Runo 27.1.2022 Weltschmerz

Weltschmerz

Minuun on kasvanut outo surumielisyys

elämän matkan varrella se on kerääntynyt,

se on kehossani, ei iholla,

vaan rintakehässä, sisäpuolella.

Lapsuudestani en muista,

että minussa olisi ollut surua ilman syytä.

Aamuisin se tuntuu ahdistuksena

ja hengittäminenkin on vaikeaa,

sydän koputtelee kylkiluihin

liian tiheään tahtiin.

Sille on annettu nimi: ”Weltschmertz”,

maailmantuska, olemisen ahdistus.

Mutta siinä on mukana muutakin,

syyllisyyttä, että olen tehnyt liian vähän.

Elämässäni on ollut paljon hyviä aikomuksia,

jotka ovat jääneet toteuttamatta,

haaveita jotka ovat jääneet toteutumatta.

Ja tämä surumielisyys, tämä syyllisyys

on koteloitunut minuun.

Vain harvoin muistan pienen tuulikynttilän,

rantakalliolla, myrskyisen meren äärimmäisellä reunalla,

sen joka hohtaa heikkoa valoa

suruni, syyllisyyteni ja kaipaukseni läpi

ja luo toivon

Lyhyt kirjoitus kaikesta

Joku nyt kuvittelee että olen ottanut maalaussarjani Rihmastot idean Wassily Kandinskyltä. Olin kyllä tietoinen hänen pyrkimyksistään jo vuonna 2001, jolloin maalasin ensimmäiset kaksi rihmastoa. Mutta mieltäni ei erityisesti kiinnittänyt silloini Wassily Kandinskyn mustavalkoinen teos "Taiteen henkisestä sisällöstä" vaan muistaakseni Helsingin Sanomissa näkemäni kuva rihmastoista, se oli polarisaatiokuva lumesta ja sen lumikinoksen rakenteesta. Väritetty mikroskooppinen kuva.

Nyt olen lukenut pienen kirjasen Kandinskystä, hän oli myös kiinnostunut orgaanisista ja epäorgaanisista, mikroskooppisista ja makroskooppisista rakenteista. Hänen nuoruuden tuotantonsa oli melko keskinkertaista, vuoden 1912 jälkeen suuriarvoista, osittain. Itseäni on mikroskopia kiinnostanut toista, runouden, kautta. Se että olemme päätyneet yllättäen lähes samaan ei ole mikään ihme.

"Taiteilijat ja tiedemiehet pyrkivät samaan päämäärään, mutta vain eri kautta" (Risto Ahti, opettajani, runoilija)

Runoja 2020 - Keväästä kesään, syksystä talveen

 Runo 19.4.2020

Ojentaa kätensä

ja siepata ilmasta lintuja,

niin se on runo.

Runo 27.4.2020

Viikatemies se kannoilla kulkee

ja olkaan koputtaa

vaikka kuinka karkuun juoksee

niin lopulta kuitenkin saavuttaa...

Runo 13.5.2020

Ihminen muuttuu,

minäkin runoilijana olen muuttunut,

olen kirjoittanut vilpitöntä runoa.

Yrittänyt tiivistää tekstiä,

kunnes olen hukannut koko ajatuksen.

Ihminen kangistuu kunnes lopulta kuolee.

Kuolemanjäykkyyteen asti kuitenkin kirjoitan.

Runo 13,5,2020

Kamerani on vain tekosyy

lähteä vaeltelemaan metsään

tai jonkin lammen rannalle,

istua kivelle tai kannolle

ja olla rauhassa hiljaa yksin.

Runo 15.5.2020

Ei elämä ole niin hyytävää

vaan lopulta ihan elettävää

Runo 16.5.2020

Yhdessä elämässä

voi tehdä vain yhden elämäntyön.

Ja näillä mennään,

vaikka ei sitä kukaan koskaan kuulisikaan.

Runo 21.6.2020

Istun puutarhatuolissa pihalla.

Ajattelen ottaa aurinkoa lämpimänä kesäpäivänä,

mutta pilvet eivät liiku auringon edestä mihinkään.

