III
Rintala vaeltaa kirjassaan 1500-luvulta nykyaikaan ja toiseen suuntaan menneeseen, kristinuskon alkuvaiheisiin ja noihin 14 hädässäauttavaan pyhimykseen, jotka Grünewald oli kuvannut ensimmäisessä tunnetussa maalauksessaan. Taiteilija tuli Bindlachiin Mariankuussa ja sai työnsä valmiiksi Maria Himmelfarthin (Marian taivaaseenastumispäivä) juhlaan menness ja merkkasi alttariin vuosiluvun 1503 ja lähti yhtä tuntemattomanan kuin oli tullutkin.
Grünewald oli viisisataa vuotta myöhemmin yhtä tuntematon kuin Bindlachissa maalatessaan. (Ja voisi sanoa edelleen koska esimerkiksi suomenkielinen wikipedia ei tunne häntä lainkaan.) Isenbachin alttarin näkymään hän maalasi Kristuksen aikansa pelätyn sairauden ruton uhriksi. Se on maalattu 1512-1516.
Rintalan minäkertoja kertoo tavanneensa Grünewaldin ensimmäistä kertaa vasta 1532 lokakuun ensimmäisenä päivänä. Taiteen kuvakirjojen ja silloisten tutkimusten mukaan hän oli maannut haudassa jo neljä vuotta Mathias Gothart-Nichart -nimisenä, kuollut Hallessa.
- Tämä Gryn, jonka minä tapasin, ei ollut se taiteilija - hän oli elossa matkalla Erbachista Mittenbergiin kuumeessa. Kuumeessa hän oli, sitä englannin hikikuumetta. Puulaatikossa oli kaksi maalausta, ne tulevat Maria Magdalenan alttariin, Maria ja Kristus.
- Lokakuun ensimmäisenä vuonna 1502, Jumalan käsi peitti auringon. Olen itse nähnyt. Olin silloin 21-vuotias, Grünewald kertoo.
Grünewaldilla ei ollut maallisia mesenaatteja kuten Granachilla, Dürerilla, Althoferilla, Hans Baldungilla ja nuoremmalla Holbeinilla.
- Ei ihminen kohtaloaan valitse se on päin vastoin, ja minun kohtalokseni tuli Neitseyt Marian ja Kristuksen kuvaaminen, passion kuvittaminen, Grünewald sanoi. Auringonpimennyksen hetkellä Auschwitzin tiellä Grünewaldista tuli passion maalari.
Mestari Mathis kuoli lokakuun ensimmäisenä 1532. Oluttuvan isäntä, mittenbergiläisen katontekijä Gotthansin renki ja minä olimme viimeiset, jotka näimme hänet elossa, kirjailija kertoo.
"Se mitä menetetään on onnea ja mielenrauhaa, mutta se mikä jää ja pysyy on- tätä mitä on - Getsemanen yötä. Muuta ei ole olemassa. Passio on ja pysyy", Rintala tai Grünewald kirjoittaa.
maanantai 12. maaliskuuta 2018
tiistai 6. maaliskuuta 2018
Paavo Rintala, passion ja kauneuden attribuutit osa 2
1980-luvun lopulla Paavo Rintalan laajassa romaanituotannossa alkaa uusi kausi, tekisi mieli sanoa että viimeisen kymmenen vuoden tuotannossa Rintalan teokset nousevat uudelle tasolle. Vaikka Rintalan tuotannossa on runsaasti helmiä 1950-luvulta lähtien, tuntuu Rintala vasta myöhäistuotannossaan löytäneen omimman ja omintakeisimman kertojanäänensä.
Vedenjakajaksi Rintala-tutkija Pirkko Alhoniemi nostaa teoksen St Petersburgin salakuljetus (1987), jota en itse kuitenkaan tässä käsittele, vaan keskityn hänen 1990-luvulla ilmestyneeseen tuotantoonsa. Minä, Grünewald (1990), Sarmatian Orfeus (1991), Aika ja Uni (1993), Marian rakkaus (1994) ja Faustus (1996) muodostavat loistavan yhtenäisen kaaren Rintalan dokumentaarisessa romaanituotannossa, vaikka romaanien aihepiireillä on näennäisesti hyvin vähän yhteistä.
