torstai 29. lokakuuta 2009
Valtio joka uppoaa mereen
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
Kolumni: kello
Lempikin nauroi vielä vähän ennen kuolemaansa, miten minä koko kävelymatkan ajan sadan metrin välein kyselin: "Hoh-hoijaa, paljonkohan kello on?" Ja katsoin omasta kellosta.
Hyvä kello se oli. Se oli minulla käytössä noin 25 vuotta, enkä minä muuta rannekelloa koskaan ole (vakituisesti) käyttänytkään. Varsinkin nuoruudessani kello joutui kokemaan kovia. Iskunkestävyys tuli testattua monessa tilanteessa. Pari kertaa se joutui verryttelyhousujen taskussa pyykkikoneeseenkin. Näistä jälkimmäisen jälkeen (asuimme silloin jo Kristiinankaupungissa) ruostumaton kelloni ruostui. Sen vesitiiviin lasikannen alle tuli vesikupla. Kello lakkasi käymästä kokonaan! Katastrofi!
Äitini vei kellon Österholmin Leon kellosepänliikkeeseen (noin v. 1975) terveystarkastukseen. Leo-vainaa totesi, ettei kelloa voi korjata; se on puhki ruostunut. Äitini ymmärsi hienotunteisesti kysyä (koska tiesi kellon arvon minulle), voisiko sitä koittaa kuitenkin käymään. Leo-vainaa putsaili kelloa vähän, taisi vaihtaa pari ratasta - ja kello kävi!
Joskus 1980-luvun alkupuolella kello joutui vielä kerran onnettomuuteen. Se putosi mereen. Sukelsin kellon pohjasta (sukelluskello :)). Mutta kello oli taas vettynyt, kansilasi yhtä huurua. Laitoin kellon television päälle kuivumaan. Parin kuukauden päästä vedin kellon. Se lähti käyntiin, mutta hurjalla ylinopeudella: aivan kuin yrittääkseen saada kaiken käymättömän ajan kiinni. Se mittasi kaksi vuorokautta päivässä. Ei sellaista kelloa voinut käyttää. Pistin kellon pöytälaatikkoon ja unohdin koko Ankkurin.
Seinäjoelle muuton yhteydessä (v.2004) kello ilmaantui jostain taas eteeni. Jännityksellä… koitin… varovasti… vetää kelloa… ravistelin sitä vähän, ja: kello kävi taas normaalisti! Se oli toipunut mielisairaudestaan. Mutta jo kauan ennen tätä ranteeni oli alkanut hylkiä kokonaan kelloja enkä itsekään tarvinnut enää aikaa tai ainakaan tietoa ajasta juuri mihinkään. Käytin kelloa muutaman päivän ja laitoin sen ’talteen’.
Häpeällistä, että olen sen koommin unohtanut kokonaan vanhan rakkaan ystäväni. Vasta talviaikaan siirtyminen toi kelloni äkkiä taas mieleen. En tiedä missä kello tällä hetkellä on, enkä aio ryhtyä etsimään sitä. Tietoisuus sen olemassaolosta riittää minulle. Ja varmuus, että jos Ankkuri jostain tupsahtaa eteeni ja vedän vähän vieteristä: kello käy taatusti. Käykö se oikeaa aikaa; sillä ei ole mitään merkitystä.
Kesäajassa en muuten näe mitään järkeä, mutta olen vahingoniloinen rikkaille, jotka ostivat 1980-luvulla kalliita kvartsikide-kelloja, joiden taattiin käyvän sekunnin tarkkuudella seuraavat 50 vuotta. Nyt he kuitenkin joutuvat siirtämään kellonviisareitaan kahdesti vuodessa. Onnellisin olin kuitenkin joskus 1990-luvun vaihteessa, kun maan aikaan lisättiin sekunti. Vieläkin rintani huutaa riemuissaan: "Repikää siitä kvartsikideporvarit! Rukatkaa kellojanne sekunnilla! Miksette ostaneet Ankkuria!"
Ja äkkiä on ilta
Salvatore Quasimodo: Ja äkkiä on ilta
Kirjahyllyssäni on runokokoelma, johon ystäväni on kirjoittanut omistuskirjoituksen: "Keijolle nippu sanoja, jotka väsyttävät". Kirja on Salvatore Quasimodon keskeisen runouden suomennosvalikoima "Ja äkkiä on ilta" (suom. Elli-Kaija Köngäs).