On kesäpäivänseisaus.

Kirjosiepon pönttö sirisee kun emot käyvät tuomassa

hyönteisravintoa poikasilleeen,

eivät kuitenkaan LiDLin heinäsirkkoja.

Kisumme nukkuu olohuoneen sohvalla

ja Maija piirtää sitä.

Heitä ei saa nyt häiritä.

Olen vain tänään täällä ulkona tuolissa ihan hiljaa,

Runo 22.6,2020

Kesäpäivänseisaus.

Ilma ei liiku vaikka avaa auton ikkunat,

rakkaani on kaupassa ties miten pitkään.

Parkkipaikalle tulee hinausauto,

lopulta löytää etsityn kohteen,

mutta sitä on vaikea vetää vaijerilla ahtaasta raosta.

Menen ehdottamaan hinauspäällikölle,

et tuuppaamme sen ensin täältä pois.

Hän hyväksyy ehdotuksen.

Nainen auton ratissa on kauhuissaan:

“Älähän sie hättäile! Pomo määrää!”

Hämäläisenä minua ei koskaan ennen

ole hättäilystä syytettykään.

Pukkaamme autoa hinauspomon kanssa.

Nokkapelti on niin kuuma että polttaa kämmeniä.

Saamme auton pois ja vetoasentoon.

Menen takaisin omaan autooni kuuntelemaan

klassista puoli kahteen tai Maijan viipyessä

ehkä jopa puoli kolmeen.

Runo 3.7.2020

Ystäväni, pieni sydän, sanoo minulle:

“Älä aina kanna kaikkia murheita mukanasi,

voi tulla hetki etten kestä niitä

ja luovutan.

Miksi murehtia turhia,

mene metsään ja katso!

Miten äärettömän onnellista

kaikki tämä luonnossa on.”

Ja minä ärtyneenä kysyn vastaan:

“Ai sääsket ja paarmatkin?”

Runo 7.7.2020

Elämäni on hektistä,

olemme hankkineet kissanpennun,

rakkaus siihen kuluttaa

kaiken muun toiminnan energian,

en kadu,

menkööt runouteni telakalle

se on toisarvoista nähtynä siihen

miten kissa aamuisin silmiini katsoo.

Runo 19.8.2020

Istun puistonpenkillä veden äärellä

mietin mennyttä ja mietin tulevaa

kaikki mikä on mennyttä ja tulevaa on nyt

ajattelen, mutta lisäksi on nyt

tämä hetki,

josta taas lähden kulkemaan

sattumanvaraisiin suuntiin.

Runo 27.8.2020

Maailman parantaminen

ei ole ainoastaan mahdollista vaan todellista.

Se on kaikki mitä meillä on.

Kai minä jään tähän istumaan

ja odottelemaan.

Runo 29.10.2020

Pysähdyn puron partaalle intiaanikyykkyyn

katselen virtailevaa vettä ja kullanhohtoista hiekkaa puron pohjassa.

Olen kuullut että Pekka Kejonen on kuollut.

Raitistuttuaan hän kirjoitti muutamia hyviä runokirjoja.

En liiku mihinkään, vesi liikkuu.

En mieti mitään erityistä,

mielen läpi virtaa kaikenlaista,

serkkuni Annikan ja monen ystäväni

liian varhaiset kuolemat.

Olen hiljaa tässä kauan

ja katselen puronpohjaa.

Huomaasn että Kejonen oli oikeassa.

Siellä välkkyy puronpohjallinen kultaa,

la dolce vita.

Runo 30.10. 2020

Olen kaivonkannella istuja

istun tässä viemärikaivon kannella

ja mietin kaikkea vaikeaa

kuten yhteiskuntaa, maailmaa ja ihmisiä ympärilläni.

Tämä on ylivoimaista päätän,

ja kävelen pikku hiljaa kirjaston kautta kotiin.

Runo 6.11.2020

Istun sohvalla ja katselen ikkunasta ulos

lintujen ruokintapuulle.

Kisu istuu jakkaralla ja katselee

häntä jännittyneenä samaa.

Tämän verran meillä on valtaa

vaikuttaa maailman asioihin.

Onneksi ei ole enempää.

Kun päästän kissan hihnatta ulos,

hän pettyy joka kerta kun kaikki linnut

lentävät ruokintapaikalta pois.

Runo 20.11.2020

Tulen mielenterveystoimistosta.

Kauppamatkalla katselen

rännänriekaleita taivaalla,

ilmassa kaartelevaa myöhäistä kalalokkia,

joka lopulta laskeutuu kerrostalon katolle

naakkaparven joukkoon.

Naakat pitävät hätäkokousta:

”Kjak, kja, kja, Kjak, jaka”

Kuka on tuo outo valkorintainen herrasmies

harmaine siipisulkineen,

maahanmuuttaja tai maastamuuttaja,

ei kuulu meidän joukkoon.

Jatkan City-Markettiin.

Sen edessä päivystää tutulla paikallaan

rullatuolissa istuva jalaton mies.

Märkä Suomen lippu roikkuu lipputangossa

(mikähän ihmeen liputuspäivä tänäänkin on?)

kunnes tuuli hulmauttaa sen helmaa,

niin että lipun reuna tarttuu

lehtensä varistaneeseen koivunoksaan kiinni.

Istun intiaanikyykyssä ja odotan bussia kotiin.

Kaupasta tuleva vanhahko mies pysähtyy puhuttelemaan:

”Kuule minä olen 75 vuotias,

muuan sodankäynyt ystäväni kertoi,

että hän kyykki tuossa asennossa koko talvi- ja jatkosodan,

ja venäläiset ampuivat aina hänen päänsä yli.”

Vastaan: ”Tässä asennossa on helppo olla tunteja

tai vaikka vuosikausia,

kun vain pysyy tasapainossa.

Vaikeampaa tästä minunkin ikäisenä

enää on päästä ylös

kun jalat puutuvat.”

Runo 2.12.2012

Istun Kajaaninjokivarressa pitkään.

Vesi on hopeaa,

lyhyen valoisan ajan

kahden hämärän välissä.

Vastarannan puiden varjot

väreilevät tummina vedessä.

Kolme talvehtimaan jäänyttä heinäsorsaa

lentää kuvassa yläjuoksua kohti.

Minulla on tänäänkin aikaa

olla vain tässä

omissa ajatuksissani.

Runo 25.12.2020

Ruosteraitainen kissa istuu buddhana kivellä

jouluyön lumihiljaisuudessa.

Pimeän läpi lumenriekaleita

putoilee harvakseen sen niskaan.

Se tarkkailee näkyisikö nuorta rusakkoa;

ne tapaavat leikkiä yhdessä pihamaalla.

Mietiskelevä kissamme voi olla näin

tuntikausia kuin egyptiläinen sfinksi.

Kunnes nälkä ja kakkahätä

ja ikävä meitä kohtaan

johdattavat sen lopulta

ikkunalaudalle istumaan ja odottamaan

että pääsee keittiön ikkunasta sisään.

Ja Descartes, kissoista mitään tietämätön,

kehtasikin väittää, että eläin on kone

- vailla ajatuksia, tunteita iloa, surua,

kaipausta ja onnellisuuttako? Mitä?

Oi ajattelematon Descates,

nosta katseesi kirjoistasi ja filosofiasta

ja näe miten todella on.

Runo ystävälle 28.12.2020

”Vuodet kuin lehdet”

Bo Carpelan kirjoitti voimiensa päivinä.

”Lehtiä syksyn arkistosta”

hän kirjoitti elämän jo hitaasti ehtyessä.

Se jäi hänen viimeisekseen.

Sinä elät kesän ja syksyn välissä,

elämässäsi, vuosi vuodelta

kuljettua polkua kertyy lisää,

tehtyä matkaa, kokemista ja muistoja,

parhaimmillaan jonkin ymmärtämistäkin.

Onnellisuutta siitä,

että varmaa tietoa määränpäästä ei vielä ole.

Hapuillen yhä elämää kuin vastasyntyneet

me kaikki jatkamme tahoillamme.

