lauantai 4. tammikuuta 2020

Vuoden runot 2019


11.1.2019
Jokainen polku jota kuljet
palaa takaisin lähtöpisteeseensä
ja vaikka itse teet nämä polut
ja kuljet vaikka mihin suuntaan
olet illan hämärtyessä
takaisin kotona
tai sitten olet pulassa


26.1.2019

Aamulla lähden kävelemään
joka aamu on käveltävä uusi polku
kotoa maantielle ja siitä eteenpäin
sillä vaikka joka päivä kävelen uuden alun
ja vaikka samaa reittiä
en koskaan ennen ole kulkenut näin
ja tämä häikäisee minut
etäisen auringon kylmä valo
punertaa koivut
kunnes ne illan myötä tummuvat
ja katoavat yötä pitkin näkymättömiin
ja kun tulen vihdoin takaisin kotiin
olen iloinen että löydän avaimen
ovenpielestä, keittiövaa’an alta.


24.2.2019

Talvenselän yli olen vaiennut.
Olen istunut tarkkailupisteessä,
kuistin lasioven edessä,
kuvannut lintuja ruokintapaikalla.
Oven karmit ovat rajanneet näkymän lumiseen pihaan
ja vastapäisen kerrostalon seinään.
Olen miettinyt kirjoittamattomuutta
ja etsinyt tapaa ilmaista tarkemmin.
Tuntuu kuin pelaisi lautapeliä
ja joutuisi palaamaan vankilan kautta
takaisin lähtöruutuun.


Vaellusruno 27.2.2019

I
Hengenahdistus:
Heti herätessä ahdistaa
niin että on vaikea hengittää.
Sairaudella on toinenkin nimi:
Melankolia.
Aamukahvin jälkeen
ystäväni menee kellariin
hääräämään ja puuhaamaan
akryylimaalauksia.
Minä istun totisena sohvalla,
kunnes on pakko lähteä ulos kävelemään.
Sairaudeksi tämän tekee se,
että mitään syytä ahdistumiselle ei ole.

II
Liukastelen polkua pitkin
ja jäistä rinnettä alas laavulle.
Runovihko kulkee mukanani olkalaukussa.
Tarkennun luonnon pieniin yksityiskohtiin:
käpyihin, risuihin ja naavaan,
joita tuuli on viskonut hangelle.
Kävyt elävät omaa hidasta elämäänsä ajattelen.

III
Laavulla istun pitkään,
katselen Hoikanlampea,
jonka kevätaurinko valaisee.
Vastarannalla vaalea terrieri karkaa omistajiltaan
ja juoksee kärppänä lammen yli.
Edelläni polkua kulkenut tyttö
on kiertänyt koiransa kanssa
jo lammen ympäri,
kun minä vain olen istunut tässä
ja miettinyt ajatuksiani.
Kuuntelen vesipisaroiden
monirytmistä melodiaa
laavun katolta.

IV
Televisiosta tulee urheilua
ja minua pelottaa ilmastonmuutos,
kun MM-kisoissa hiihdetään helmikuussa t-paidassa,
vaikka täällä on ollut luminen talvi
ensimmäistä kertaa moneen vuoteen.

V
Käymme Generaattorilla
katsomassa teatteriesityksen köyhyydestä;
se on tapauskertomus
neljän henkilön näkökulmasta,
koskettava ja tosi.
Se saa jälleen miettimään.

VI
Odotan yötä.
Joka yö ystävä tulee makuuhuoneeseen,
tekee linnulle pesän.
Siinä on hyvä ajatuksettomasti nukahtaa.


28.2.2019

olen liiskaantunut naiseen
kuin yöperhonen auton tuulilasiin.


Aforismi 26.3. 2019

Tyhjyys! Me taolaiset
kaadamme sen ämpäriin
että ihmiset voisivat sen nähdä.


Rakkausruno 22.4.2019

Rakkaus on tullut nukkumaan näinä öinä minun vierelleni.
Unissaankin se hyväilee hellästi käsivarttani,
suutelee kevyesti selkään.
Vuosien yksinäisyyden jälkeen
se huimaa.


25.4.2019

Istun kuistilla.
Punarinnan laulu solisee purona
piharakennuksen takana havumetsässä
aamusta iltaan.
Pihapensaiden väliin on kasvanut
idänsinililjojen kukkamatto.
Neitoperhonen kiertelee bussipysäkin ympärillä.
Leskenlehdet kukkivat maantien pientareella.
Kuljemme jokivartta pitkin rakkaani kanssa
ja pysähdymme lintutornille syömään retkieväitä.
Uusia muuttolintuja ilmestyy maisemaan päivittäin.
Mustarastaat konsertoivat vastarannalla moniäänisesti.
Kellokallion rantaterassilta katselen
pienen ahvenparven uiskentelua vedessä.
Saavumme takaisin kotipihaan.
Minä istun pihakeinuun katselemaan ja kuuntelemaan kaikkea.
Aurinko paistaa niin lämpimästi,
että on riisuttava paita,
vaikka on vasta huhtikuu.
Tällaiset yksinkertaiset tapahtumat
saavat elämän maistumaan mielekkäältä.


