”Vuodet kuin lehdet”
Bo Carpelan kirjoitti voimiensa päivinä.
”Lehtiä syksyn arkistosta”
hän kirjoitti elämän jo hitaasti ehtyessä.
Se jäi hänen viimeisekseen.
Sinä elät kesän ja syksyn välissä,
elämässäsi, vuosi vuodelta
kuljettua polkua kertyy lisää,
tehtyä matkaa, kokemista ja muistoja,
parhaimmillaan jonkin ymmärtämistäkin.
Onnellisuutta siitä,
että varmaa tietoa määränpäästä ei vielä ole.
Hapuillen yhä elämää kuin vastasyntyneet
me kaikki jatkamme tahoillamme.
Tieto määränpäästä kyllä on,
mutta koska ja missä,
sitä emme aavista,
kaukana edessä sumussa vielä
se mitä kutsutaan lopulliseksi,
vaikka ei se ole lopullinen,
jossain muodossa jatkumme jälkeenkin.
Sinun ei näitä tarvitse vielä ajatella,
sinussa on kesä ja syksy yhtä aikaa,
kaikki mennyt ja nykyisyys
ja tulevaisuuden mahdollisuudet'
lehdet vielä vihreät,
vasta aavistus siitä,
miten neste suonien kuljettama
hitaasti ehtyy, puut ruskautuvat,
vasta illansuussa, yöpuolessa
syksy paljastaa kaikki kauneimmat värinsä,
sitä kauneutta kohti meidän on alati kuljettava.
Muistaa ei tarkoita: katsoa menneeseen,
oleminen ei tarkoita: oltava tässä,
vaan olevan ja tulevan rajaviivan ylittämistä,
kohti jotain, mikä on joka aamu uusi, hätkähdyttävä, outo
ja ihastusta täynnä,
la dolce vita.