Tieto määränpäästä kyllä on,

mutta koska ja missä,

sitä emme aavista,

kaukana edessä sumussa vielä

se mitä kutsutaan lopulliseksi,

vaikka ei se ole lopullinen,

jossain muodossa jatkumme jälkeenkin.

Sinun ei näitä tarvitse vielä ajatella,

sinussa on kesä ja syksy yhtä aikaa,

kaikki mennyt ja nykyisyys

ja tulevaisuuden mahdollisuudet'

lehdet vielä vihreät,

vasta aavistus siitä,

miten neste suonien kuljettama

hitaasti ehtyy, puut ruskautuvat,

vasta illansuussa, yöpuolessa

syksy paljastaa kaikki kauneimmat värinsä,

sitä kauneutta kohti meidän on alati kuljettava.

Muistaa ei tarkoita: katsoa menneeseen,

oleminen ei tarkoita: oltava tässä,

vaan olevan ja tulevan rajaviivan ylittämistä,

kohti jotain, mikä on joka aamu uusi, hätkähdyttävä, outo

ja ihastusta täynnä,

la dolce vita.

Runo 30.12.2020

Pilviverho levittäytyy

pikkuhiljaa taivaan eteen

ja yksitellen

alkavat lumihiutaleina pudota tähdet,

jotkut niistä ainutkertaisina

tarttuvat ikkunaan

ja katsovat minua silmiin.

Vuoden runot 2021

Runo 5.1.2021

Valo lisääntyy jo,

kahtena päivänä aurinko

on näyttäytynyt taivaalla.

Kaamos hiipii päivä päivältä

kauemmas pohjoiseen.

Valoisina päivinä pakkanen tiukkenee.

Tänään katselin pitkään joutsenta

joka makasi jäällä Renforsin padon alapuolella.

Oliko se jäätynyt kiinni?

Oliko se jokin päivä sitten jokeen vapautettu joutsen?

Eikö sitä oltu hyväksytty ruokinnalle

padon yläpuolelle joutsenten ja sorsien joukkoon?

Miten sen mahtaa käydä ennen kevättä?

Pystyykö edes lentämään?

Yksinäinen, syrjitty, pyhä lintu

Runo 18.1.2021

Runo ylipäätään on kantaaotto

olemassaolon tapahtumisiin.

Siksi pitkään olen vaiennut;

ei elämässäni ole mitään tapahtumia.

Pitkän kylmän pakkaskauden, yli -30 pakkasta

värisin sängyssä lämpimän peiton alla

miettien että miten tiaiset ulkona pärjäävät.

Niiden joukko ulkona ruokintapuulla

on laskenut alkutalvesta lähes puoleen.

Tutun tikkapariskunnan ja sinitiaisen

näen vielä sentään päivittäin käyvän siellä.

Kun kävelen metsissä vaellustani

en yleensä kuule niistä mitään linnunääntä.

Olen kerääntymässä, kokoan itseeni,

kuin lumen painosta jouseksi jännittynyt havupuu

ehkä kerran vielä laukean.

Haiku 26.1.2021

linturetkellä

illanhämärä hiipii

vaivihkaa kohti

Haiku 18.2.2021

pakkaspäivänä

lumitähdet leijuvat

kirkkaat timantit

Heli Walldenin muistolle 19.2.2021

En kirjoita sinulle muistorunoa

koska se olisi liian pitkä:

seikkailuni sotilasalueen portilla,

kävelymme rantapuistossa,

kiihkeät keskustelut sotaromaaneista,

yhteisistä vähistä rahoista

kehitetyt kauppamatkat,

sinun ilkikurinen huumorintajusi,

hymyilevät kasvosi

vaikeuksien keskellä aina,

seitsemän leikattua selkänikamaasi

jamaicasi ja reggae:

”vain sitä tanssiessani olen terve”

yhteiset hetket pihamaalla,

funtsien, kuten tapasit sanoa

oikeasti olimme vain tupakilla,

se kaikki mikä nyt muistostasi on mielessäni

on ja tulee jäämään salaan,

se on syvemmällä sisässäni

kuin onkiminen merenlahdella ilman kalaa,

pidän sen itselläni.