Monet muut ovat olleet ystäväni kanssa samaa mieltä. Kun sisilialaissyntyiselle Salvatore Quasimodolle vuonna 1959 myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto, hänet luettiin heti vähiten tunnettujen (lue: vähiten sitä ansainneiden) palkinnonsaajien joukkoon.
Palkinto aiheutti pienen myrskyn kirjallisessa vesilasissa ja jopa Italiassa kiisteltiin Quasimodon ansioista. Närästystä aiheutti se, että palkintolautakunta näin arvostelijoiden mielestä epäoikeudenmukaisesti syrjäytti tunnetumpia ja ansioituneempia runoilijoita, kuten Guiseppe Ungarettin ja Eugenio Montalen. Montalehan kyllä sai nobelinsa sitten joskus myöhemmin (v.1975).
Quasimodoa on suomennettu kitsaasti Nobelin kirjallisuuspalkinnon jälkeenkin. Ensimmäinen (ja toistaiseksi viimeinen) kokonainen kirja Quasimodon runoja ilmestyi suomeksi kolmisen vuotta Nobelin kirjallisuuspalkinnon saamisen jälkeen ja sisältää 42 runoa. Erilaisissa antologioissa ja kirjallisuuslehdissä hänen runouttaan tätä ennen oli suomennettu seitsemän runon verran.
Verkkaisesti Quasimodo julkaisi runouttaan itsekin. Hänen vuonna 1929 ilmestynyt esikoiskokoelmansa "Acque e terre" (Vesiä ja maita) sisälsi 25 runoa, jotka oli kirjoitettu yhdeksän vuoden aikana. Runojen julkituloon vaikutti Quasimodon siirtyminen Pohjois-Italiaan Milanoon ja maan johtavien kirjallisuuspiirien yhteyteen.
Esikoiskokoelman jälkeen runojen julkaisemisen tahti kiihtyi, vaikka mitään "kirja vuodessa" -runoilijaa Quasimodosta ei koskaan tullut. Syksyyn 1962 ja suomennoksen ilmestymiseen mennessä Quasimodolta oli julkaistu Italiassa kahdeksan suppeaa kokoelmaa - 33 vuoden aikana.
"Ja äkkiä on ilta"-kokoelman suomentaja Elli-Kaija Köngäs huomauttaa: "Sinänsä jo tämä vähäinen (aiempien suomennosten) määrä, seitsemän runoa, on enemmän kuin neljä prosenttia Quasimodon tuotannosta. Säästeliäisyydessään hän muistuttaa Otto Mannista."
Tästä ’säästeliäisyydestä’ huolimatta (tai siitä johtuen) "Vesiä ja maita" teki Quasimodon tunnetuksi Italiassa, kolmekymmentä vuotta ja kahdeksan kokoelmaa myöhemmin saatu Nobelin kirjallisuuspalkinto koko maailmassa.
Itse kuulin Quasimodosta ensimmäisen kerran Kristiinankaupungissa 1970-luvun puolivälissä ruotsinkieliseltä runoilijaystävältäni Gunnar Högnäsiltä, jonka isä runoilija Kurt Högnäs oli perehtynyt italialaiseen kirjallisuuteen ja kääntänytkin (muistaakseni) ruotsiksi jonkin verran Nobel-runoilijaa.
Korviini on jäänyt 70-luvulta asti soimaan Gunnar Högnäsin siteeraama pätkä Quasimodon runoa: "…sirpaleet muurilla, jolla seison."
Eeva-Liisa Manner oli tutustunut Quasimodon runouteen jo paljon ennen minua ja Mannerin tuotannosta voidaan löytää viittauksia tai yhtymäkohtia Quasimodoon. En tiedä ovatko Mannerin ja Quasimodon runouden yhtymäkohdat tarkoituksellisia ja tietoisia viitteitä, vai johtuvatko ne suuresta yhteisestä runoavaruudesta, josta ne on noukittu Lyyran tähdistön tietämiltä.
Niin tai näin, Mannerin runo "Kaksoisteema" päättyy sulkumerkkeihin ja sanoihin: (ja samassa on ilta)
Salvatore Quasimodoa on sanottu hermeettiseksi (suljettu, sulkeutunut) runoilijaksi - italialaisen hermeettisen koulukunnan edustajaksi, johon myös Ungaretti ja Montale luetaan - ja sellaisena olen häntä itsekin pitänyt.
Elli-Kaija Köngäs oikaisee esipuheessaan tätä käsitystä; hänen mukaansa Quasimodon runoilijantie jakautuu jyrkästi kahteen ja toinen maailmansota toimii vedenjakajana; ennen sotaa ilmestyneet runot ovat hermeettisiä, sodan jälkeen ilmestyneet eettisiä.
Mirjam Polkunen muistuttaa, että Italiassa 30-luvulla esiin noussut "hermeettinen koulukunta" on selitetty myös paoksi poliittisista paineista ja Mussolinin fasismista. Könkään mukaan maailmansota taas oli murros, joka "teki sivullisesta osallisen, tarkkailijasta syyttäjän, esteetikosta eetikon". "Politiikan paine näyttää siis ajaneen Quasimodon sekä hermetismiin että siitä pois."
Minulle Quasimodo pysyy hermeettisenä runoilijana yhtä kaikki. Hänen runoutensa on eettisyydessäänkin hermeettistä, syvästä kaivosta ammennettua, samalla tavalla kuin Eeva-Liisa Mannerin runous. Ja Mannerin olen samoin kokenut aina hermeettisenä, vaikka hänen runoutensa on täynnä myös eettistä kannanottoa. Kirjoittihan Manner esimerkiksi kokonaisen runokokoelman "Jos suru savuaisi" pamflettina runoilijaystävänsä Vàclav Havelin (nyk. Tsekin presidentti) vangitsemisen johdosta.
Sekä Eeva-Liisa Mannerin että Salvatore Quasimodon runouden syvin ydin on eettisyydestä ja ajankohtaisissa kannanotoista huolimatta ajattomuuden kirkkaissa lähteissä. Ja vaikka Quasimodon Nobelin palkintoa on arvosteltu mm. siitä, että se annettiin hänen sodanjälkeisestä eettisestä tuotannostaan eikä sotaa edeltävästä hermeettisestä, on Quasimodo nobelinsa ansainnut.
Salvatore Quasimodolle olisi pitänyt antaa Nobelin kirjallisuuspalkinto pelkästään yhdestä runosta heti esikoiskokoelman "Vesiä ja maita" ilmestymisen jälkeen. (Jostain merkillisestä syystä - ehkä unesta johtuen - olen kuvitellut, että tämä on osa pidempää runoa, jonka alun olen unohtanut. Mutta ei se näköjään ole.) Tämä runo tulee varmuudella kantamaan tuhannen vuoden yli kirjallisuuden historiassa, jos ihmiskunta ja ’sivistys’ sinne asti säilyvät:
Jokainen yksinään maan sydämellä
auringonsäteen lävistämänä:
ja äkkiä on ilta.
JK. Salvatore Quasimodo on muuten mielestäni kaunis nimi runoilijalle. Elli-Kaija Köngäs paljastaa, että eräs In albis -sunnuntain (ensimmäinen pääsiäisen jälkeinen sunnuntai) liturgiateksteistä alkaa latinaksi sanoilla Quasi modo (qeniti infantes), "niin kuin vastasyntyneet lapset".
perjantai 23. lokakuuta 2009
Sulka
Sulan keveys
sulan henkevyys
sulan ilmavuus
sulan lennokkuus
sulan herkkyys
sulan luonnollisuus
sulan luonnosmaisuus
sulan henkinen voima
sulan itsestäänselvyys
sulan aitous
sulan läsnäolo
sulan poissaolo
sulan raskaus
sulan murheellisuus
sulan sisukkuus
sulan lopullisuus
sulan aineettomuus
sulan kaipaus
sulan tiheys
sulan vilpittömyys
sulan läheisyys
sulan mystisyys
sulan uskonnollisuus
sulan yksinäisyys
sulan epäsymmetrisyys
sulan monumentaalisuus
sulan ehdottomuus
sulan mahdollisuus olla sulka
sulan niukkuus
sulan monivivahteisuus
sulan pelkistyneisyys
sulan äärettömyys
sulan linnunkaltaisuus
sulan sulanomaisuus
sulan itseys
sulka.
perjantai 9. lokakuuta 2009
Van Gogh - yhteiskunnan itsemurhaama
Kirjoja hyllystäni:
Antonin Artaud: Korpit ja auringonkukka
- van Gogh, yhteiskunnan itsemurhaama
suomennos ja saatekirjoitus Kimmo Pasanen
"Voi hyvin puhua van Goghin moitteettomasta mielenterveydestä, eihän hän tehnyt muuta koko elämänsä aikana kuin poltti kerran kätensä ja leikkasi kerran vasemman korvalehtensä,
tässä maailmassa, jossa joka päivä syödään keitettyä kohtua viherkastikkeessa tai raivoonpiiskattujen vastasyntyneiden sukupuolielimiä,
lämpiminä heti äitinsä emättimestä ilmestyessään.
Eikä tämä ole keksittyä, vaan yleinen, jokapäiväinen ja ympäri maailmaa esiintyvä kultti."
"Ja vaikka kuulostaisi kuinka houreiselta, niin edelleenkin vallitsee sama irstailun, anarkian sekasorron, hourailun, hillittömyyden, kroonisen hulluuden, porvarillisen tylsyyden, mielenhäiriöiden (maailmasta se on häiriintynyt tullut, ei ihmisestä), tietoisen epärehellisyyden, pöyhkeilevän hurskastelun ja kaikkeen arvokkaaseen kohdistuvan saastaisen ylenkatseen iänikuinen ilmapiiri,
missä vaaditaan edelleenkin täysin primitiiviseen epäoikeudenmukaisuuteen perustuvaa yhteiskuntajärjestystä,
ja missä järjestäytynyt rikollisuus rehottaa kaiken taustalla."
"Ja huonosti menee, sillä tälläkään hetkellä sairas tietoisuus ei halua mistään hinnasta päästä sairaudestaan eroon.
Puolustautuakseen kelvoton yhteiskunta on keksinyt psykiatrian aseekseen niitä kirkasälyisiä yksilöitä vastaan, joiden selvänäköisyys häiritsee sen rappeutunutta rauhaa."
"Ei, van Gogh ei ollut hullu, mutta hänen maalauksensa olivat tulta ja tulikiveä, atomipommeja, jotka olisivat (...) voineet vakavasti järkyttää (...) matelevaa myötämielisyyttä.
Sillä van Goghin taide ei hyökkää yleisten tapojen heijastamaa sovinnollisuutta vastaan, vaan itse instituutioiden sovinnaisuuden kimppuun. Van Goghin käytyä maan päällä fyysinen luontokin on säineen, vuorovesineen, syys- ja kevätmyrskyineen muuttunut gravitaatioltaan."
"(...)ei ole mielenvikaisuutta kulkea yöllä päässään hattu jossa on kaksitoista kynttilää mennäkseen maalaamaan taulua maisemasta,
sillä miten van Gogh muuten olisi voinut valaista kankaansa?
(...)
Mitä siihen tulee, että hän poltti kätensä, niin se on puhtaista puhtainta ja selvää sankarillisuutta,
ja mitä taas leikattuun korvaan tulee, niin se oli suoraa johdonmukaisuutta,
ja, toistan sen vielä kerran,
ihmiskunta joka päivin ja öin ja aina vain ahnaammin syö syötäväksi sopimatonta,
toteuttaakseen pahan tahtonsa tavoitteet,
voi tässä asiassa
vain pitää suunsa kiinni."
(Antonin Artaud: Van Gogh, le suicidé de la société)
Ja kuka olisikaan sopivampi kirjoittamaan Vincent van Goghista, mielisairaasta mestarista, hänen korpeistaan, hänen auringonkukistaan, hänen pyörremyrskyinä tanssivista tähtitaivaistaan ja merinä lainehtivista viljapelloistaan
vuonna 1947 Orangerien museossa järjestetyn suuren van Gogh-näyttelyn jälkimainingeissa
kuin surrealistinen, mielisairas runoilija Antonin Artaud, joka ei esseessään katsele van Goghin maalauksia, vaan läpivalaisee ne ja läpivalaisee van Goghin neronkärsimyksen ja ajojahdin yhteiskunnassa, jonka itsemurhaamaksi van Gogh lopulta joutuu, ja jonka uhrina itse joutuu elämään ja seuraavana vuonna 1948 myös kuolemaan
Antonin Artaud (1896 - 1948) jonka sairastuttaa jo murrosiässä pikkuporvarillisen kodin turvallinen ympäristö, niin että hän joutuu pahaan depressioon, mikä johtaa hänet erilaisiin mielenterveyslaitoksiin, ja lopulta Sveitsiin erääseen parantolaan, jossa hänelle annetaan lääkkeeksi oopiumia;
joka 'tervehdyttyään' siirtyy vuonna 1920 Pariisiin, missä hän ei tyydy lupaavaan näyttelijän uraan vaan haluaa ohjaajaksi
ja ryhtyy kirjoittamaan runoja, jotka eivät kelpaa julkaistaviksi Nouvelle Revue Francaise -lehdessä, sen sijaan vuonna 1924 ilmestyykin Artaudin runojen reputtamisen jälkeen päätoimittajalle lähettämistä kirjeistä koottu "Kirjeenvaihto Jacques Rivièren kanssa";