Haiku 27.4.2019 klo 0.25

yöllä kuuntelen
lehdet kasvavat puihin
puut rahisevat


Runo 27.4.2019


Lähden kävelemään.
Kierrän pihan ja katson mitä uutta maasta on versonut esiin.
Kevätesikot kukkivat pihakiven edessä.
Orapihlaja-aidan alta pilkistää pieniä keltakukkaisia käenrieskoja.
Ne ovat jännittäviä kasveja:
Ennen kukkimista niitä ei erota ruohosta.
Lyhyen kukinnan jälken ne katoavat.
Maamme pienin sipulikasvi,
vain keskisormen mittainen.
Melkein yhtä pieniä ovat idänsinililjat,
joita on ilmestynyt pihaan päivä päivältä lisää.
Pihapensaiden väliin ne ovat kasvattaneet sinisen maton,
josta sieltä täältä ponnistaa niiden yläpuolelle villiintyneitä krookuksia.
Annan pihan olla luonnontilassa niin kauan kuin täällä asun.
Se ehkä ärsyttää joitakin naapureita,
mutta minua ärsyttävät tasamittaan leikatut pihanurmikot
jotka viimeistellään kynsisaksilla.
Ei luontoa pidä tasapäistää, ajattelen. 

Jatkan pihasta maantielle
ja mäkeä pitkin alas katua
joka päättyy umpikujaan,
mutta alhaalta lähtee polku
jota jatkan radan sivua pitkin.
Neitoperhonen lepattelee pyörteillen polun varressa
pysähtyy levähtämään lämpimässä auringonpaisteessa
niin että saan siitä valokuvan.
Sitruunaperhosiakin on liikkeellä,
mutta näyttää kuin ne lentäisivät alinomaa
laskeutumatta maahan koskaan.
On poikkeuksellisen lämmin huhtikuun loppu.
Minua kauhistuttaa ajatus ilmastonmuutoksesta
ja myöhempien sukupolvien kohtalosta.
Isaac Newtonin matemaattisten laskelmien mukaan
maailmanloppu tulee vuonna 2060.
Ihmiskunnan loppua Newton tarkoitti,
ei maailma mihinkään lopu. 

Jatkan polkua pitkin kaikenlaista miettien,
kuuntelen, katselen ja annan ajatusten vaeltaa
miten ja minne ne mielivätkään mennä
tai mistä tiedostamattomasta tajuttavaksi tulla.
Polku on hieman hankalakulkuinen,
heinittynyt, vähän kuljettu, epätasainen.
Aina ajoittain hukkaan koko polun,
joka löytyy uudelleen kun katson etäämmälle suuntaa.
Polku on ihmisen vanhin tie,
nykyään vain harvat ihmiset
kulkevat enää polkuja pitkin,
no sieni- ja marja-aikaan ehkä,
mutta nykyään on polkujen kulkemista muodikkaampaa
mennä henkilöautolla lenkkeilemään kävelyteitä pitkin. 

Omissa ajatuksissa kulkiessakin silmät seulovat näkymiä
ja luonnon pieniä yksityiskohtia:
kalliorinnettä ja sen laella kasvavaa männikköä
yksittäisiä pystyynkuolleita keloja
hakattua ja hakkaamatonta metsää,
joka tuskin missään saa enää
kasvaa rauhassa vanhuuteen asti.
Pysähdyn ison kannon ääreen
ja lasken vuosirenkaat.
Kuusi on moottorisahan toimesta
kokenut äkkikuoleman 83 vuoden iässä.
Se on siementynyt hieman ennen toista maailmansotaa,
suunnilleen äitini ikäisenä kaadettu, huomaan. 

Polku kaartaa ja muuttuu kuljetummaksi.
Näkyviin tulee asutusta.
Päädyn maantielle joka johtaa kotipihaani.
Matkan varrella mieli on puhdistunut hieman
siitä arkipäiväisestä hölynpölystä,
jota nimitetään yhteiskunnalliseksi toiminnaksi
tai moraalisiksi velvollisuuksiksi.
Siitä kiitän mielessäni jotain sellaista,
jota nimitän maailmankaikkeuden rakkaudeksi.
Usein esitän tälle rakkaudelle pyyntöjä,
liian harvoin muistan olla kiitollinen
jokaisen eletyn hetken ainutlaatuisuudesta.


28.4.2019

Punarinta laulaa vienosti ja katkonaisesti.
Kello on 2.30 yöllä.
Minä mietin, onko se menossa yöpuulle
vai jo herännyt keskelle pimeää,
eikö se malta nukkua lainkaan
vai laulaako kenties unissaan.
Tämä yölaulu jää soimaan korviini
ja tuudittaa minut nopeasti uneen.