Siksi tästä kaikesta tuli vain kauppalista.

Runo 30.3.2021

Olen kirjoittanut niin paljon

tarpeetonta ja turhaa

eksyin realismin poluille,

että sanan pitäisi olla totta,

niin pitääkin mutta samalla jotain muuta

kevään ensimmäisen harmaalokin

näin katoavan korkeuksiin,

kiimainen harakkakolmikko

kiertelee lähistöllä

parisuhdetta etsimässä,

jo tiedän varisten tulevan pesäpuun

ja lehti tuulessa heittelehtii lumivallin yli,

niin sanan todellisuus ei riitä,

siinä pitää lopuilta olla jotain enemmän

ja sitä tulevaa en vielä tiedä,

en päivämäärää enkä kellonaikaa

ja se on hyvä.

Runo 10.8.2021

Luonnossa on loppukesä ja alkusyksy yhtä aikaa.

Muuttolinnut suunnittelevat etelänmatkaa,

hätäisimmät kuten kahlaajat ovat paljolti lähteneet jo.

Rastaat kerääntyvät parviin.

Mustikat ovat jo kypsiä, mutta pieniä ruipeloita,

ne olisivat kaivanneet vettä silloin kun oli hellettä

ja aurinkoa silloin kun varvut värjöttelivät sateessa.

Hyvästi vuoden mustikkasato.

Pihlajanmarjat kerrostaloasuntoni varjon puolella vielä oransseja,

valon sivulla hohtavat pihlajanpunaisina jo.

Sienimetsässä en ole ehtinyt käydä tilannetta tutkimassa,

mutta yhtenä syksyn merkkinä ostin tänään uuden poimurin.

Se oli alitajunnan käskyttämä heräteostos.

Tässä kaikessa en näe vain syksyn enteitä.

Kaikkialla luonnossa aistin jo kevään ituja.

Ja painamalla korvansa polulla maata vasten

ja kuuntelemalla tarkasti

voi kuulla jo ensimmäisen tulevan kevään heräämisen herkän haukotuksen.

Runo II 10.8.2021

Tänään olen miettinyt kaikenlaista vaikeaa

kuten ilmastonmuutosta.

Miksi ei yli 40 vuoteen ole tety mitään

vaikka sen kiihtyvä tuhoonjohtava tie

ainakin tämän ajan on ollut tutkijoideen ja päättäjien tiedossa.

Terassilla tupakalla mietin ihmiskunnan julmuutta

tulevia sukupolvia ja luontoa kohtaan.

Vihaavatko päättäjät ja vallanpitäjät todellakin omia lapsiaan,

kuten eräs ystäväni väittää?

Olen liiankin ajatuksissani,

unohdan karistaa tupakan,

tulipää putoaa housulleni ja polttaa niihin reiän.

Havahdun vasta kun housut olivat syttyä tuleen.

En olisi havahtunut siihenkään,

ellei kipinä olisi alkanut polttaa reittäni.

Ehkä juuri siitä yleinen välinpitämättömyys

että ajatteleminen on vaikeaa, tiedostamnen vaarallista.

Ihmettelen. Pohdin.

Runo 11.8.2021

Pihlajanmarjat punastuvat elokuuun päiviä pitkin.

Geneettisellä muistillaan pihlajat aavistavat jo syksyn

- ja tilhet!

sekä tulevan talven ja lumihanget

jotka kapuavat tuiskujen myötä runkoa pitkin korkeammalle

ja niiden sielussa soi sittenkin jossain sisimmissä sopukossa

lopulta koittava kevät, uuden elämän juhla.

Mutta mitä puut miettivät sitten,

kun talvea ei enää tulekaan!

Runo 12.8.2021

Yöllä

yksinäinen tähti loistaa pimeällä taivaalla.

Oikeammin se on planeetta, Venus tai Jupiter,

en ole varma.