joka tämän jälkeen liittyy surrealistiseen liikkeeseen ja nousee erääksi liikkeen johtohahmoista, julkaisee kaksi runokirjaa ja proosakokoelman L´Art et la mort,
kunnes hän vuoden 1926 loppupuolella perustaa yhdessä Roger Viracin ja Robert Aronin kanssa Alfred Jarry-teatterin, joka tuo näyttämölle kaikkiaan vain kahdeksan esitystä neljästä Artaudin ohjaamasta näytelmästä;
sen tuhkasta nousee vuonna 1930 Julmuuden teatteri, jonka toiminta kulminoituu Artaudin kirjoittamaan, ohjaamaan ja näyttelemään teokseen Cenci, jonka esitykset joudutaan lopettamaan taloudellisesti kannattamattomina, mutta 'menestyksenä Absoluuttisessa';
joka päättää jättää vanhan mantereen ja lähtee 1935 Meksikoon, missä runoilijan huumeiden käyttö ja huumeriippuvuus pahenee, hän tekee matkan tarahumara-intiaanien pariin, tutustuu intiaanien riitteihin ja uskonnollisiin menoihin
sekä kirjoittaa matkakertomuksen Matka tarahumarain maahan,
palaa seuraavana vuonna Pariisiin epäonnistuen toistuvasti vieroitushoitoyrityksissä, epäonnistuu 'epärealistisessa' avioliittohankkeessa
ja lähtee myyttiselle matkalle Irlantiin etsimään muinaisten tietäjien jälkiä varusteenaan runoilijan oman uskomuksen mukaan Pyhälle Patrickille aikoinaan kuulunut matkasauva;
kunnes hänet pidätetään Mountjoyssa irtolaisuudesta, passitetaan Ranskaan, jossa hän Le Havren satamassa astuu maihin pakkopaidassa ja joutuu saman tien kaupungin mielisairaalaan;
(kun Henry Miller kuulee Anais Niniltä tästä mielisairaalaan sulkemisesta, hän haluaa välittömästi lähteä tapaamaan Artaudia, sillä Miller ei tuntenut entuudestaan ainoatakaan hullua ja pelkää nyt, ettei ehtisi nähdä tätä ainoatakaan ennen kuin hänet vapautettaisiin,
mutta Millerin pelko on turha, sillä:)
Artaud joutuu viettämään useissa eri laitoksissa ja lopulta Rodezin mielisairaalassa kaikkiaan lähes kymmenen vuotta; viimeiset kolme vuotta Rodezissa ja vasten tahtoa annettu sähköshokkihoito vievät lopullisesti hänen terveytensä;
niin että vapautuessaan vihdoin maailmansodan jälkeen vuonna 1946 Rodezin mielisairaalasta hänellä on elinaikaa jäljellä vajaat kaksi vuotta, hedelmällisen luomisen kaksikymmentä kuukautta, jona aikana syntyy paitsi hänen kirjoituksensa van Goghista,
myös viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi jäänyt radiokuunnelma 'Lopetetaan puheet Jumalan tuomiosta', jonka esittäminen on kaiketi edelleen kielletty Ranskassa;
joka kuolee 4. maaliskuuta 1948, proosallisesti syöpään,
mutta jonka kirjoitus jää elämään ja ilmestyy suomeksi vihdoin vuonna 1988 Taide-lehden tilaajalahjana, 400 numeroidun kappaleen painoksena, joista kirjahyllyssäni on numero 130.
"Van Gogh ei kuollut siksi että olisi mennyt mieleltään sekaisin
vaan siksi, että hänen ruumistaan oli myllertämässä muuan ongelma, jonka tiimoilta tämän ihmiskunnan epäoikeudenmukaiset sielut ovat käyneet väittelyään;
nimittäin onko lihalla ylivalta hengestä, vai ruumiilla lihasta, vai hengellä jommasta kummasta."
"(...) eikä hän tappanut itseään hulluuden puuskassa, epäonnistumisen transsissa,
ei, päinvastoin, sillä hän onnistui etsinnässään ja sai selville mikä hän on ja kuka hän on samalla hetkellä, kun yhteiskunta yleisessä tietoisuudessaan rankaisi häntä siitä että hän oli riuhtaissut itsensä siitä eroon
ja itsemurhasi hänet."