Rakkausruno 11.5.2019

Rakkaani puhe on kuin punarinnan laulu:
Se herkistää korvia,
se pulppuilee kevätpurona
aamuvarhaisesta iltamyöhään.
Annan puheen solista korvien läpi;
kuuntelen sointia.


Juhannusruno 22.6.2019

Kesäpäivänseisauksen yö
kääntyy jo aamun puolelle
ei tämä yötön yö ole
mutta ei valotonkaan
punarinnat lehtokertut ja rastaat
laulavat jo uutta aamua
ennen kuin minä suljen tietokoneen
ja silmäluomeni
ja ryhdyn katsomaan unia



Runo 22.6.2019
 
Istun puistonpenkillä.
Mietin olemistani
ja sitä mitä nimitän elämänsuunnitelmaksi.
Elämänsuunnitelmahan ei ole yksi
niitä on monta, koko ajan vaihtuvia
haaveita, tavoitteita, pyrkimyksiä.
Elämä itse tekee useimmat tyhjiksi,
mutta turhaa ja tuulen tavoittelua
edes tuulen tavoittelu ei ole.


8.7.2019

Lumpeita on puhjennut kukkaan
siellä täällä Hoikanlammella.
Joitakin vuosia sitten
lammen rannat olivat niitä täynnä
kuin Monet´n maalauksissa,
kertoo ystäväni.
Onko lammen vedelle tapahtunut jotain,
joka tappaa hitaasti lumpeet,
niin että vain heimonsa viimeiset
sinnittelevät vielä?
Yöksi lumpeet vetävät terälehtensä umppuun
ja sukeltavat pinnan alle suojaan nukkumaan,
ystäväni kertoo.
Osaavatko ne siis ajatella
vai toimivatko vaistonvaraisesti oikein?
Mistä tämä tiedostamaton
tai tiedollinen viisaus on peräisin?
Se on luonnon ekonomiaa, päättelen
ja jään ihmettelemään yhden
lähellä rantaa kasvavan pohjanlumpeen
terälehtien kauneutta.
Aamuisin lumpeet nostavat päänsä
jälleen veden pinnalle
avaavat verhiönsä kuin jonkin korkeamman käskystä
ja ryhtyvät jälleen kukkimaan.


10.7.2019

Istun Hoikanlammella onkilaiturilla.
Koho kelluu jo vedessä.
Vapa lepää laiturilautojen raossa.
Mukana on myös avokelavirveli,
josta maksoin 15 euroa,
ja kaksi 30 vuotta vanhaa uistinta.
Hävettää tunnustaa,
mutta onkimadotkin olen ostanut kaupasta.
Salakalastan virvelillä silloin,
kun kalapoliisin näköisiä ihmisiä
ei liiku lähistöllä.
Koen sen oikeudekseni,
kuulunhan alkuperäiskansaan
ja muistaakseni alkuperäiskulttuurin edustajilla
on oikeus kalastukseen ja metsästykseen.
Roman Schatz on lisäksi Maamme-kirjassaan sanonut,
että kaikilla Suomessa on jokamiehenoikeus
kalastaa, marjastaa ja sienestää missä tahansa.
45 euron Kalastuksenhoitomaksu on täysin kohtuuton minulle,
joka en kalasta ammattimaisesti,
en edes harrastukseksi vaan virkistykseksi
välittämättä siitä tuleeko saalista vai ei.
Kainuun Prikaati omisti ennen Hoikanlammen alueen,
nyt sen lampineen omistaa kuulemma metsähallitus.
Enkä minä vieläkään kykene ymmärtämään,
miten joku voi omistaa maan ja vedet.
Kalastusluvattomuudella kapinoin vastaan.
olen kansalaistottelematon
ja täynnä tyytyväisyyttä tottelemattomuudestani,
kalastusrikoksesta jos niin haluaa sanoa,
kun koho kelluu yksitoikkoisesti vedessä,
ja kalat ajattalevat kalliista onkimadoistani:
"EVVK!"


10.7.2019

Istun ongella.
Tähän jää koukkuun.
Jos kala on syönnillään,
onkimista ei malta lopettaa
niin kauan kuin kalaa saa.
Tänään on päinvastoin:
koho ei värähdäkään,
vain vesimittari kiertää ihmettelemässä sitä.
Eikä millään malta luovuttaa
ja lähteä rannalta,
sitä vain odottaa,
että koho liikahtaisi,
ahven tai särki kiskaisisi sen upoksiin
ja pihasiili saisi illalliseksi
edes yhden kalan.