Se hohtaa yksinäisyyttä

vain hivenen etäisten puiden latvojen yläpuolella,

kun katselen taivasta kolmannen kerrokseen lasitetulta parvekkeelta.

Se merkitsee syksyn saapumisen.

Koskaan ei saisi tehdä kahta asiaa yhtä aikaa

minua on opetettu.

Tänään olen tehnyt juuri niin.

Aamun kirjoitin kirjoitelmaa ilmastonmuutoksesta,

se on vielä vaiheessa.

Siitä tulee eeppinen blogiteksti,

joka sisältää myös koko elämäni

naisia ja kuvataidetta lukuunottamatta.

Samaan aikaan olen maalannut akvarellia elävästä mallista,

pihlajanoksasta keittiön pöydällä.

Kun kirjoittaminen ja miettiminen alkoi särkeä selkää,

kävin lähikaupassa ostamassa tupakkiaskin.

Olin niin ajatuksissani, että hukkasin pankkikortin

ja kotiin tullessa kävelin ajatuksissani asuintaloni ohi.

Siis ainahan laitan pankkikortin lompakkoon ja lompakon olkalaukkuun.

Vasta kaupungilla käydessäni huomasin,

ettei korttia lompakossa ollutkaan.

Vaikka olin pitänyt kassalla lompakkoa kädessäni,

en ollut osannut laittaa korttia sinne,

vaan tunkenut taskuuni,

josta se lienee pudonnut tupakka-askia kaivaessani

kaupan edustalle.

Sain pankkikortin takaisin kaupan kassalta,

ystävällinen sielu oli vienyt kortin sinne talteen.

Elävästä mallistani on kerrottava,

että pyysin pihlajalta luvan

saada katkaista yksi oksa taiteellisiin tarkoituksiin.

Se katsoi minua hetken syvälle silmiin ja nyökkäsi.

Päivällä ajattelin että lehdistä tuli liian tummia,

en löytänyt oikeaa pihlajanlehden vihreää.

Mutta sehän riippuu valosta.

Iltaa pitkin pihapihlajan lehdet muuttuivat

ensin maalaamani värisiksi

ja mustenivat sitten pikkuhiljaa yötä kohti,

muuttuen samalla näkymättömämmiksi.

Mutta pihlajanmarjat hohtavat

etäisen katulampun heikossa valossa kirkasta oranssia.

Muinaiset kiinalaiset opettavat,

että ei pidä maalata puiden lehtiä,

vaan niiden henki ja hengitys.

Minulle on tarpeeksi tekemistä pelkissä lehdissä ja marjoissakin.

Enempään en pysty.

Istun parvekkeella pitkään ja yritän rauhoittua.

Aina käy niin, että kun kirjoitan tai maalaan,

kaikki minussa kiehuu yli.

Lopulta yötaivaalta lentää korvaani

rantasipiparven hätäiset muuttoäänet.

Se on minulle valomerkki.

Lähden takaisin sisälle ja sänkyyn etsimään unta.

Ilmastonmuutos saa odottaa tänäiseen iltapäivään asti.

Runo 13.8.2021

Suruvaippa lentää tanssien ohitse,

kun odotan bussipysäkillä ystävääni.

Ihailen sen lennon keveyttä

ja improvisoitua kaartellua ilmassa.

Asunnossani olen nyt pihlajanoksien

ja -marjojen ympäröimä.

Molemmin puolin asuntoa kasvaa pihapihlaja.

Ne ylettyvät juuri kolmannen kerrokseen korkeudelle.

Naapurin parvekkeelta ilmestyi näkyviin maahanmuuttajan käsi,

kun marjat olivat vielä aivan pieniä.

Käsi taittoi pihlajasta oksan,

mietin keräsikö hän oksasta marjat mausteeksi?

Minullakin on sisällä pihlajanoksa soppakattilassa,

sain sen ottamiseen luvan itse pihlajalta,

kun kerroin mihin oksaa tarvitsen,

Sain valmiiksi akvarellin pihlajanoksasta.

Nyt pihlajaa on sitten ulkona, sisällä ja akvarellissakin.

