Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri

SKS 2007

referaatti osa5

Grünewaldin Mariat ja mallit

 

Kaikista niistä marioista, jotka Grünewald oli maalannut Ursel Redinger mallinaan Albrechtille (Brandenburgilainen), tärkeimmäksi tuli Maria Magdalena:

 

“Ristin juurella seisojat yksi toisensa jälkeen rakastavat Kristuksensa loppuun. - Lähtevätkö kaikki. Yksi jää. Maria Magdalena. Häntä Kristus ei edes puhutellut, mutta hän jää ristin juurelle. Hänelle ei ole paikkaa minne mennä. Menneisyyteensä hän ei halua ja nykyisyyttä on ristillä riippuva kuollut Kristus.

 

Tulevaisuutta hänellä ei ole, menneisyytensä takia hänet varmasti suljetaan Kristuksen ystävien yhteisöstä. Ihminen joka ei ole koskaan puhutellut Kristusta nimeltä, lausunut sanaa Jumala, se onkin ainoa joka jää. Näin minä ajattelin.

 

Silloinkin kun hän pesi Kristuksen jalat ja kuivasi hiuksillaan - vaikka en ymmärrä miten hiuksilla voi kuivata - voiteli sierettymät ja pykämät, hän ei puhutellut Kristusta, ei lausunut sanaa Jumala, ja tämä jää kun muut lähtevät - Hän ja kuollut Kristus. Se on minulle todistus Jumalan olemassaolosta.” (MG 342-342)

 

Albrecht Brandenburgilainen halusi Grünewaldilta Maria Magdaleenan valituksen lahjoittaakseen maalauksen johonkin jälleenrakennettuun kirkkoon maaseudulle, jossa Maria Magdaleena ja ne kaksi muuta Mariaa ja äiti kyhäävät turvekatoista tilapäisiä majoja poltetun kotinsa savupiipun ympärille. (MG 343)

 

Rintalan voi ajatella viittaavan paitsi uskonpuhdistuksen ajan levottomuuksiin myös toisen maailmansodan aikaisiin hävityksiin, jolloin marioiden valitusta kuultiin yllin kyllin kaikkialla Euroopassa.

 

Minä, Grünewald -teoksen naiset, kuten Anna ja Ursel Rehbinder eivät itse ilmaise ajatuksiaan eivätkä tunteitaan: heidät nähdään miesten silmin. Askel St. Petersburgin salakuljetuksesta kohti uudenlaisia toteutuksia on kuitenkin otettu. Silti varsinaista eläytyvää naiskuvausta on vastaa Rintalan 1990-luvun kirjoissa, joista Marian rakkautta (1994) voi pitää varsinaisena rakkausromaanina.

Paavo Rintalan minuuden liitupiiri osa 4

Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri

SKS: 2007 referaatti osa 4

 

Grünewaldin taidefilosofiaa

 

Grünewald oli murrosajan maalari, joka omaa murrostaan toteuttaessaan päätyi toisenlaisiin keinoihin kuin monet aikalaisensaa. Ei ole ihme, että Rintala mielsi Grünewaldin kaksoiskulkijakseen, eritoten 1990-luvun teoksissaan hän toteutti tavoitteitaan huomattavan yksin ja suuntiin sitoutumatta.

 

Kun taiteilijan tehtäväksi annettiin piinaviikon keskeisen aiheen eli Kristuksen pilkkaamisen, hän ei paneutunut vain Kristukseen vaan myös pilkkaavien asemiesten asemaan. Hänen täytyi saada tietää tai vähintään aavistaa millä tavoin sotilaat toimivat ja reagoivat.

 

Rintalan kokonaistuotannon kannalta tällainen ajattelutapa ei ollut mitenkään odottamattoman uutta. Jo hänen varhaisteoksistaan lähtien sotilas, useimmiten upseeri, esiintyi ‘saatanallisen passion ammattimiehenä’ ja samalla vastakohtasuhteessa pappiin, taivaallisen passion edustajaan.

 

“Miten voi maalata Kristuksen pilkkaamisen jos ei ole itse elänyt sotilaiden parissa, syönyt heidän ruokaansa, istunut korttipöydässä yhtenä heistä.” (MG 68)

 

Kristuksen pilkkaaminen oli Grünewaldin varhaistöitä, valmistunut vuonna 1504. Konkretiahakuisuuteen Grünewald päätyi myös maalatessaan elämänsä suurtyötä Isenheimin alttaritaulua ja sen suurpaneelia. Osioita kertyi kaikkiaan 12. Tilaus koski suorastaan ‘ koko kristinuskon ikuistamista’ alusta loppuun saakka.