10.7.2019

Vanhemmat veljet on eristäytynyt heimo
Amazonin sademetsissä.
He elävät alkuperäistä elämäänsä reservaatissa,
luoksepääsemättömäsä paikassa.
Kerran he ovat ottaneet yhteyttä
YK:n päämajaan Genevessä
ja kertoivat että heillä on viesti ihmiskunnalle.
Siksi he päästivät dokumenttiryhmän köysitikkaita pitkin
Amazonin erää kuohuvan kosken yli heimon luo.
Heidän viestinsä ihmiskunnalle oli tämä:
He olivat nähneet lumen hitaan sulamisen
ikijäisten vuorten reunamilta.
He olivat tajunneet,
että on tapahtumassa ilmastonmuutos
ja ihminen on tuhoamassa tämän planeetan.
Se oli heidän viestinsä ihmiskunnalle:
muuttakaa elämäntapaanne ennen kuin kaikki
on jo liian myöhäistä.
He pyysivät ihmisiä viestimään tätä sanomaa edelleen.
Näin dokumentin lähes 30 vuotta sitten,
nyttemmin se lienee jo kadonnut kaikista arkistoista
vanhentuneella tekniikalla kuvattu tai nauhoitettu päälle.
Mutta tarina on syöpynyt mieleeni
ja kuvat nousseet uudelleen esiin mielessäni,
kun ilmastonmuutos on jokapäiväinen uutinen
jopa päivälehdissä.
Viekää tätä sanomaa edelleen kaikille,
vanhemmat veljet sanoivat lopuksi
kuvausryhmälle ja sen kautta katsojille
kuten minulle joka näin tämän kaikki.
Kuvausryhmän lähdön jälkeen
he katkaisivat joen ja kosken yli johtavat köysitikkaat.
Vasta nyt päätin toimia,
kun Arktis, Antarktis ja Grönlannin ikilumet, ikijäät
hupenevat hirvittävää vauhtia
ja kirjoitin viestin runoon,
joka tavoittaa ehkä parikymmentä fb-kaveria
ja sulaa nopeasti kuin arktinen jäätikönreuna
näidenkin lukijoiden muistista.


30.7.2019

Kajaaninjokivarressa
kävelen runopolkua pitkin.
Runoja on ripustettu esitepylväisiin
polun varrelle.
Löydän muun muassa Aila Meriluodon,
kaksi Aale Tynniä, Katri Valan
ja Hannu Salakan.
Luontopolun varrella runot puhuvat luonnosta.
Tosin Salakka sanoo,
että vaikka hän on täällä,
hän haluaisi olla joku muu jossakin muualla.
Minä kävelen kauemmas,
kunnes runot lopulta loppuvat
ja Renforsin kävelytie törmää Kuurnan asuntoalueeseen.
Yhtään omaa runoa en polun varrelta löydä,
ellei tämä sitten ole juuri se.


2.8.2019

Neljä varista oli hautajaissaattueena
tapaturmaisesti kuolleen oravan ympärillä.
Saisiko tästä runon?


3.8.2019

1.
Lupasin rakkaalleni:
lähden metsään kävelemään;
tuon tullessani kotiin runon.
2.
Polku kiertää Hoikanlammen ympäri.
Minä kierrän sen mukana.
Tulee kuuro sade.
Olen kuusen alla kyykyssä.
Kuusi on nuori, mutta hyvä sateenvarjo.
3.
Mietin vaikeita, keskivaikeita ja helppoja asioita.
Ne kaikki ovat pään sekasotkussa yhtä aikaa,
mutta täysin rauhallisesti
yritän saada niitä kirjoitettavaan muotoon.
puut kuuntelevat hiljaa mitä kirjoitan.
4.
Vaikeita asioita on ilmastonmuutos:
“Ellemme tee mitään,
maa on pian karrelle palanut ja kuollut”
sanoi Brasilian ympäristöministeri
Jose Antonio Luzenberger 1970-luvulla.
Siitä ja Pentti Linkolan ensimmäisistä kirjoista lähtien
olen potenut ilmastoahdistusta.
Olemmeko me vanhempi sukupolvi
tehneet mitään? Emme!
5.
Maapallon tälle vuodelle lasketut luonnonvarat
on taas käytetty loppuun jo heinäkuussa.
En ole täysin selvillä
miten tämä laskuri toimii,
mutta sen tiedän
että kulutamme enemmän kuin pitäisi,
yhteiskunnan kone toimii jatkuvan kasvun ideologialla,
kuka helvetti osaa sen ikiliikkujaa pysäyttää?
6.
Itse kannatan jatkuvan vähenemisen ideologiaa ihmiskunnalle
vaikka ystäväni taiteilija tanninen väittää,
että runossa ei saa esittää mielipiteitä.
7.
Mietin keskivaikeita asioita,
tai oikeammin asioita,
jotka ovat yhtä aikaa helppoja ja vaikeita
kuten rakkautta.
Ajattelen, että rakkaus on kuin ilmakupla
joka laajenee, mutta sen sisältö ei vähene vaan kasvaa.
Ajattelen rakkautta luontoon ja rakkautta ihmiseen,
joka antaa minulle mahdollisuuden rakastaa.
Tätä minun on vaikea ymmärtää.
Ja ajattelen maailmankaikkeuden rakkautta,
joka huolehtii minusta,
kuten nyt täällä kuusen suojassa,
vaikka mistään uskonnollisestakaan ei kai pitäisi puhua.
8.
Kuusen juurella ajattelen,
olenko tehnyt riittävästi ilmastotekoja?
Elän niukasti, mutta olen hankkinut käyttööni auton.
Ruotsalainen nuori Greta Thunberg
on huolissaan siitä planeetasta,
jonka jälkeemme jätämme.
Eilen nuoret marssivat ilmaston puolesta Saksassa.
Itse olen liian laiska tai vanha,
heilutan korkeintaan lippalakkia kulkueen reunalla.
9.
Kotona ilmastotukija on selittänyt
aamutelevisiossa ilmastonmuutosta.
Grönlannin jäätiköiden sulaessa
valtamerten pinta nousee 7 metriä,
Afrikan elinkelpoisuuden tuhoaa kuivuus
ja ilmastopakolaisten tulvat kasvavat.
Mutta mitään syytä ilmastoahdistukseen ei ole.
En ole yhtään huojentunut.
Ajattelen että tulevaisuuden ihmiskunta
voi kyllä elää jonkinlaisessa ilmakuplassa
ikäänkuin suurissa kaupunkien yli levittäytyvisssä
jalkapallohalleissa, jossa viljelevät maan antimia.
Muistan että USAn kuulentoprojektin eräs idea oli
etsiä muita asuttavia paikkoja
ihmisen tuhotessa tämän ainoan jossa elämme juuri nyt.
10.
Mietin näitä kuusen juurella
kunnes sade tihenee
ja lopulta mietin helppoja asioita:
istunko vain tässä kuusen katveessa
sadetta pitämässä,
katselemassa lumpeenlehtiä ja vesimittareita,
vai lähtisinkö takaisin kotiin.
Enkä osaa päättää oikein sitäkään.
11
Kunnes jalat ohjaavat tien kotiin,
ja mietin olisiko tämä se runo?