"Se ujuttautui hänen kehoonsa
tuo yhteiskunta,
synneistään päästetty,
pyhitetty,
pyhäksi julistettu,
riivattu,
ja pyyhkäisi hänestä pois yliluonnollisen tietoisuuden, jonka hän juuri oli saavuttanut, hyökyi mustien korppien vyörynä hänen sisäisen puunsa suoniin
ja upotti hänet vielä viimeisellä hyökkäyksellä
meni hänen sijalleen
ja tappoi hänet.
Nykyihmisen anatominen logiikka sattuu nimittäin olemaan sellainen, ettei hän voi elää eikä edes ajatella elävänsä kuin riivattuna."
Sillä:
Antonin Artaudin 'essee' on loistavakuvainen, upeakielinen runoelma, se on visio ja ilmestys, jonka hän sanelee kustantajalle oman käsikirjoituksensa pohjalta, niin että teksti muuntuu lausutuksi runoksi ja loitsuksi,
vajaat 50 liuskaa tekstiä sisältäen esipuheen, jälkikirjoituksen, ydintekstin "Yhteiskunnan itsemurhaama", toisen jälkikirjoituksen ja epilogin, teoksen joka syntyy legendan mukaan kahdessa päivässä, mutta valmistuu todellisuudessa julkaisukuntoon noin kolmessa kuukaudessa, ilmestyksenomaisena ryöppynä yhtä kaikki;
se on neron läpivalaisema kuva nerosta ja hänen maalauksistaan, van Goghin tunneherkkyydestä, jota Artaud koskettaa runoilijan omalla tunneherkkyydellä, mielisairaussyytöksistä, jotka runoilija asettaa mittasuhteisiin kokemusperäisesti oman lähes kymmenen vuotta kestäneen pakkolaitoskierteensä uhrina;
van Goghin tauluista, jotka vain runoilija voi valaista ja maalata sanoillaan,
Auvers sur Oisen viljapellot ja korpit, joiden yön
hän valaisee kynttiläpäähine päässään, niin kuin vain runoilija uskaltaa tehdä,
elotonta luontoa esittävät maalaukset, jotka Artaud näkee kuten van Gogh ne on nähnyt,
van Goghin maalausten värit, jotka runoilija aistii, näkee, koskettaa, haistaa, maistaa ja jotka hänen runoilijankatseensa läpäisee tavoittaen niiden takana olevan kosmisen tanssin, sillä:
"Puhtaasti suoraviivainen maalaustaide on raivostuttanut minua jo pitkään, aina siitä lähtien kun kohdalleni osui van Gogh, joka ei maalannut viivoja eikä muotoja, vaan elotonta luontoa, valtavien sisäisten kouristusten vääntelemää
elotonta luontoa.
Joka on kuin sitä myllertäisi kauheilla iskuillaan eloton, musertava voima, josta kaikki puhuvat verhotuin sanankääntein, mutta joka ei ole koskaan ollut niin hämärän peitossa kuin nyt, kun koko maailma ja elämä ovat asialla ottaakseen siitä selvää.
Sillä van Gogh murjoo ruhjovin iskuin, lakkaamatta todella ruhjovin iskuin kaikkia luonnon muotoja ja kaikkia esineitä.
Van Gogh karstaa piikillään maisemat
ja paljastaa niiden vihamielisen lihan,
niiden aukirevittyjen poimujen ärtyisät torat,
joista ei tiedä mikä outo voima niissä on muuttamassa muotoaan."
Sillä
vaikka Artaud hyökkääkin kirjoituksessaan raivokkaasti tohtori Gachet´a vastaan (jota hän pitää pääsyyllisenä van Goghin kuolemaan) ja mielisairaalalaitosta vastaan ja yhteiskuntaa vastaan (jonka itsemurhaamaksi van Gogh lopulta joutui) ja jopa van Goghin veljeä vastaan osana hulluksi tuomitsemisen salaliittoa;
ja tämän tekee ymmärrettäväksi hänen omat traagiset kokemuksensa mielisairaaloiden pakkohoidoista, pakkopaidoista, pakkolääkityksestä ja pakkosähköshokeista
ja tässä yhteydessä meidän on hyvä muistaa, miten lapsenkengissä mielisairaanhoito oli vielä niihin aikoihin kun van Gogh ja Aleksis Kivi 1800-luvun lopulla tuomittiin hourupäisiksi, miten lapsenkengissä se oli 1900-luvun alussa ja toisen maailmansodan aikaan, jolloin Artaud itse kävi läpi omaa mielisairaalakierrettään,
kun surrealistinen liike vaati tunneherkkyyden vankeja vapautettaviksi,
ja miten lapsenkengissä mielisairaanhoito todennäköisesti on edelleen, sillä ihmisen koko tietoisuutta ja tajuntaa tuskin voidaan alistaa psykiatristen mikroskooppien lasilevyjen alle helposti tarkasteltavaksi preparaatiksi, josta psykiatrien koulukunta voisi sitten tehdä johtopäätöksiään,
ja vaikka Artaud mielisairaudestaan ja mielisairaalakokemuksistaan johtuen, runoilijan ja taiteilijan tunne- ja tuntoherkkyydellä tekee myös eittämättömän selvänäköisiä johtopäätöksiä ja valaisee tämän suljetun ja sulkeutuneen psykiatriayhteisön ja tohtori Gachet´n harhaoppeja, vaikkakaan
"Tohtori Gachet ei mennyt sanomaan van Goghille, että hän oli paikalla auttaakseen taiteilijaa saamaan maalaamisensa kuntoon - niin kuin kuulin Rodezin mielisairaalan ylilääkärin, tohtori Gaston Ferdièren kertovan minulle (hän oli kuulemma paikalla auttaakseen minua saamaan runouteni kuntoon) - mutta hän patisti van Goghin maalaamaan, hautautumaan maisemaan ja pääsemään siten eroon ajattelemisen tuskasta."