 

Vaikka tilaajana oli aatelisherra Guino Guerci, niin sen katsoja- ja käyttäjäkanta tulisi koostumaan rammoista ja lähes dantelaisen helvetin tulessa kärventyneistä torajyvämyrkytyksen uhreista. Kyseessä oli selkeästi sosiaaalinen tilaustyö. (MG 179)

 

Sairaat oli eristetty muista ihmisistä ja suljettu antoniinien luostariin, jonka nimikkopyhimys 200-300-luvulla elänyt Antonius oli kärsinyt saman myrkytystaudin, samat infernaaliset tuskat kuin luostarin asukkaatkin. Antonius oli kuitenkin parantanut. Parannuttuaan hän oli luopunut erakkoudesta ja perustanut sairaaloita, joihin myös Isenheimin luostari kuului.

 

Rintala oli varma, että Grünewald oli vakuuttunut siitä, että Grünewald oli nähnyt auringonpimennyksen, joka lokakuun 1. päivänä 1502 oli ollut havaittavissa mm. Brandenburgissa. Rintalan voi arvella vaikuttuneen Johanneksen ilmestyksen auringonpimennyksen ja maailmanlopun kuvista:

 

“Maa järkkyi ja vavahteli, aurinko pimeni mustaksi kuin suruvaate ja kuu muuttui kauttaaltaan verenpunaiseksi. Taivaan tähdet putosivat maahan niin kuin viikunat varisevat puusta myrskyn sitä ravistellessa. Taivas hävisi näkymättömiin kuin kirja, joka kääritään kokoon ja kaikki saaret ja vuoret siirtyivät paikoiltaan.”

 

Kun mitään muuta valonlähdettä ei ollut Grünewald laittoi Kristuksen ristin hohtamaan valoa.

Paavo Rintalan minuuden liitupiiri osa 3

Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri

SKS 2007

referaatti

 

Mathias Grünewald (n. 1480-1532) kävi sekä Roomassa että Vatikaanissa, mutta ei ihastunut aikakautensa merkittävimpien taidemaalareiden koristamiin kirkkoihin eikä paavin ja kirkollisten piirien kanonisoimiin taiteilijoihin. Sen sijaan hän ihaili vilpittömästi Alppien pohjoispuolisista taiteilijoista Albrecht Düreriä, Paavo Rintalan mielikuvituksessa erityisesti Dürerin omakuvia. 

 

Düreriin Grünewald tutustui myös henkilökohtaisesti. Dürer oli saanut tilaustyön eräältä äveriäältä hoviherralta ja teoksen sivupaneelien maalaajaksi pyydettiin Grünewald. Hän koki sen ei kilpailutilanteena vaan arvonnousuna, Mestari Mathis sai työskennellä yhdessä Mestari Dürerin kanssa. Jatkan Pirkko Alhoniemen referointisa kirjasta Minä, Grünewald:

 

“Minä olen aina tunnistanut Dürerin omissakuvissa sisimmän olemukseni,minun ei ole tarvinnut maalata omiakuvia, hän on ne tehnyt, kuvannut ihmisen, jolle terveys ei ole sairauden vastakohta, ihmisen joka ei tiedä kuka hän on, ihmisen joka haluaa asettaa itsensä Kristuksen tilalle, ihmisen jonka tajunta on hajalla, ihmisen joka epäilee kaikkea, eivoi uskoa mihinkään, ihmisen joka nälissään ahmii tietoa, mutta kokee silti pahoinvointia, ihmisen joka tavoittelee kauneutta, mutta mitä enempi sitä saavuttaa, tajuaa siihen sisältyvän kuningas Midaksen kosketuksen siihenkin. (MG 116-117)

 

Maallisen vallan hännystelijää hänestä (Grünewaldista) ei missään vaiheessa tullut, eikä hän koskaan pyrkinyt samaan kuin esimerkiksi Hans Baldung, joka maalasi Freiburgin katedraalin alttarin porvarillisen hyvinvoinnin ylistykseksi. Apostolitkin olivat suurkauppiaita ja pankkiireja... Kristus oli kuin ‘porvarin hulttiopoika’ ja hänen isänsä saattoi kuvitella käyttävän valtaa kaupungin raadissa. (MG 247-250)

 

Silti Grünewald ei vielä tajunnut seisoessaan Baldungin vasta valmistuneen työn edessä vuonna 1516, että itse onneton aika oli muuttumassa kuvan kaltaiseksi. ( MG 251)

Rintala on valmis rinnastukseen hänen oma vuosisatansa - 1900-luku - oli vienyt päätökseen sen turmeltumisen, jonka merkit olivat olleet nähtävissä jo 1500-luvulla. Tuhon ennustukset ja dantelaisen infernon kauhukuvat hallitsevat kauttaaltaan hänen 1990-luvun tuotantoaan.