Se mikä näitä romaaneja yhdistää on uudenlainen hyvin henkilökohtainen kertojan ääni. Rintala tuo esiin vahvasti omaa henkilöhistoriaansa, samalla kun hänen kertojaminänsä vaeltaa vuosisatojen läpi pitkin Euroopan kulttuurihistoriaa Kristuksen ajoista viime vuosisadan kärsimysnäytelmiin, hän nostaa vuosisatojen haudasta passion, kärsimyksen, ja kauneuden attribuutit.
Rintalan myöhäistuotanto on suurta synteesiä pahuuden ja hyvyyden, kauneuden ja julmuuden dilemmasta ihmisessä. Rintala kantaa kirjoissaan humanismin soihtua yli pimeiden vuosisatojen Golgatalta 1900-luvun julmuuksiin, Auschwitziin, Katynin tammimetsiin, Stalinin diktatuuriin tai Oulun valkoisen kaupungin kaduille, Rintalan omaan nuoruuteen tai vanhenevan kirjailijan hidastuvaan kävelyyn kotikaupungin kaduilla.
Rintalan kerronnassa ominta on monikerroksellisuus, monitasoisuus. Yksittäisten henkilöhistorioiden kautta kerronta laajenee aikakausien ja kulttuurien kuvaukseen, niissä yhdistyvät kaunokirjallinen ja esseenomainen puhe ja kaiken polttopisteenä on lopulta ihmisenä oleminen, ihmisyys.
II Minä, Grünewald
1.
Ensimmäinen säilynyt merkintä Grünewaldista on Lindenhardtin pitäjänkirkossa lähellä Bayreuthia 169x153 cm:n kaseiinipohjaiseen maalaukseen "Neljätoista hädässä auttavaa pyhimystä" on kaiverrettu vuosiluku 1503. Taiteilijan nimi teoksesta puuttuu mutta sen tekijä on Mathias Grünewald, aikalaisten puheissa ja kirjoituksissa Mestari Mathis, Mathis Grün, Aschaffenburgin Matti.
Vielä 1600-luvulla hänet muistetaan Grynina tai Grünewaldina. Sitten hänet unohdetaan henkilönä ja taiteilijana. Seuraavat vuosisadat pitävät hänen töitään (kuten hädässä auttavia pyhimyksiä tai Isenheimin alttarimaalausta) universaalinero Dürerin luomuksina. 1800-luvulla elänyt sveitsiläinen Jacob Buchardt ensimmäisenä kieltäytyi näkemästä Isenheimin alttaria aikalaistensa silmin. Alkoi Grünewaldin ylösnousemus ja 1930-luvulle tultaessa hän oli sivuuttanut aikalaisensa alppien pohjoispuolella.
Paavo Rintala näki nuoruutensa kaupungin Oulun kunnallisessa kirjastossa ensimmäisen Grünewaldinsa jossain Alppien pohjoispuolista renessanssia esittelevässä teoksessa. "Kuva katsoi ennemmin minua kuin minä sitä", Rintala kirjoittaa.
Itse tutustuin Grünewaldiin hieman samalla tavalla. Löysin hänet nuoruudessani vuoden 1980 vaiheilla muistaakseni Parnassosta, Veijo Meren matkakertomuksesta, Meren "pienestä pyhiinvaelluksesta" Isenheimin alttarimaalausta katsomaan. Valokuvan teoksesta löysin jostain ulkomaisesta taidekirjasta.
Isenheimin alttarimaalauksen Kristus järkytti minua perusteellisesti. Se oli kauenin ristiinnaulitsemiskuva, jonka olen nähnyt. Se ei ole kaunis esteettisesti vaan kaunis kärsimyksen kuvauksena. Siinä Kristus kärsii ristillä hirvittävällä tavalla. Hänen koko ruumiinsa näyttää ruttoiselta tai orjantappuraruoskalla piestyltä märkivine verihaavoineen. Tämä kuva, historian kärsivin Kristus, löytyy myös Minä, Grünewald -kirjan kannesta.
2.
Kirjassa Minä, Grünewald Rintala kokee Euroopan kulttuurihistoriaa ja Grünewaldin aikakautta todeksi suomalaisen pikkukaupungin kirjastossa samoihin aikoihin, kun venäläiset sotilaat 1945 Dresdenissä joutuivat ensimmäistä kertaa silmätyksin Rafaellin, Giorgionen ja Tizianin kanssa.