kun van Goghin ylirasittunut ruumis ja ylirasittuneet hermot lähinnä olisivat tarvinneet vain lepoa
"(...) Ja tiedän tohtori Gachet´n havainneen, että se sai hänet aina uuvuksiin.
Mikä ei ollut hänen tapauksessaan pelkästään lääketieteellistä huolestuneisuutta,
vaan oire kateudesta, joka oli yhtä tietoista kuin salailtuakin.
Van Gogh oli saavuttanut selvänäköisyydessään sen illuminismin asteen, jossa epäjärjestykseen joutuneet ajatukset virtaavat takaisin kuvien tulvan hyökyessä niiden yli,
ja missä ajatteleminen ei enää ole itsensä käyttämistä,
ja missä se lakkaa olemasta,
jolloin jää tehtäväksi enää haalia ruumis kasaan, tarkoitan
KASATA RUUMIITA.
Siinä ei enää olla tähtien maailmassa, vaan välittömän luomisen maailmassa, järjen ja tietoisuuden tuolla puolen."
Niin
se ei todellakaan ole tärkeintä tässä häikäisevässä ja läpivalaisevassa runoelmassa, ei tohtori Gachetin pikkusieluisuus, ei psykiatrinen ja psykologinen väärinymmärtäminen ja vähättely, ei edes se, että van Gogh lopulta, vain 37-vuotiaana joutuu yhteiskunnan itsemurhaamaksi,
vaikka se onkin vertaansa vailla olevan traagista
"Sillä van Gogh oli hirvittävän herkkä.
Siitä vakuuttuakseen tarvitsee vain katsoa hieman tarkemmin hänen ulkomuotoaan, hänen ikäänkuin hengästyneen ja joskus jopa noidutun teurastajan naamaansa.
Tuo vanhan, viisastuneen ja syrjään vetäytyneen teurastajan huonosti valaistu hahmo kulkee jatkuvasti kintereilläni.
Van Gogh on maalannut lukuisia kuvia itsestään, ja vaikka ne ovat hyvin valaistuja, on minua aina kiusannut vaikutelma, että ne on saatu valehtelemaan valosta, että van Goghilta on riistetty välttämätön valo, jota hän olisi tarvinnut raivatakseen ja merkitäkseen oman tiensä.
Eikä se taatusti ollut tohtori Gachet joka tuon tien olisi kyennyt hänelle osoittamaan."
Niin,
edes se ei ole tärkeintä
vaan se, miten Artaud runoilijankatseellaan ja röntgensilmillään läpivalaisee van Goghin tunneherkkyyttä ja hänen maalauksiaan, näitä ilmestyksiä, joissa aiheen vähäpätöisyydestä ja maalauksen vaatimattomasta koosta kasvaa maailmankaikkeudellinen intohimodraama,
miten hän - Artaud - tunnistaa hänen - van Goghin - maalauksessa Gauguinin tuoli sen vastaansanomattoman perusristiriidan, joka van Goghin ja Gauguinin taiteen välille rakentaa ylittämättömän muurin,
sillä hän on yhtä välittäjäainesta ja yhtä solisevakielistä solua suuressa täsmätietoisessa kokemisen virrassa kuvatessaan näitä suurenmoisia maalauksia, hän on yhtä van Goghin maalausta ja maalauksen kanssa;
"Kynttilänjalka tuolilla, istuin vihertävästä oljesta,
kirja istuimella,
valaistus, ja siinä koko draama.