30.8.2019

Omantunnon oikeudenmukaisuus
on ainoa heinäseiväs
joka pitää minua pystyssä.


3.9.2019

Olen elämäntilanteen muutoksen edessä.
Jokainen muutos on aina vaikea.
Varsinkin jos vuosikausien yksinäisyydestä
yrittää muuttaa parisuhteeseen.
Sitä tarvitsisi ikään kuin oman tilan,
aikaa olla henkisesti yksin myös parisuhteessa.
Onko se edes mahdollista?
Vaatisi jotain sopimuksia ja kompromissseja.
Kykeneekö yksinäinen edes parisuhteeseen?
Tarkoittaako rakkauden löytäminen sitä,
että jokin perustavalla tavalla on mennyt pieleen.
Joko entisessä tai tulevassa elämässä?
Kysymyksiä joihin en löydä vastausta on paljon,
mutta olin jo kyllästynyt kaikkeen entiseen.
Jonkin uuden ja kummallisen ääressä vihdoinkin taas olen.


4.9.2019

Rakkaushan on myös mahdollisuus:
yksinäisyyden jälkeen mahdollisuus uudistaa tai uudistua.
Olen ikään kuin pesemässä kasvojani
ensimmäistä kertaa moneen vuoteen:
Naama puhdistuu, mutta itse kasvot
ajatus ja mieli pysyvät perustuksillaan.
Otan vastaan kaikkea tätä uutta,
nöyrästi opettelen kuuntelemaan sitä
mikä minussa, meissä kahdessa
tai ylipäätään kaikessa olemisessa on tärkeintä.


 6.9.2019

Kolea kesä meni ohi niin että ovi kolisi
ei sulkenut ovea mennessään
syksy pujahti sisään huomaamatta
istui illalla vieresssäni katsomassa televisiota
huomasin sen viileästä hengityksestä
että yöksi kannattaa laittaa lämmitys päälle.


11.9.2019


Sain tänään rakkaaltani lahjan.
Hän oli tonkinut multaa puutarhassaan:
“Se on iso liero, onkimato,
jolla voi saada ainakin kaksi ahventa siilille.
En uskaltanut ottaa sitä käteen,
laitoin sen multineen sinulle tuohon purkkiin.”
Itse vapautin yhden ampiaisen takaisin ulkoilmaan
kirjoituspöytäni äärestä,
se oli lahja ampiaiselle, ei vastalahja rakkaalleni.
Mutta näin elämän pitäisi kaiketi toimia:
kun saa vastaanottaa jotain,
voi lahjoittaa jotain jollekin muulle johonkin toisaalle?
Pelkään kyllä että liero taas luikertelee
kadoksiin matopurkistani ennen aamua.


