Runo 5.1.2021
Valo lisääntyy jo,
kahtena päivänä aurinko
on näyttäytynyt taivaalla.
Kaamos hiipii päivä päivältä
kauemmas pohjoiseen.
Valoisina päivinä pakkanen tiukkenee.
Tänään katselin pitkään joutsenta
joka makasi jäällä Renforsin padon
alapuolella.
Oliko se jäätynyt kiinni?
Oliko se jokin päivä sitten jokeen
vapautettu joutsen?
Eikö sitä oltu hyväksytty
ruokinnalle
padon yläpuolelle joutsenten ja
sorsien joukkoon?
Miten sen mahtaa käydä ennen kevättä?
Pystyykö edes lentämään?
Yksinäinen, syrjitty, pyhä lintu
Runo 18.1.2021
Runo ylipäätään on kantaaotto
olemassaolon tapahtumisiin.
Siksi pitkään olen vaiennut;
ei elämässäni ole mitään
tapahtumia.
Pitkän kylmän pakkaskauden, yli -30
pakkasta
värisin sängyssä lämpimän peiton
alla
miettien että miten tiaiset ulkona
pärjäävät.
Niiden joukko ulkona ruokintapuulla
on laskenut alkutalvesta lähes
puoleen.
Tutun tikkapariskunnan ja sinitiaisen
näen vielä sentään päivittäin
käyvän siellä.
Kun kävelen metsissä vaellustani
en yleensä kuule niistä mitään
linnunääntä.
Olen kerääntymässä, kokoan itseeni,
kuin lumen painosta jouseksi
jännittynyt havupuu
ehkä kerran vielä laukean.
Haiku 26.1.2021
linturetkellä
illanhämärä hiipii
vaivihkaa kohti
Haiku 18.2.2021
pakkaspäivänä
lumitähdet leijuvat
kirkkaat timantit
Heli Walldenin muistolle 19.2.2021
En kirjoita sinulle
muistorunoa
koska se olisi liian
pitkä:
seikkailuni sotilasalueen
portilla,
kävelymme rantapuistossa,
kiihkeät keskustelut
sotaromaaneista,
yhteisistä vähistä
rahoista
kehitetyt kauppamatkat,
sinun ilkikurinen
huumorintajusi,
hymyilevät kasvosi
vaikeuksien keskellä
aina,
seitsemän leikattua
selkänikamaasi
jamaicasi ja reggae:
”vain sitä tanssiessani
olen terve”
yhteiset hetket
pihamaalla,
funtsien, kuten tapasit
sanoa
oikeasti olimme vain
tupakilla,
se kaikki mikä nyt
muistostasi on mielessäni
on ja tulee jäämään
salaan,
se on syvemmällä
sisässäni
kuin onkiminen
merenlahdella ilman kalaa,
pidän sen itselläni.
Siksi tästä kaikesta
tuli vain kauppalista.
Runo 30.3.2021
Olen kirjoittanut niin paljon
tarpeetonta ja turhaa
eksyin realismin poluille,
että sanan pitäisi olla totta,
niin pitääkin mutta samalla jotain muuta
kevään ensimmäisen harmaalokin
näin katoavan korkeuksiin,
kiimainen harakkakolmikko
kiertelee lähistöllä
parisuhdetta etsimässä,
jo tiedän varisten tulevan pesäpuun
ja lehti tuulessa heittelehtii lumivallin yli,
niin sanan todellisuus ei riitä,
siinä pitää lopuilta olla jotain enemmän
ja sitä tulevaa en vielä tiedä,
en päivämäärää enkä kellonaikaa
ja se on hyvä.
Runo 10.8.2021
Luonnossa on loppukesä ja alkusyksy yhtä
aikaa.
Muuttolinnut suunnittelevat etelänmatkaa,
hätäisimmät kuten kahlaajat ovat paljolti
lähteneet jo.
Rastaat kerääntyvät parviin.
Mustikat ovat jo kypsiä, mutta pieniä
ruipeloita,
ne olisivat kaivanneet vettä silloin kun oli
hellettä
ja aurinkoa silloin kun varvut värjöttelivät
sateessa.
Hyvästi vuoden mustikkasato.
Pihlajanmarjat kerrostaloasuntoni varjon
puolella vielä oransseja,
valon sivulla hohtavat pihlajanpunaisina jo.
Sienimetsässä en ole ehtinyt käydä
tilannetta tutkimassa,
mutta yhtenä syksyn merkkinä ostin tänään
uuden poimurin.
Se oli alitajunnan käskyttämä heräteostos.
Tässä kaikessa en näe vain syksyn enteitä.
Kaikkialla luonnossa aistin jo kevään ituja.
Ja painamalla korvansa polulla maata vasten
ja kuuntelemalla tarkasti
voi kuulla jo ensimmäisen tulevan kevään
heräämisen herkän haukotuksen.
Runo II 10.8.2021
Tänään olen miettinyt kaikenlaista
vaikeaa
kuten ilmastonmuutosta.
Miksi ei yli 40 vuoteen ole tety mitään
vaikka sen kiihtyvä tuhoonjohtava tie
ainakin tämän ajan on ollut
tutkijoideen ja päättäjien tiedossa.
Terassilla tupakalla mietin ihmiskunnan
julmuutta
tulevia sukupolvia ja luontoa kohtaan.
Vihaavatko päättäjät ja
vallanpitäjät todellakin omia lapsiaan,
kuten eräs ystäväni väittää?
Olen liiankin ajatuksissani,
unohdan karistaa tupakan,
tulipää putoaa housulleni ja polttaa
niihin reiän.
Havahdun vasta kun housut olivat syttyä
tuleen.
En olisi havahtunut siihenkään,
ellei kipinä olisi alkanut polttaa
reittäni.
Ehkä juuri siitä yleinen
välinpitämättömyys
että ajatteleminen on vaikeaa,
tiedostamnen vaarallista.
Ihmettelen. Pohdin.
Runo 11.8.2021
Pihlajanmarjat punastuvat elokuuun päiviä pitkin.
Geneettisellä
muistillaan pihlajat aavistavat jo syksyn
-
ja tilhet!
sekä
tulevan talven ja lumihanget
jotka
kapuavat tuiskujen myötä runkoa pitkin korkeammalle
ja
niiden sielussa soi sittenkin jossain sisimmissä sopukossa
lopulta
koittava kevät, uuden elämän juhla.
Mutta
mitä puut miettivät sitten,
kun
talvea ei enää tulekaan!
Runo 12.8.2021
Yöllä
yksinäinen tähti loistaa pimeällä
taivaalla.
Oikeammin se on planeetta, Venus tai
Jupiter,
en ole varma.
Se hohtaa yksinäisyyttä
vain hivenen etäisten puiden latvojen
yläpuolella,
kun katselen taivasta kolmannen
kerrokseen lasitetulta parvekkeelta.
Se merkitsee syksyn saapumisen.
Koskaan ei saisi tehdä kahta asiaa
yhtä aikaa
minua on opetettu.
Tänään olen tehnyt juuri niin.
Aamun kirjoitin kirjoitelmaa
ilmastonmuutoksesta,
se on vielä vaiheessa.
Siitä tulee eeppinen blogiteksti,
joka sisältää myös koko elämäni
naisia ja kuvataidetta lukuunottamatta.
Samaan aikaan olen maalannut akvarellia
elävästä mallista,
pihlajanoksasta keittiön pöydällä.
Kun kirjoittaminen ja miettiminen alkoi
särkeä selkää,
kävin lähikaupassa ostamassa
tupakkiaskin.
Olin niin ajatuksissani, että hukkasin
pankkikortin
ja kotiin tullessa kävelin
ajatuksissani asuintaloni ohi.
Siis ainahan laitan pankkikortin
lompakkoon ja lompakon olkalaukkuun.
Vasta kaupungilla käydessäni
huomasin,
ettei korttia lompakossa ollutkaan.
Vaikka olin pitänyt kassalla lompakkoa
kädessäni,
en ollut osannut laittaa korttia sinne,
vaan tunkenut taskuuni,
josta se lienee pudonnut tupakka-askia
kaivaessani
kaupan edustalle.
