalaustaiteen kehitykseen. Kuitenkin
voidaan sanoa, että vasta 880-luvun loppupuolella valtakunnan
jouduttua poliittiseen, sotilaalliseen ja taloudelliseen kaaaokseen,
nousivat esiin ensimmäiset tsan-maalaustaiteen mestarit. Kuvastoon
tulivat boddhidharmojen ja patriarkkojen hieman groteskit hahmot,
jotka olivat mystisen huumorin sävyttämiä ja ”epäilemättä
parhaita maalauksista, joita milloinkaan on luotu murretun tussin
tekniikalla.” Näistä mestareista erityiseen arvoon on nostettu
Kuang-hsiu ja Si Ko.
Viiden dynastian kultaiseksi
aikakaudeksi nimitetään maalaustaiteessa aikaa, joka seurasi Kiinan
poliittisen hajaannuksen aikana, joka jatkui noin vuoteen 960. Tänä
aikana maalaustaide pääsi kehittymään suojassa poliittisilta
myllerryksiltä, eristyksissä maailman melskeistä. Taolaisten
erakkojen legendassa mainitaan ensimmäiset monumentaalimaalarit
Tsing-Hao ja Kuan Tung, jotka elivät syrjäisissä lähes
luoksepääsemättömissä majoissa.
Suurimmaksi kaikista maisemamaalareista
mainitaan tällä aikakaudella Li Tseng ”joka kantoi vuoria ja
laaksoja mielessään” Lyyrisen maisematyylin nousuun johdattivat
Tung Jyan ja Tsy-jan, jokien ja järvien, sumuun ja usvaan häipyvien
maalausten mestarit. Viiden dynastian kaudella kehittyivät myös
kukka-, kasvi-, eläin- ja lintumaalaukset, joiden edelläkävijöinä
pidetään Huang tsyania ja Hsy Hsitä.
Näin viiden dynastian aikakautena oli
lopulta muodostettu ne klassiset perusteet, joihin kiinalainen
maalaustaide tukeutui myös 900-luvun lopulta seuraavan tuhannen
vuoden ajan niitä eri aikakausina eri tavalla painottaen ja edelleen
kehittäen. Mutta siitä enemmän kirjoituksen kolmannessa osassa.