Kaupungin nimi oli Oulu ja sitä kutsuttiin Valkeaksi kaupungiksi. Mutta valo kaupungissa oli talvella vähäinen. Sen katuja Rintala kuljeksi noin 460 vuotta sen jälkeen, kun Dürer oli nähnyt Jean Orliacin alttaritaulun Marian ilmestyksen. Valo kaupungissa alkoi kasvaa huhtikuussa, mutta se oli kylmää ja kovaa, siinä oli kuoleman valkeus kuin kallan kukissa arkun kannella.
Sodan voittajien ja hävinneiden katkeruuden alta, ja raunioituneen Euroopan alta, aika sitoi nuoren miehen silmille oman siteensä. Niin lähellä vielä oli helvetin ja viimeisen tuomion läsnäolo, mutta Oulun käsikirjaston taidekirjojen kuvissa nuorukainen näki toisenlaisen valon.
Jonain helmikuisena päivänä Rintala kohtasi kirjaston käsikirjastossa Pyhän Veitin, yhden neljästätoista hädässäauttajasta. Pyhä Veit, myös pyhänä Vituksena tunnettu, oli pyhimyksistä vaatimattomin. Kotipihojen ja -kotieläinten suojelija. Tuli alla, Pyhä Veit istumassa valtavassa kattilassa. Diocletianus keitti Veitin kiehuvassa öljyssä, jossa Veit nosteli jalkojaan kuin tanssissa. Sairautena tanssitautia kutsutaan edelleen Pyhän marttyyrin tanssiksi, chorea Saint Veiti.
Rintala etsi kirjastossa sisältöä elämäänsä ja löysi Pyhästä Veitistä jotain renessanssista vuosisatojen yli tähän hetkeen ulottuvaa, jotain näyn tai ilmestyksen omaista.
Vedenjakajaksi Rintala-tutkija Pirkko Alhoniemi nostaa teoksen St Petersburgin salakuljetus (1987), jota en itse kuitenkaan tässä käsittele, vaan keskityn hänen 1990-luvulla ilmestyneeseen tuotantoonsa. Minä, Grünewald (1990), Sarmatian Orfeus (1991), Aika ja Uni (1993), Marian rakkaus (1994) ja Faustus (1996) muodostavat loistavan yhtenäisen kaaren Rintalan dokumentaarisessa romaanituotannossa, vaikka romaanien aihepiireillä on näennäisesti hyvin vähän yhteistä.
Se mikä näitä romaaneja yhdistää on uudenlainen hyvin henkilökohtainen kertojan ääni. Rintala tuo esiin vahvasti omaa henkilöhistoriaansa, samalla kun hänen kertojaminänsä vaeltaa vuosisatojen läpi pitkin Euroopan kulttuurihistoriaa Kristuksen ajoista viime vuosisadan kärsimysnäytelmiin, hän nostaa vuosisatojen haudasta passion, kärsimyksen, ja kauneuden attribuutit.
Rintalan myöhäistuotanto on suurta synteesiä pahuuden ja hyvyyden, kauneuden ja julmuuden dilemmasta ihmisessä. Rintala kantaa kirjoissaan humanismin soihtua yli pimeiden vuosisatojen Golgatalta 1900-luvun julmuuksiin, Auschwitziin, Katynin tammimetsiin, Stalinin diktatuuriin tai Oulun valkoisen kaupungin kaduille, Rintalan omaan nuoruuteen tai vanhenevan kirjailijan hidastuvaan kävelyyn kotikaupungin kaduilla.
Rintalan kerronnassa ominta on monikerroksellisuus, monitasoisuus. Yksittäisten henkilöhistorioiden kautta kerronta laajenee aikakausien ja kulttuurien kuvaukseen, niissä yhdistyvät kaunokirjallinen ja esseenomainen puhe ja kaiken polttopisteenä on lopulta ihmisenä oleminen, ihmisyys.
II Minä, Grünewald
1.
Ensimmäinen säilynyt merkintä Grünewaldista on Lindenhardtin pitäjänkirkossa lähellä Bayreuthia 169x153 cm:n kaseiinipohjaiseen maalaukseen "Neljätoista hädässä auttavaa pyhimystä" on kaiverrettu vuosiluku 1503. Taiteilijan nimi teoksesta puuttuu mutta sen tekijä on Mathias Grünewald, aikalaisten puheissa ja kirjoituksissa Mestari Mathis, Mathis Grün, Aschaffenburgin Matti.