Olen juonut liikaa kahvia,

kun olen keittänyt sitä pitkin päivää

akvarellin pohjan maalaamiseen.

Sisällä on outo hyönteinen,

jota ensin luulin lukiksi,

mutta sillä on siivet ja pitkä vartalo

sekä vain kuusi jalkaa.

On tähdenlentoyö.

Perseidien parvi ohittaa Maan.

Runo 14.8.2021

Metsät liikkuvat!

Ne kulkevat junien puutavaravaunuissa

kasvupaikoiltaan sellutehtaille.

Niistä tehdään kartonkia ja paperia,

että tämäkin runo kirjoittuisi vihkoon.

Mutta näin samalla hiilinielut ehtyvät:

Ihmisiä ja kirjoja on maailmassa liikaa.

Itsekin istun junassa

matkalla poikki isänmaan.

Junan ikkunasta avautuu surullisia maisemia:

Tehotalousmetsää, määrämittaan kasvatettua,

viivottimella rajattuja metsäpalstoja,

metsänsuikaleiden väleissä aukkohakattuja raiskioita

Tasapäisiä istutusmänniköitä,

jotka kasvavat riveissä sotilaina.

Syvään auratut kuivatusojat halkovat niitä,

kuljettavat ruskeaa hapanta lietettä jokiin

ja niitä pitkin mereen asti.

Oikeaa luonnonmetsää en näe koko matkan varrella.

Ymmärrän täysin, miksi puut hiljaa ääneti itkevät.

Koko luonto vaikenee surusaattueessa.

Runo 27.9.2021

Aamunvalossa pajulintu virittää

lyhyen syyslaulun ennen muuttomatkaa, 

ilmassa ei enää lentele hyönteisiä sen syötäväksi,

paitsi se yksi joka pisti minua eilen otsaan sienimetsässä.

Ruohikko jota pitkin kävelen

on yön jäljiltä vielä huurteessa.

Rastaita lentelee sinne tänne.

Bussipysäkillä kuuntelen

miten joutsenten äänet lentävät

metsänrajan takana kohti etelää.

Kotona huomaan että tilhet ovat parissa päivässä

tyhjentäneet koko pihapihlajani, marjansyöjälinnut

ne ovat nyt pihlaja pihlajalta vaelluksella

kohti etelää, ja tänä vuonna niitä on runsaasti,

kuten pihlajanmarjojakin.

Mietin miten linnut etukäteen tietävät

minkälainen marjavuosi tulee

ja tekevät poikasia sen mukaan.

Menen parvekkeelle tupakalle miettimään tätä.

Naapurin olohuoneesta kuuluu islamilainen jumalanpalvelus Allahin kunniaksi.

Se kuulostaa kauniilta, ylevältä ja henkevältä.

Käpylintuparvi lentää lähelle kuusten latvustoihin,

Haen kameran ja kuvaan

kolmannen kerroksen parvekkeelta lasin läpi.

Männyt ja kuuset ovat Kajaanissakin liian pitkiä

käpylintujen kuvaamiseen maan tasalta.

Hädin tuskin yletyn edes parvekkeelta.

Mutta jotain lentää lähes kohti

ja kopsahtaa naapurin ikkunaan,

näyttää putoavan.

Maassa en kuitenkaan näe mitään kun katson.

Lähden lähimetsään Pöllyvaaralle.

Ajattelen, että voisin poimia sieltä sieniä tai runoja,

mutta kotiin tuomisiksi minulla onkin

albumillinen valokuvia

Pöllyvaarasta, ikimetsästä, lähimetsästä,

polkujen varrelta nuotiopaikalle asti.

Lähden kulkemaan illan hämärtymössä

maantien kautta kotiin

ja tunnen ikään kuin jotain mielihyvää

tästäkin päivästä

ja siitä että olen.

Runo 29.9.2021

Tilhet ovat järjestelmällisiä lintuja:

ne noukkivat parvena pihlajanmarjat

latvoista alaoksiin ennen kuin siirtyvät seuraavaan puuhun

metsänrajasta pitkin pihlajakujaa.