Rajakivet 13.9 2019


Elämän matkan varrella
olen pystyttänyt rajakiviä sinne ja tänne
tärkeisiin paikkoihin joihin olen vaelluksellani asettunut.
Nyt pystytän jälleen uuden rajakiven.
Vanhat polut on kuljettu loppuun
ja on taas jonkin uuden etsimisen aika.
Rajakivet ovat paikkoja,
niiden sijainnilla on kartalla koordinaatit.
uusin rajakiveni sijaitsee paikassa 64,2 N 27,7 E.
Rajakivet ovat muistin apuvälineitä.
Muisti on merkillinen keksintö:
et voi muistaa mitään mitä et ole konenut,
nähnyt, kuullut, haistanut, maistanut tai tuntenut,
mutta ne kaikki ihminen muistaa.
Jopa havaittavan rajamailta muistin kellarikomeroihin
kätkeytyy arkistomappeja,
joita päivätietoisuus ei nimenomaan muista olevan olemassa.
Mutta unissa tekee joskus kummallisia keksintöjä.
Unet selaavat alitajunnan ja ylitajunnan komeroita
ja tekevät niistä huvikseen joskus
melko surrealistisia johtopäätöksiä,
joissa logiikka heittää voltteja.
Siksi pystytän rajakiviä.
Että mistä kulloinkin aamuisin lähden
ja mihin illalla tai joskus palaan takaisin
ellen ole jo matkalla täysin toisaalle
uusia rajakiviä pystyttämään,
uusia polkuja kulkemaan.

18.9.2019


Kuljemme yhdessä Hoikankangasta.
Vuosien yksinäisyyden jälkeen
meitä on nyt kaksi.
Emme varsinaisesti etsi mitään,
mutta mukana on sienipussit.
Sienten löytäminen ei ole päämäärä,
ulkoilemme vain, katselemme syksyn tuloa.
Minä tuuletan päätäni.
Edessä on muutto ja muutos,
byrokratian kanssa on monenlaista setvimistä,
jonka metsässä voi unohtaa kulkemisen ajaksi.
Sieltä täältä pusseihin kerääntyy
jokunen tatti ja rousku,
kehnäsieniä olisi runsaastikin,
mutta niiden keräämisen jätän toiseen päivään.
Olen katsonut kartalta lammen,
jota olisin halunnut käydä katsomassa,
mutta Kainuun prikaati on vallannut isänmaata
varikoksi ja harjoitusalueeksi,
joka on ympäröity aidalla
ja vielä aidan päättymisen jälkeenkin
sotilasalue jatkuu niin,
että kulkeminen on rangaistuksen uhalla kielletty.
Näemme vain metsäpuron,
joka laskee lammelta Karankajärveeen.
Siitä heijastuvat puiden kaksoiskuvat,
kellastuneiden haavanlehtien kulta ja taivaan hopea
ja ajattelen että olen rikas,
kun saan nähdä tämän.
Minä kannan isänmaata selkärepussani, mietin,
se on tämä planeetta kaikkineen ilman rajoja,
tämä jota ihmiskunta säälimättä jatkuvan kasvun himossa tuhoaa.
Se on maaperä, jota pitkin kulloinkin astelen,
myrkyttyvät vedet ja kuolemansairas ilmakehä.
Ensimmäiset tilhiparvet ovat tulleet pohjoisemmassa,
ne vaeltelevat vailla varsinaisen muuton aikomusta vielä.
Kuusimetsässä viheltää pyy.
Käymme Karankajärven rannassa.
Joitakin valokuvia tarttuu kameran muistiin.
Ja alkaa tihuuttaa vettä.
Kiipeämme metsätietä pitkin rinnettä ylös
takaisin Hoikankankaalle,
Keräämme kourallisen puolukoita,
ja jatkamme metsäpolkua pitkin kotiin,
asuntoon joka on nyt minunkin kotini.


21.9.2019

Runojen suhteen minulla oli tänään hieno aamupäivä.
En tosin kirjoittanut mitään enkä lukenut mitään,
mutta kävelin kylälle ja takaisin
ja mietin matkalla kaikenlaista.


Haiku 25.9.2019

illanhämärä
punarinnan naksutus
vaikenee yöhön


Haiku 5.10.2019

haavanlehdissä
tuulen hento värinä
aavistaa talven


7.10.2019

Vanhat polut on kuljettu loppuun.
Olen muuttanut majani
neljä kukonharppausta pohjoiskoilliseen.
Täällä etsin nyt uusia reittejä
tai valmiita, lukemattomia kertoja kuljettuja,
mutta minulle ennenkulkemattomia polkuja
maalaamiseen, kirjoittamiseen, kävelemiseen.
Kierrän Hoikankangasta lammen ympärillä.
Kerään muistikortille syksyn sävyjä,
lehtien moniväristä kuolemaa;
puut, pensaat ja sitkeät kukkakasvit
eivät tahtoisi luopua niistä vielä,
vaikka elämänneste lehdistä on jo ehtynyt,
ensilumikin tullut ja mennyt.
Lepänlehdet vielä siellä täällä vihreinä,
haavat hohtavat keltaista ja okraa,
pihlajat oranssiksi ja ruosteenpunaisiksi tulehtuneita,
horsmien umbranruskeat varret
ja niiden kukkalatvojen luonnonvalkea pumpuli:
kaiken luonnollisen värin kirjopyykki
häikäisee silmiä syksyn kuulaudessa.
Yksinäinen isokoskelo piirtää vanaa lammen peilityyneen,
johon vastarannan puut heijastavat värileikkinsä.
Minä kerään kourallisen katajanmarjoja poronkäristykseen
ja jatkan matkaa ilman mitään määränpäätä.


