Runo 19.4.2020
Ojentaa kätensä
ja siepata ilmasta lintuja,
niin se on runo.
Runo 27.4.2020
Viikatemies se kannoilla kulkee
ja olkaan koputtaa
vaikka kuinka karkuun juoksee
niin lopulta kuitenkin saavuttaa...
Runo 13.5.2020
Ihminen muuttuu,
minäkin runoilijana olen muuttunut,
olen kirjoittanut vilpitöntä runoa.
Yrittänyt tiivistää tekstiä,
kunnes olen hukannut koko ajatuksen.
Ihminen
kangistuu kunnes lopulta kuolee.
Kuolemanjäykkyyteen asti kuitenkin kirjoitan.
Runo 13,5,2020
Kamerani on vain tekosyy
lähteä vaeltelemaan metsään
tai jonkin lammen rannalle,
istua kivelle tai kannolle
ja olla rauhassa hiljaa yksin.
Runo 15.5.2020
Ei elämä ole niin hyytävää
vaan lopulta ihan elettävää
Runo 16.5.2020
Yhdessä elämässä
voi tehdä vain yhden elämäntyön.
Ja näillä mennään,
vaikka ei sitä kukaan koskaan kuulisikaan.
Runo
21.6.2020
Istun puutarhatuolissa pihalla.
Ajattelen ottaa aurinkoa lämpimänä kesäpäivänä,
mutta pilvet eivät liiku auringon edestä mihinkään.
On kesäpäivänseisaus.
Kirjosiepon pönttö sirisee kun emot käyvät tuomassa
hyönteisravintoa poikasilleeen,
eivät kuitenkaan LiDLin heinäsirkkoja.
Kisumme nukkuu olohuoneen sohvalla
ja Maija piirtää sitä.
Heitä ei saa nyt häiritä.
Olen vain tänään täällä ulkona tuolissa ihan hiljaa,
Runo 22.6,2020
Kesäpäivänseisaus.
Ilma ei liiku vaikka avaa auton ikkunat,
rakkaani on kaupassa ties miten pitkään.
Parkkipaikalle tulee hinausauto,
lopulta löytää etsityn kohteen,
mutta sitä on vaikea vetää vaijerilla ahtaasta raosta.
Menen ehdottamaan hinauspäällikölle,
et tuuppaamme sen ensin täältä pois.
Hän hyväksyy ehdotuksen.
Nainen auton ratissa on kauhuissaan:
“Älähän sie hättäile! Pomo määrää!”
Hämäläisenä minua ei koskaan ennen
ole hättäilystä syytettykään.
Pukkaamme autoa hinauspomon kanssa.
Nokkapelti on niin kuuma että polttaa kämmeniä.
Saamme auton pois ja vetoasentoon.
Menen takaisin omaan autooni kuuntelemaan
klassista puoli kahteen tai Maijan viipyessä
ehkä jopa puoli kolmeen.
Runo 3.7.2020
Ystäväni, pieni sydän, sanoo minulle:
“Älä aina kanna kaikkia murheita mukanasi,
voi tulla hetki etten kestä niitä
ja luovutan.
Miksi murehtia turhia,
mene metsään ja katso!
Miten äärettömän onnellista
kaikki tämä luonnossa on.”
Ja minä ärtyneenä kysyn vastaan:
“Ai sääsket ja paarmatkin?”
Runo 7.7.2020
Elämäni on hektistä,
olemme hankkineet kissanpennun,
rakkaus siihen kuluttaa
kaiken muun toiminnan energian,
en kadu,
menkööt runouteni telakalle
se on toisarvoista nähtynä siihen
miten kissa aamuisin silmiini katsoo.
Runo 19.8.2020
Istun puistonpenkillä veden äärellä
mietin mennyttä ja mietin tulevaa
kaikki mikä on mennyttä ja tulevaa on nyt
ajattelen, mutta lisäksi on nyt
tämä hetki,
josta taas lähden kulkemaan
sattumanvaraisiin suuntiin.
Runo 27.8.2020
Maailman parantaminen
ei ole ainoastaan mahdollista vaan todellista.
Se on kaikki mitä meillä on.
Kai minä jään tähän istumaan
ja odottelemaan.
Runo 29.10.2020
Pysähdyn puron partaalle intiaanikyykkyyn
katselen virtailevaa vettä ja kullanhohtoista hiekkaa puron pohjassa.
Olen kuullut että Pekka Kejonen on kuollut.
Raitistuttuaan hän kirjoitti muutamia hyviä runokirjoja.
En liiku mihinkään, vesi liikkuu.
En mieti mitään erityistä,
mielen läpi virtaa kaikenlaista,
serkkuni Annikan ja monen ystäväni
liian varhaiset kuolemat.
Olen hiljaa tässä kauan
ja katselen puronpohjaa.
Huomaasn että Kejonen oli oikeassa.
Siellä välkkyy puronpohjallinen kultaa,
la dolce vita.
Runo 30.10. 2020
Olen kaivonkannella istuja
istun tässä viemärikaivon kannella
ja mietin kaikkea vaikeaa
kuten yhteiskuntaa, maailmaa ja ihmisiä ympärilläni.
Tämä on ylivoimaista päätän,
ja kävelen pikku hiljaa kirjaston kautta kotiin.
Runo 6.11.2020
Istun sohvalla ja katselen ikkunasta ulos
lintujen ruokintapuulle.
Kisu istuu jakkaralla ja katselee
häntä jännittyneenä samaa.