Sain pankkikortin takaisin kaupan
kassalta,
ystävällinen sielu oli vienyt kortin
sinne talteen.
Elävästä mallistani on kerrottava,
että pyysin pihlajalta luvan
saada katkaista yksi oksa taiteellisiin
tarkoituksiin.
Se katsoi minua hetken syvälle silmiin
ja nyökkäsi.
Päivällä ajattelin että lehdistä
tuli liian tummia,
en löytänyt oikeaa pihlajanlehden
vihreää.
Mutta sehän riippuu valosta.
Iltaa pitkin pihapihlajan lehdet
muuttuivat
ensin maalaamani värisiksi
ja mustenivat sitten pikkuhiljaa yötä
kohti,
muuttuen samalla näkymättömämmiksi.
Mutta pihlajanmarjat hohtavat
etäisen katulampun heikossa valossa
kirkasta oranssia.
Muinaiset kiinalaiset opettavat,
että ei pidä maalata puiden lehtiä,
vaan niiden henki ja hengitys.
Minulle on tarpeeksi tekemistä pelkissä
lehdissä ja marjoissakin.
Enempään en pysty.
Istun parvekkeella pitkään ja yritän
rauhoittua.
Aina käy niin, että kun kirjoitan tai
maalaan,
kaikki minussa kiehuu yli.
Lopulta yötaivaalta lentää korvaani
rantasipiparven hätäiset muuttoäänet.
Se on minulle valomerkki.
Lähden takaisin sisälle ja sänkyyn
etsimään unta.
Ilmastonmuutos saa odottaa tänäiseen
iltapäivään asti.
Runo
13.8.2021
Suruvaippa
lentää tanssien ohitse,
kun
odotan bussipysäkillä ystävääni.
Ihailen
sen lennon keveyttä
ja
improvisoitua kaartellua ilmassa.
Asunnossani
olen nyt pihlajanoksien
ja
-marjojen ympäröimä.
Molemmin
puolin asuntoa kasvaa pihapihlaja.
Ne
ylettyvät juuri kolmannen kerrokseen korkeudelle.
Naapurin
parvekkeelta ilmestyi näkyviin maahanmuuttajan käsi,
kun
marjat olivat vielä aivan pieniä.
Käsi
taittoi pihlajasta oksan,
mietin
keräsikö hän oksasta marjat mausteeksi?
Minullakin
on sisällä pihlajanoksa soppakattilassa,
sain
sen ottamiseen luvan itse pihlajalta,
kun
kerroin mihin oksaa tarvitsen,
Sain
valmiiksi akvarellin pihlajanoksasta.
Nyt
pihlajaa on sitten ulkona, sisällä ja akvarellissakin.
Olen
juonut liikaa kahvia,
kun
olen keittänyt sitä pitkin päivää
akvarellin
pohjan maalaamiseen.
Sisällä
on outo hyönteinen,
jota
ensin luulin lukiksi,
mutta
sillä on siivet ja pitkä vartalo
sekä
vain kuusi jalkaa.
On
tähdenlentoyö.
Perseidien
parvi ohittaa Maan.
Runo 14.8.2021
Metsät liikkuvat!
Ne kulkevat junien puutavaravaunuissa
kasvupaikoiltaan sellutehtaille.
Niistä tehdään kartonkia ja paperia,
että tämäkin runo kirjoittuisi
vihkoon.
Mutta näin samalla hiilinielut
ehtyvät:
Ihmisiä ja kirjoja on maailmassa
liikaa.
Itsekin istun junassa
matkalla poikki isänmaan.
Junan ikkunasta avautuu surullisia
maisemia:
Tehotalousmetsää, määrämittaan
kasvatettua,
viivottimella rajattuja metsäpalstoja,
metsänsuikaleiden väleissä
aukkohakattuja raiskioita
Tasapäisiä istutusmänniköitä,
jotka kasvavat riveissä sotilaina.
Syvään auratut kuivatusojat halkovat
niitä,
kuljettavat ruskeaa hapanta lietettä
jokiin
ja niitä pitkin mereen asti.
Oikeaa luonnonmetsää en näe koko
matkan varrella.