8.10.2019

Pihlaja on marjoista tyhjentynyt
rastaat jatkaneet jo matkaa,
nyt puuta koristavat pihlajanpunaista hohtavat lehdet,
joista se kynsin hampain pitää vielä kiinni,
ja talitiainen lennähtää nokkimaaan marjatertun karaa.


8.10.2019

Istun puiston penkillä
ehkä viimeisiä kertoja tänä syksynä.
Annan kevyen tuulen kuljettaa ajatuksia pääni läpi
ja tulla ja mennä miten mielivät.
Alkaa tihuuttaa räntää.
Mietin että meidän runoilijoiden
pitäisi enemmän ottaa kantaa maailman tapahtumiseen
eikä vain nököttää kotona sulkakynä suussa.
Mietin että planeetan päättäjien kehittyneisyys on heikko,
en usko heidän mantraansa jatkuvan kasvun ideologiasta.
rationalistisen egoistisen järjen ylivertaisuudesta
joka on johtanut äärimmäiseen libertalismiin.
Muistan erään ystäväni sanat:
Nuo vanhemmat vihaavat omia lapsiaan.
Miksi jonkun greta thunbergin pitää sanoa,
että kapitalismin keisarilla ei ole vaatteita laisinkaan
ja joutua niiden solvausten kohteeksi,
jotka me jotka olemme tietäneet tämän kaiken jo puoli vuosisataa,
mutta emme laittaneet tikkua ristiin,
olisimme ansainneet paljon ennemmin
saada ympäri korvia.


13.10.2019

Kun katsot tarkasti,
vesipisarassa voit nähdä
koko maailmankaikkeuden


18.10.2019

Yön räntäsateen jälkeen
koristevatukan lehdet ovat nuupahtaneet nopeasti.
Ne luopuvat elämästään kärsivän näköisesti
ja pensaan varret luovuttavat lehtensä putoamaan maahan
ryppyisenä ja rutistuneina kuin vanhan naisen nahka.
Tämä kaikki antaa toivon elämän kiertokulusta,
keväällä pensaisiin puhkeavat taas uudet lehdet
niin kuin mekin kerran elämän päättyessä
kierrymme takaisin kaikkeuden kohtuun
siitä samasta reiästä josta kerran tänne tulimmekin
joskus myöhemmin syntyäksemme joksikin muuksi
tai itse synnyttäen jotain muuta.


22.10.2019

Vielä viime yönä kuulin punakylkirastaan äänen
aamulla maa ja lintumökki oli rännän peitossa
alkoi tuiskuta lisää, ei tehnyt mieli Hoikanlammelle,
vieläkö isokoskelot viipyvät siellä?
Autossa on huonot talvirenkaat,
sanoi huoltomies renkaanvaihdossa:
“Ostatko uudet?” “En osta!”
Joutsenet eivät ole vielä tulleet jokivarteen,
takaisin palatessa alkoi tulla jäistä räntää kohti.
Kannoin kesärenkaat kellariin.
Puissa ja ilmassa oli talven odotuksen tuntu.


1.11.2019

Täällä Hoikanlammen keittokatoksen alla
mietin laajempaa katosta maan ympärillä, kaikkeutta.
Miten pieni on ihmisen osa tässä kaikessa,
olemme vain mitättömiä hiukkasia hurjassa vauhdissa koko ajan
jossain avaruuden reunamilla.
Ja meidän sisällämme toinen kosmos,
vielä pienempiä hiukkasia,
soluja, atomeja ja niiden välissä olevaa tyhjää.
Kuitenkin kaikki me maan päällä hidasjalkaiset
ja hidasjärkiset mitättömät olennot
kykenemme yhdessä tuhoamaan tämän planeetan
sen elinkelpoisuuden ainakin meille itsellemme,
ja sitä teemme määrätietoisesti koko ajan.