Vielä 1600-luvulla hänet muistetaan Grynina tai Grünewaldina. Sitten hänet unohdetaan henkilönä ja taiteilijana. Seuraavat vuosisadat pitävät hänen töitään (kuten hädässä auttavia pyhimyksiä tai Isenheimin alttarimaalausta) universaalinero Dürerin luomuksina. 1800-luvulla elänyt sveitsiläinen Jacob Buchardt ensimmäisenä kieltäytyi näkemästä Isenheimin alttaria aikalaistensa silmin. Alkoi Grünewaldin ylösnousemus ja 1930-luvulle tultaessa hän oli sivuuttanut aikalaisensa alppien pohjoispuolella.
Paavo Rintala näki nuoruutensa kaupungin Oulun kunnallisessa kirjastossa ensimmäisen Grünewaldinsa jossain Alppien pohjoispuolista renessanssia esittelevässä teoksessa. "Kuva katsoi ennemmin minua kuin minä sitä", Rintala kirjoittaa.
Itse tutustuin Grünewaldiin hieman samalla tavalla. Löysin hänet nuoruudessani vuoden 1980 vaiheilla muistaakseni Parnassosta, Veijo Meren matkakertomuksesta, Meren "pienestä pyhiinvaelluksesta" Isenheimin alttarimaalausta katsomaan. Valokuvan teoksesta löysin jostain ulkomaisesta taidekirjasta.
Isenheimin alttarimaalauksen Kristus järkytti minua perusteellisesti. Se oli kauenin ristiinnaulitsemiskuva, jonka olen nähnyt. Se ei ole kaunis esteettisesti vaan kaunis kärsimyksen kuvauksena. Siinä Kristus kärsii ristillä hirvittävällä tavalla. Hänen koko ruumiinsa näyttää ruttoiselta tai orjantappuraruoskalla piestyltä märkivine verihaavoineen. Tämä kuva, historian kärsivin Kristus, löytyy myös Minä, Grünewald -kirjan kannesta.
2.
Kirjassa Minä, Grünewald Rintala kokee Euroopan kulttuurihistoriaa ja Grünewaldin aikakautta todeksi suomalaisen pikkukaupungin kirjastossa samoihin aikoihin, kun venäläiset sotilaat 1945 Dresdenissä joutuivat ensimmäistä kertaa silmätyksin Rafaellin, Giorgionen ja Tizianin kanssa.
Kaupungin nimi oli Oulu ja sitä kutsuttiin Valkeaksi kaupungiksi. Mutta valo kaupungissa oli talvella vähäinen. Sen katuja Rintala kuljeksi noin 460 vuotta sen jälkeen, kun Dürer oli nähnyt Jean Orliacin alttaritaulun Marian ilmestyksen. Valo kaupungissa alkoi kasvaa huhtikuussa, mutta se oli kylmää ja kovaa, siinä oli kuoleman valkeus kuin kallan kukissa arkun kannella.
Sodan voittajien ja hävinneiden katkeruuden alta, ja raunioituneen Euroopan alta, aika sitoi nuoren miehen silmille oman siteensä. Niin lähellä vielä oli helvetin ja viimeisen tuomion läsnäolo, mutta Oulun käsikirjaston taidekirjojen kuvissa nuorukainen näki toisenlaisen valon.
Jonain helmikuisena päivänä Rintala kohtasi kirjaston käsikirjastossa Pyhän Veitin, yhden neljästätoista hädässäauttajasta. Pyhä Veit, myös pyhänä Vituksena tunnettu, oli pyhimyksistä vaatimattomin. Kotipihojen ja -kotieläinten suojelija. Tuli alla, Pyhä Veit istumassa valtavassa kattilassa. Diocletianus keitti Veitin kiehuvassa öljyssä, jossa Veit nosteli jalkojaan kuin tanssissa. Sairautena tanssitautia kutsutaan edelleen Pyhän marttyyrin tanssiksi, chorea Saint Veiti.
Rintala etsi kirjastossa sisältöä elämäänsä ja löysi Pyhästä Veitistä jotain renessanssista vuosisatojen yli tähän hetkeen ulottuvaa, jotain näyn tai ilmestyksen omaista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)