 

 

Grünewald sosiaalisissa suhteissaan

 

Koska avioituminen vapaakaupungin asukkaan kanssa oli porvarioikeuksien anomisen ehto, Grünewald otti itselleen vaimon, onnettomuudekseen kuitenkin juutalaisen Judithin. Vaikka nainen perheensä myötä omaksuikin kristinuskon, pääsi pois ghetosta ja ristittiin Annaksi, juutalaisuus oli hänen ikuinen verenperintönsä. Avioliitto solmittiin 1512. Juutalaisproblematiikka aktualisoituu Minä, Grünewaldissa päähenkilön avioitumisen myötä.

 

Simon Turkkuri, tytön isä varoittaa: “Jos nait kastetun juutalaisen, leimaudut itsekin. Elämäsi loppuunnasti olet jutkunaisen mies. Juutalaisuus on syvemmällä kuin rodussa ja kansallisuudessa.”

 

Vähitellen Grünewald joutui kokemaan lähimpien ihmissuhteiden täydellisen haaksirikon. Ensin hänen vaimonsa päätyi parantumattomana mielisairaalaan ja sen jälkeen heidän yhdessä adoptoimansa Endres kuoli Englannin hikikuumeeksi mainittuun kulkutautiin. Samaan kulkutautiin menehtyi myös Grünewald.

 

Taiteilijan viime vaiheissa hänen ainoaksi kumppanikseen jää minäkertoja, Grünewaldin aikalaiseksi asettunut sivustakatsoja , joka heidän yhteisen taipaleensa aikana oli pysähtynyt esittämään näkemyksiään ja kommenttejaan.

Paavo Rintalan minuuden liitupiiri osa 2

Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri

SKS 2007 osa 2

Referaatti

Minä, Grünewald osa II

Minä, Grünewald ilmestyi kirjailijan täytettyä kuusikymmentä vuotta. Kohti omia 1940-kuvun varhaisvaiheitaan hän kertoo hakutuneensa ennen kaikkea siksi, koska hän silloisina kasvuvuoisinaan oli kohdannut ensimmäisen Grünewaldinsa (MG8) ja Dürerinsa (MG 25 -).

Vaikka Rintala teoksensa muistelmasävyisen alkujakson jälkeen siirtääkin kerronnan painopisteen 1500-luvulle hän varaa itselleen paluun mahdollisuuden. Rintalan kerrostunutta kerrontatekniikkaa voi yrittää selkiinnyttää erottamatta toisistaan eri tasoja siitä huolimatta, että ne ajoittain ja osittain liukuvat toisiinsa.

Oleellisesti on kyse minäkertojan ja Grünewaldin keskinäisestä suhteesta. Yhdellä kerronnan tasolla minäkertoja sijoittuu nuoruutensa oululaiseen miljööseen, ja Grünewald on vain kiehtovia kuvis taidekirjojen sivuilla. Toisella tasolla minäkertoja esiintyy Grünewaldin aikalaisena ja hengenheimolaisena Saksassa. Hän kulkee taiteilijan kanssa samoja reittejä ja osuu olemaan sivustakatsojana tämän kuolinhetkelläkin. Kolmannella tasolla minäkertoja aseettuu Grünewaldiksi ja puhuu häneksi identifioituneena elämästä ja taiteesta tavalla, joka kuuluu fiktion piiriin, koska mitään aikalaisdokumentteja, esim. Grünewaldin kirjeitä, ei ole.

“Mestari Mathis kuoli lokakuun 1. päivänä 1532” (MG 62). Tämä mestarin kuolinvuoden mainitseminen on Rintalan tekstin tärkeä yksityiskohta jo siksikin, ettei sen paikkansapitävyyttä ole pystytty todistamaan. Vuoden 1532 sijalla olisi voinut olla 1928, mikäli Rintala olisi valinnut painotuksensa toisin. Grünewaldin elämäkerralliset vaiheet sekä hänen taidetostensa kohtalo ovat edelleen osittain hämärän peitossa mkuun muassa siitä syystä, etteivät 1500-luvun taiteilijat aina välittäneet signeerata töitään.

Grünewaldin tapauksessa ongelmallisuutta on lisännyt se, että hänen henkilöllisyytensä on tulkitsijoiden käsissä jakautunut kahtia sen jälkeen, kun lähes unohdetun taiteilijan tyyöt 1900-luvun alkupuolella uudelleen löydettiin. Pitikö hänet identifioida Mathis Gothard Nithardiksi, jonka mainitaan kuolleen arvostettuna hovimaalarina 1528, vai oliko Kristusmaalari kokonaan toinen Grünewald, jonka kohtalona oli ollut suistua äärimmäiseen köyhyyteen ja kuolla ruttoon 1532?

Minä, Grünewaldin alussa kirjailija kertoo yhtyvänsä saksalaisen historioitsija Hans Jürgen Rieckenbergin kantaan: “vuonna 1512 Frankfurtin porvarioikeuden saanut Mathis Grün on maalannut Grünewaldin töinä pidetyt taulut, Mathis Gothard Nithart on väärennös.” (MG 8). Tähän teoriaan kuuluu, että taiteilijan kuolema on ajoitettava vuosiin 1531/1532.

Grünewald murroskauden maalarina

Vaikka Rintala jäsentääkin teoksensa lähinnä Grünewaldin vaiheiden mukaan, hän tulee samalla väistämättä puuttuneeksi Euroopan uskonnollisen ja poliittisen murrosvaiheen historiaan. Roomalaiskatolisen kirkon tarpeita palveleva Kristus-maalari joutui kokemaan koko Eurooppaa koetelleen luterilaisen uskonpuhdistuksen, jota samanaikaisesti 1920-luvulla syvensivät Saksan keisarin vaaliin liittyvät konfliktit.

Pahinta oli, että luterilaistumiseen yhdistyi - Lutherin itse sitä lietsomatta - silmitöns väkivaltaa, kunn sosiaalisesti sorretut talonpojat ottivat oikeuden omiin käsiinsä. Uuden uskon nimissä he alkoivat ryöstää kirkkojen omaisuutta.

“Kaikki, jota ei voitu irrottaa tai vaihtaa rahaksi, rikottiin Maalaukset, posliinit, veistokset, värilliset lasit.” (MG 354). “Missä ikinä luterilaiset voittivat, siellä Neitsyt Maria tapettiin.” (MG 355).

Parhaissa töissään Grünewald ennätti kuitenkin taiteessaan aloittaa jotain ratkaisevasti uutta. Ensimmäiset maalauksensa hän sai valmiiksi jo 1500-luvun alussa, kun taas roomalaiskatolisen kirkon ja Lutherin väliset kiivaat kamppailut käytiin 1520-luvulla, kymmenkunta vuotta ennen Grünewaldin kuolemaa.

Rintaslan teoksen mukaan Grünewald oli saanut matkastipendin (Roomaan) Aschenbachin piispalta Heinrich Reitzmannilta (MG 103). Kun Italia taideaarteineen ja nimekkäine taiteilijoineen ei ... saattanut Grünewaldia rajattoman ihailun valtaan, niin Luther eri löytänyt kerrassaan mitään ihailtavaa.

Etenkin Vatikaani nostatti Lutherissa silmittömän vihan. Rintalan tulkinnan mukaan “ensin hän häikäistyi loistoa, järkyttyi sen rinnalla kukoistavasta viheliäisyydestä, sitten hän raivostui ahneutta ja julkeutta tajutessaan mihin upposivat Euroopassa ja Roomassa kerätyt dukaatit ja guldenit. Hän näki Roomassa helvetin ja Vatikaanissa sen isän, Antikristuksen.” (MG 105). “Apostoli Pietarin viran haltija on juoppo, kupansyömä riitapukari. Silloin ... omat silmät todistavat, että Kristuksen seurakuntaa hallitsee Saatana.” (MG 106)

Paavo Rintalan minuuden liitupiiri osa 1

Pirkko Alhoniemi: Minuuden liitupiiri

SKS 2007 

 

Paavo Rintalalle (1930-1999) hänen elämänsä viimeinen vuosikymmen merkitsi kiihkeän produktiivisuuden aikaa ja uran komeaa loppunousua.

Kyse ei ole vain kerronnan uudistumisesta, vaan samalla maailmankatsomuksellisesta mullistuksesta, avautumisesta uusiin suuntiin.

Rintalaa oli totuttu pitämään … eritoten jatkosodan eepikkona ja perin juurin suomalaiskansallisena kirjailijana. Suomen asemaa suhteessa toisaalta Neuvostoliittoon, toisaalta Saksaan hän oli dokumentaristina pohtinut 1960-luvulta lähtien ja vasta 1980-luvulla hän luopui varsinaisesta historiallisesta otteestaan.

Seikka, joka ratkaisevasti erottaa Rintalan myöhäisteokset (St. Petersburgin salakuljetus, Minä Grünewald, Sarmatian Orfeus, Aika ja uni, Marian rakkaus, Faustus) hänen aikaisemmasta tuotannostaan, on kertojan heittäytyminen kerronnallisen minä-muodon ja eläytyvän subjektiivisuuden varaan … itse teoksissa kertojaminä sulautuu osaksi fiktiota.

Kaikissa myöhäistuotannon teoksissa Rintala kirjoittaa itsensä osaksi eurooppalaista kulttuurihistoriaa ja taidehistoriaa. Oma materiaali limittyy nähtyyn, koettuun ja luettuun.

Myös oman minuuden kerrostaminen on osa Rintalan myöhäisvaiheen tekniikkaa, kun hän oman ikänsä näköalatasanteelta käsin puhuttelee nuoruutensa minää.

St. Petersburgin salakuljetus (1987) enteili jo uudistumista, jomka ensimmäisenä täytenä toteutuksena voi pitää vuonna 1990 julkaistua Minä, Grünewaldia.

Rintala tuotantonsa vedenjakajalla

Rintalan kaikille 1990luvun teoksille on ominaista sekä omaelämäkerrallisuus, että hakeutuminen sellaisten eurooppalaisten taiteilijoiden ja kirjailijoiden matkakumppaniksi, jotka hän kulttuuri- ja aikaeroista huolimatta koki hengenheimolaisikseen.

Paavo Rintalan myöhäistuotannon varsinainen käännekohta on vuonna 1987 ilmestynyt St. Petersburgin salakuljetus eli kaupunki mielenkuvana. (Kyseistä kirjaa joka kuitenkin on murrosvaiheen teos, en tässä yhtedessä käsittele. K.N.)

Identifioituminen Kristus-maalariksi: Minä, Grünewald

Eurooppalaistumista kohti

St. Petersburgin salakuljetusta voidaan pitää Paavo Rintalan uuden tyylin alkusoittona; sen ensimmäinen täysi toteutus on vuonna 1990 ilmestynyt Minä, Grünewald.

Kun Grünewald vielä salakuljetustarinassaab jatkoi sitä Suomen ja maansa itänaapurin välistä dialogia, jonka hän oli aloittanut jo julkaistessaan vuonna 1968 Leningradin kohtalonsinfoniansa, niin hänen 1990 teoksensa Minä, Grünewaldista lähtien veivät kohti yhä laajalaisempaa eurooppalaistumista.

Kaikkia hänen uransa viime vaiheen kirjoja yhdistää paitsi taiteilijan kohtalon ja yleisten elämänehtojen pohdinta, myös etsiytyminen sellaisten edeltäjien kumppaniksi, jotka hän käsitti hengenheimolaisikseen. Varhaisin heistä oli 1500-luvulla elänyt Mathias Grünewald, myöhäisimmät viime maailmanodan runtelemia kärsijöitä, joita Rintala ei kaihda nimittämästä marttyyreiksi.

Kaikille Rintalan 1990-luvun teoksille on tyypillistä minä-kertojan avoin läsnäolo sekä ommien elämäkerrallisten vaiheiden yhdistäminen lukemalla hankittuun materiaaliin. ... Grünewald-romaani murtaa kertovan minän avulla sekä ajan että paikan rajat. Oleellisinta lienee kuitenkin se, että minästätulee kaikessa liikkuvuudessaan kerronnan kerrostaja.

Sitä paitsi Rintalan ratkaisut toimivat sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti. Horisontaalisessa tasossa liikutaan maantieteellisesti paikasta toiseen Saksassa ja ajoituksellisesti 1500-luvun todellisuudessa, kun taas vertikaalisesti tehdään huimia hyppäyksiä 1500-luvulta 1940-luvulle, ts. Grünewaldin päivistä minäkertojan Oulussa kokemiin aikuistumisen vuosiin.

Ajatuksena minuuden löytämisen ja määrittämisen vaikeudesta Rintala liittää vaihtelevin variaatioin niin Grünewaldiin, tämän aikalaiseen Düreriin kuin itseensäkin. Oman minänsä rakennustyötn kertoja mainitsee aloittaneensa jo varhain oululaisena nuorukaisena, joka alati ikävöi entistä kotikaupunkiaan Viipuria ja jonka oli vaikea tottua pohjoisiin maisemiin, “lumen ja piemän sisässä elämiseen”.

Paavo Rintalan passiot ja kauneuden attribuutit osa 3

III

Rintala vaeltaa kirjassaan 1500-luvulta nykyaikaan ja toiseen suuntaan menneeseen, kristinuskon alkuvaiheisiin ja noihin 14 hädässäauttavaan pyhimykseen, jotka Grünewald oli kuvannut ensimmäisessä tunnetussa maalauksessaan. Taiteilija tuli Bindlachiin Mariankuussa ja sai työnsä valmiiksi Maria Himmelfarthin (Marian taivaaseenastumispäivä) juhlaan menness ja merkkasi alttariin vuosiluvun 1503 ja lähti yhtä tuntemattomanan kuin oli tullutkin.

Grünewald oli viisisataa vuotta myöhemmin yhtä tuntematon kuin Bindlachissa maalatessaan. (Ja voisi sanoa edelleen koska esimerkiksi suomenkielinen wikipedia ei tunne häntä lainkaan.) Isenbachin alttarin näkymään hän maalasi Kristuksen aikansa pelätyn sairauden ruton uhriksi. Se on maalattu 1512-1516.

Rintalan minäkertoja kertoo tavanneensa Grünewaldin ensimmäistä kertaa vasta 1532 lokakuun ensimmäisenä päivänä. Taiteen kuvakirjojen ja silloisten tutkimusten mukaan hän oli maannut haudassa jo neljä vuotta Mathias Gothart-Nichart -nimisenä, kuollut Hallessa.

- Tämä Gryn, jonka minä tapasin, ei ollut se taiteilija - hän oli elossa matkalla Erbachista Mittenbergiin kuumeessa. Kuumeessa hän oli, sitä englannin hikikuumetta. Puulaatikossa oli kaksi maalausta, ne tulevat Maria Magdalenan alttariin, Maria ja Kristus.

- Lokakuun ensimmäisenä vuonna 1502, Jumalan käsi peitti auringon. Olen itse nähnyt. Olin silloin 21-vuotias, Grünewald kertoo.

Grünewaldilla ei ollut maallisia mesenaatteja kuten Granachilla, Dürerilla, Althoferilla, Hans Baldungilla ja nuoremmalla Holbeinilla.

- Ei ihminen kohtaloaan valitse se on päin vastoin,  ja minun kohtalokseni tuli Neitseyt Marian ja Kristuksen kuvaaminen, passion kuvittaminen, Grünewald sanoi. Auringonpimennyksen hetkellä Auschwitzin tiellä Grünewaldista tuli passion maalari.

Mestari Mathis kuoli lokakuun ensimmäisenä 1532. Oluttuvan isäntä, mittenbergiläisen katontekijä Gotthansin renki ja minä olimme viimeiset, jotka näimme hänet elossa, kirjailija kertoo.

"Se mitä menetetään on onnea ja mielenrauhaa, mutta se mikä jää ja pysyy on- tätä mitä on - Getsemanen yötä. Muuta ei ole olemassa. Passio on ja pysyy", Rintala tai Grünewald kirjoittaa.

Paavo Rintala, passion ja kauneuden attribuutit osa 2

1980-luvun lopulla Paavo Rintalan laajassa romaanituotannossa alkaa uusi kausi, tekisi mieli sanoa että viimeisen kymmenen vuoden tuotannossa Rintalan teokset nousevat uudelle tasolle. Vaikka Rintalan tuotannossa on runsaasti helmiä 1950-luvulta lähtien, tuntuu Rintala vasta myöhäistuotannossaan löytäneen omimman ja omintakeisimman kertojanäänensä. 

Vedenjakajaksi Rintala-tutkija Pirkko Alhoniemi nostaa teoksen St Petersburgin salakuljetus (1987), jota en itse kuitenkaan tässä käsittele, vaan keskityn hänen 1990-luvulla ilmestyneeseen tuotantoonsa. Minä, Grünewald (1990), Sarmatian Orfeus (1991), Aika ja Uni (1993), Marian rakkaus (1994) ja Faustus (1996) muodostavat loistavan yhtenäisen kaaren Rintalan dokumentaarisessa romaanituotannossa, vaikka romaanien aihepiireillä on näennäisesti hyvin vähän yhteistä.

Se mikä näitä romaaneja yhdistää on uudenlainen hyvin henkilökohtainen kertojan ääni. Rintala tuo esiin vahvasti omaa henkilöhistoriaansa, samalla kun hänen kertojaminänsä vaeltaa vuosisatojen läpi pitkin Euroopan kulttuurihistoriaa Kristuksen ajoista viime vuosisadan kärsimysnäytelmiin, hän nostaa vuosisatojen haudasta passion, kärsimyksen, ja kauneuden attribuutit.

Rintalan myöhäistuotanto on suurta synteesiä pahuuden ja hyvyyden, kauneuden ja julmuuden dilemmasta ihmisessä. Rintala kantaa kirjoissaan humanismin soihtua yli pimeiden vuosisatojen Golgatalta 1900-luvun julmuuksiin, Auschwitziin, Katynin tammimetsiin, Stalinin diktatuuriin tai Oulun valkoisen kaupungin kaduille, Rintalan omaan nuoruuteen tai vanhenevan kirjailijan hidastuvaan kävelyyn kotikaupungin kaduilla.

Rintalan kerronnassa ominta on monikerroksellisuus, monitasoisuus. Yksittäisten henkilöhistorioiden kautta kerronta laajenee aikakausien ja kulttuurien kuvaukseen, niissä yhdistyvät kaunokirjallinen ja esseenomainen puhe ja kaiken polttopisteenä on lopulta ihmisenä oleminen, ihmisyys.

                                    II Minä, Grünewald

1.
Ensimmäinen säilynyt merkintä Grünewaldista on Lindenhardtin pitäjänkirkossa lähellä Bayreuthia 169x153 cm:n kaseiinipohjaiseen maalaukseen "Neljätoista hädässä auttavaa pyhimystä" on kaiverrettu vuosiluku 1503. Taiteilijan nimi teoksesta puuttuu mutta sen tekijä on Mathias Grünewald, aikalaisten puheissa ja kirjoituksissa Mestari Mathis, Mathis Grün, Aschaffenburgin Matti.

Vielä 1600-luvulla hänet muistetaan Grynina tai Grünewaldina. Sitten hänet unohdetaan henkilönä ja taiteilijana. Seuraavat vuosisadat pitävät hänen töitään (kuten hädässä auttavia pyhimyksiä tai Isenheimin alttarimaalausta) universaalinero Dürerin luomuksina. 1800-luvulla elänyt sveitsiläinen Jacob Buchardt ensimmäisenä kieltäytyi näkemästä Isenheimin alttaria aikalaistensa silmin. Alkoi Grünewaldin ylösnousemus ja 1930-luvulle tultaessa hän oli sivuuttanut aikalaisensa alppien pohjoispuolella.

Paavo Rintala näki nuoruutensa kaupungin Oulun kunnallisessa kirjastossa ensimmäisen Grünewaldinsa jossain Alppien pohjoispuolista renessanssia esittelevässä teoksessa. "Kuva katsoi ennemmin minua kuin minä sitä", Rintala kirjoittaa.

Itse tutustuin Grünewaldiin hieman samalla tavalla. Löysin hänet nuoruudessani vuoden 1980 vaiheilla muistaakseni Parnassosta, Veijo Meren matkakertomuksesta, Meren "pienestä pyhiinvaelluksesta" Isenheimin alttarimaalausta katsomaan. Valokuvan teoksesta löysin jostain ulkomaisesta taidekirjasta.

Isenheimin alttarimaalauksen Kristus järkytti minua perusteellisesti. Se oli kauenin ristiinnaulitsemiskuva, jonka olen nähnyt. Se ei ole kaunis esteettisesti vaan kaunis kärsimyksen kuvauksena. Siinä Kristus kärsii ristillä hirvittävällä tavalla. Hänen koko ruumiinsa näyttää ruttoiselta tai orjantappuraruoskalla piestyltä märkivine verihaavoineen. Tämä kuva, historian kärsivin Kristus, löytyy myös Minä, Grünewald -kirjan kannesta.
2.

Kirjassa Minä, Grünewald Rintala kokee Euroopan kulttuurihistoriaa ja Grünewaldin aikakautta todeksi suomalaisen pikkukaupungin kirjastossa samoihin aikoihin, kun venäläiset sotilaat 1945 Dresdenissä joutuivat ensimmäistä kertaa silmätyksin Rafaellin, Giorgionen ja Tizianin kanssa.
Kaupungin nimi oli Oulu ja sitä kutsuttiin Valkeaksi kaupungiksi. Mutta valo kaupungissa oli talvella vähäinen. Sen katuja Rintala kuljeksi noin 460 vuotta sen jälkeen, kun Dürer oli nähnyt Jean Orliacin alttaritaulun Marian ilmestyksen. Valo kaupungissa alkoi kasvaa huhtikuussa, mutta se oli kylmää ja kovaa, siinä oli kuoleman valkeus kuin kallan kukissa arkun kannella.

Sodan voittajien ja hävinneiden katkeruuden alta, ja raunioituneen Euroopan alta, aika sitoi nuoren miehen silmille oman siteensä. Niin lähellä vielä oli helvetin ja viimeisen tuomion läsnäolo, mutta Oulun käsikirjaston taidekirjojen kuvissa nuorukainen näki toisenlaisen valon.

Jonain helmikuisena päivänä Rintala kohtasi kirjaston käsikirjastossa Pyhän Veitin, yhden neljästätoista hädässäauttajasta. Pyhä Veit, myös pyhänä Vituksena tunnettu, oli pyhimyksistä vaatimattomin. Kotipihojen ja -kotieläinten suojelija. Tuli alla, Pyhä Veit istumassa valtavassa kattilassa. Diocletianus keitti Veitin kiehuvassa öljyssä, jossa Veit nosteli jalkojaan kuin tanssissa. Sairautena tanssitautia kutsutaan edelleen Pyhän marttyyrin tanssiksi, chorea Saint Veiti.

Rintala etsi kirjastossa sisältöä elämäänsä ja löysi Pyhästä Veitistä jotain renessanssista vuosisatojen yli tähän hetkeen ulottuvaa, jotain näyn tai ilmestyksen omaista.

Kirjoja hyllystäni: Paavo Rintalan passiot ja kauneuden attribuutit

Kärsimysnäytelmä nimeltä elämä

Kun aloitan kirjoittamisen, kuuntelen taustalta Arvo Pärtin Passiota. Se saa minut ajattelemaan Paavo Rintalaa, hänen 90-luvun tuotantoaan. Eilen kävin kirjastossa ja lainasin peräti kaksi passiota, Pärtin ohella toinen on Bachin Johannespassio. Lisäksi Preisnerin elokuvamusiikki Kieslowskin Siniseen.

Kaikki se on kirkollista ja tietyllä tavalla myös passionaalista musiikkia. Paavo Rintalan 90-luvun kirjallinen tuotanto oli juuri sitä: suurta passion kuvausta, passion etsimistä. Ihmisen kärsimyshistoriaa joka vaelsi nykyisyydessä ja halki vuosisatojen, Oulusta Venäjänmaalle ja Marian rakkauteen, Isenheimin Mathis Grüniin, Aikaan ja Uneen.

Muistan Paavo Rintalan ”Pojat” kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta vain kaksi kohtaa. Toisessa pojat katselevat saksalaissotilasta kusella. Yksi pojista kehottaa Vesa-Matti Loiria kääntämään saksaksi: ”On niin kylmä että kusi kaarelle jäätyy”. Lopussa Loiri juoksee junan perässä, jolla hänen äitinsä lähtee saksalaisten mukaan, roikkuu junan perässä, sen kohtauksen muistavat kaikki elokuvan nähneet. Myös se on Passiota.

Paavo Rintala oli koko tuotantonsa ajan suomalaisen kaunokirjallisuuden suuri dokumentaristi. Mutta mielestäni vasta 90-luvun tuotannossaan, elämänsä viimeisellä vuosikymmenellä, hän löysi omimman kertojanäänensä. Vanha mies vaeltelee pitkin Oulun katuja – ja ajatuksissaan, muistoissaan ja mielessään pitkin Euroopan kulttuuri- ja kärsimyshistoriaa. Suuri humanismi hänen teoksissaan astui esiin lopullisella voimalla. Sillä kärsimyksellä on usein Faustin kasvot.

Paavo Rintalan 90-luvun kirjojen päähenkilö on kärsimys, passio. Mutta sen tekstissä soivat myös Paavalin korinttolaiskirjeen sanat. Kuten ne soivat Kieslowskin elokuvan musiikissa. Euroopan yhdentymisen maailmassa. Ja länsimaisen kulttuurin kärsimyshistoriassa.

Eräällä keskustelupalstalla kysyttiin, kuka suomalainen nykykirjailija olisi ansainnut Nobel-palkinnon ja ketkä kirjailijat ovat olleet liian suuria Finlandia-palkituiksi. En usko että suomalaisessa kirjallisuudessa löytyy ketään, joka olisi ansainnut Nobelin kirjallisuuspalkinnon, mutta Paavo Rintala oli nähdäkseni liian suuri Finlandia-palkituksi.

Hän on suomalaisen romaanikirjallisuuden harvoja omantunnon ääniä, loistaen kuin majakka pimeässä, yksinäisenä profeettana, joka seisoo meren äärellä tuulta vasten humanismin lyhty kädessään.

Profeetta joka ei katso tulevaisuuteen, vaan menneisyyteen…

Mutta paljastaa yhtä kaikki sitä mitä me emme näe tai halua nähdä…