5.11.2019

Vetäydyn puun kuoreen.
kaarnan ihoon,
tirkistelen sieltä vähän kaikkea


15.11.2010


Viisaus on vaivalloista.
Siinä pitää syventyä, keskittyä
ja hiljentyä itseensä.
Minulle liian vaativaa.
Itse olen elänyt
mieluummin tuulten vietävänä,
harhaillut paikasta toiseen päämäärättä,
sillä lopullisen päämäärän tiedän hyvin:
se on sulautuminen
maailmankaikkeuden rakkauteen.
Olen kuljeksinut eksyksissä
ja jokaista seutua mitä vaeltelen
nimitän nuotiopaikaksi, rajakiviksi
tai miten nyt milloinkin.
En etsi lopullista viisautta
ja kavahdan lopullisen näkemistä jopa peilistä.
Heitä arvostan, jotka ovat nähneet
ja nähneet vaivaa
nähdä sisemmälle ja syvempään
kuin ehkä ei ennen kukaan muu.
Mutta ennen kaikkea ja lähinnä
sivistymätöntä ymmärrystä asioiden laidasta
jokapäiväistä tavallisen elämän viisautta
arvostan kaikkein eniten
kuten juuri tällä hetkellä öljynvaihtoa autooni.


20.11.2019

Aamunhämärän ja illanhämärän välissä
on vain Hoikanlammen levyinen kaistale
tihkusadetta ja jäänharmautta.
Linnut vaikenevat metsässä.


16.12.2019

Olen kulkenut syksyn läpi
kuin Hermann Brochin unissakulkijat.
Mitään erityistä ei ole jäänyt mieleen.
Olen muuttanut, olen järjestänyt taidenäyttelyn,
en ole kirjoittanut juuri mitään.
Ajatuksen pitäisi olla valmis
ennenkuin se on tosi ja runo.
Odotan.


Aforismi 24.12.2019

Viekkaat silmät paljastavat valheen
Epäröivät silmät paljastavat epäröinnin
Tyhmät silmät paljastavat niihin katsojan tyhmyyden.


24.12.2019


Aamunhämärän ja illanhämärän välissä
on vain kapea harmaa railo
taivaanharmautta ja lumenharmautta.
Linnut askartelevat ruokintapaikalla
aamunpimeästä illanpimeään
olohuoneen ja keittiön lamppujen varassa.
Mikä minut saa kestämään
tämänkin talven pimeimmän ajan yli.
Ehkä kuitenkin se on rakkaus?

Runoudesta 24.12.2019

Mietin miksi runon kirjoittaminen on vaikeaa.
Ensinnäkin sen pitäisi sisältää itsestäänselvyyksiä,
toiseksi alkaa inttää niitä vastaan:
Kiertääkö maa todellakin aurinkoa? Haloo!
Pitäisi ymmärtää ihmisen pienuus kaikkeudessa
kuunnella madon käytävän päässä herkällä korvalla
miten se liikkuu
ja samalla ottaa kantaa ydinvoimaan
ja 100 000 vuoden saasteongelmiin
Ja sitten taas:
Yhteiskunta jossa taloudellinen kasvu ei ole ikuista
on mahdoton, ja vallankumous
mutta yhteiskunta jossa taloudellinen kasvu on ikuista
on mahdoton ja ...


Ajatelma 24.12.2019

Joinakin hetkinä sitä tuntee istuvansa ikäänkuin korkealla vuorella
vaikka kyykkiikin kynnyspäässä tupakalla.
Tältä korkealta vuorelta on helppo katsoa kauas:
Edessäpäin on usvaa, takana selkeys.
Ja huomaa ajattelevansa kuin mäkihyppääjä ja filosofi Matti Nykänen:
Paremminkin olisi voinut mennä, mutta miten?
Tai huonomminkin olisi voinut mennä, mutta onneksi ei ole mennyt.
No ei minusta ihan mäkihypyn olympiavoittajaa tullut,
mutta tässä olen nyt enkä kadu sitä.

Uuden vuoden runo 31.12.2019

Vuoden ja vuosikymmenen taas vaihtuessa
katson mieluummin taaksepäin kuin tulevaan
vaikka horisontissa on molempiin suuntiin vain pimeää
ilmaston, luonnon, ihmisyyden kannalta
minun elämäni ajan ja kauemmas
100 000 vuoden päähän ydinjätteiden tulevaisuuteen
sitten kun ihmistä ei enää ole
100 000 vuoden päähän menneeseen
jolloin homo faber, tuhoava ihminen
neanderthalin ihminen ryhtyi sivistymään
mikä tarkoittaa älyllisyyttä, kapitalismia, tunteettomuutta
maanviljelyä, aseiden keksimistä, luonnon riistoa, kyynisyyttä
kaikkea tätä mihin en koskaan ole halunnut olla osallinen.

Katson taaksepäin silti, koska sieltä muistin rajalta muistan
pikkupojan joka uudenvuodenpäivän aamuna lähti hiihtämään
ja hiihti puoleen päivään asti,
tutkien eläinten jälkiä hangessa,
kuunnellen lintujen kutsuääniä puissa
ja kuvitellen,
että tulevaisuus olisi valoisampi
kuin kaikki sodanjälkeisen sukupolven elämä entinen.


Aforismi 31.12.2019


Mietin tulevaa vuosikymmentä ja ehkä kauemmas.
Elämän kohokohta on se
kun sävellys pysähtyy loppuhiljaisuuteen
ennen ablodeja.