Kunnes lähes viimeinenkin puu on syöty tyhjäksi

ennen kuin huomisaamuna herään.

Rastaat ovat huolimattomampia,

noukkivat marjoja hajanaisesti sieltä täältä,

ehkä ne kelpuuttavat vain parhaat.

Arvelen että minussa on molemminlaista vikaa.

Olen holtiton mies ja perfektionisti,

millä päällä nyt satun olemaankin.

Usein aikomukseni jäävät tekemättömiksi

ja toisaalta teen paljon turhaa ja hyödytöntä

parasta ratkaisua etsiessäni.

Runo 4.10.2021

Joskus nuorempana vannoin:

Minä olen minä itse!

Nykyään syrjäpolkuja pitkin

kuljen tämänkin asian taitse.

Runo 8.10.2021

Pihapihlaja on menettänyt marjansa ja lehtensä.

Tilhiparvet tyhjensivät puun marjoista,

myrskyinen sade riipi oksista lehdet.

Nyt riisutun puun oksia koristavat

vesipisaroiden helminauhat.

Runo 8.11.2021

Ihminen on vieraslaji.

Se pitäisi kitkeä pois ja hävittää

ennen kuin koko luonto tuhoutuu.

Siihen tämä laji koko ajan

määrätietoisesti kyllä pyrkiikin.

Runo 10.1.2022

Sana on lumen painon alle

jännittynyt oksa

odottamassa laukeamisen hetkeä.

Tänä talvena lunta on paljon

täällä missä asun yli puoli metriä

ja talvi on vasta puolivälissä,

tammikuun alkupäivinä, nyt.

Olen lähtenyt uuteen vuoteen

jatkamaan tätä mitä nimitän vaellukseksi.

Vaellus on kaikkea sitä,

mitä näen, koen, ymmärrän,

kirjoitan, maalaan ja tiedostan.

Ja se mikä jää tiedostamattomaksi

on ehkä kaikkein tärkeintä minussa.

Unissa se joskus paljastaa osittain itsensä.

Nuoruudessani vaelsin usein pitkiäkin matkoja,

kuljin jo kuljettuja reittejä luonnossa.

Silloinkaan kulkemattomia metsiä ei enää ollut.

Nykyään vaellukseni ovat lyhyempiä,

kuljen vain lähimetsiä ja jokivarsia,

takennan katsettani luonnon pieniin yksityiskohtiin,

niistä löydän vielä aitoutta.

Joskus vaellukseni on vain kauppamatkalla syntynyt runo,

jonka kotona työhuoneessani kirjoitan muistiin.

Joskus levotonta vaeltelua kotona huoneesta toiseen,

odottaen että ajatus tulisi,

kun tunnen että jokin on kerääntymässä

mutta ei vielä tule.

On kuin odottaisi jonkun soittavan ovikelloa,

mutta ei se soi.

Joskus vaellan vain ajatuksissa, sängyssä,

ennen nukahtamisen hetkeä,

silloin maailmantuskani on usein pahimmillaan.

Kunnes uni armahtaa minut.

Kirjoitan ja maalaan, koska en muuta osaa,

mutta siihen että järjestän näyttelyitä ja julkaisen

on vain yksi syy: tämä luonto,

kaikkialla ympärilläoleva,

josta olen hiukkasena osallinen.

Se osa joka kuluttaa, hävittää ja tuhoaa,

hyödyntää ja riistää,

niin että tämä maa on jo ruostumassa,

kulumassa loppuun,

heikentyneenä ennenaikaiseen vanhuuteen.

Pyrin hyvään, vakuutan itselleni,

pyrin sanomaaan jokusen sanan luonnon puolesta,

mutta miten heikolla äänellä, miten voimattomasti.

Hyvä on käsitteenä samanlainen kuin täydellisyys,

niitä kohti voi kyllä pyrkiä,

saapumatta koskaan perille.

Mutta vaellus on kaikki mitä minulla on

kaikki kuljettu matka; se on elämäni.

Kunnes lopulta aavistamatta hetkeä olen vihdoin perillä

sulautuen suureen yhteiseen, lopulliseen nimettömään.