Joku on tulossa - kuka?
Ehkä Gauguin? Joku muu haamu?
Lepattava kynttilä olkituolilla tuntuu määrittävän sen valoisan rajan joka erottaa ylipääsemättömästi van Goghin ja Gauguinin täysin vastakkaiset persoonallisuudet.
Heidän esteettisten kiistojensa aihe ei ehkä ole edes kertomisen arvoinen, mutta se saattaisi paljastaa miten perusteellisen erilaisia van Gogh ja Gauguin olivat ihmisinä,
Luullakseni Gauguin uskoi, että taiteilijan tulee etsiä symbolista sisältöä, myyttiä, ja suurentaa arkise asiat myyttisiin mittasuhteisiin,
kun van Goghin mielestä taiteilijan täytyy osata tuhota kaikki maanläheisimpiinkin asioihin liittyvät myytit.
Missä hän oli mielestäni kirotun oikeassa."
Mutta
Artaud näkee maalauksissa myös valon, johon hän yhä uudelleen palaa, valon joka on van Goghin maalausten syvä salaisuus, kuten kynttilän valo soi Gauguinin tuolissa ja kuten se soi van Goghin kynttiläpäähineessä ja miten se soi tuolin värityksestä, jostain tietoisuuden tuolta puolen esiinnouseva kätketty valo;
"Ei voi olla panematta merkille, miten vaaleanpunainen valo syö suuren ja uhkaavan ja aukirevähtäneen vihreäolkisen vanhan nojatuolin kehikkoa,
vaikkei sitä heti huomaakaan,
sillä valon lähde on jossain muualla ja oudolla tavalla pimennossa, aivan kuin salaisuus, johon vain van Goghilla itsellään on avain jossain vaatteidensa kätkössä."
ja tähän mystiseen valoon Artaud palaa, kuten hän palaa yhä uudelleen van Goghin "viimeiseen" maalauksen multasienen mustista korpeista viljapellon yllä,
jota hän pitää van Goghin taiteilijauran täydellistymisenä ja testamenttina,
"sillä en voi kuvitella, että van Gogh olisi Korppien jälkeen maalannut enää maalaustakaan.
Luulen hänen kuolleen 37-vuotiaana siksi, että hän oli tullut - valitettavasti - pahan hengen pauloman historiansa päätepisteeseen,
sillä omasta tahdostaan, oman hulluutensa pahuuden riivaamana ei van Gogh poistunut elämästä
ei, van Gogh ei jättänyt elämää siksi että hänen päässään olisi ollut jotain vialla, ei omaa hulluuttaan."
eikä tässä yhteydessä ole mitään merkitystä sillä, että myöhempi tutkimus on todennut van Goghin maalanneen vielä useita maalauksia korppien jälkeen,
yhtä kaikki se on van Goghin 'viimeinen maalaus', hänen henkinen testamenttinsa, hänen tuomionsa ja tuomituksi tulonsa, multasienen mustat korpit viljapellon yllä, viininpunaisen maan joka lainehtii kuin meri:
"Entä mitä van Gogh itse on halunnut sanoa tällä maalauksellaan, jossa taivas roikkuu maanpinnassa ja joka vaikuttaa maalatun sillä täsmällisellä hetkellä kun hän vapautti itsensä olemassaolon vaivasta?"
" Kuulen korppien siipien iskevän symbaaliin niiden lentäessä maan yli, jonka tulvan hyökyä van Gogh ei tunnu enää pystyvän estämään.
Sitten kuolema."
"Mutta ennen kaikkea van Gogh halusi tulla lopultakin osaksi sitä äärettömyyttä johon päästäkseen astutaan kuin tähtiin vievään junaan, kuten hän itse sen ilmaisi,
ja siihen astuu juuri sinä päivänä kun on lopullisesti päättänyt saattaa elämänsä päätökseen."
mutta
"Älkää luottako van Goghin maisemiin, kiihkeästi kieppuviin ja rauhallisiin,
väänneltyihin ja rauhoitettuihin maisemiin.
Se on terveyttä polttavien kuumekohtausten välillä ja menee pian ohi.
Se on kuumetta terveyden kapinaannousujen välillä.
Eräänä päivänä van Goghin taide tulee takaisin aseenaan sekä terveys että kuume
ja pyyhkäisee tomuna taivaan tuuliin sen häkkiin kahlitun maailman, jota hänen sydämensä ei voinut enää sietää."