Ymmärrän täysin, miksi puut hiljaa
ääneti itkevät.
Koko luonto vaikenee surusaattueessa.
Runo
27.9.2021
Aamunvalossa
pajulintu virittää
lyhyen
syyslaulun ennen muuttomatkaa,
ilmassa ei enää lentele hyönteisiä
sen syötäväksi,
paitsi
se yksi joka pisti minua eilen otsaan sienimetsässä.
Ruohikko
jota pitkin kävelen
on
yön jäljiltä vielä huurteessa.
Rastaita
lentelee sinne tänne.
Bussipysäkillä
kuuntelen
miten
joutsenten äänet lentävät
metsänrajan
takana kohti etelää.
Kotona
huomaan että tilhet ovat parissa päivässä
tyhjentäneet
koko pihapihlajani, marjansyöjälinnut
ne ovat nyt pihlaja pihlajalta vaelluksella
kohti
etelää, ja tänä vuonna niitä on runsaasti,
kuten
pihlajanmarjojakin.
Mietin
miten linnut etukäteen tietävät
minkälainen
marjavuosi tulee
ja
tekevät poikasia sen mukaan.
Menen
parvekkeelle tupakalle miettimään tätä.
Naapurin
olohuoneesta kuuluu islamilainen jumalanpalvelus Allahin kunniaksi.
Se
kuulostaa kauniilta, ylevältä ja henkevältä.
Käpylintuparvi
lentää lähelle kuusten latvustoihin,
Haen
kameran ja kuvaan
kolmannen
kerroksen parvekkeelta lasin läpi.
Männyt
ja kuuset ovat Kajaanissakin liian pitkiä
käpylintujen
kuvaamiseen maan tasalta.
Hädin
tuskin yletyn edes parvekkeelta.
Mutta
jotain lentää lähes kohti
ja
kopsahtaa naapurin ikkunaan,
näyttää
putoavan.
Maassa
en kuitenkaan näe mitään kun katson.
Lähden
lähimetsään Pöllyvaaralle.
Ajattelen,
että voisin poimia sieltä sieniä tai runoja,
mutta
kotiin tuomisiksi minulla onkin
albumillinen
valokuvia
Pöllyvaarasta,
ikimetsästä, lähimetsästä,
polkujen
varrelta nuotiopaikalle asti.
Lähden
kulkemaan illan hämärtymössä
maantien
kautta kotiin
ja
tunnen ikään kuin jotain mielihyvää
tästäkin
päivästä
ja
siitä että olen.
Runo
29.9.2021
Tilhet
ovat järjestelmällisiä lintuja:
ne
noukkivat parvena pihlajanmarjat
latvoista
alaoksiin ennen kuin siirtyvät seuraavaan puuhun
metsänrajasta
pitkin pihlajakujaa.
Kunnes
lähes viimeinenkin puu on syöty tyhjäksi
ennen
kuin huomisaamuna herään.
Rastaat
ovat huolimattomampia,
noukkivat
marjoja hajanaisesti sieltä täältä,
ehkä
ne kelpuuttavat vain parhaat.
Arvelen
että minussa on molemminlaista vikaa.
Olen
holtiton mies ja perfektionisti,
millä
päällä nyt satun olemaankin.
Usein
aikomukseni jäävät tekemättömiksi
ja
toisaalta teen paljon turhaa ja hyödytöntä
parasta
ratkaisua etsiessäni.
Runo 4.10.2021
Joskus nuorempana vannoin:
Minä olen minä itse!
Nykyään syrjäpolkuja pitkin
kuljen tämänkin asian taitse.
Runo
8.10.2021
Pihapihlaja
on menettänyt marjansa ja lehtensä.
Tilhiparvet
tyhjensivät puun marjoista,
myrskyinen
sade riipi oksista lehdet.
Nyt
riisutun puun oksia koristavat
vesipisaroiden
helminauhat.
Runo
8.11.2021
Ihminen
on vieraslaji.
Se
pitäisi kitkeä pois ja hävittää
ennen
kuin koko luonto tuhoutuu.
Siihen
tämä laji koko ajan
määrätietoisesti
kyllä pyrkiikin.