Tämän verran meillä on valtaa
vaikuttaa maailman asioihin.
Onneksi ei ole enempää.
Kun päästän kissan hihnatta ulos,
hän pettyy joka kerta kun kaikki linnut
lentävät ruokintapaikalta pois.
Runo 20.11.2020
Tulen mielenterveystoimistosta.
Kauppamatkalla katselen
rännänriekaleita taivaalla,
ilmassa kaartelevaa myöhäistä kalalokkia,
joka lopulta laskeutuu kerrostalon katolle
naakkaparven joukkoon.
Naakat pitävät hätäkokousta:
”Kjak, kja, kja, Kjak, jaka”
Kuka on tuo outo valkorintainen herrasmies
harmaine siipisulkineen,
maahanmuuttaja tai maastamuuttaja,
ei kuulu meidän joukkoon.
Jatkan City-Markettiin.
Sen edessä päivystää tutulla paikallaan
rullatuolissa istuva jalaton mies.
Märkä Suomen lippu roikkuu lipputangossa
(mikähän ihmeen liputuspäivä tänäänkin on?)
kunnes tuuli hulmauttaa sen helmaa,
niin että lipun reuna tarttuu
lehtensä varistaneeseen koivunoksaan kiinni.
Istun intiaanikyykyssä ja odotan bussia kotiin.
Kaupasta tuleva vanhahko mies pysähtyy puhuttelemaan:
”Kuule minä olen 75 vuotias,
muuan sodankäynyt ystäväni kertoi,
että hän kyykki tuossa asennossa koko talvi- ja jatkosodan,
ja venäläiset ampuivat aina hänen päänsä yli.”
Vastaan: ”Tässä asennossa on helppo olla tunteja
tai vaikka vuosikausia,
kun vain pysyy tasapainossa.
Vaikeampaa tästä minunkin ikäisenä
enää on päästä ylös
kun jalat puutuvat.”
Runo 2.12.2012
Istun Kajaaninjokivarressa pitkään.
Vesi on hopeaa,
lyhyen valoisan ajan
kahden hämärän välissä.
Vastarannan puiden varjot
väreilevät tummina vedessä.
Kolme talvehtimaan jäänyttä heinäsorsaa
lentää kuvassa yläjuoksua kohti.
Minulla on tänäänkin aikaa
olla vain tässä
omissa ajatuksissani.
Runo 25.12.2020
Ruosteraitainen kissa istuu buddhana kivellä
jouluyön lumihiljaisuudessa.
Pimeän läpi lumenriekaleita
putoilee harvakseen sen niskaan.
Se tarkkailee näkyisikö nuorta rusakkoa;
ne tapaavat leikkiä yhdessä pihamaalla.
Mietiskelevä kissamme voi olla näin
tuntikausia kuin egyptiläinen sfinksi.
Kunnes nälkä ja kakkahätä
ja ikävä meitä kohtaan
johdattavat sen lopulta
ikkunalaudalle istumaan ja odottamaan
että pääsee keittiön ikkunasta sisään.
Ja Descartes, kissoista mitään tietämätön,
kehtasikin väittää, että eläin on kone
- vailla ajatuksia, tunteita iloa, surua,
kaipausta ja onnellisuuttako? Mitä?
Oi ajattelematon Descates,
nosta katseesi kirjoistasi ja filosofiasta
ja näe miten todella on.
Runo ystävälle 28.12.2020
”Vuodet kuin lehdet”
Bo Carpelan kirjoitti voimiensa päivinä.
”Lehtiä syksyn arkistosta”
hän kirjoitti elämän jo hitaasti ehtyessä.
Se jäi hänen viimeisekseen.
Sinä elät kesän ja syksyn välissä,
elämässäsi, vuosi vuodelta
kuljettua polkua kertyy lisää,
tehtyä matkaa, kokemista ja muistoja,
parhaimmillaan jonkin ymmärtämistäkin.
Onnellisuutta siitä,
että varmaa tietoa määränpäästä ei vielä ole.
Hapuillen yhä elämää kuin vastasyntyneet
me kaikki jatkamme tahoillamme.
Tieto määränpäästä kyllä on,
mutta koska ja missä,
sitä emme aavista,
kaukana edessä sumussa vielä
se mitä kutsutaan lopulliseksi,
vaikka ei se ole lopullinen,
jossain muodossa jatkumme jälkeenkin.
Sinun ei näitä tarvitse vielä ajatella,
sinussa on kesä ja syksy yhtä aikaa,
kaikki mennyt ja nykyisyys
ja tulevaisuuden mahdollisuudet'
lehdet vielä vihreät,
vasta aavistus siitä,
miten neste suonien kuljettama
hitaasti ehtyy, puut ruskautuvat,
vasta illansuussa, yöpuolessa
syksy paljastaa kaikki kauneimmat värinsä,
sitä kauneutta kohti meidän on alati kuljettava.
Muistaa ei tarkoita: katsoa menneeseen,
oleminen ei tarkoita: oltava tässä,
vaan olevan ja tulevan rajaviivan ylittämistä,
kohti jotain, mikä on joka aamu uusi, hätkähdyttävä, outo
ja ihastusta täynnä,
la dolce vita.
Runo 30.12.2020
Pilviverho levittäytyy
pikkuhiljaa taivaan eteen
ja yksitellen
alkavat lumihiutaleina pudota tähdet,
jotkut niistä ainutkertaisina
tarttuvat ikkunaan
ja katsovat minua silmiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti